I
Valitsemamme pesän mehiläiset ovat siis pudistaneet talvisen
horroksen ruumiistaan. Kuningatar on jälleen ryhtynyt munimaan jo
helmikuun ensi päivinä. Työmehiläiset ovat vierailleet vuokkojen,
imikkäin, orvokkien ja paju- ja pähkinäpensaiden luona. Sitten on
kevät vallannut koko maan; aitat ja kellarit ovat täpösen täynnä
hunajaa ja siitepölyä. Joka päivä syntyy tuhansittain mehiläisiä.
Lihavina ja paksuina astuvat kuhnurit suurista kammioistaan ja
kömpivät kennokakkujen ympärillä; ja pian tuon liiaksi hyötyvän
yhteiskunnan väkiluku karttuu niin suureksi, että sadat myöhästyneet
työmehiläiset illalla palatessaan kukkien kemuista eivät löydä sijaa
pesän sisältä, vaan ovat pakotetut viettämään yönsä pesän
kynnyksellä, missä monikin joutuu pakkasen uhriksi. Jonkunmoinen
levottomuus horjuttaa koko kansan, ja vanha kuningatarkin käy
huolestuneeksi. Hän tuntee, että uusi kohtalo on valmistumaisillaan.
Tunnollisesti hän on täyttänyt velvollisuutensa hyvänä, luovana
äitinä; ja nyt tuo täytetty velvollisuus aiheuttaa vain suruja ja
vaikeuksia. Vastustamaton voima uhkaa hänen lepoaan; pian hänen
täytyy jättää hallitsemansa kaupunki. Ja kuitenkin tämä kaupunki on
hänen työnsä hedelmä, se on kokonaan hän itse. Hän ei ole sen
kuningatar siinä merkityksessä, jonka ihmiset antavat kuningatar
sanalle. Hän ei anna käskyjä, vaan alistuu halvimman alamaisensa
tavoin tuon salaisen ja tuiki viisaan voiman alaiseksi, jota voimme
sanoa "pesän hengeksi", siksi kunnes koetamme oivaltaa, missä se
todella asustaa. Mutta kuningatar on pesän äiti ja ainoa rakkauden
välikappale. Hän on sen perustanut epävarmuuden ja köyhyyden
vallitessa. Lakkaamatta hän on sen uudistanut lihallaan ja verellään;
ja kaikki ne, jotka siinä elävät, työmehiläiset, kuhnurit, toukat,
kotelot ja nuoret ruhtinattaret, joitten lähestyvä syntyminen tulee
jouduttamaan hänen lähtöänsä ja joista "Lajin" kuolematon ajatus on
valinnut yhden hänen seuraajakseen, kaikki ne ovat saaneet alkunsa
hänen kohdustaan.