Kirjojen meille ilmaistua kaiken tähdellisen, mikä niillä oli
sanottavaa muinaisaikoihin asti ulottuvasta historiasta, voimme
jättää toisten saavuttaman tiedon mennäksemme omin silmin mehiläisiä
tarkastamaan. Mehiläistarhassa vietetty hetki tarjoo nähtäväksemme
kenties vähemmän tarkkoja, mutta suunnattoman paljon elävämpiä ja
hedelmällisempiä seikkoja.
En ole vieläkään unohtanut ensimäistä mehiläistarhaa, jonka näin ja
jossa opin mehiläisiä rakastamaan. Tämä tapahtui jo vuosia sitten
suuressa kylässä zeelantilaisessa Flanderissa, tuossa siistissä ja
viehättävässä seudussa, joka enemmän kuin itse Zeelanti--Hollannin
koveropeili--on kehittänyt mieltymystä väririkkauteen. Se hyväilee
katseillaan kaikkia esineitä, ikäänkuin ne olisivat somia ja arvossa
pidettyjä leluja: päätyjään, tornejaan ja heleävärisiä rattaitaan,
käytävien päässä loistavia kaappejaan ja seinäkellojaan, pieniä
puitaan, jotka kasvavat riveissä rantateillä ja kanavien varsilla ja
näyttävät odottavan jonkun lapsellisen hurskaan juhlamenon
toimeenpanoa, veneitään ja kirjakeulaisia aluksiaan, kukankirjavia
oviaan ja ikkunoitaan, virheettömiä sulkujaan, hienotekoisia ja
kirjavia nostosiltojaan, pieniä talojaan, jotka loistavat sirojen
kiiltopintaisten saviastioiden tavoin ja joista kellohameisia,
kullasta ja hopeasta välkkyviä naisia kiiruhtaa valkoisten aitojen
ympäröimille niityille lehmiä lypsämään tai rientää kukkiville
heinikoille pesuvaatteita levittämään soikeille tai vinoneliön
muotoisille tarkoin vihreille nurmikaistaleille.
Muudan vanha ja viisas mies, joka, niinkuin La Fontaine olisi
sanonut, oli hyvin Virgiliuksen vanhuksen kaltainen,
"Mies kuninkaan veroinen, jumal'ihmisten heimoa suurta,
myös kuten nuot elämäänsä tyytyen tyynellä miellä", oli
vetäytynyt paikkaan, missä elämä tuntuisi ahtaammalle alalle
supistuneelta kun muualla, jos ylimalkaan olisi mahdollista
todellisesti ihmiselämää supistaa. Hän oli rakentanut sinne
tyyssijan, ei siksi, että olisi elämää inhonnut--sillä viisas ei
tunne ankaria inhon tunteita--mutta siksi, että oli hieman
kyllästynyt kyselemään ihmisiltä, jotka eivät yhtä yksinkertaisesti
kuin kasvit ja eläimet vastaa ainoihin tärkeihin kysymyksiin, joita
voi esittää luonnon ja sen todellisten lakien vastattavaksi.
Skytalaisen filosofin tavoin hän löysi kaiken onnensa puutarhansa
kauneudesta, ja kaikesta, mitä siinä oli kaunista, oli mehiläistarha
hänelle rakkain, ja siellä hän eniten oleskeli. Tässä
mehiläistarhassa oli kaksitoista olkipesää, jotka hän oli maalannut
muutamat ruusunpunaisiksi, toiset heleänkeltaisiksi, mutta enimmät
vaaleansinisiksi, sillä hän oli huomannut paljon ennen sir John
Lubbockin kokeita, että sininen on mehiläisten lempiväri. Hän oli
asettanut tämän mehiläistarhan talonsa valkoista kiviseinää vastaan,
keittiön muodostamaan soppeen--keittiön, joka oli noita miellyttäviä
ja siistejä hollantilaisia keittiöitä lautastelineineen, joilla
kimalteli tina- ja kupariastiat, jotka avonaisen oven kautta
kuvastuivat rauhalliseen kanavaan. Ja kodikkaita kuvia heijastava
poppelien lehvien verhoama vedenkalvo johti katseen kauas
tuulimyllyjen ja niittyjen rajottaman taivaanrannan lepoon asti.
Täällä niinkuin kaikkialla, missä mehiläispesiä pystytetään, ne
olivat antaneet kukille, hiljaisuudelle, ilman suloudelle ja auringon
säteille aivan uuden merkityksen. Täällä ikäänkuin tunsi, että kesän
juhla-aika oli saavuttanut täydellisyytensä. Täällä saattoi levähtää
kimmeltelevän tienristeyksen ääressä, johon yhdistyivät ja josta
säteilivät ne ilman sillat, joilla kaikki kedon sulotuoksut suristen
ja häärien liitelivät auringon noususta hämärään asti. Tänne tuli
kuuntelemaan puutarhan kauniitten hetkien onnellista, näkyväistä
sielua, niiden viisasta, sulosointuista ääntä, niiden keskittynyttä
iloisuutta. Tänne tuli oppimaan mehiläisten koulussa kaikkivaltiaan
luonnon ajatusta, tuntemaan ne valoisat siteet, jotka yhdistävät sen
kolme valtakuntaa, elämän ehtymättömän hedelmällisyyden, uutteran,
epäitsekkään työn moraalin ja sen, mikä on yhtä tärkeä kuin työn
moraali: sankarilliset työmehiläiset opettivat siellä vielä
nauttimaan joutilaisuuden hiukan epämääräistä suloutta, niin
sanoakseni alleviivaten tuhansien pikku siipiensä tulikirjotuksella
noiden tahrattomien retkien miltei käsittämätöntä suloutta, retkien,
jotka kiertelevät avaruuden aavikoilla tuottamatta meille muuta kuin
kuultavan pallon, muistoista tyhjän, niinkuin liian puhdas onni.
V
Voidaksemme mahdollisimman yksinkertaisella tavalla seurata
mehiläispesän vuotuisia vaiheita valitsemme pesän, joka keväällä
herää talviunestaan ja ryhtyy uudestaan työhön; silloin näemme
mehiläisen elämän suurimpien tapahtumien kulkevan silmiemme edessä
luonnollisessa järjestyksessään. Nämä ovat: parven muodostuminen, sen
poislähtö, uuden yhteiskunnan perustaminen, nuorien kuningattarien
syntyminen, taistelut ja häälento, koiraksien surmaaminen sekä
talviunen paluu. Jokainen näistä tapahtumista antaa itse kaikki
tarpeelliset tiedot niistä laeista, omituisuuksista, tavoista ja
sattumista, jotka ovat sen aiheuttajana tai seurauksena. Olemme
niinmuodoin mehiläisvuoden loputtua--se on lyhyt, ja sen toiminta
ulottuu ainoastaan huhtikuusta syyskuun loppuun--tutustuneet
mesilinnan kaikkiin salaisuuksiin. Tällä hetkellä, ennenkuin avaan
pesän antaakseni siitä yleissilmäyksen, riittää meille tieto siitä,
että sen muodostavat mehiläisemo eli kuningatar, koko kansansa äiti,
tuhannet suvuttomat työmehiläiset, jotka ovat epätäydellisiä,
hedelmättömiä naaraita, ja vihdoin jokunen satakunta koiraksia eli
kuhnureita, joiden joukosta on valittava ainoa kovaonninen puoliso
tulevalle ruhtinattarelle, jonka työmehiläiset valitsevat hallitsevan
emon vapaaehtoisen tai vähemmän vapaaehtoisen lähdön jälkeen.