Mehiläistä koskeva kirjallisuus--alkakaamme kirjoista päästäksemme
niistä pikemmin ja siirtyäksemme sitten itse näitten kirjojen
lähteelle--on sangen laajaperäinen. Alusta aikain tämä pieni
omituinen olento, joka elää yhteiskunnassa monimutkaisten lakien
alaisena ja hiljaisuudessa toimittaa niin ihmeellisiä töitä, on
herättänyt ihmisen uteliaisuutta. _Aristoteles, Cato, Varro, Plinius,
Columella, Palladius_ ovat siitä kirjottaneet puhumattakaan filosofi
_Aristomachoksesta_, joka Pliniuksen mukaan teki niistä havaintoja
viitenäkymmenenäkahdeksana vuonna, ja _Phyliskos Thasolaisesta_,
joka eli autioissa paikoissa nähdäkseen ainoastaan niitä ja siitä sai
nimen "Villi-ihminen". Mutta kaikkea tätä voisi pikemmin sanoa
mehiläistarustoksi, ja kaikki se tieto jonka niistä voi saada--se on:
tuskin mitään--tavataan yhteenkoottuna _Virgiliuksen_ Georgican
neljännessä laulussa.
Vasta XVII:llä vuosisadalla saa mehiläisten historia alkunsa. Silloin
näet julkaisi suuri hollantilainen tutkija _Swammerdam_ tekemänsä
havainnot. Lienee kuitenkin syytä lisätä seuraava vähän tunnettu
seikka, se näet, että ennen Swammerdamia muudan flamilainen
luonnontutkija _Clutius_ oli lausunut eräitä tärkeitä totuuksia, muun
muassa että mehiläisemo eli kuningatar, kuten sitä useissa kielissä
nimitetään, on koko kansansa ainoa äiti, sekä että hänellä on
molempien sukupuolien ominaisuudet; mutta hän ei ollut niitä
todistanut. Swammerdam loi tieteellisen havainnon oikeat menetelmät,
keksi mikroskoopin[2] sekä säilyttäviä ruiskutuksia, oli ensimäinen
joka leikkeli mehiläisiä, määräsi lopullisesti keksimällä munasarjat
ja munatiehyet kuningattaren sukupuolen (siihen asti oli sitä luultu
kuninkaaksi) sekä valaisi yhdellä kertaa koko pesän
valtiojärjestyksen perustaen sen äidinvaltaan. Hän piirsi vielä
läpileikkauksia ja laati niin erinomaisia kuvia, että ne vielä
tänäkin päivänä kelpaavat monen mehiläishoitokäsikirjan
kuvittamiseen. Hän eli sen ajan vilisevässä ja sumuisessa
Amsterdamissa kaivaten siellä "suloista maalaiselämää" ja kuoli
neljänkymmenenkolmen vuoden iässä työstä uupuneena. Hurskaalla
täsmällisellä tavalla, yksinkertaisen kauniin uskon elähyttämänä,
joka peläten horjuvansa lukee kaikki Luojan kunniaksi, hän esitti
havaintonsa suuressa teoksessaan "Bybel der Natuure", jonka tohtori
Boerhave vuosisata myöhemmin käännätti hollannin kielestä latinaksi
nimellä "Biblia Naturae" (Leyden 1737).
Seuraa sitten _Réaumur_, joka samoille menetelmille uskollisena teki
joukon merkillisiä kokeita ja havaintoja puutarhassaan Charentonissa
sekä varasi mehiläisille kokonaisen nidoksen teostaan "Mémoires pour
servir à l'histoire des insectes" (Muistiinpanoja hyönteishistorian
tuntemiseksi). Sen voi lukea sekä hyödykseen että huvikseen. Hän on
selvä, suora, vilpitön, onpa hänessä jonkunmoista hieman juroa ja
kuivaa viehätystä. Hän otti etenkin hävittääkseen lukuisia entisiä
erehdyksiä, teki itse muutamia uusia, selvitti osittain
mehiläisparvien muodostumisen, kuningattarien hallitustavan, sanalla
sanoen, keksi monen salassa olleen totuuden sekä sai vihiä useista
muista. Hän teki etupäässä pesän rakennustaiteen ihmeet tieteellisen
tutkimuksensa esineiksi, eikä kukaan ole voinut esittää sitä paremmin
kuin hän. Häntä on myös kiittäminen lasipesien keksimisestä. Nämä
ovat sittemmin parannettuina meille paljastaneet noiden arkojen
työntekijäin koko yksityiselämän, jotka alkavat työnsä auringon
häikäisevässä valossa, mutta päättävät sen vasta pimeässä.
Täydellisyyden vuoksi tulisi minun mainita vielä _Charles Bonnetn_ ja
_Schirachin_ vähän myöhemmin ilmestyneet teokset ja havainnot
(Schirach ratkaisi kuninkaallisen munan arvoituksen), mutta minä
tyydyn yleisiin pääpiirteisiin ja saavun _Francçois Huberiin_,
nykyaikaisen mehiläistieteen mestariin ja klassikkoon.
Syntyneenä Genèvessä v. 1750 Huber tuli sokeaksi varhaisessa
nuoruudessaan. Saatuaan ensin herätyksen Réaumurin kokeista, joita
hän tahtoi tarkistaa, hän kiintyi piankin innokkaasti näihin
kysymyksiin sekä uhrasi koko elämänsä mehiläisten tutkimiseen,
apulaisenaan viisas ja uskollinen palvelija _François Burnens_.
Inhimillisten kärsimysten ja voittojen aikakirjassa ei liene mitään
niin liikuttavaa ja kaunista kuin kertomus tästä kärsivällisestä
yhteistyöstä, missä se, joka tajusi ainoastaan henkisen valon, ohjasi
ymmärryksellään sen käsiä ja katseita, joka nautti todellisesta
valosta. Hän, joka kuten kerrotaan ei milloinkaan omin silmin ollut
kennokakkua nähnyt, keksi ikäänkuin nähden sammuneiden silmiensä
verhon läpi, joka hänelle teki kaksinkertaiseksi sen hunnun, johon
luonto kaiken käärii, sen voiman syvimmät salaisuudet, joka juuri
tämän hänelle näkymättömän kennokakun on muodostanut, ikäänkuin siten
opettaaksensa meille, ettei ole sellaista tilaa, jossa meidän
täytyisi luopua totuutta toivomasta ja etsimästä. En luettele kaikkea
sitä, mistä mehiläistieteen on kiittäminen Huberia. Helpompi olisi
minun mainita, mistä sen ei ole häntä kiittäminen. Hänen "Nouvelles
observations sur les abeilles" (Uusia havaintoja mehiläisistä),
joista ensimäinen osa ilmestyi v. 1789 _Charles Bonnetlle_
osotettujen kirjeiden muodossa ja joista toinen osa ilmestyi vasta
kaksikymmentä vuotta myöhemmin, ovat pysyneet runsaana ja
luotettavana aarreaittana, josta kaikki mehiläistutkijat ammentavat
tietoja. Siinä tosin löytää jonkun erehdyksen, muutaman vaillinaisen
totuuden; hänen kirjansa ilmestymisen jälkeen ovat mikrografia,
mehiläisten käytöllinen hoito, kuningattarien piteleminen y. m.
melkoisesti edistyneet, mutta ei kuitenkaan ole voitu kumota eikä
näyttää virheelliseksi ainoatakaan hänen tärkeimmistä havainnoistaan,
vaan nämä pysyvät muuttumattomina nykyisessä kokemuksessamme
muodostaen sen perustuksen.