Siinä se oli. Kun Petteri oli kuullut tämän kirjeen, käsitti hän,
ettei hänellä ollut enää mitään lisättävää, ja hän sanoi niin.
Hänen painonsa oli äkkiä tullut niin raskaaksi, ettei hän sitä enää
jaksanut kantaa, vaan valui istumaan vieressä olevalle tuolille,
josta lähetteli kurjan rukoilevia silmäyksiä McGivneyhin, Hammettiin
ja Guffeyhin.
Huolimatta suuttumuksestaan oli pääsalapoliisi käytännöllinen mies;
hän ei ilman sitä olisi voinut hoitaa niin tärkeää ja salaista
raitiotrustin haaraa. Ja niinpä hän rupesi puhumaan asiasta. Olisiko
Petteri hyvä ja kertoisi hänelle koko dynamiittisalajuonen alusta
loppuun saakka. Ja Petteri -- myöskin käytännöllinen mies -- oivalsi,
että paras on kertoa pelkkä totuus, eikä salata mitään. Hän kertoi
jutun alusta loppuun ja painosti erikoisesti sitä, että hän ja Nell
olivat ainoat, joilla oli totuudesta aavistustakaan -- paitsi että
luultavasti Nell oli kertonut sen rakastajalleen, Ted Crothersille.
Luultavasti oli Crothers se, joka oli hankkinut dynamiitin. Tästä
seuraavasta keskustelusta ilmeni Petterille, että tämä Ted Crothers
oli kaikkein taitavimpia kassakaapin räjäyttäjiä koko maassa, ja
epäilemättä oli se hän, joka oli keksinyt tämän salaliiton; hän oli
neuvonut Nelliä ja tämä Petteriä askel askeleelta. Äkkiä Petteri
muisti kaikki ne suukkoset, joita Nell oli jaellut hänelle puistossa,
ja hän tunsi häpeän punan kohoutuvan poskilleen. Niin, ei ollut
epäilystäkään siitä, että hän oli hölmö, kun tulivat kysymykseen
naiset!
Petteri alkoi puolustella. Ei se oikeastaan ollut hänen syynsä,
sillä hän oli ollut Nellin pauloissa jo ennen. Kun hän pikkupoikana
oli ollut Jimjambon temppelissä, oli hän ollut silmittömästi
pihkaantunut Nelliin. Nell ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli
vielä lisäksi sukkelan nerokas, nerokkain nainen, mitä Petteri oli
koskaan tavannut. McGivney sanoi, että Nell jo silloin pelaili
Petterillä kuin kissa hiirellä, sillä hän oli jo silloin ollut
Guffeyn palveluksessa keräämässä todisteita Kalandran vangitsemiseksi
ja eleuterialaisen exoticismin lopettamiseksi. Hän oli toiminut
paljon muutakin raitiotrustin salapoliisilaitoksen hyväksi jo
silloin, kun Petteri kulki Pericles Priamin kanssa ympäri maata
myyden patenttilääkkeitä. Guffey oli muun muassa käyttänyt Nelliä
viettelemään erään tunnetun työväenjohtajan American Cityssä; hänet
oli "saavutettu" eräässä hotellin yksityishuoneessa Nellin kanssa
kahdenkesken, ja näin oli selkäranka katkaistu yhdeltä suurimmista
lakoista kaupungin historiassa.
Petteri havaitsi, että hänellähän on tässä mainio puolustusperuste.
Luonnollisesti oli tuollainen nainen erittäin vaarallinen hänelle!
Oli Guffeyn oma syy, että hän palkkasi tuollaista väkeä, eikä pitänyt
heitä aisoissa! Yht'äkkiä Petteri äkkäsi, että tietysti oli Nell
saanut vihiä siitä, että hän menee Hotel de Sotoon tapaamaan nuorta
Lackmania, ja hän oli mennyt sinne pelkästään sen vuoksi, että saisi
Petterin pauloihinsa taaskin. Kun McGivney sanoi, että se voi olla
hyvinkin mahdollista, alkoi Petteri puolustaida vieläkin kiihkeämmin.
Hän oli ollut hölmö, luonnollisesti, suurin hölmö, mitä ajatella
voi, eikä hänellä ollut sanomista sen puolustukseksi mitään; mutta
nyt hän oli oppinut läksynsä ja oppinut sen perinpohjin. Hän ei tule
enää katsahtamaankaan naisiin, ja jos Mr. Guffey antaisi tämän kerran
anteeksi --.
Guffey tietysti haukkui häntä. Hän ei aijo pitää tuollaista
puuropäätä kymmentä mailia lähempänä konttoriaan! Mutta Petteri
rukoili vain vieläkin nöyremmin. Hän tunsi punikit tarkoin, ja
mistä löytäisi Mr. Guffey toisen hänen veroisensa siinä suhteessa?
Kaikki punikit luottivat häneen -- katsokaa vain näitäkin siteitä.
Ja hän oli juuri saanut yhden punasen laakeriseppeleen lisää -- hän
oli käynyt tapaamassa Mrs. Goddia, ja Mr. Godd oli potkinut häntä
housujen takapuoleen, ja hän tulee kertomaan tämän punikeille ja
luonnollisesti he yhtyvät hänen kanssaan salaliittoon Mr. Goddia
vastaan. Ja eikö Mr. Guffey ollut tyytyväinen juttuun ja todisteihin
McCormickia ja muita I.W.W.-läisiä vastaan? Ja kun asiat olivat jo
näin pitkällä, niin eivät suinkaan viranomaiset voi jättää tuota
juttua sikseen! Ei tarvitse muuta kuin vain selittää asia perinpohjin
Mr. Ackermanille --.
Petteri huomasi liian myöhään, että tuo oli onneton lause. Guffey
oli heti jaloillaan, raivoten edestakaisin huoneessa ja kutsuen
Petteriä kaikkien karjapihan elukkain nimillä, ja samalla ilmottaen,
että hän on jo käynyt puhuttelemassa Mr. Ackermania, ja että Mr.
Ackerman ei ollut halukas ottamaan tyyneesti vastaan tiedon siitä,
että salapoliisilaitos, jonka hän rahastaa ja jonka tarkotuksena
on suojella häntä, oli ollut välineenä hankkimaan sisäänpääsyn
hänen kotiinsa kahdelle roistolle, jotka olivat räjäyttäneet hänen
kassakaappinsa ja menneet menojaan, mukanaan jalokiviä, jotka he
arvostelivat viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoisiksi, mutta
joiden Mr. Ackerman sanoo maksaneen kahdeksankymmentä viisi
tuhatta. Guffey suvaitsi vielä ilmottaa Petterille, että hän saa
kiittää onneaan siitä, ettei Guffey heitä häntä "rotkoon" elämänsä
loppuajaksi tai revi häntä kappaleiksi tuuma tuumalta. Mutta
sen sijaan oli hänen nyt heti lähdettävä Guffeyn konttorista ja
laitettava itsensä helvettiin suorinta tietä, minkä löytää. "Mene!"
sanoi Guffey. "Kuuletko, ala laputella!"
Ja Petteri nousi seisaalleen ja lähti epäröiden ovea kohti. Hän
mietti mielessään: "Uhkaisinkohan niitä? Sanonko, että menen
punikkien luo ja kerron kaiken, mitä tiedän?" Ei, ei hän uskalla;
pieninkin viittaus tuosta laittaisi hänet varmasti rotkoon! Mutta
miten oli mahdollista, että Guffey uskalsi antaa hänen mennä --
eikö hän uskonut Petterin menevän kielimään? Jaa, mutta ehkä Guffey
paraikaa miettiikin, että Petteri voi mennä vihassaan suoraan
punikkien luo ja kertoa totuuden, ja silloin olisi kaikki mennyttä.
Ei, ei varmaankaan Guffey anna näin käydä! Petteri käveli hyvin
hitaasti ovelle, avasi sen vastahakoisesti ja seisoi ovella pidellen
kiinni ovesta niinkuin hän olisi ollut liian heikko pysymään
pystyssä; hän odotti -- odotti --.
Ja niinpä tietenkin! "Älä mene, senkin hölmö!" sanoi Guffey. Ja
Petteri kääntyi takaisin ovelta, mennen pääsalapoliisia kohti kädet
ojennettuina alamaisen tavoin; jos Petteri olisi ollut jossakin
itämailla, olisi hän laskeutunut polvilleen ja lyönyt otsansa kolme
kertaa tomuun. "Hyvä Mr. Guffey", makeili hän. "Antakaa minulle
anteeksi -- tämä kerta!"
"Jos annan sinulle toimesi jälleen, tuletko tekemään niinkuin minä
tahdon, etkä niinkuin itse tahdot?" räyhäsi Guffey.
"Kyllä, kyllä, Mr. Guffey.
"Etkö enää tee muita tekopelejä kuin minun suunnittelemiani?"
"En, en, Mr. Guffey."
"Hyvä, annan sitten sinulle anteeksi, vielä. Mutta, jumalauta, jos
huomaan, että edes isket silmää kenellekään naiselle, revin hampaat
suustasi!"
Petterin sydän sykähti helpotuksesta? "Oi, kiitos, kiitos, Mr.
Guffey!"
"Saat kaksikymmentä dollaria viikossa, että senttiäkään enempää",
sanoi Guffey. "Olet kyllä enemmän arvoinen, mutta sinuun ei voi
luottaa, kun sinulla on rahaa, ja minulle on yhdentekevää, myönnytkö
näihin ehtoihin vai et."
"Se on kaikinpuolin hyvä, Mr. Guffey", sanoi Petteri.