Petteri ei halunnut asettaa ansoja tälle Olympian vuoren äidille,
hän ei halunnut houkutella minkäänlaisia salaisuuksia tältä. Mutta
hän huomasi pian ettei hänen tarvitsekaan, sillä Mrs. Godd kertoi
hänelle empimättä ja suoraan kaikki. Hän puhui aivan samoin kuin
"tuplajuulaiset" puhuivat huoneustossaan; ja Petteri, miettiessään
tätä, havaitsi että oli kahdenlaisia ihmisiä, jotka uskalsivat olla
suoria ja rehellisiä lausuessaan mielipiteitään -- sellaisia, joilla
ei ollut mitään menetettävää, ja sellaisia, joilla oli niin paljon
menetettävää, etteivät ne mitenkään voineet sitä menettää.
Mrs. Godd sanoi että se, mitä noille miehille oli tehty, oli rikos,
ja se olisi rangaistava jos koskaan rikosta pitäisi rangaista, ja
hänen tekisi mieli palkata salapoliiseja ottamaan selvää rikoksen
tehneistä ja hankkimaan todisteita näitä vastaan. Hän lisäsi vielä
että hän kuului kaikkein punasimpun punikkeihin, ja että jos olisi
olemassa joku muu väri, joka on punastakin punasempi, niin olisi
hän sen värinen. Hän sanoi tämän kaiken tyyneesti ja rauhallisesti.
Kyyneleitä ilmaantui tuon tuostakin hänen silmiinsä, mutta ne
olivat hyvinkasvatettuja kyyneleitä, ne katosivat itsestään eivätkä
pilanneet Mrs. Goddin kasvojen väriä, eivätkä edes väräyttäneet hänen
tyyneyttäänkään.
Mrs. Godd sanoi ettei hän käsitä miten kukaan, joka on ajatellut
tämän nykyisen yhteiskunnan vääryyksiä, voi elää olematta punikki.
Vain muutama päivä sitten oli hän käynyt tapaamassa piirisyyttäjää ja
koettanut tehdä punikin hänestä! Sitten hän kertoi Petterille, miten
häntä kerran oli tullut tapaamaan mies, joka oli olevinaan radikali,
mutta hän oli huomannut miehen ei tietävän mitään radikalisista
aatteista ja hän oli sanonut miehelle olevansa varma siitä, että tämä
on hallituksen salapoliisi. Mies oli lopulta myöntänyt ja näyttänyt
kultaisen merkkinsä -- ja sitten oli Mrs. Godd yrittänyt käännyttää
häntä! Hän oli väitellyt miehen kanssa pari tuntia ja sitten
kutsunut hänen kanssaan teatteriin. "Mutta tiedättekö", sanoi Mrs.
Godd vääryyttä kärsineen äänellä, "hän ei lähtenyt! He eivät halua
kääntyä, nuo miehet; he eivät halua kuulla totuutta. Luulen että mies
todellakin pelkäsi että käännytän hänet."
"En ihmettele", sanoi Petteri osanottavasti; sillä hän pelkäsi hieman
itsekin.
"Sanoin hänelle: 'Täällä minä asun tässä palatsissa, ja tuolla
kaupungin teollisuusosassa on useita tuhansia miehiä ja naisia, jotka
raatavat koneiden ääressä hyväkseni kaiket päivät, ja nyt sodan
alettua, kaiket yötkin. Minä saan voiton näiden ihmisten työstä
-- ja mitä olen tehnyt ansaitakseni sen? En kerrassaan mitään! En
eläessäni ole tehnyt hituistakaan hyödyllistä työtä.' Ja hän sanoi
minulle: 'Mutta entäs jos voitto-osingot loppuisivat, mitä sitten
tekisitte?' 'En tiedä, mitä tekisin,' vastasin, 'kurjaa se olisi
luonnollisesti sillä vihaan köyhyyttä. En voisi kestää sitä, se
on kamalaa ajatellakin -- ei olisi mukavuuksia, ei puhtautta, ei
varmuutta. En voi käsittää, miten työväenluokka kestää sitä -- ja
siksipä olenkin punikki, tiedän että on väärin olla lainkaan köyhiä,
siihen ei ole mitään syytä. Ja niinpä koetan avustaa kapitalistisen
järjestelmän kukistamista, vaikka siitä johtuisikin että minun täytyy
pestä pyykkiä!'"
Petteri istui ja katseli häntä ja hänen pukimiensa sileää tuoreutta.
Hänen sanansa toivat kauhean kuvan hänen mieleensä; oli kuin olisi
hän äkkiä nähnyt vuokrakasarmin huoneuston keittiön, missä Mrs.
Yankovich teki työtä kyynärpäitään myöten saippuavaahdossa. Hän oli
vähällä sanoa: "Jos olisitte eläessänne päivänkään pesseet pyykkiä,
niin ette puhuisi noin!"
Mutta hän muisti että hänellä oli osa näyteltävänä ja hän sanoi:
"Ne ovat kauheita, nuo hallituksen salapoliisit. Niitä ne olivat,
jotka eilen illalla kävivät kimppuuni", ja sitten hän koetti näyttää
heikolta ja säälittävältä, ja Mrs. Godd muuttui osaaottavaksi jälleen
ja jatkoi hurjia lausunnoitaan.
"Ja tämä pöyristyttävä sota on tähän kaikkeen syynä!" selitti hän.
"Olemme lähteneet sotaan saattaaksemme maailman turvalliseksi
kansanvallalle, ja samalla kertaa meidän on täällä kotona uhrattava
viimeinenkin hitunen kansanvaltaa. Sanovat että meidän on oltava
vaiti, kun he murhaavat toisiaan, mutta koettakoot mitä tahansa,
minua he eivät koskaan vaijenna! Tiedän että liittolaisissa on yhtä
paljon syytä kuin Saksassakin, tiedän että tämä on pankkiirien ja
voittoilijain sota; he voivat ottaa minulta pojat ja pakottaa ne
armeijan, mutta he eivät voi ottaa minulta mielipiteitäni ja pakottaa
ne armeijaansa. Kannatan rauhanaatetta ja kansainvälisyysaatetta;
haluaisin nähdä työläisten nousevan ja panevan viralta kapitalistiset
hallitukset ja lopettavan tämän hirvittävän ihmisteurastuksen. Ja
näin aijon puhua niin kauvan kuin elän." Mrs. Godd istui, kauniit,
valkoset, lujat kädet ristissä kuin rukoillen. Vasemman käden
nimettömässä sormessa säteili timanttisormus kuin uhmaten, hänen
kasvoillaan oli vakaa lapsellinen varmuuden ilme, ja mielessään
hän kuvitteli puhuvansa näitä puheitaan koko sivistyneen maailman
salapoliiseille, piirisyyttäjille, kapitalistien tuomareille,
valtiomiehille, kenraaleille ja nahkapoikia komentaville
aliupseereille.
Hän kertoi edelleen että hän oli seurannut kolmen rauhanaatteen
kannalla olevan pappismiehen oikeusjuttua pari viikkoa sitten. Eikö
ollut hävytöntä että kristittyjä lähetetään vankilaan kristityssä
maassa sen vuoksi, että he toistavat Kristuksen sanoja! "Suutuin niin
kovin", selitti Mrs. Godd, "että kirjotin tuomarille kirjeen. Mieheni
sanoi että kirjottaessani tuomarille oikeusjutun käynnissä ollessa
tein itseni syypääksi oikeuden halveksimiseen, mutta vastasin että
halveksimiseni tuota oikeutta vastaan on niin ääretön, että sitä ei
voi kirjottamalla kuvailla. Odottakaahan --"
Mrs. Godd nousi vakaana tuoliltaan ja meni seinän vieressä olevan
kirjotuspöydän ääreen ja otti sieltä jäljennöksen kirjeestä.
"Luen sen teille", sanoi hän, ja Petteri kuunteli olympialaista
bolshevikien julistusta --
'Teidän kunnianarvoisuutenne:
Kun astuin oikeuden pyhättöön, kohotin silmäni värjättyyn
lasikattoon, johon oli kirjotettu neljä sanaa: Rauha -- Oikeus
-- Totuus -- Laki -- ja tuntui niin toivorikkaalta. Edessäni oli
miehiä, jotka eivät olleet rikkoneet yhtäkään perustuslaillisista
oikeuksista, joilla ei ollut mitään edellytyksiä
rikoksellisuuteen, jotka vastustivat kaikenlaista väkivaltaa.
Jutun käsittely jatkui. Kohotin taaskin silmäni kauniiseen,
värjättyyn lasikattoon ja kuiskailin itsekseni noita neljää
majesteetillista sanaa: "Rauha -- Oikeus -- Totuus -- Laki."
Kuuntelin syyttäjiä; ja laki heidän käsissään oli terävä, julma
miekka, joka yhtämittaa, säälimättä etsi varusteista heikkoa
kohtaa. Kuuntelin heidän totuuttaan ja se oli valhe. Heidän
rauhansa oli julma ja verinen sota. Heidän oikeutensa oli verkko,
johon uhrit olivat saatavat hinnalla millä hyvään -- mikään ei
ollut liian kallis syyttäjän maineeksi ja kunniaksi!
Tulin sairaaksi sielultani. Voin ainoastaan kysyä itseltäni
tuon vanhan, vanhan kysymyksen: Mitä me, kansa, voimme tehdä?
Miten voimme me saada rauhaa, oikeutta, totuutta ja lakia
mailmaan? Täytyykö meidän ryömiä polvillamme ja pyytää yleisiä
palvelijoitamme pitämään huolen siitä, että turvattomille tehdään
oikeutta, eikä ijankaiken vainota näitä maailman jaloimpia!
Te tulette tuomitsemaan nämä miehet syyllisiksi ja sulkemaan
heidät rautaristikkojen taa -- jota ei pitäisi koskaan tehdä
ihmisolennoille, vaikka heidän rikoksensa olisi kuinka suuri
tahansa, jollette halua tehdä heistä petoja. Onko tämä teidän
tarkotuksenne, herra? Se näyttää siltä; ja senpä vuoksi sanonkin,
että meidän on kukistettava järjestelmä, joka raaistuttaa
ihmiskuntaa sen sijaan kun sen pitäisi avustaa ja kohottaa.
Teidän,
Rauhan -- Oikeuden -- Totuuden -- Lain -- hyväksi,