Taru kertoo, että oli kerran neekeri, joka sanoi, että hän mielellään
loukkasi varpaansa, koska tuntui niin hyvältä, kun se heitti
pakottamasta. Tämän saman periaatteen mukaan oli Petterin hyvä olla
American Cityn vankilan sairaalassa. Hänellä oli mukava vuode,
kylliksi ruokaa, eikä tarvinnut tehdä kerrassaan mitään. Hänen kipeät
jäsenensä paranivat, hän lihoi, ja hänen vilkas järkensä alkoi tutkia
olosuhteita ympärillään saadakseen selville, miten voisi saada tämän
tilanteen pysyväiseksi ja miten lisätä oloonsa pientä ylellisyyttä,
joka tekee elämän elämisen arvoiseksi.
Sairaalan isäntänä oli vanha mies, nimeltä Doobman. Hänet oli
nimitetty virkaansa sen takia, että hän oli erään valtuusmiehen
sukulainen. Hän oli ollut virassaan kuusi vuotta ja tällä ajalla
lihonut yhtä nopeasti kuin Petteri nyt. Hän oli saapunut asteeseen,
missä hän ei mitenkään halunnut lähteä nojatuolistaan, jos suinkin
voi sen välttää. Petteri havaitsi tämän ja niin kykeni tekemään
itsensä hyödylliseksi pikkuasioissa. Mr. Doobmanilla oli myöskin
muuan salainen synti; hän nuuskasi, eikä halunnut kurin takia, että
tämä kamala seikka tulisi tunnetuksi. Sen vuoksi hän piti tapanaan
odottaa, että jokaisen selkä oli käännetty häneen, jolloin hän
vetäsi nenäänsä hyppysellisen nuuskaa. Petteri huomasi tämän, ja
kohteliaasti käänsi selkänsä.
Jokaisella tässä sairaalassa oli joku salainen synti, ja Mr.
Doobmanin velvollisuus oli tukahduttaa kaikkien muiden synnit.
Sairaalan asujiin lukeutui useita vangeista, joilla oli rahaa,
jotta voivat maksaa mukavuuksista. He halusivat tupakkaa, viinaa,
cocainia ja muita huumausaineita, ja jotkut heistä halusivat
tilaisuuksia harjottaa ilettäviä ja nimettömiä irstailuja. Kaiken
rahan minkä he saivat salakuletetuksi vankilaan, kuluttivat he
mielellään, jos saivat halunsa tyydytetyiksi. Ja entäs sitten
sairaalan palveluskunta? Kaikki sen jäsenet olivat politiikkojen
nimittämiä, hylkyjä, jotka eivät olleet kyenneet täyttämään tointaan
liikemaailmassa ja olivat halunneet helpon työpaikan, niinkuin
Petterikin. He ottivat lahjoja ja olivat valmiit antamaan lahjoja
Petterille, jos tämä pettäisi Mr. Doobmania; Doobman taas oli valmis
antamaan Petterille yhtä ja toista etua, jos Petteri toisi hänelle
salaisia tietoja. Tällaisessa tilanteessa oli järkevän miehen helppo
koota rahaa.
Yleensä oli Petteri Doobmanin puolella, sillä hän oli katkerista
kokemuksista oppinut, että oli viisainta pysyä rehellisenä. Sairaalan
henkilökunta kutsui Doobmania "äijäksi" -- ja varhaisimmasta
lapsuudesta oli Petterin elämässä ollut aina joku "äijä", vallan
lähtökohta ja mukavuuksien luoja. Ensin oli ollut Drubbin
"äijä", jolla aamusta iltaan oli vihreät silmälasit päässä ja
rinnalla kirjotus: "Olen sokea", ja jota väsyneet pikkulapset
taluttivat pitkin katua. Mutta iltasin kun he saapuivat kotiinsa,
vinttikamariin, otti "äijä" vihreät lasit silmiltään ja ihan helposti
kykeni näkemään Petterin, ja jos Petteri oli tehnyt pienimmänkään
erehdyksen päivän kuluessa, sai hän selkäänsä.
Kun Drubb vangittiin, vietiin Petteri orpokotiin, ja siellä oli
toinen "äijä" ja sama kuuliaisuusläksy opittavana. Petteri karkasi
orpokodista, ja sitten tuli Pericles Priam pakotuksen parantajineen,
ja Petteri oli tutkinut hänen heikkouksiaan ja palvellut niitä. Kun
Pericles oli nainut rikkaan lesken ja tämä potkinut Petterin kadulle,
tuli Jimjambon temppeli, ja uusi "äijä", talonhaltija Tushbar
Akrobas -- kauhea vihassaan, mutta antelias, kun oli oppinut häntä
imartelemaan ja valmistamaan hänelle tilaisuuksia nautinnoihin. Koko
tämän pitkän ajan oli Petterin ollut pakko "notkistaa polveaan";
se oli tullut hänelle vaistomaiseksi -- vaistoksi, jonka alku
oli vanhempi kuni hänen kaksikymmentä vuottaan, vanhempi kuin
kaksikymmentä tuhatta vuotta ja ehkä kymmenen kertaa kaksikymmentä
tuhatta vuotta, jonka alku oli silloin kun Petteri hioi piikivestä
nuolenpäätä jollekin lauman "äijälle" ja näki kapinallisten nuorten
miesten joutuvan tiikerien saaliiksi.