V.

Tähän mennessä olivat poliisit saaneet väkijoukon ulommaksi ja köysiä

oli asetettu poikki kadun pitämään heitä aisoissa, ja köysien välissä

oli muutamia sairasvaunuja ja pari poliisiautoa. Petteri työnnettiin

yhteen poliisiautoista, poliisi istui hänen viereensä, kello soi ja

auto lähti hiljalleen tunkeutumaan väkijoukon läpi. Puoli tuntia sen

jälkeen auto saapui suuren kivivankilan luo ja Petteri marssitettiin

sisälle. Ei mitään muodollisuuksia, Petterin nimeä ei kirjotettu

mihinkään kirjoihin, ei otettu sormijäljennöksiä; joku korkeampi

voima oli antanut äänensä kuulua, ja Petterin kohtalo oli valmis.

Hänet asetettiin hissiin, laskettiin kellarikerrokseen, sitten vielä

kivirappuja alas yhä syvempään kellariin. Siellä oli rautaovi ja

siinä ylhäällä tuuman levyinen ja kuusi tuumaa pitkä rako. Tämä oli

"rotko", ja sinne Petteri tuupattiin. Ovi paukahti, lukko ratisi;

sitten oli kaikki hiljaa ja pimeää. Petteri lysähti kylmälle

kivilattialle toivottomaan ja kauhistuttavan kurjaan läjään.

Nämä seikat olivat tapahtuneet niin hirveän nopeasti, että Petteri

tuskin oli voinut niitä seurata. Mutta nyt hänellä oli kylliksi

aikaa; hänellä ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Hän voi miettiä tätä

juttua ja havaita kuinka kaamean metkun kohtalo oli hänelle tehnyt.

Hän makasi rotkon kivilattialla, ja aika kului; hän ei voinut

sitä mitata, ei aavistustakaan kuluiko tunteja vai päiviä. Tässä

kivikomerossa oli kylmä ja kostea; sitä kutsuttiin "jäähdyttäjäksi"

ja käytettiin rajujen ja vääjäämättömien lämpömäärän vähentämiseen.

Se oli työtäsäästävä laitos; yksinkertaisesti vain mies sinne

viskattiin -- ja unohdutettiin sinne -- hänen oma kidutettu mielensä

piti huolen lopusta.

Ja varmastikaan ei koskaan tuohon mustaan rotkoon oltu heitetty

kidutetumpaa mieltä kuin Petteri Gudgen. Vieläkin hirvittävämmäksi

teki tämän kaiken se, että se tapahtui niin täysin ilman syytä ja

niin arvaamatta. Että pitikin sellaista tapahtua Petterille, joka

aina oli pyrkinyt väistämään epämukavuutta, joka aina oli valmis

palvelemaan kaikkia, tekemään aina niinkuin käskettiin, jotta hänellä

olisi helppo työ, kyllin ruokaa ja lämmin nurkka nukkua. Mikähän oli

saanut kohtalon tekemään hänelle tämän kepposen -- hänhän oli nyt

asemassa ettei olisi voinut väistää kärsimyksiä, vaikka olisi tehnyt

mitä tahansa. Vaativat häntä kertomaan jotakin -- ja Petteri olisi

mielelläänkin kertonut mitä tahansa, mutta hän ei tiennyt.

Kuta enemmän hän mietti tätä, sitä enemmän hän suuttui. Se on

kamalaa! Hän nousi istualleen ja tuijotti mustaan pimeyteen. Hän

puhui itsekseen; hän puhui komeron ulkopuolella oleville; hän puhui

koko maailmalle, joka oli hänet unohtanut. Hän pauhasi ja itki. Hän

nousi seisaalleen ja heittelehtihe häkissään, joka oli kuutta jalkaa

kunnakin ja niin matala, että Petteri tuskin pystyi siinä seisomaan.

Hän takoi ovea sillä kädellään, jota Guffey ei ollut rusikoinut, hän

potki ja hän kirkui. Mutta kukaan ei vastannut, ja hänen tietääkseen

ei kukaan kuullut.

Kun hän oli uuvuttanut itsensä, lyyhistyi hän lattialle ja

vaipui kummituksia täynnä olevaan uneen; ja heräsi sitten taas

todellisuuteen, joka oli kamalampi kuin mikään painajainen. Se

kauhea mies tulee takasin hänen kimppuunsa! Ja kiduttaa häntä ja

koettaa saada hänet kertomaan sellaista, josta hän ei tiennyt. Kaikki

männingäiset ja paholaiset, joita on keksitty lasten mielikuvitusta

pelottamaan, eivät olleet mitään Petterin mielestä sen kuvan

rinnalla, joka hänellä oli Guffeystä.

Kun useita ijankaikkisuuksia oli kulunut Petterin koppiin

sulkemisesta, kuuli hän ääniä oven ulkopuolella ja ovi avattiin.

Petteri koetti etsiä suojaa nurkasta luullen Guffeyn tulevan. Jotakin

rapinaa kuului lattiaa vasten ja sitten taas lyötiin ovi kiinni, ja

oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Petteri kopeloi ja huomasi että

lattialle oli asetettu palanen leipää ja astiaan vettä.

Sitten kului lisää ijankaikkisuuksia ja Petterin raivoamiset

uudistuivat; sitten taas tuotiin vettä ja leipää, ja Petteri

ihmetteli, tuotiinko sitä kahdesti päivässä, vai oliko tämä toinen

päivä? Ja kauvankohan ne mahtavat pitää hänet siellä? Olikohan

niitten tarkotus tehdä hänet hulluksi? Hän kyseli näitä mieheltä,

joka toi leivät ja veden, mutta tämä ei vastannut, hän ei yleensä

puhunut sanaakaan koskaan. Petterillä ei ollut "rotkossaan" muuta

seuraa kuin jumalansa, ja Petteri ja hänen jumalansa eivät olleet

oikein hyvät tuttavat eikä Petteri halunnut olla kahden kesken hänen

kanssaan.

Enimmän kuitenkin kiusasi Petteriä kylmä; se tunki läpi luiden ja

hänen hampaansa lotisivat yhtenään. Vaikka hän koetti liikkuakin,

ei hän voinut pysyä lämpimänä. Kun ovi avattiin, rukoili Petteri

peittoa; joka kerralla hurjemmin kuin ennen. Hän kirkui että hän

oli kipeä, että hän oli loukkaantunut räjähdyksessä, että tarvitsi

lääkäriä, että hän kuolee! Mutta koskaan ei tullut minkäänlaista

vastausta. Petteri makasi kivilattialla väristen ja itkien,

väännellehden ja houraten, menettäen joskus tajuntansa, eikä koskaan

tiennyt, oliko hän hereillä vai unessa, eläväkö vai kuollut. Hänen

houraillessaan olivat nuo hänen kiduttajansa olevinaan hirviöitä,

jotka kulettivat häntä pitkiä matkoja ja heittelivät häntä tuskien ja

kauhujen kuilusta toiseen.

Mutta vaikka Petterin sairaan mielikuvituksen luomat kuvat

olivat monet ja oudot, ei niistä yksikään ollut niin kaamea kuin

todellisuus, joka juuri silloin vallitsi American Cityssä ja rakensi

kohtaloa pienelle miespoloiselle, jonka nimi oli Petteri Gudge.

American Cityssä asui ryhmä miehiä, jotka olivat ottaneet haltuunsa

kaupungin teollisuudet ja hallitsivat kaupunkilaisten elämää. Tämä

ryhmä, joka oli vallannut itselleen vallan kaupungin liike-elämässä

ja hallinnossa, oli nostanut vastaansa uuden ja nopeasti kasvavan

voiman, järjestyneen työväestön, joka oli päättänyt murtaa

kapitalistien harvainvallan ja ottaa vallan omiin käsiinsä. Taistelu

näiden kahden ryhmän välillä oli kärjistymäisillään huippuunsa.

Ne olivat kuin kaksi voimakasta painijaa, jotka olivat tarttuneet

toisiinsa kuolinottein; kuin kaksi tappelevaa jättiläistä, jotka

kiskovat puita juurineen ja taittavat kalliosta lohkareita lyödäkseen

mäsäksi vastustajansa pään. Ja Petteri parka -- mikä hän oli?

Muurahainen, joka sattui näiden taistelijoiden tielle. Maa tärisi

jättien jalkojen alla, sora lensi, ja onneton muurahainen kierieli

puoleksi hautaantuneena, kunnes -- läiskisi -- jättiläisjalka astui

siihen, missä hän ponnistelihe ja huohotti.