Kun yrittää sanoin kuvailla tapauksia, niin tapaa väliin vakavia
vaikeuksia. Mahtava ja suurimerkityksellinen seikka voi tapahtua
silmänräpäyksessä, mutta sanojen, jotka sitä kuvaavat, täytyy tulla
yksi erällään pitkässä jonossa. Tapaus voi sattua äkkiarvaamatta,
mutta kun sitä kuvailee sanoin, niin täytyy valmistua siihen,
herättää aavistavaa odotusta ja johtaa se kärkeensä. Jos kuvaisi
tapausta mikä sattui Petterille hänen mennessään poikki kadun parin
tuuman mittaisilla kirjaimilla kirjoitetulla sanalla "PAMAUS", niin
se ei selostaisi asiaa.
Maailman loppu se oli Petterin mielestä, kun hän toipui
säikähdyksestään sen verran, että pystyi ajattelemaan sitä. Mutta
aluksi hän ei kyennyt ajattelemaan lainkaan; tuntui ja kuului kauhea
jyräys, ikäänkuin koko maailma olisi äkkiä muuttunut ääneksi;
sokaiseva valo, kirkas kuin kaikki salamat yhteensä; isku, joka
heitti hänet kuin puuvillatukon poikki kadun erään rakennuksen
seinään. Petteri lysähti katukäytävälle kuurona, sokeana ja
tunnotonna; siinä hän makasi, herra ties kuinka kauvan, kunnes hänen
aistinsa vähitellen palasivat ja yleisestä hämmingistä varmat seikat
alkoivat kuultaa läpi; hieno savu, joka painui maata vasten, katkera
haju, joka pisteli nenää ja kurkkua, äänekästä huutoa, voihkinaa,
nyyhkytystä ja yleistä hälinää. Petterin rinnan päällä oli jotakin
raskasta, joka pyrki häntä tukehduttamaan. Hän yritti vaistomaisesti
lykätä sitä pois; hänen lykätessään tuntui käsissä jotakin kuumaa ja
märkää ja limaista, ja kauhistuen havaitsi Petteri että tuo paino oli
puoli raadeltua ihmisruumista.
Niin, tämä oli maailman loppu. Vain muutama päivä sitten Petteri
oli ollut ensimäisen apostolisen kirkon harras jäsen, joita myös
holirollareiksi kutsutaan, ja oli kuunnellut kokouksissa sielua
ravistelevia mielikuvia ilmestyskirjasta. Siksi Petteri tiesi
että tämä oli maailman loppu, ja koska hänellä oli useita syntejä
omalla tunnollaan ja koska hän ei ollut lainkaan halukas kohtaamaan
luojaansa, tirkisteli hän maassa makaavien ruumiiden ja vavahtelevien
loukkaantuneiden ylitse ja huomasi rivin tyhjiä laatikoita
rakennuksen vieruksella. Niitä olivat sinne kantaneet ihmiset, jotka
halusivat nähdä väkijoukon päiden ylitse. Petteri koetti kontata ja
huomattuaan että se kävi päinsä, laahasi hän itsensä erään laatikon
sisälle ja lymysi jumalaansa.
Hän oli verinen, mutta hän ei tiennyt oliko se omaa verta vaiko
muiden. Hän vapisi pelosta ja hänen epätasaiset hampaansa takoivat
kuin tikka. Mutta iskun seuraukset hälvenivät vähitellen ja
järkiriepu selveni, kunnes Petteri huomasi ettei hän kai ollut
koskaan oikein uskonut American Cityn ensimäisen apostolisen
kirkon aatteisiin. Hän kuunteli loukkaantuneiden valituksia ja
väkijoukon huutoja ja hälinää ja rupesi todella miettimään mitä
mahtoi oikeastaan tapahtuneen. Kerran oli American Cityssä ollut
maanjäristys -- olisikohan tämä toinen. Tai olisikohan Main kadulla
sattunut tulivuoren purkaus! Tai olisikohan kaasujohto räjähtänyt?
Ja mahtaakohan se nyt jo olla ohi, vai räjähtäneekö tuo vielä? Jos
tulivuori jatkaisi purkamistaan, niin työntäisi se luonnollisesti
Petterin laatikkoineen seinästä sisälle Guggenheimin osastokauppaan?
Petteri odotti, kuunnellen tuskissa vääntelehtelevien ihmisten
kamalia voihkeita ja rukouksia toisille lopettamaan heidät. Sitten
kuuli hän komentosanoja ja käsitti poliiseja olevan tulossa ja
tietysti myöskin pian sairasvaunuja. Ehkä hänkin oli jotenkin
loukkautunut ja olisi kai parasta kömpiä esille että saisi hoitoa.
Mutta äkkiä Petteri muisti vatsansa; ja hänen älynsä, joka
oli kärkeytynyt kaksikymmentä vuotta kestäneessä kamppailussa
vihamielistä maailmaa vastaan, äkkäsi käyttää hyväkseen tilaisuutta,
jossa oltiin. Hänen täytyy olla olevinaan loukkaantunut,
vaarallisesti; hänen täytyy olla tiedotonna, tyrmistyneenä, hermot
pilalla; sitten ne ehkä korjaavat hänet sairaalaan, pistävät
pehmoselle vuoteelle ja antavat ruokaa -- ehkä antavat olla siellä
viikkokausia, ja vieläpä voivat antaa rahaakin, kun hän on "parannut."
Tai ehkä antavat hänelle työpaikan sairaalassa, jotakin helppoa,
jossa ei tarvita muuta kuin terävää älyä. Ehkäpä sairaalan päälääkäri
tarvitsee jonkun pitämään silmällä toisia lääkäreitä, jotteivät nämä
olisi huolimattomia tai rakastelisi hoitajattaria -- se voisi olla
hyvinkin mahdollista. Näin oli ollut orpokodissa, jossa Petteri oli
osan lapsuusajastaan, kunnes karkasi. Näin oli myöskin suuressa
Jimjambon temppelissä, jota piti Pashtian el Kalandra, Eleuterilaisen
Exoticismin päänoita. Petteri oli työskennellyt tuon salaperäisen
laitoksen keittiörenkinä, ja oli menestynyt toimessaan niin,
että oli vähitellen kohonnut päänoidan neuvonantajan, Tushbarin,
neuvonantajaksi.
Missä tahansa oli ryhmä ihmisiä ja rahasto "hoidettavana", siellä
tiesi Petteri olevan yllin kyllin salapuremista, skandaaleja,
juoruja ja vakoilua -- selvästikin mainio tilaisuus miehelle,
joka osaa älyään käyttää. Voi kuulua ihmeelliseltä että Petteri
ajatteli tällaisia juuri kun maa oli auvennut, ilma muuttunut
hirmuiseksi jyrinäksi ja sokaisevaksi leimaukseksi, ja heittänyt
hänet rakennuksen seinään ja pudottanut puoli veristä naisen ruumista
hänen päälleen; mutta Petteri oli aikaisimmasta lapsuudestaan elänyt
"järjellään" eikä millään muulla, ja sellainen oppii käyttämään
älyään kaikkein sekasortoisimmassakin tilanteessa. Petterin harjotus
oli ollut perinpohjainen; hän oli joskus miettinyt muiden muassa
sitäkin, mitä hän tekisi, jos kaikesta huolimatta holirollarit
sattuisivat olemaan oikeassa ja äkkiä Gabriel töräyttäisi torveensa
ja Petterin tulisi seisoa kasvoista kasvoihin Jesuksen kanssa, jolla
pukunaan olisi vain pitkä yöpaita.