Silloin tällöin tulee miettineeksi, kuinka mitä vähäpätöisin sattuma
voi johtaa elämän tärkeimpiin tapauksiin; ikäänkuin sattuisi
katsomaan taakseen hätkähtäen huomatessaan kuinka vähällä piti
ettei koko olemus vajonnut mitättömyyteen. Esimerkiksi. Nuori mies
käy pitkin katua, ilman päämäärää, ilman tarkotusta; hän tulee
kulmaukseen ja miettimättä, ilman syytä, kääntyy oikealle -- eikä
vasemmalle -- ja niin sattumalta kohtaa sinisilmä tytön, joka panee
hänen sydämmensä sykkimään. Hän tutustuu tyttöön, nai hänet -- ja
tytöstä tuli teidän äitinne. Mutta olettakaamme että tuo nuori mies
olisi kääntynyt kadunkulmauksessa vasemmalle eikä olisi nähnytkään
sinisilmä tyttöä; missäs olisitte te nyt, ja missä olisivat nuo
ominaisuutenne, jotka te pidätte niin tuiki tärkeinä koko maailman
hyvinvoinnille ja nuo vakavat liikeasiat, joihin aikanne kuluu?
Jotenkin näin kävi Petteri Gudgen; vähäinen sattuma muutti hänen
elämänsä kulun kokonaan aiheuttaen sen tapauksien sarjan, josta tämä
kirja kertoo. Petterin käydessä pitkin katua eräänä iltapäivänä
lähestyi muuan nainen häntä, ojensi lentolehden ja sanoi: "Lukekaa
tämä, olkaa hyvä."
Ja Petteri, jolla oli nälkä ja joka oli kyltynyt maailmaan, vastasi
jäykästi: "Ei ole rahaa." Hän luuli sitä ilmotuslipuksi ja sanoi: "En
voi ostaa mitään."
"Ei tässä kaupata mitään", vastasi nainen. "Se on kehotus-sanoma."
"Uskonnollinenko?" sanoi Petteri. "Vastikään potkittiin minut ulos
kirkosta."
"Ei se ole kirkollinen", sanoi nainen. "Se on muuta; pistäkää se
taskuunne." Hän oli vanhanpuoleinen, harmaahapsinen nainen ja
kulki Petterin perässä hymyillen ystävällisesti tälle laihalle
huonopukuiselle oudolle miehelle, mutta kehotellen: "Lukekaa
se joskus kun teillä ei ole muuta tekemistä." Ja niin Petteri
päästäkseen hänestä erilleen otti lentolehden, pisti sen taskuunsa
ja meni menojaan, ja parin minuutin kuluttua oli hän unohtanut koko
jutun.
Petteri mietti -- tai oikeammin, Petterin vatsa ajatteli hänen
puolestaan; sillä kun ei koko päivänä ole saanut syödä mitään
eikä edellisenäkään päivänä muuta kuin kupin kahvia ja vaivaisen
voileivän, niin muuttuvat ajatuskeskukset päästä vatsaan. Petteri
mietti että tämä elämä oli nyt koko helvetti. Kukapa olisi voinut
aavistaa että vain sen vuoksi, että varastaa yhden raukkaisen
rasvarinkelin, menettää helpon työpaikan ja mahdollisuutensa kohota
maailmassa. Petterin koko olemus oli keskitetty ponnistuksiin kohota
-- menestyä, joka merkitsee rahaa, joka taas merkitsee helppoa elämää
ja nautintoja, jotka taikanimet houkuttelevat kaikkia ihmisolentoja.
Mutta kuka nyt olisi voinut aavistaa, että Mrs. Smithers laski
rasvarinkelit joka kerta kun joku kulki ruokahuoneen läpi? Ja
ainoastaan tuo naurettava seikka oli syynä siihen, että Petteri oli
vajonnut nykyiseen kurjuuteensa. Jollei sitä olisi ollut, olisi
hän paraikaa voinut syödä päivällistä -- leipää, kuivattua silliä
ja heikkoa teetä -- suutarin vaimon kotona, ja hoitanut tointaan,
mihin sisältyi eripuraisuuksien nostattaminen ensimäisen apostolisen
kirkon jäsenissä, joita myös "holirollareiksi" kutsutaan, ja pastori
Gamaliel Lunkin erottaminen sekä suutari Smithersin pastoriksi
valitseminen -- Petterin ollessa hänen oikeana kätenään.
Ja näin oli käynyt aina -- koko kahdenkymmenen vuoden ajan Petterin
elämää. Kerran toisensa perään oli hänen otteensa hipaissut
hyvinvoinnin tikkaita, ja aina tapahtui jotakin, jollei muuta niin
raukkaisen rasvarinkelin varkaus, joka riuhtasi hänet irti ja viskasi
kurjuuden kuiluun.
Niin kulki Petteri edelleen, vyö lujilla ja rauhattomat siniset
silmät vilkuivat sinne tänne, etsien ruokaa. Työtä olisi kyllä
löytynyt, mutta se oli kovaa työtä, ja Petteri halusi helppoa.
Tässä maailmassa on ihmisiä, jotka elävät lihastensa työstä, ja
toisia, jotka elävät järjellään; Petteri kuului tähän jälkimmäiseen
luokkaan, ja hän oli mieluummin syömättä kuin laskeutui alas
yhteiskunnallisesta asemastaan.
Petteri katsoi jokaista vastaantulijaa kasvoihin valmiina kaikkien
mahdollisuuksien varalle. Jotkut vilkaisivat häneen, mutta eivät
kuin silmänräpäyksen ajan, sillä he näkivät mitättömän näköisen
miehen, pienikasvuisen, huonosti ruokitun, jolla toinen olkapää oli
korkeammalla kuin toinen, heikko leuka ja suu, epätasaiset hampaat ja
veltto, riippuva, ruskea huuliparta. Petterin olkihatusta oli monta
olkea poissa, hänen vanhoina ostetut vaatteensa olivat muuttuneet
räsyiksi ja hänen kenkänsä pyrkivät kääntymään nurin. Kaupungissa,
jossa jokainen "yritti", jokainen, niinkuin he sanoivat, "tekemässä
rahaa", ei kellään ollut aikaa eikä halua katsahtaa kahdesti Petteri
Gudgea. Mitä välitti kukaan Petterin rauhattomasta sielusta, tai
uneksi että Petteri omalla huomaamattomalla alallaan oli eräänlainen
nero? Ei kukaan välittänyt; ei kukaan uneksinutkaan.
Oli kello kahden seudussa heinäkuun iltapäivällä, ja aurinko paahtoi
American Cityn katuja. Kaduilla oli väkijoukkoja ja Petteri havaitsi
että kaikkialla oli lippuja ja koristeita. Kerran, pari hän kuuli
etäistä soittoa ja ihmetteli, mitä oli "käynnissä." Petteri ei
ollut lukenut sanomalehtiä; koko hänen huomionsa oli keskittynyt
smithersiläisten ja lunkilaisten välisiin riitoihin ensimäisen
apostolisen kirkon jäsenten keskuudessa, joita myös holirollareiksi
kutsutaan, ja maailman suurtapahtumat eivät kuuluneet hänelle.
Petteri tiesi hämärästi että maapallon toisella puolella puolisen
tusinaa suurta maata oli kietoutunut kuolinkamppailuun; taistelu
täryytti koko maailmaa, ja olipa Petterikin tuntenut silloin tällöin
tämän tärinän. Mutta Petteri ei tiennyt että hänen omalla maallaan
oli mitään tekemistä tämän europalaisen taistelun kanssa ja että
vissit suuredut läpi koko maan olivat päättäneet herättää yleisön
toimintaan.
Tämä liike oli levinnyt American City'in, ja näytteille
asetettu isänmaallisuus vallitsi kadut. Kaikkien kauppojen
ikkunoissa oli tauluja: "Herää, Amerika!" Main kadun poikki
hulmusi jättiläiskirjaimin: "Valmistau, Amerika!" Kadun päässä
olevalle torille kokoontui pieni armeija -- kansallissodan
vanhoja veteraaneja, Espanjan sodan keski-ikäisiä veteraaneja,
kansalliskaartin rykmenttejä, merisotilaita ja merimiehiä
sataman laivoista, salaseurojen jäseniä kultavöin ja valkoisin
töyhdöin koristeltuine, hevosten selässä ratsastavine holipompeli
suur-marshalleineen, kaikki kaupungin huomattavat henkilöt
ajopeleineen, parikymmentä soittokuntaa marssijain kantapäitä
kutkuttamaan ja kymmenen tuhatta lippua pään päällä liehumaan.
"Herää, Amerika!" Ja tässä oli sitten Petteri Gudge nälkäisine
vatsoineen, joka äkkiarvaamatta tuli Main kadun häärivään
ihmisjoukkoon eikä aavistanutkaan mitä oikeastaan oli tekeillä.
Petterin mielestä oli väkijoukolla vain yksi merkitys. Seitsemän
vuotta nuoresta elämästään oli hän avustanut Pericles Priamia ja
matkustanut ympäri Amerikaa myyden Priamin Parasta Pakotuksen
Parantajaa; he kuleksivat autolla ja missä vain oli joku näyttely,
konventioni, huviretki tai ulkoilmakokous, sinne he menivät, ja
Pericles Priam pysähtyi paikassa, missä väkijoukko oli sankin, soitti
ruokakelloa ja saarnasi ylitsevuotavan kaunopuheisesti pelastavan
sanansa ihmiskunnalle -- ikuisen elämän neste vihdoinkin löydetty,
kärsimykset pois maailmasta, kaikkien jokapäiväisten pikkuvastusten
loppu -- dollarin pullo, viidentoista prosentin opiumia! Petterin
työnä oli antaa pullo ja ottaa raha; ja kun hän näki väkijoukon,
tarkasti hän ympäristöään tarkemmin. Sattuisi ehkä olemaan joku
liikavarvasvoiteen tai mustepilkkujen hävittäjän kauppias tai kolmen
kortin monte-mies, jonka apuriksi sopisi ruveta vaikka vain yhden
voileivän hinnalla.
Petteri kiemurteli ihmisjoukon läpi pari kolme risteystä, mutta ei
huomannut lupaavampaa kuin kauppiaita, jotka möivät tikkujen nenissä
olevia Amerikan lippusia ja isänmaallisia nappeja, joissa oli:
"Herää, Amerika!" Mutta lopuksi hän näki muutaman risteyksen toisella
puolella miehen rahti-autolla pitämässä puhetta, ja Petteri tunkeutui
sinnepäin tuuppien, luikerrellen, anteeksipyytäen -- kunnes hän pääsi
ulos väkijoukosta tyhjälle keskikadulle, jota sinipukuiset poliisit
pitivät vapaana ihmisistä kulkuetta varten. Petteri lähti juoksemaan
tuon tyhjän paikan yli -- ja juuri silloin tuli maailman loppu.