Mies.
Oli helmikuun neljäs päivä vuonna 1875. Talvi oli ollut ankara
ja lunta oli syvälti Gilmerton-vuorten rotkoissa. Höyryaura oli
kuitenkin pitänyt rautatien lumesta vapaana ja iltajuna, joka
yhdistää laajat kivihiilenkaivuuta ja rautateollisuutta harjoittavat
uutisasutukset, kulki hitaasti huohottaen jyrkkää mäkeä, joka vie
Stagvillesta tasangolla Vermissaan, keskuskuntaan Vermissa-laakson
perukassa. Tältä kohdalta rupeaa rata kulkemaan alaspäin Bartonin
Ristitielle, Helmdalen ja Mertonin pelkkää maanviljelystä
harjoittavaan piirikuntaan. Se oli yksiraiteinen rata, mutta
jokaisessa kaksilla kiskoilla varustetussa yhtymäkohdassa, ja niitä
oli paljon, pitkä rivi hiilillä ja raudalla lastattuja tavaravaunuja
kertoi kätketystä rikkaudesta, joka oli tuonut raa'at asujamet ja
hyörivän elämän tähän Amerikan Yhdysvaltojen autioimpaan kolkkaan.
Hän oli verevä, keskikokoinen nuori mies, arvattavasti lähellä
kolmeakymmentä. Hänellä on suuret, älykkäät, hyväntuuliset harmaat
silmät, jotka välähtivät tutkivasti silloin tällöin, kun hän
silmälasiensa läpi katsoi ihmisiä ympärillään. On helppoa nähdä,
että hän on luonteeltaan seuraarakastava ja mahdollisesti suora,
halukas olemaan hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Kuka tahansa
saattoi päästä hänen tuttavakseen, koska hän oli tavoiltaan
seura-ihminen ja luonteeltaan avomielinen, nopsa lausumaan
sukkeluuksia ja hymyilemään. Ja kuitenkin henkilö, joka tutki häntä
tarkemmin, saattoi huomata hänen leukansa lujapiirteisyyden ja
julman kovuuden suupielissä, joka ilmaisi että tässä miehessä oli
kätkettyjä syvyyksiä ja että tämä miellyttävä ruskeatukkainen nuori
irlantilainen luultavasti saattoi jättää hyvin hauskat tai hyvin
ikävät muistot seuraan, johon oli liittynyt.
Lausuttuaan koetteeksi pari huomautusta lähimmälle kaivostyömiehelle
ja saatuaan vain lyhyitä juroja vastauksia, matkustaja tyytyi
epämieluisaan äänettömyyteen tuijottaen ulos akkunasta
yksitoikkoiseen maisemaan. Näköala ei ollut ilahuttava. Yltyvässä
hämärässä vilkkuivat sulatusuunien punaiset tulet mäkien rinteillä.
Suuria kuona- ja tiilikasoja tuli näkyviin -- kummallakin puolella ja
niiden yläpuolella kivihiilikaivosten korkeat aukot.
Nuori matkustaja katseli tätä kolkkoa seutua vastenmielisyyttä ja
mielenkiintoa ilmaisevin kasvoin, jotka osoittivat, että näky oli
hänelle outo. Vähän väliä hän otti taskustaan muistikirjan, johon
katsoi ja jonka reunoihin kirjoitti jotakin. Kerran hän otti vyöstään
esineen, jota tuskin olisi odottanut näkevänsä niin lempeännäköisen
miehen hallussa. Se oli revolveri suurinta kokoa. Kun hän käänsi sen
vinosti valoon päin, ilmaisi vaskisten patruunahylsyjen reunojen
välähdys, että siinä oli täydet panokset. Hän pani sen nopeasti
takaisin salataskuunsa, mutta muuan työmies, joka oli istuutunut
läheiselle penkille, oli jo ennättänyt sen huomata.
-- Hoi, toveri! sanoi hän. Näytte olevan varustautunut ja valmis.
Nuori mies hymyili näyttäen olevan hämillään.
-- Niin, sanoi hän; tarvitsemme niitä toisinaan siellä mistä tulen.
-- Ja mistä tulette.
-- Viimeksi Chicagosta.
-- Oletteko vieras näillä mailla?
-- Olen.
-- Saattepa nähdä, että tarvitsette sitä täälläkin, sanoi työmies.
-- Ah! Niinkö? Nuoren miehen mielenkiinto näytti heränneen.
-- Ettekö ole kuullut mitään täkäläisistä tapauksista?
-- En mitään erikoista.
-- Mitä, luulin, ettei muusta puhuttaisikaan maassa. Saatte piankin
kuulla. Mikä sai teidät tulemaan tänne?
-- Kuulin, että täällä olisi aina työtä halukkaalle miehelle.
-- Oletteko ammattiyhdistyksen, Labour Unionin jäsen?
-- Tietysti.
-- No, sitten kyllä saatte työtä. Onko teillä ystäviä?
-- Ei vielä, mutta aijon niitä hankkia.
-- Millä tavoin?
-- Kuulun Vanhaan Vapaiden Miesten Liittoon. Ei ole kaupunkia, jossa
ei olisi haaraosastoa ja joka haaraosastosta löydän ystäviä.
Nämät sanat vaikuttivat kummallisesti hänen puhekumppaniinsa. Hän
silmäili epäluuloisesti muita vaunussa olijoita. Kaivostyömiehet
kuiskailivat yhä keskenään. Molemmat poliisiupseerit torkkuivat. Hän
tuli ja istuutui nuoren matkustajan viereen ja ojensi kätensä.
-- Paiskatkaapas kättä, sanoi hän.
He vaihtoivat kädenpuristuksen.
-- Huomaan, että puhutte totta. Mutta on hyvä varmistautua.
Hän kohotti oikean kätensä oikeaan silmäkulmaansa. Matkustaja kohotti
heti vasemman kätensä vasempaan silmäkulmaansa.
-- Pimeät yöt ovat epämiellyttävät, sanoi työmies.
-- Kyllä, vieraiden työskennellä, vastasi toinen heti.
-- Se riittää. Olen Veli Scanlan, haaraosasto 341, Vermissa
Laaksossa. Hauskaa nähdä teitä tällä seudulla.
-- Kiitos. Olen Veli Mc Murdo, haaraosasto 29, Chicagossa. Päämestari
J. H. Scott. Mutta olipa minulla onni, kun tapasin veljen niin pian.
-- No, täällä on meitä paljon. Saattepa nähdä, ettei Liitto ole
missään muualla Yhdysvalloissa niin lukuisa ja mahtava kuin täällä
Vermissan laaksossa. Mutta me kyllä tarvitsemme teidän kaltaisianne
nuoria miehiä. En saata käsittää, ettei Labour Unioniin kuuluvalle
reippaalle miehelle ole työtä Chicagossa.
-- Minulla oli yllin kyllin työtä.
-- Miksi sitten läksitte pois.
Mc Murdo nyökähytti päätään poliiseihin päin ja hymyili.
-- Luulenpa, että nuo miehet olisivat hyvillään jos tietäisivät.
Scalan ähkäsi myötätuntoisesti.
-- Olitteko pulassa? kysyi hän kuiskaten.
-- Kovassa pulassa.
-- Vankeusrangaistusko uhkasi?
-- Niin, ja kuolema.
-- Ei kai murhasta?
-- On aikaista puhua sellaisista asioista, sanoi Mc Murdo ja hänen
kasvoillaan oli ilme kuin miehellä, joka on tullut sanoneeksi enemmän
kuin on aikonut. Minulla oli oma pätevä syyni lähteä Chicagosta ja se
saa riittää teille. Kuka te olette, että uskallatte kysyä sellaisia
asioita?
Hänen harmaat silmänsä säihkyivät äkillistä ja vaarallista
suuttumusta silmälasien takaa.
-- Kaikki hyvin, toveri. En tahtonut loukata. Poikien mielestä ette
ole sen huonompi vaikka olisitte tehnyt mitä tahansa. Minne nyt
aijotte?
-- Vermissaan.
-- Se on kolmas asema. Mihin aijotte asettua asumaan?
Mc Murdo otti taskustaan kirjekuoren ja vei sen lähelle huonosti
valaisevaa öljylamppua.
-- Tässä on osoite -- Jacob Shafter, Sheridankatu. Se on täyshoitola,
jota muuan tuttavani Chicagossa minulle suositteli.
-- En tunne sitä, mutta Vermissa ei olekaan minun aluettani. Minä
asun Hobson's Patchissa ja tässä minun on lähdettävä. Mutta haluan
antaa teille pienen neuvon ennenkuin eroamme. Jos joudutte pulaan
Vermissassa, niin menkää suoraa Liittotalolle tapaamaan pomo Mc
Gintya. Hän on Vermissan osaston päämestari, eikä tällä seudulla
tapahdu mitään vastoin Mustan Jack Mc Gintyn tahtoa. Sen pituinen
se, toveri. Ehkä tapaamme toisemme osastossa jonakin iltana. Mutta
muistakaa sanani: jos joudutte pulaan, niin menkää Pomo Mc Gintyn luo.
Scanlan lähti ja Mc Murdo jäi taas yksin hautomaan ajatuksiaan.
Yö oli jo tullut ja lukuisten sulattimojen tulet loimusivat ja
karkeloivat pimeässä. Synkkää taustaa vasten näkyi tummia haamuja,
jotka kumartuivat ja ponnistivat, kääntyivät ja vetivät aina
väkipyörien ja vintturien liikkeiden mukaan, ikuisen kolinan ja
jyrinän heidän työtään säestäissä.
-- Arvaan että helvetti mahtaa näyttää jotakuinkin tuollaiselta,
kuului joku sanovan.
Mc Murdo kääntyi ja näki toisen poliiseista siirtyneen penkille ja
tuijottavan tulierämaahan.
-- Totta tosiaankin, sanoi toinen poliisimies, minäkin arvelen, että
helvetin täytyy olla tuontapaisen. Ja jos siellä alhaalla on pahempia
piruja kuin muutamat, joiden nimet tiedämme, niin kyllä minä suuresti
hämmästyn. Arvaan että olette muukalainen täällä, nuori mies.
-- No, entä sitten, vastasi Mc Murdo äkeän kopeasti.
-- Älkää suuttuko, vieras, sanoi toinen. Varoitimme vain teitä omaksi
hyödyksenne, kun näimme teidän olevan vieraan tällä paikkakunnalla,
kuten itsekin äsken myönsitte.
-- Olen vieras paikkakunnalla, mutta te ja teidän kaltaisenne ette
ole minulle outoja, huusi Mc Murdo raivokkaana. Arvaan että olette
samallaisia kaikkialla, tyrkyttäen neuvoja, joita ei kukaan pyydä.
Ennenkuin Mc Murdo oli jalallaankaan astunut Vermissaan oli hän
siellä rajupäisyydellään päässyt hyvään maineeseen.
Koko seutu oli ollut pelottavan synkkä, mutta kaupunki vei tässä
suhteessa vielä voiton. Alhaalla laaksossa oli ainakin jonkinmoista
suurpiirteisyyttä. Siellä oli suuret tulet ja leijailevat savupilvet,
ihmisvoima ja ihmisäly olivat jättäneet muistomerkkinsä vuoriin,
jotka ne olivat pirstoneet suurilla kaivoksillaan. Mutta kaupunki
näytti olevan kurjuuden ja likaisuuden hengetön ruumiillistuma.
Leveän kadun oli liikenne vatvonut likaiseksi lumitaikinaksi.
Jalkakäytävät olivat ahtaat ja kuoppaiset. Lukuisat kaasulyhdyt
vaan selvemmin näyttivät pitkän rivin puutaloja, joista jokainen
kuisteineen teki kadun vielä siivottomamman ja likaisemman
näköiseksi. Kun he lähestyivät kaupungin keskustaa, elähytti
näyttämöä rivi kirkkaasti valaistuja myymälöitä.
-- Tuossa on Liittotalo, sanoi opas osottaen ravintolaa, joka näytti
olevan miltei hotellinkin nimen arvoinen. Jack Mc Ginty on siellä
pomona.
-- Mikä hän on miehiään? kysyi Mc Murdo.
-- Mitä? Ettekö ole milloinkaan kuullut puhuttavan Pomosta?
-- Miten olisin voinut kuulla hänestä puhuttavan, kun kuten tiedätte
olen vieras täällä seudulla.
-- Luulin hänen nimensä tunnetuksi kaikissa valtioissa. Se on siksi
usein mainittu sanomalehdissä.
-- -- Miksi?
-- No, kaivosmies hiljensi ääntään -- asioitten vuoksi.
-- Minkälaisten asioitten?
-- Hyvä jumala, herraseni, te olette kovin omituinen, ellette pane
pahaksenne. Tällä paikkakunnalla te saatte kuulla vain yhdenlaisista
asioista, nimittäin, "Kulkurien", "The Scowrers-miesten" asioista.
-- Luulen lukeneeni heistä Chicagossa. Murhaajajoukkio, vai mitä?
-- Vaiti, jos henkenne teille on kallis, huudahti kaivosmies
pysähtyen säikähdyksissään ja tuijotti hämmästyneenä toveriinsa.
Kuulkaahan mies, ette elä vanhaksi tällä seudulla, jos puhutte
tuollaisia avoimella kadulla. Moni mies on menettänyt henkensä
vähemmästäkin.
-- No, enhän minä tiedä mitään heistä. Olen vain lukenut sellaista.
-- Enkä minä väitä, ettei olisi totta, mitä olette lukenut. Mies
katsoi puhuessaan levottomana ympärilleen tähystellen varjoja
ikäänkuin olisi pelännyt näkevänsä jonkun vaanivan vaaran. Jos
tappaminen on murhaamista, silloin täällä, Jumala sen tietää,
murhataan ja liiaksikin. Mutta älkää vain mainitko Jack Mc Gintyn
nimeä siinä yhteydessä, muukalainen, sillä jokainen kuiskaus tulee
hänen korviinsa eikä hän jätä sitä rankaisematta. Tuossa onkin talo,
jota etsitte -- tuo talo jonkun matkan päässä kadusta. Saatte nähdä,
että vanha Jacob Shafter on yhtä kelpo mies kuin ken tahansa tällä
seudulla.
-- Kiitos, sanoi Mc Murdo ja puristettuaan uuden tuttavansa
kättä hän ponnisteli matkalaukku kädessä ylös polkua, joka vei
asuinrakennukseen. Hän koputti lujasti ovea. Sen avasi aivan
toisenlainen olento kuin hän oli odottanut näkevänsä.
Se oli nainen, nuori ja erinomaisen kaunis. Hän oli ruotsalainen
tyyppi, hänellä oli vaalea iho ja vaalea tukka, joille kaunis tumma
silmäpari muodosti viehättävän vastakohdan. Hän katseli vierasta
hämmästyneenä ja viehättävä hämminki nosti veriaallon hänen kalpeille
kasvoilleen. Mc Murdosta tuntui, ettei hän ollut milloinkaan
nähnyt kauniimpaa kuvaa kuin nuori tyttö oviaukossa kirkkaassa
valossa, ja kuvan sai likainen ja kolkko ympäristö näyttämään vielä
lumoavammalta. Kaunis, jossakin kaivosten kuonaläjässä kasvava
orvokki ei olisi tuntunut odottamattomammalta. Hän oli niin ihastunut
että hän tuijotti sanaakaan sanomatta ja tytön täytyi katkaista
äänettömyys.
-- Luulin isän tulevan, sanoi hän murtaen hiukan ruotsiksi. Tulitteko
tapaamaan häntä? Hän on kaupungilla. Odotan häntä kotiin joka
minuutti.
Mc Murdo katsoi katsomistaan häneen ihailuaan peittämättä, kunnes
tyttö hämillään painoi katseensa alas tämän ylpeän vieraan edessä.
-- Ei neiti, sanoi hän viimein, ei ole kiirettä tapaamisella.
Mutta taloanne suositettiin minulle asunnoksi. Arvelin, että se
miellyttäisi minua ja nyt tiedän että se miellyttää.
-- Muodostatte nopeasti mielipiteenne, sanoi tyttö hymyillen.
-- Kuka tahansa paitsi sokea saattaisi sen tehdä, vastasi mies.
Tyttö hymyili tälle kohteliaisuudelle.
-- Tulkaa sisään, herra, sanoi hän. Olen miss Ettie Shafter, mr
Shafterin tytär. Äitini on kuollut ja minä hoidan taloutta. Voitte
istua takan ääressä etuhuoneessa, kunnes isä tulee. Kas, siinä hän
onkin, voitte sopia asioista hänen kanssaan heti.
Hidasliikkeinen, vanhahko mies tulla kompuroi ylös. Muutamin
sanoin Mc Murdo kertoi asiansa. Murphy-niminen mies oli antanut
hänelle osoitteen Chicagossa. Tämä oli vuorostaan saanut sen
joltakin toiselta. Vanha Shafter suostui heti. Vieras ei tinkinyt,
suostui empimättä jokaiseen ehtoon ja näytti olevan rahoissaan.
Kahdellatoista dollarilla viikossa, jotka maksettiin etukäteen, hän
sai ruoan ja asunnon. Täten Mc Murdo, joka oman tunnustuksensa mukaan
oli oikeusviranomaisia paossa, sai asunnon Shafterin katon alla.
Tämä oli ensimäinen askel tiellä, joka vei niin monien ja synkkien
tapausten sarjaan ja päättyi vasta kaukaiseen maahan.