"Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen
lomaa; -- mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina
on käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä."
"Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita", lausui Johnston
välinpitämättömästi.
"H-m, älä ole liian varma... Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle
vakuuttaa, ett'ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien
toimeenpanemisessa."
Johnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.
"Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä -- minun poikani
oli myös mukana, -- huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla,
käänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta... Illan
loistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa...
Nuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon...
Paljasta taiteen harrastusta... Minun poikani jutteli kaikki tyyni,
paljasti minulle koko menon."
Johnston seisoi ja vaan kuunteli.
"_Minun_ poikani ei ole minulle mitään kertonut" -- lausui hän
värittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.
Tirehtori katsoi häneen ja puoleksi säikähti; tuntui siltä, kuin olisi
koskenut johonkin posliiniin, joka -- Hän näytti hieman onnettomalta. --
"Kuules Johnston", sanoi hän hymyillen ja katsoi häneen herttaisesti,
-- "ehkä sinä tahtoisit, että poikasi pitäisi ensinnä ilmoittaa, koska
aikoo sinua narrata?"
"Sen sanon teille", -- tirehtori nyökäytti ystävällisesti ja
tutunomaisesti päätään neiti Rönnebergille, napittaessaan
päällystakkiaan; neiti hänestä istui ihmeen äänettömänä ja nenäkkään
näköisenä, -- "tuo mies se on saatava pois valtuustosta niin pian kuin
suinkin, -- ei hänen luonteensa sovellu semmoiseen likapyykkiin!"...
* * * * *
Neiti Rönnebergin nenä oli venynyt vielä tavallista pitemmälle suun
yli, joka oli kuin kurenauhalla kiinni vedetty. Hän vilkasi pikaisesti
Johnstoniin, kun tämä palasi huoneesen tirehtoria saattamasta.
Johnston seisoi kädet selän takana ja katseli ulos akkunasta, tuon
tuostakin veti hän syvän hengähdyksen, joka kuului alakuloiselta
huokaukselta.
"Älyätkö sinä Sofia, mimmoisten toverien kanssa Abraham oikeastaan
seurustelee?" -- lausui hän äkkiä.
"Hän tietysti kaipaa hieman huvitusta; -- ei ole vielä tottunut tuohon
säännölliseen työhön konttorissa", arveli neiti.
"Konttorissa! -- siellä hän ei muuta tee kuin istuu akkunan ääressä ja
piirustelee siltaa ja satamaa...
"Ei, kyllä poikaa jokin vaivaa; päivällä on hän semmoinen kuin ei
saapuvillakaan olisi"... lausui Johnston hiljaisen alakuloisesti ja
astui muutamia askelia; hänen kapeaharteinen vartalonsa oli ikäänkuin
kokoon kutistunut.
Neiti Rönneberg katsoi häneen levottomana... "Hänellä on niin
ihmeellinen luonne, -- on kokonaan omia harrastuksiaan täynnä", --
lausui hän tunnustellen.
Johnston seisahtui lapulaatikon eteen, ikäänkuin aikoisi ryhtyä
hammastikkua itselleen tekemään.
"Sofia", puhkesi hän äkkiä puhumaan; -- "kymmenen vuoden vanhana kysyi
hän minulta eräänä päivänä, minkä vuoksi jälleen sillä tavalla kuljin
hänen jäljessään?... Huomasin olevani aivan kuin maneetin alaisena,
-- ja älysin, että minun tuli tämä tunne voittaa, -- että pojasta se
oli hännystelemistä... Iän erotuksen aina täytyy tuntua rasitukselta,
ja sen vuoksi keksin sen tavan, että annoin hänen vapaasti kuljeksia
omia teitään, -- hän sai tulla isänsä luo silloin kuin se oli
luonnollista... Niin, kuinka huolissani minä olen itseäni vartioinut,
ett'ei hän minusta tuntisi minkäänmoista rasitusta, ett'en millään
tavalla sitoisi hänen vapauttaan, ja ettei hän huomaisi, miten minä
salaa hänen oloansa valvon ja hänestä riipun... Minun on häntä niin
sääli, ja minä niin pelkään, että todellisuus liiaksi pettää hänen
herkkää ja hellää luontoansa... Ja vielä, -- enkö ole niin varovainen,
kuin koittaisin saada lintua olalleni istumaan! -- panenko minä häntä
mielipiteitään arastelemaan, ikävystytänkö häntä koskaan juhlallisilla
sanoilla? -- Onko kenenkään muun isän täytynyt pitää poikaansa niin
etäällä itsestään, olla niin jalansijatta, niin -- --
"Mutta hän vaan tahtoo pois!"
"Lieneekö sitten niin helppo kuljeskella täällä ahtaita kapeita katuja,
kun on kasvanut niin vapaassa ulkoelämässä kuin hänkin", lausui neiti
Rönneberg surumielisesti.
"Sano ennen suoraan koko asia! Tuota kykyä sinä tarkoitat, jota muka
minä täällä sorran ja kidutan... Se minua ahdistaa kuin painajainen
yöt ja päivät... Kykyä! -- Niin, onhan sitä vähin jokaisella kykyä
johonkin suuntaan. -- Mutta pitääkö sen vuoksi repiä rikki kokonainen
elämänsuhde!"
Hän seisoi ajatuksissaan ja tuijotti lapulaatikkoon...
"Sano Sofia", lausui hän äkkiä avuttomasti, -- "luuletko sinä todella
hänen tulevan onnettomaksi, jos pidän häntä luonani täällä kotona?..."