Wohltuen, wo man kann,
Freiheit über alles lieben;
Wahrheit nie, auch sogar am
Throne nicht verleugnen.
_Beethoven_.
(Muistikirjasta, 1792.)
Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka, väkevän näköinen ja
ruumiinrakenteeltaan voimailijaa muistuttava. Kasvot olivat leveät ja
tiilenkarvaiset paitsi hänen elämänsä loppupuolella, jolloin iho kävi
sairaloiseksi ja kelmeäksi, varsinkin talvisin, jolloin hän oleskeli
paljon sisällä. Otsa oli jykevä ja kuhmuinen. Pikimusta tukka, joka ei
näyttänyt koskaan olleen tekemisissä minkään kammantapaisen kanssa,
pörrötti villeinä kiehkuroina joka suunnalle, oikeat "Medusan käärmeet"
[2]. Silmistä hehkui ihmeellinen voima, joka hallitsi kaikkia, jotka
joutuivat niiden tulen alaiseksi; mutta useimmat erehtyivät niiden
väristä. Kun niiden hurja kiilto liekehti tummista, synkistä kasvoista,
arveltiin yleisesti niiden olevan mustat; mustat ne eivät kuitenkaan
olleet, vaan sinisenharmaat. [3]
Ne olivat pienet ja syvälle painuneet, mutta saattoivat äkkiä
laajentua, kun hän kiihtyi tai vihastui; ne pyörivät silloin kuopissaan
heijastaen kaikkia tunnelmia ihmeteltävän todenmukaisesti [4]. Usein
kohottautuivat ne taivasta kohti surumielisin katsein. Nenä oli lyhyt,
neliskulmainen ja leveä kuten leijonan kuono. Suu hieno ja siro,
mutta alahuuli pyrki hiukan liian ulkonevaksi. Valtavat leukapielet
olisivat helposti voineet särkeä pähkinöitä. Syvä kuoppa leuan
oikealla puolella teki kasvot omituisen vinoiksi. "Hänen hymyilynsä
oli herttainen", sanoo Moscheles, "ja hänen kasvojenilmeensä oli usein
keskustelun kuluessa rakastettava ja rohkaiseva. Sitävastoin oli hänen
naurunsa epämiellyttävä, raju ja suonenvedon tapainen, sitäpaitsi
katkonainen", — hän nauroi kuten ihminen, joka ei ole tottunut iloon.
Hänen olemustaan painoi useimmiten raskas kaihomieli, "parantumaton
murhe". Rellstab mainitsee, v. 1825, että hänen on ponnistettava
kaikki voimansa voidakseen pidättää kyyneleitään katsellessaan "hänen
lempeitä silmiään ja niiden viiltävää tuskaa". Vuotta myöhemmin tapaa
Braun v. Braunthal hänet eräässä oluttuvassa: hän istuu nurkassaan,
polttelee pitkää piippua, silmät suljettuina, niinkuin hänen
tavakseen on tullut, kuta enemmän hän lähestyy kuolemaa. Eräs ystävä
puhuttelee häntä. Hän hymyilee surullisesti, vetää taskustaan pienen
"keskusteluvihon" ja kuuroille ominaisella räikeällä äänellä pyytää
puhuttelijaansa kirjoittamaan siihen, mitä hänellä on sanottavana.
— Hänen kasvonsa muuttuivat, väliin niinä sisäisen haltioitumisen
hetkinä, jotka usein äkkiarvaamatta valtasivat hänet, vieläpä
kadullakin, ja jotka herättivät ihmettelyä ohikulkijoissa, väliin
jonkun yllättäessä hänet pianon ääressä. "Kasvolihakset jännittyivät,
otsasuonet paisuivat; silmien hehku tuli entistä hurjemmaksi; huulet
vapisivat; hänen olemuksensa muistutti elävästi loihtijaa, jonka hänen
itsensä esiinkutsumat henget ovat saaneet valtoihinsa." Siis aito
Shakespeare-hahmo [5]; "kuningas Lear", sanoo Julius Benedict.
* * * * *
Ludwig van Beethoven syntyi joulukuun 16 päivänä Bonnissa, Kölnin
lähellä, erään talopahaisen kurjassa vinttikamarissa. Hän polveutui
flaamilaisesta suvusta [6]. Isä oli tenorilaulaja, lahjaton ja
juopotteleva. Äiti oli taloustoimissa taitava, kokin tytär ja leski
ensimäisestä aviostaan erään kamaripalvelijan kanssa.
Hänen lapsuutensa oli kolkko: häneltä puuttui se kodin lämpö, josta
häntä onnellisempi Mozart sai perheensä piirissä nauttia. Alusta alkaen
oli elämä hänelle ilotonta ja karua taistelua. Isä tahtoi keinotella
hänen musikaalisilla lahjoillaan ja valmistaa häntä ihmelapseksi.
Kun poika oli neljänvuotias, kahlehti hän hänet tuntikausiksi
pianon ääreen tai sulki hänet huoneeseen viuluineen ja oli ottaa
hänet hengiltä ylenmääräisellä työllä. Läheltä piti, ettei hän
ikiajoiksi herättänyt lapsessa kammoa taidetta kohtaan. Täytyi käyttää
väkivaltaa saadakseen Beethovenin ryhtymään musiikkiharjoituksiin.
Hänen nuoruuttaan synkensivät aineelliset surut, huoli jokapäiväisen
leivän ansaitsemisesta, liian aikaiset velvollisuudet. Yhdentoista
vuoden ikäisenä otettiin hänet jäseneksi teatteriorkesteriin;
kolmentoistavuotiaana tuli hän urkuriksi. V. 1787 hän kadotti äitinsä,
jota hän jumaloi. "Hän oli minulle niin hyvä, niin rakkautta täynnä,
minun paras ystäväni! Oi, kenpä oli minua onnellisempi, kun sain
sanoa tuon suloisen sanan 'äiti' ja hän saattoi kuulla sen [7]!"
Hän kuoli keuhkotautiin, ja Beethoven luuli itsellään olevan saman
sairauden; hän tunsi jo alituisia kipuja ja niiden lisäksi tuli
vielä surumielisyys, joka oli tuskallisempi kuin itse ruumiillinen
kärsimys [8]. Seitsentoistavuotiaana täytyi hänen yksinään huolehtia
perheen elatuksesta ja molempien veljiensä kasvatuksesta. Katkeraksi
häpeäkseen hän oli pakoitettu pyytämään isänsä eläkkeelle-asettamista,
väkijuomain orja kun tämä oli ja kykenemätön pitämään huolta perheen
toimeentulosta; eläke maksettiin pojalle, jotta isä ei tapansa
mukaan tuhlaisi sitä. Tämä surullinen asiaintila jätti häneen syvät
jäljet. Hän löysi kuitenkin vaikeissa olosuhteissaan lempeän tuen
eräässä perheessä Bonnissa, johon hän läpi koko elämänsä oli mitä
sydämellisimmin kiintynyt, v. Breuningin rakastettavassa kodissa.
Suloinen ja kiltti "Lorchen", Eleonore v. Breuning, oli kahta vuotta
häntä nuorempi. Hän ohjasi Eleonorea musiikin harjoittamisessa; tämä
taas tutustutti häntä runouteen. "Lorchen" oli hänen lapsuudentoverinsa
ja kenties oli heidän välillään hellempiäkin tunteita. Eleonore
meni myöhemmin naimisiin tohtori Wegelerin kanssa, josta tuli yksi
Beethovenin läheisimpiä ystäviä, ja kaikkina aikoina vallitsi heidän
välillään rauhallinen ja häiriytymätön ystävyyssuhde, jota todistavat
Wegelerin ja Eleonoren monet kunnioittavat ja hellät kirjeet
mestarille, samoinkuin tämän, vanhan ystävän (alter treuer Freund)
kirjeet hyvälle, rakkaalle Wegelerille (guter lieber Wegeler) —
kiintymys, joka oli sitä liikuttavampi, kun vanhuus jo oli saavuttanut
kaikki kolme, silti jäähdyttämättä heidän sydämensä nuoruutta. [9]
Niin surullinen kuin Beethovenin lapsuus olikin, muisteli hän
kuitenkin sitä ja kotiseutuaan aina kaivaten ja kaihomielin. Vaikka
hän oli pakoitettu jättämään Bonnin ja viettämään lähes koko elämänsä
Wienissä, tuossa suuressa ulkokullaisessa kaupungissa surullisine
esikaupunkeineen, ei hän silti koskaan unhottanut Reininlaaksoa ja
tuota suurta majesteetillista virtaa, _unser Vater Rhein_, kuten
hän sitä kutsuu, "Rein-isäämme", joka niin elävänä, niin, melkein
inhimillisenä, jättimäisen, lukemattomia ajatuksia ja voimia
syleilevän sielun tavoin vyöryy eteenpäin, tuskinpa missään niin
kauniina, mahtavana ja lempeänä kuin ihastuttavan Bonnin vierellä,
missä se rajusti ja samalla kuitenkin niin hyväilevästi huuhtelee
siimeisiä ja kukkarikkaita rantoja. Täällä eli Beethoven ensimäiset
kaksikymmentä vuottansa, täällä hahmoutuivat hänen nuoruutensa unelmat
— noilla niityillä, jotka riutuvina kuvastuvat veden kalvoon sumussa
uivine poppeleineen, pensaineen, halavineen ja hedelmäpuineen,
jotka seisovat juurineen tyvenessä ja nopeassa virrassa, — ja
äyräiltä kohoavat viehättävän uteliaina kylät, kirkot, vieläpä
kirkkotarhatkin, sinertävän Siebengebirge-vuoriston taivaanrannalla
piirtäessä avaruuteen uhkaavat ääriviivansa, joihin kaukaisten vanhojen
linnojen rauniot siellä täällä muodostavat kapeita ja eriskummallisia
varjokuvioita. Näille seuduille pysyi hänen sydämensä aina uskollisena;
viimeiseen hetkeensä saakka unelmoi hän ne vielä näkevänsä, voimatta
kuitenkaan koskaan toteuttaa unelmaansa. "Isänmaani, tuo kaunis seutu,
jossa olen nähnyt päivän valon, aina yhtä kaunis minulle, aina yhtä
kirkas silmissäni kuin se oli jättäessäni sen." [10]
* * * * *
Marraskuussa 1792 Beethoven asettui asumaan Wieniin, Saksan
musiikkikeskukseen [11]. Vallankumous oli puhjennut; se alkoi tulvia
yli Euroopan. Beethoven lähti Bonnista sodan juuri saapuessa sinne.
Tiellä Wieniin kohtasi hän hessiläisen armeijan, joka samosi Ranskaa
kohti. 1796 ja 1797 puki hän säveliin Friedbergin sotaisia runoja:
_Lähtömarssin_ ja isänmaallisen kuorolaulun: _Suur Saksan kansa
olemme (Ein grosses deutsches Volk sind wir)_. Mutta turhaan yrittää
hän ylistää vallankumouksen vihollisia: vallankumous valloittaa koko
maailman ja — myöskin Beethovenin. Vuodesta 1798 alkaen Beethoven,
huolimatta Itävallan ja Ranskan kiristyneistä väleistä, solmii läheisiä
tuttavuussuhteita ranskalaisten kanssa, lähetystön ja kenraali
Bernadotten kanssa, joka juuri oli saapunut Wieniin. Tämän seurustelun
vaikutuksesta alkaa tasavaltalainen katsantokanta saada hänessä yhä
selvempiä muotoja, ja sen myöhempää valtavaa kehitystä voimme läpi koko
hänen elämänsä seurata.
Eräs piirustus, jonka Stainhauser näihin aikoihin hänestä teki, näyttää
meille erittäin hyvän kuvan hänestä, sellaisena kuin hän silloin
oli. Se on samassa suhteessa Beethovenin myöhempiin muotokuviin kuin
Guérinin tekemä Bonaparten kuva, tuikeine, kunnianhimon kuumeen
jäytämine kasvoineen, muihin Napoleonin kuviin. Beethoven näyttää
siinä nuoremmalta kuin hän todellisuudessa on, hän on laiha, pysty,
jäykkä korkeassa kaulaliinassaan, katse uhmaava ja jännittynyt. Hän
tietää, mitä hän tahtoo; hän luottaa omaan voimaansa. Vuonna 1796
hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Rohkeutta! Huolimatta kaikesta
ruumiillisesta heikkoudestani on neroni voittava... Kaksikymmentäviisi
vuotta! olen siis kaksikymmentäviisi vuotta täyttänyt... juuri tänä
vuonna on miehen täytenä ja kokonaisena esiinnyttävä [12]." Rouvat
de Bernhard ja Gelinck sanovat, että hän on kovin ylpeä, tavoiltaan
siistimätön ja töykeä ja että hän puhuu sangen peittelemätöntä
maaseutumurretta. Mutta hänen ystävänsä, he yksin tietävät, mikä
harvinainen määrä hyvyyttä kätkeytyi tämän kopeilevan ja kömpelön
ulkokuoren alle. Kirjoittaessaan Wegelerille suuresta menestyksestään
on ensimäinen ajatus, joka juolahtaa hänen mieleensä, tämä:
"Esimerkiksi, minä näen jonkun ystäväni kärsivän puutetta: jollei
kukkaroni salli minun heti tulla hänen avukseen, ei minun tarvitse
muuta kuin istuutua työpöytäni ääreen, ja pian olen pelastanut hänet
pulasta... Sinä käsität, kuinka ihanaa sellainen on [13]." Ja hiukan
kauempana samassa kirjeessä hän sanoo: "Sitten on minun taiteeni vain
palveleva köyhien parasta". (Dann soll meine Kunst sich nur zum Besten
der Armen zeigen).
Tuska oli jo kolkuttanut hänen ovelleen; se oli asettunut asumaan hänen
luokseen eikä enää koskaan ollut jättävä häntä. Vuosien 1796 ja 1800
välillä alkoi kuurous hävittävän työnsä [14]. Hänen korvansa suhisivat
yötä päivää; hänen ruumiinvoimiansa jäyti vika ruuansulatuselimissä.
Kuulo heikkeni vähitellen. Useaan vuoteen ei hän ilmaissut sitä
kenellekään, ei edes rakkaimmille ystävilleen. Hän vältti ihmisten
seuraa, jotta hänen sairauttansa ei huomattaisi; hän säilytti tuon
kauhean salaisuuden omana tietonaan. Mutta v. 1801 ei hän enää
jaksa kauempaa siitä vaieta; hän uskoo epätoivoissaan sen kahdelle
ystävälleen: tohtori Wegelerille ja pastori Amendalle:
"Rakas, hyvä, uskollinen Amendani... kuinka usein toivonkaan, että
olisit lähelläni! Sinun Beethovenisi on syvästi onneton. Tiedä, että
jaloin aisti minussa, kuuloni, on suuresti huonontunut. Jo siihen
aikaan, jolloin olimme yhdessä, huomasin tämän pahan enteitä, mutta
minä salasin ne; sairaus on nyt kuitenkin vain yhä pahentunut...
Tulenkohan koskaan terveeksi? Toivon sitä luonnollisesti, mutta hyvin
luultavasti turhaan; sellaiset viat ovat useimmiten parantumattomia.
Kuinka surullista on minun elää, minun täytyy välttää kaikkea sitä,
joka on minulle rakasta, ja vielä lisäksi tehdä sitä tässä niin
kurjassa, niin itsekkäässä maailmassa!... Tuskallinen alistuvaisuus,
jonka turviin minun täytyy paeta! Tosin olen päättänyt rohkeasti kantaa
kaikki kärsimykseni, mutta kuinka se on käyvä mahdolliseksi?..." [15]
Ja Wegelerille: "... Minä vietän kurjaa elämää. Jo kaksi vuotta minä
vältän kaikkia seurapiirejä, koska minun on mahdotonta keskustella
ihmisten kanssa: minä olen kuuro. Jos minun ammattini olisi toinen,
kävisi se vielä päinsä; mutta minun toimialallani on tämä tilanne
kauhea. Mitä tulisivatkaan vihamieheni, joiden luku ei ole niinkään
pieni, sanomaan!... Teatterissa täytyy minun asettua aivan orkesterin
lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimien ja
ihmisäänten korkeita säveleitä, jos istun kauempana... Kun puhutaan
hiljaa, kuulen tuskin mitään ja, toiselta puolelta, jos huudetaan, on
se minusta sietämätöntä... Sangen usein olen kironnut olemassaoloni...
Plutarkos on minulle opettanut alistuvaisuutta. Minä tahdon, jos se
vain suinkin on mahdollista, minä tahdon uhmata kohtaloani; mutta
on hetkiä elämässäni, jolloin olen onnettomin Jumalan luomista
olennoista... Alistuminen! mikä surullinen pakopaikka! Ja kuitenkin on
se ainoa, mikä minulla on jälellä!" [16, ks. Liitteitä.]
Tämä synkkä surumielisyys ilmenee muutamissa tämän kauden teoksissa;
_Patetique-sonaatissa_, op. 13 (1799) ja ennen kaikkea _Kolmannen
pianosonaatin_, op. 10, _largossa_ (1798). Ihmeellistä on, ettei sama
leima ole kaikkialla näkyvissä, että näiden teosten ohella niin monet
muut, kuten esim, hymyilevä _Septetti_ (1800) ja kirkas _Ensimäinen
sinfonia_ (C-duurissa, 1800) uhkuvat nuorekasta suruttomuutta. Sielu
tarvitsee epäilemättä aikaa tottuakseen tuskaan. Se tarvitsee siinä
määrin iloa, että ellei sillä sitä ole, se luopi sen. Kun nykyhetki
on liian julma, elää se menneisyydessä. Muinaiset onnen päivät eivät
niin pian häivy; valo säteilee niistä vielä kauan senkin jälkeen kuin
niitä ei enää ole. Yksinäisenä ja onnettomana Beethoven Wienissä
pakeni synnyinseutunsa muistoihin; ne täyttävät kokonaan hänen
ajatuksensa näihin aikoihin. Teema _Septetin_ muunnosten _andantessa_
on _Rein-laulu_. _C-duuri-sinfonia_ on myöskin runoelma Reinistä,
teos, jossa nuori säveltäjä hymyilee unelmilleen. Se on iloinen,
harras; siinä tuntuu kaipuuta ja miellyttämisen halua. Mutta muutamissa
sävelkuvioissa, johdannossa, eräitten bassoäänien loihtimassa tummassa
hämytunnelmassa, fantastisessa _scherzossa_ huomaa — millä liikutuksen
tunteilla! — näissä nuorissa kasvoissa tulevan neron katseen. Ne
ovat Botticellin _Bambinon_ silmät, hänen _Pyhissä perheissään_, nuo
lapsensilmät, joissa jo luulee lukevansa saapuvan murhenäytelmän.
Näiden ruumiillisten kärsimysten lisäksi tulivat vielä toisenlaiset
murheet. Wegeler kertoo, ettei hän koskaan nähnyt Beethovenia muuten
kuin mielettömästi rakastuneena. Hänen rakkaus-romaaninsa näyttävät
aina olleen ihanteellisen puhtaita. Niissä ei intohimoisella
rakkaudella ja nautinnolla ole mitään toistensa kanssa tekemistä.
Kun meidän päivinämme nämä kaksi seikkaa niin yleisesti sekoitetaan
toisiinsa, osoittaa se vain, että useimmat ihmiset eivät tunne
todellista intohimoa eivätkä tiedä kuinka harvinainen se on.
Beethovenilla oli jotain puritaanista sielussaan; epäsiveelliset
puheet ja ajatukset olivat hänelle kauhistus; rakkauden pyhyydestä
oli hänellä järkkymättömän ankarat mielipiteet. Väitetään, ettei hän
koskaan antanut Mozartille anteeksi sitä, että tämä oli häpäissyt
neronsa kirjoittamalla sellaisen teoksen kuin _Don Juan_. Schindler,
joka oli hänen läheinen ystävänsä, vakuuttaa, että hän oli läpi koko
elämänsä neitseellinen kaino, tarvitsematta koskaan syyttää itseään
mistään heikkoudesta. Sellainen mies oli kuin luotu joutumaan rakkauden
orjaksi. Ja sitä hän olikin. Alinomaa rakastui hän silmittömästi,
alinomaa uneksi hän onnesta — unelmat, jotka pian särkyivät ja joita
seurasivat katkerat kärsimykset. Rakkauden ja kapinoitsevan ylpeyden
vuorottaisista tunteista onkin löydettävissä Beethovenin luomisvoiman
runsain lähde, aina siihen ikään saakka, jolloin hänen tuliluontonsa
vaimentuu surumieliseksi alistuvaisuudeksi.
V. 1801 oli, kuten näyttää, hänen rakkautensa esineenä Giulietta
Guicciardi, jonka hän teki kuolemattomaksi omistamalla hänelle
kuuluisan, n.k. _Kuutamosonaattinsa_ op. 27 (1802). "Minä elän
miellyttävämpää elämää", kirjoittaa hän Wegelerille, "ja viihdyn
paremmin ihmisten seurassa... Tämän muutoksen on erään tytön lumoava
sulous aikaansaanut; hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä.
Nämä ovat minun ensimäiset onnen hetkeni sitten kahden vuoden"
[17]. Hän sai maksaa ne kalliisti. Ensiksikin antoi tämä rakkaus
hänen yhä selvemmin tuntea sairaloisuutensa kaikessa kurjuudessaan
ja taloudellisesti epävakaisen asemansa, jotka tekivät hänelle
avioliiton rakastettunsa kanssa mahdottomaksi. Sitäpaitsi oli
Giulietta kiemaileva, lapsellinen, itsekäs; hän tuotti Beethovenille
julmia kärsimyksiä, ja marraskuussa 1803 meni hän naimisiin kreivi
Gallenbergin kanssa [18]. — Tällaiset kärsimykset jäytävät sielua;
kun se, niinkuin Beethovenin, jo on sairauden heikontama, voivat ne
helposti sen tuhotakin. Tämä oli Beethovenin elämässä ainoa ajankohta,
jolloin hän näyttää olleen lähellä sortua taakkansa alle. Hän kamppaili
vaikean sielullisen taistelun, kuten eräs kirje meille osoittaa:
_Heiligenstadt-testamentti_ hänen Karl- ja Johann- veljilleen; sen
kuoreen oli kirjoitettu: "_Luettava ja toimeenpantava kuolemani
jälkeen_" [19]. Se on kapinan ja sydäntäsärkevän tuskan huuto. On
mahdotonta kuulla sitä tuntematta syvää mielenliikutusta ja sääliä.
Hän oli silloin aivan lähellä lopettaa elämänsä. Ainoa, mikä pidätti
hänet siitä, oli hänen ankara siveellinen elämänkatsomuksensa [20].
Viimeisetkin toiveet hänen parantumisestaan näyttäytyivät turhiksi.
"Se päättäväinen rohkeuskin, joka minua ennen piti pystyssä, on nyt
kadonnut. Oi Kohtalo, salli minun vielä kerran nähdä yksi päivä, yksi
ainoa todellinen ilon päivä! Siitä on niin kauan, kun sain kuulla
todellisen ilon syviä säveliä. Milloin, ah milloin, Jumalani, soivat ne
vielä minulle?... Ei koskaan? — Ei, se olisi liian julmaa!"
Tämä on kuin kuolevan kauhunhuuto; ja kuitenkin eli Beethoven vielä
kaksikymmentäviisi vuotta. Hänen voimakas luontonsa ei voinut alistua
kohtalon muserrettavaksi. "Minun ruumiillinen voimani kasvaa yhä
enemmän henkisten voimieni ohella... Nuoruuteni, sen tunnen, on vasta
alkanut. Jokainen päivä viepi minua lähemmäs sitä päämäärää, jonka
näen kuin sumun läpi, voimatta sitä lähemmin määritellä ... Oi, jos
pääsisin tuosta sairaudestani, niin syleilisin koko maailmaa!... Ei
mitään lepoa! En tunne muuta lepoa kuin unen, ja olen kylliksi onneton
täytyäkseni suoda sille enemmän aikaa kuin ennen. Jospa olisin vain
puoleksikin vapautunut taudistani: silloin... Ei, minä en tätä enää
siedä. Tahdon tarttua kohtaloa kurkusta. Sen ei ole onnistuva kokonaan
lannistaa minua. — Ah, on niin kaunista elää, elää tuhat elämää!" [21]
Rakkautta, kärsimystä, tahdon voimaa, alakuloisuuden ja ylpeyden
vaihteluita, hänen sisäisiä taisteluitaan kuvastavat suuret, v. 1802
kirjoitetut teokset: _Surumarssi-sonaatti_ op. 26; _Sonata quasi una
fantasia_ ja n.k. _Kuutamo-sonaatti_ op. 27, _Sonaatti_ n:o 2, op.
31, dramaattisine resitativeineen, jotka muistuttavat suurenmoista
ja synkkää monologia; _C-molli-sonaatti_ viululle, op. 30, omistettu
keisari Aleksanterille; _Kreutzer-sonaatti_ op. 47; kuusi voimakasta ja
järkyttävää uskonnollista laulua Gellertin sanoihin, op. 48. _Toinen
sinfonia_, sävelletty 1803, ilmehtii sitävastoin pikemmin hänen
nuorekasta rakkauttaan, ja sitä kuunnellessaan tuntee, että hänen
tahtonsa nyt on ratkaisevasti päässyt voitolle. Vastustamaton voima
pyyhkäisee pois synkät ajatukset. _Finali_ on täynnä kuohuvaa elämää.
Beethoven tahtoo olla onnellinen; hän ei tahdo uskoa, että hänen
onnettomuutensa olisi parantumaton: hän tahtoo tulla terveeksi, hän
tahtoo rakastaa, hän on tulvillaan toivoa. [22]
* * * * *
Useissa näissä teoksissa hämmästyttää meitä marssi- ja taistelurytmien
tarmokkuus ja itsepintainen voima. Tämä piirre on etenkin tuntuva
_Toisen sinfonian allegrossa ja finalissa_ ja vielä enemmän
_Aleksanteri-sonaatin_ ensimäisessä, loistavan sankarillisessa
osassa. Sotainen sävy, joka on erikoisen ominaista tälle musiikille,
muistuttaa sitä ajanjaksoa, jolloin nämä teokset ovat syntyneet.
Vallankumous saapui Wieniin. Se tempasi Beethovenin mukaansa.
"Hän puheli kernaasti", sanoo ritari von Seyfried, "läheisempien
tuttaviensa kanssa valtiollisista tapahtumista, joita hän arvosteli
harvinaisen terävänäköisesti, selvästi ja ennakkoluulottomasti." Hänen
myötätuntonsa oli kokonaan vallankumouksellisten aatteiden puolella.
"Hän rakasti tasavaltalaisia periaatteita", sanoo Schindler, se ystävä,
joka parhaiten tunsi Beethovenin hänen elämänsä viimeisenä kautena.
"Hän oli rajoittamattoman vapauden ja kansallisen riippumattomuuden
kannattaja... Hän tahtoi, että kaikki olisivat mukana valtiota
ohjattaessa... Hän tahtoi, että Ranska saisi yleisen äänioikeuden ja
hän toivoi että Bonaparte sen toteuttaisi ja siten laskisi perustuksen
ihmissuvun onnelle." Hän oli vallankumouksellinen roomalainen,
Plutarkoksen aatteiden läpitunkema ja hän unelmoi sankaritasavallasta,
jonka Voiton jumala, ensimäinen konsuli, perustaisi; vasaranlyöntien
seuratessa toisiaan yhä tiheämmin hän takoo _Sankarisinfoniaa_:
Bonaparte [23], keisariajan Iliadia ja _C-molli-sinfonian_ finalia
(1805-1808), sankarikunnian epopeaa. Nämä olivat todellisen
vallankumouksellisen musiikin ensimäisiä ilmauksia: ajan henki
kumpuaa niistä esille voimakkaana ja puhtaana samoin kuin nämä suuret
tapahtumat esiintyvät voimakkaina ja puhtaina suurille, yksinäisille
sieluille, joiden vastaanottokykyä ei ole heikontanut kosketus
todellisuuden kanssa. Niissä valaisee Beethovenin hahmoa heijastus
noista sankarisodista. Ne ilmenevät, kenties hänen tietämättään,
kaikkialla hänen tämän kauden teoksissaan: _Coriolan-alkusoitossa_
(1807), jossa myrskyt puhaltavat, _Neljännessä kvartetissa_, op. 18,
jonka ensimäisellä osalla on niin paljon yhteistä mainitun alkusoiton
kanssa; _Appassionata-sonaatissa_, op. 57 (1804), josta Bismarck
sanoi: "Jos kuulisin sitä usein, olisin aina hyvin rohkea" [24];
_Egmontin_ partituurissa, niin, vieläpä hänen pianokonserteissaankin:
_Es-duuri-konsertissa_, op. 73 (1809), jossa itse soittimellisessa,
loistavassa tekotavassakin on jotain sankarillista, ikäänkuin armeijat
marssisivat ohitsemme. — Ihmettelisimmekö sitä? Jollei Beethoven,
kirjoittaessaan _Surumarssin sankarin kuoleman muistoksi_ (sonaatissa
op. 26), tiennytkään sitä, että se sankari, joka oli hänen kauneimpien
ylistyslaulujensa arvoinen ja joka paremmin kuin Napoleon soveltui
hänen _Sankarisinfoniansa_ esi-kuvaksi, Hoche, oli juuri äsken kuollut
Reinin lähellä, jossa hänen hautapatsaansa vieläkin kohoaa pienellä
kummulla Koblenzin ja Bonnin välillä — oli hän kuitenkin itse Wienissä
kaksi kertaa nähnyt voittoisan vallankumouksen. Ranskalaiset upseerit
ovat läsnä _Fidelion_ ensi-illassa marraskuussa 1805. Kenraali Hulin,
Bastiljin valloittaja, asettuu asumaan Lobkowitzin luokse, joka on
Beethovenin ystävä ja suosija ja jolle _Sankarit_ ja _C-molli-sinfonia_
ovat omistetut. Ja 10 p:nä toukok. 1809 viettää Napoleon yönsä
Schönbrunnissa [25]. Pian puhkesi Beethovenissa viha ranskalaisia
valloittajia kohtaan. Mutta, kuitenkin kaikitenkin, hän on tuntenut
heidän sankaritarinansa sytyttävän hehkun; ja se, joka ei sitä tunne
samalla tavalla kuin hän, voi ymmärtää vain puolittain tätä musiikkia,
joka on täynnä toimintavoimaa ja keisariajan loistavia voittoja.
* * * * *
Beethoven keskeytti äkkiä _C-molli-sinfonian_ kirjoittaakseen yhteen
vetoon ja ilman tavanmukaisia valmistavia luonnoksia _Neljännen
sinfoniansa_. Onni oli häneen kääntänyt suopeat kasvonsa. Toukokuussa
1806 hän meni kihloihin Therese von Brunswickin kanssa [26], joka jo
kauan oli rakastanut häntä, aina siitä saakka kun hän pienenä tyttönä
oli käynyt pianotunneilla hänen luonaan hänen Wienissä-olonsa ensi
aikoina. Theresen veli, kreivi Franz, oli Beethovenin ystävä. V.
1806 oli Beethoven heidän vieraanaan Martonvásárissa, Unkarissa, ja
täällä he rakastuivat toisiinsa. Näiden onnellisten päivien muisto
on säilynyt muutamissa Therese von Brunswickin kertomuksissa.[27]
"Eräänä sunnuntai-iltana", kirjoittaa hän, "istuutui Beethoven
päivällisen jälkeen pianon ääreen. Oli kuutamo. Aluksi hän antoi
käsiensä vain liukua koskettimilla. Franz ja minä tunsimme hänet:
hän alkoi soittonsa aina tällä tavalla. Sitten löi hän muutamia
bassosointuja, ja hitaasti, salaperäisen juhlallisesti soitti hän nyt
Sebastian Bachin laulun:[28] '_Jos tahdot antaa minulle sydämesi, niin
pysyköön se aluksi salaisuutena; älköön kukaan saako aavistaa meidän
yhteistä ajatustamme_.' Äitini ja pastori olivat uinahtaneet; veljeni
tuijotti vakavana eteensä, ja minä, joka olin syvästi liikutettu
hänen laulustaan ja hänen katseestaan, minä tunsin elämän kaikessa
runsaudessaan. — Seuraavana aamuna tapasimme toisemme puistossa. Hän
sanoi minulle: 'Sävellän nykyään oopperaa. Sen päähenkilö on minussa,
minun ympärilläni, kaikkialla missä liikun, kaikkialla missä olen.
En ole koskaan kohonnut sellaisiin korkeuksiin. Kaikki on valoisaa,
puhdasta, kirkasta. Tähän saakka olen ollut sen sadun lapsen kaltainen,
joka kokoaa kiviä eikä huomaa loistavaväristä kukkaa, joka kasvaa
aivan tien varrella...' Toukokuussa 1806 tulin hänen morsiamekseen,
mutta ainoastaan hellästi rakastama veljeni Franz antoi siihen
myöntymyksensä."
_Neljäs sinfonia_, samana vuonna sävelletty, on puhdas kukka, jonka
tuoksu on kotoisin näiltä hänen elämänsä valoisimmilta päiviltä.
Tässä sävellyksessä on aivan oikein kiinnitetty huomiota "Beethovenin
senaikaiseen pyrkimykseen sovelluttaa mikäli mahdollista neronsa
sen mukaan, mikä silloin oli yleisesti tunnettua ja pidettyä niissä
muodoissa, jotka hän oli saanut perinnöksi edeltäjiltään" [29]. Sama
sovinnollinen mieliala, rakkauden esiinloihtima, vaikutti myöskin hänen
tapoihinsa ja elämäänsä. Ignaz von Seyfried ja Grillparzer sanovat,
että hän on tulvillaan ilomieltä, vilkas, hauska, henkevä, kohtelias
seurustelussaan, kärsivällinen tunkeilevia ihmisiä kohtaan, hienosti ja
maukkaasti puettu, niin — eivätpä he huomaa hänen kuurouttaankaan, vaan
väittävät, että hän on täysin terve, lukuunottamatta näköä, joka on
heikko [30]. Saman vaikutelman saa eräästä romantisen ja hiukan haetun
sirosta muotokuvasta, jonka Maehler näihin aikoihin hänestä valmisti.
Beethoven tahtoo miellyttää, ja hän tietää että hän miellyttää. Leijona
on rakastunut; se vetää kyntensä sisään. Mutta hänen leikittelevän
tapansa, hänen B-duuri-sinfoniansa mielikuvien ja vieläpä hellyydenkin
takaa voi koko ajan huomata pelottavan voiman, oikuttelevan luonteen
laadun, äkkipikaiset ja kiivaat tunteenpurkaukset.
Tämä syvä rauha ei tullut kestämään kauan, mutta rakkauden
hyväätekevä vaikutus jatkui vuoteen 1810 saakka. Rakkauttaan on
Beethovenin epäilemättä kiittäminen siitä itsensä hillitsemisestä,
joka salli hänen neronsa tähän aikaan kantaa täydellisimmät
hedelmänsä: _C-molli-sinfonian_, tuon klassillisen tragedian ja
_Pastorale-sinfonian_ (1808), tuon jumalallisen suvipäivä-unelman [31].
— Shakespearen _Myrskyn_[32] haltioittama _Appassionata_, jota hän itse
piti sonaateistaan valtavimpana, ilmestyi 1807 ja on omistettu Theresen
veljelle. Thereselle itselleen omisti hän unelmoivan ja fantastisen
sonaatin op. 78 (1809). Eräs kirje, jossa ei ole päivämäärää [33]
ja joka on osoitettu _Kuolemattomalle rakastetulle_, uhkuu yhtä
vakuuttavasti kuin _Appassionatakin_ hänen rakkautensa hehkuvaa voimaa:
"Enkelini, kaikkeni, oma minäni... sydämeni on täysi pakahtuakseen
kaikkea sitä, mitä minulla on sinulle sanottavana. Ah, missä lienenkin,
siellä olet sinä kerallani... Minä itken, kun ajattelen, että et
luultavasti ennen sunnuntaita saa minusta kuulla. — Rakastan sinua,
kuten sinä rakastat minua, mutta paljoa voimakkaammin... Oi, Jumala!
— Mikä elämä! Ilman sinua! — Niin lähellä, niin kaukana. — Ajatukseni
kiirehtävät luoksesi, kuolematon rakastettuni (meine unsterbliche
Geliebte), milloin iloisina, milloin taas suruisina, kääntyen kysyvinä
kohtalon puoleen, pyytäen sitä kuulemaan rukouksemme. — En voi elää
muutoin kuin sinun kanssasi, muutoin en elä lainkaan... Sydäntäni
ei koskaan tule saamaan kukaan muu. Ei koskaan! — Ei koskaan! — Oi,
Jumala, minkätähden täytyy olla kaukana toisistaan, kun rakastaa toinen
toistaan? Ja kuitenkin on elämäni, sellaisena kuin nyt sitä vietän,
täynnä tuskaa. Sinun rakkautesi on tehnyt minut samalla onnellisimmaksi
ja onnettomimmaksi kaikista kuolevaisista. — ... Ole rauhallinen... ole
rauhallinen — rakasta minua! — Tänään, — eilen, — mikä polttava kaipuu,
mikä kyynelten tulva sinun puoleesi — sinun — sinun — sinä minun
elämäni — kaikkeni! — Hyvästi! — Oi, rakasta minua aina. — Älä epäile
koskaan rakastamasi Ludwigin sydäntä. — Ikuisesti sinun — ikuisesti
minun — ikuisesti toinen toistemme". [34]
Mikä oli se salaperäinen voima, joka asetti paulansa molempien
rakastavien onnen tielle? — Kenties varojen puute, heidän erilainen
yhteiskunnallinen asemansa. Kenties nousi Beethoven sitä pitkää
odotusaikaa vastaan, joka häneltä vaadittiin, tai kenties tuntui
hänestä liian nöyryyttävältä loppumattomiin saakka pitää rakkauttaan
salassa.
Kenties hän myöskin, kiivasluontoinen, sairas ja ihmisarka kun oli,
tahtomattaan aiheutti rakastetulleen suruja ja kärsimyksiä, ja oli itse
siitä epätoivoinen. — Suhde särkyi, mutta kuitenkaan ei kumpikaan näy
koskaan unhottaneen rakkauttaan. Viimeiseen elinpäiväänsä saakka (hän
kuoli vasta 1861) rakasti Therese von Brunswick Beethovenia.
Ja Beethoven sanoi, v. 1816: "Häntä ajatellessani lyö sydämeni vielä
yhtä kiivaasti kuin sinä päivänä, jolloin näin hänet ensi kerran".
Samalta vuodelta ovat syntyisin kuusi laulua _kaukaiselle rakastetulle
(an die ferne Geliebte)_, op. 98, joiden sävy on niin liikuttava
ja syvä. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Sydämeni on tulvillaan
katsellessani tätä ihmeellistä luontoa, ja kuitenkin — Hän ei ole
täällä, minun lähelläni!" — Therese oli antanut kuvansa Beethovenille,
siinä oli omistus: "Harvinaiselle nerolle, suurelle taiteilijalle,
hyvälle ihmiselle. T.B. [35]" Beethovenin elämän viime vuosina yllätti
eräs ystävä hänet, kun hän yksin, itkien suuteli tätä kuvaa ja tapansa
mukaan puheli itsekseen kovaa: "Olit niin kaunis, niin jalo, enkelien
lainen!" Ystävä vetäytyi pois, palasi myöhemmin takaisin, löysi hänet
pianon äärestä ja sanoi: "Tänään, vanha ystäväni, ei sinun kasvoissasi
näy jälkeäkään paholaisesta". Beethoven vastasi: "Sen vuoksi, että hyvä
enkelini on käynyt luonani". — Haava oli syvä. "Beethoven-parka", sanoi
hän itselleen, "sinua varten ei ole mitään onnea tässä maailmassa.
Ainoastaan ihanteiden avaruuksissa löydät sinä ystäviä." [36]
Hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Alistu, alistu täydellisesti
kohtaloosi: sinä et voi enää olla olemassa itseäsi, vaan ainoastaan
toisia varten; sinulle ei enää löydy onnea muualla kuin omassa
taiteessasi. Oi, Jumala, anna minulle voimaa voittamaan itseni!"
* * * * *
Niin on hän siis rakkauden hylkäämä. V. 1810 on hän yksinään; mutta
maine on tullut, ja oman voiman tunto. Hän on parhaimmassa miehuutensa
ijässä. Hän antautuu kiivaan ja rajun luontonsa johdettavaksi,
välittämättä enää mistään, huolimatta ihmisistä, sovinnaisuuden
vaatimuksista, toisten mielipiteistä. Mitä on hänellä peljättävää tai
suojeltavaa? Ei rakkautta, ei kunnianhimoa enää. Hänen voimansa, se
on hänellä vielä jäljellä, siitä johtuva ilon tunne ja tarve käyttää
sitä, melkeinpä käyttää sitä väärinkin. "Voima, siinä on niiden
ihmisten moraali, jotka sulkevat itsensä pois laumoista." Hän on
jälleen huolimaton pukeutumisessaan ja hänen käytöstapansa vapaus on
tullut huomattavasti entistä rohkeammaksi. Hän tietää että hänellä
on oikeus lausua julki kaikki, vieläpä korkeimmassa arvossa oleville
henkilöillekin. "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden",
kirjoittaa hän 17 p. heinäk. 1812 [37]. Bettina Brentano, joka näki
hänet tähän aikaan, sanoo ettei "kenelläkään keisarilla, kenelläkään
kuninkaalla ole sellaista tietoisuutta oman voimansa suuruudesta".
Hänet hurmasi Beethovenin valtava henki. "Kun ensi kerran näin hänet",
kirjoittaa hän Goethelle, "katosi koko maailma silmistäni. Beethoven
sai minut unohtamaan ihmiset ja myöskin sinut, oi Goethe... En luule
että erehdyn, kun vakuutan, että tämä mies on paljon nykyaikaista
sivistystä edempänä." Goethe etsi Beethovenin tuttavuutta. He tapasivat
toisensa eräässä Böömin kylpypaikassa, Teplitzissä, v. 1812, mutta
tulivat huonosti toimeen keskenänsä. Beethoven ihaili kiihkeästi
Goethen neroa [38], mutta hänen luonteensa oli aivan liian vapaa ja
hillitön Goethen luonteeseen soveltuakseen ja voidakseen olla tätä
loukkaamatta. Hän on itse kertonut eräästä kävelymatkasta, jonka he
tekivät yhdessä ja jonka kestäessä hän, ylpeä tasavaltalainen, opetti
arvokkuuden vaatimuksia Weimarin suurherttuan salaneuvokselle, joka ei
koskaan sitä antanut hänelle anteeksi:
"Kuninkaat ja ruhtinaat voivat tosin tehdä professoreita
ja salaneuvoksia; he voivat kuormittaa nämä arvonimillä ja
ritarimerkeillä; mutta he eivät voi tehdä suuria ihmisiä, henkiä, jotka
kohoavat maailman saastan yläpuolelle...; ja kun kaksi sellaista miestä
kuin Goethe ja minä olemme yhdessä, saavat nämä herrat tunnustaa meidän
suuruutemme. — Eilen tapasimme kotimatkalla koko keisarillisen perheen.
Näimme sen lähestyvän kaukaa. Goethe päästi minun käteni, voidakseen
asettua asentoon tiensyrjään. Kaikista puheistani ja pyynnöistäni
huolimatta en saanut häntä ottamaan askeltakaan eteenpäin. Painoin
silloin hatun syvälle päähäni, napitin takin kiinni ja tunkeusin kädet
selän takana keskelle tiheintä joukkoa. — Ruhtinaat ja hovimiehet
muodostivat piirin; herttua Rudolf paljasti päänsä edessäni, keisarinna
tervehti ensimäiseksi minua. — Korkeat henkilöt tuntevat minut. —
Hauskuudekseni näin kulkueen vaeltavan Goethen ohitse. Hän seisoi yhä
tiepuolessa, syvään kumartuneena, hattu kädessä. Läksytin häntä sitten
aikalailla, en suinkaan säästänyt häntä..."[39] Goethe puolestaan
muisti tämän solvauksen aina. [40]
Näiltä ajoilta ovat _Seitsemäs_ ja _Kahdeksas sinfonia_, jotka ovat
sävelletyt muutamien kuukausien kuluessa Teplitzissä v. 1812: rytmin
orgia ja humoristinen sinfonia, teokset, joissa hän kenties esiintyy
enimmän luonnollisena ja, kuten hän sanoi, enimmän "napit auki"
(aufgeknöpft), noine ilon ja hurjuuden puuskineen, aavistamattomine
vastakohtineen, rajuine ja suuremmoisine päähänpistoineen, noine
jättimäisine tulivuoren purkauksineen, jotka saattoivat Goethen ja
Zelterin kauhun valtaan [41] ja saivat sanomalehti "Norddeutschlandin"
kirjoittamaan A-duuri-sinfoniasta, että se oli humalaisen tekemä.
Humalaisen työtä tosiaankin, mutta miehen, joka oli päihtynyt
voimasta ja neroudesta. "Minä olen", on hän itse sanonut, "Bacchus,
joka valmistaa suloista nektaria ihmiskunnalle. Minä juuri lahjoitan
ihmisille hengen jumalaista hulluutta." En tiedä, onko hän, kuten
Wagner on kirjoittanut, tahtonut tämän sinfonian finalissa kuvata
Dionysos-juhlaa [42]. Minä näen ennen kaikkea tässä tulisessa
"kermessissä" todistuksen hänen flaamilaisesta syntyperästään, samalla
kertaa kuin tunnen sen hänen puheensa ja tapojensa rohkeudessa
ja vapaudessa, joka niin räikeästi loukkaa korvaa kurin ja
tottelevaisuuden maassa. Ei missään ole riippumattomuus ja kahleita
kammova voima siinä määrin vallitsevana kuin _A-duuri-sinfoniassa_. Se
on hullua yli-inhimillisen tarmon tuhlausta, jolla ei ole päämäärää,
vaan ilo itsessään, ilo, joka virran lailla tulvehtii yli äyräittensä
ja hukuttaa kaikki. _Kahdeksannessa sinfoniassa_ on tämä voima
vähemmän suuremmoista, mutta vielä ihmeteltävämpää ja tekijälleen
luonteenomaisempaa, kun se sekoittaa murhenäytelmän farssiin ja
herkuleellisen väkevyyden lapsen leikkeihin ja oikkuihin. [43]
Vuosi 1814 merkitsee huippukohtaa Beethovenin ulkonaisessa
menestyksessä. Wienin kongressissa kohdeltiin häntä kuin eurooppalaista
suuruutta. Juhlallisuuksiin otti hän toimivana henkilönä osaa.
Ruhtinaat osoittivat hänelle kunnioitustaan ja hän antoi ylpeänä heidän
kosiskella itseään, kuten hän kehaisi Schindlerille.
Vapautussota oli saanut hänen innostuksensa liekehtimään [44]. V.
1813 hän kirjoitti sinfonian _Wellingtonin voitto_ ja alussa vuotta
1814 sotakuoron: _Saksan jälleensyntyminen (Germanias Wiedergeburt)_.
29 p:nä marrask. 1814 hän johti kuningas yleisölle isänmaallisen
kantaattinsa: _Kunniakas hetki (Der glorreiche Augenblick)_ ja v.
1815, Parisin valloituksen johdosta, kuoron: _Se on täytetty! (Es ist
vollbracht!)_ Nämä tilapäissävellykset tekivät hänen maineensa hyväksi
enemmän kuin kaikki hänen muu sävellystuotantonsa. Blasius Haefelin
ranskalaisen Letronnen piirustuksen mukaan tekemä vaskipiirros sekä
rehevä naamio, jonka Franz Klein hänen kasvoistaan otti 1812, antavat
elävän kuvan Beethovenista Wienin kongressin ajoilta. Hallitsevana
ilmeenä tässä leijonahahmossa, yhteenpuserrettuine leukoineen, vihan
ja tuskan vaoittamine piirteineen, on tahto — napoleonilainen tahto.
Tunnemme miehen, joka sanoi Napoleonista Jenan taistelun jälkeen: "Mikä
onnettomuus, että en ymmärrä sotataitoa yhtä hyvin kuin sävellystä!
Minä hänet voittaisin!" — Mutta hänen valtakuntansa ei ollut tästä
maailmasta. "Minun valtakuntani on ilmassa", kuten hän kirjoitti Franz
von Brunswickille (Mein Reich ist in der Luft.)[45]
* * * * *
Tätä kunniakasta aikaa seuraa surullisin ja onnettomin kausi
Beethovenin elämässä.
Wien ei ollut koskaan miellyttänyt Beethovenia. Hänen ylpeä ja
vapaa neronsa ei voinut viihtyä tässä keinotekoisessa, hengeltään
pintapuolisessa ja keskinkertaisessa kaupungissa, johon Wagner niin
säälimättömästi on polttanut halveksintansa leiman [46]. Hän ei
laiminlyönyt yhtään tilaisuutta poistuakseen sieltä ja noin v. 1808
hän vakavasti aikoi jättää Itävallan lähteäkseen Jérôme Bonaparten,
Westfalin kuninkaan hoviin [47]. Mutta Wienissä oli musiikin alalla
runsaasti mahdollisuuksia, ja täytyy oikeuden mukaisesti tunnustaa,
että siellä aina oli jaloja musiikinystäviä, jotka tunnustivat
Beethovenin suuruuden ja säästivät synnyinmaaltaan häpeän kadottaa
hänet. V. 1809 oli kolme Wienin rikkainta aatelismiestä, arkkiherttua
Rudolf, Beethovenin oppilas, ruhtinas Lobkowitz ja ruhtinas Kinsky,
sitoutunut vuosittain hänelle suorittamaan 4,000 florinin eläkkeen
sillä ainoalla ehdolla, että hän jäisi Itävaltaan. "Koska on
osoittautunut", lausuivat he, "että ihminen ei kokonaan voi antautua
taiteelleen joutumatta aineellisten huolien rasittamaksi ja että hän
vasta niiden poistuttua voi luoda yleviä teoksia, jotka ovat taiteelle
kunniaksi, ovat allekirjoittaneet päättäneet turvata Ludwig van
Beethovenin taloudelliselta ahdingolta ja siten poistaa ne esteet,
jotka saattaisivat ehkäistä — hänen neronsa lentoa."
Onnetonta kyllä eivät nämä lupaukset näyttäytyneet paikkaansapitäviksi.
Avustusta ei koskaan säntillisesti suoritettu, ja pian lakkasi se
kokonaan. Sitäpaitsi oli Wien muuttanut tapojaan vuoden 1814 kongressin
jälkeen. Seurapiirit unohtivat taiteen politiikan vuoksi, italialainen
vaikutus tärveli musikaalista makua, ja muotimielipide, joka kokonaan
kulki Rossinin merkeissä, piti Beethovenia kuivakiskoisena. [48]
Beethovenin ystävät ja suosijat joko muuttivat pois tai kuolivat:
ruhtinas Kinsky 1812, Lichnowsky 1814, Lobkowitz 1816. Rasumowsky,
jolle hän on säveltänyt ihailtavat kvartettinsa op. 59, antoi viimeisen
konserttinsa helmikuussa 1815. Samana vuonna rikkoo Beethoven välinsä
Stephan von Breuningin, lapsuudenystävänsä, Eleonoren veljen kanssa
[49]. Tämän jälkeen on hän yksin [50]. "Minulla ei ole ketään ystävää",
kirjoittaa hän päiväkirjaansa 1816.
Kuurous oli nyt tullut täydelliseksi [51]. Syksystä 1815 voi hän
ainoastaan kirjallisesti keskustella ihmisten kanssa. Vanhin
keskusteluvihko on vuodelta 1816 [52]. Schindlerin surullinen kertomus
_Fidelio-esityksestä_ v. 1822 on yleisesti tunnettu. "Beethoven halusi
johtaa kenraaliharjoitusta... Jo ensimäisen näytöksen duetossa kävi
selville, ettei hän kuullut mitään siitä, mitä tapahtui näyttämöllä.
Hän hidastutti tempoa huomattavasti, ja sillä välin kun orkesteri
seurasi hänen tahtipuikkoaan, kiiruhtivat laulajat puolestaan tempoa.
Yleinen hämminki syntyi. Orkesterin varsinainen johtaja, Umlauf,
määräsi harjoituksen hetkeksi keskeytettäväksi, ilmoittamatta
syytä siihen, ja kun hän oli vaihtanut muutamia sanoja laulajien
kanssa, aloitettiin uudelleen. Sama sekasorto syntyi jälleen.
Täytyi määrätä uusi väliaika. Oli selvää, että esityksen jatkaminen
Beethovenin johdolla oli mahdotonta, mutta kuinka tehdä hänelle tämä
ymmärrettäväksi? Ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle: 'Mene tiehesi,
mies parka, sinä et voi johtaa'. Beethoven, levottomana, kiihtyneenä,
käännähteli oikealle ja vasemmalle, koetti lukea eri kasvojenilmeitä
ja käsittää, mistä keskeytys johtui — kaikkialla sama hiljaisuus.
Äkkiä kutsui hän minua luokseen käskevällä äänenpainolla. Kun olin
tullut hänen lähelleen, ojensi hän minulle keskusteluvihkonsa ja teki
merkin, että kirjoittaisin. Kirjoitin siihen nämä sanat: 'Pyydän, ettet
jatka enää; kotona sanon sinulle minkätähden.' Yhdellä hyppäyksellä
oli hän permannolla ja huusi minulle: 'Mennään heti!' Hän juoksi yhtä
mittaa kotiin; astuttuaan huoneeseensa heittäytyi hän voimattomana
sohvalle, kätkien kasvonsa käsiinsä. Siten makasi hän päivälliseen
saakka. Pöydässä oli mahdotonta saada hänestä yhtään sanaa irti; koko
ajan pysyi hänen kasvoillaan masentunut ja syvästi tuskaisa ilme. Kun
minä päivällisen jälkeen tahdoin poistua, pyysi hän minua jäämään,
sanoen, ettei hän haluaisi olla yksin. Kun meidän piti erota, pyysi
hän, että seuraisin häntä hänen lääkärinsä luokse, jolla oli suuri
maine korvatautien taitavana käsittelijänä... Koko Beethovenin ja minun
välisen suhteeni aikana ei myöhemmin ollut yhtään päivää, jota olisi
voinut verrata tähän kohtalokkaaseen marraskuunpäivään... Hän oli
järkytetty sisimpään olemukseensa saakka, ja aina hänen kuolemaansa
asti säilyi tämä hirveä kohtaus hänen muistossaan".[53]
Kahta vuotta myöhemmin, 7 p. toukok. 1824, johtaessaan _Kuorosinfonian_
esitystä (tai oikeammin, kuten ohjelmassa mainitaan, "ottaessaan
osaa konsertin johtamiseen"), ei hän kuullut lainkaan salintäyteisen
kuulijakunnan myrskyisiä suosionosoituksia; hän ei aavistanut mitään
ennenkuin eräs laulajattarista otti häntä kädestä ja käänsi hänet
yleisöön päin, jolloin hän äkkiä näki kuulijoiden seisovan, heiluttaen
hattujaan ja käsiään taputtaen. — Eräs englantilainen matkustaja,
Russel, joka noin v. 1825 kuuli hänen soittavan, mainitsee, että kun
hän tahtoi soittaa hyvin hiljaa, eivät koskettimet antaneet mitään
ääntä, ja että oli järkyttävää tämän hiljaisuuden vallitessa tarkata
sitä voimakasta mielenliikutusta, joka hänet valtasi, hänen kasvojensa
ilmeessä ja hänen suonikkaissa sormissaan.
Itseensä sulkeutuneena,[54] erillään muista ihmisistä, hän löysi
ainoan lohdutuksensa luonnosta. "Se oli hänen ainoa uskottunsa", sanoo
Therese von Brunswick. Sen helmaan hän pakeni. Charles Neate, joka
tutustui häneen 1815, sanoo, ettei hän koskaan ole nähnyt ketään, joka
niin rajattomasti rakastaisi kukkia, pilviä, koko luontoa [55]: hän
näytti imevän siitä itseensä ravintoa. — "Ei kukaan koko maan päällä
voi rakastaa maaseutua niin kuin minä", kirjoittaa Beethoven... — Kun
hän oli Wienissä, teki hän joka päivä kävelyretken ympäri linnoitusten
muurien. Maalla vaelsi hän yksinään auringonnoususta pimeän tuloon
saakka, ilman hattua, satoipa sitten tai paistoi. "Kaikkivaltias! —
Metsässä olen onnellinen — onnellinen metsässä, missä jokainen puu
puhuu sinusta. — Jumala, mikä ihanuus! — Metsissä, kummuilla, siellä
vallitsee hiljaisuus, hiljaisuus sinua palvellakseni."
Hänen sielullinen levottomuutensa vaimentui luonnossa muutamiksi
hetkiksi.[56] Häntä kiusasivat rahahuolet. V. 1818 kirjoittaa hän:
"Olen köyhä kuin kerjäläinen ja kuitenkin täytyy minun pitää huolta
siitä, ettei luultaisi minun kärsivän mitään puutetta." Ja toisessa
paikassa: "_Sonaatti op. 106_ on sävelletty tukalissa olosuhteissa.
On raskasta tehdä työtä saadakseen leipää." Spohr sanoo, että hän
useinkaan ei voinut mennä ulos rikkinäisten jalkineittensa vuoksi.
Hän oli velkaa suuria summia kustantajilleen, ja hänen teoksensa
eivät tuottaneet hänelle mitään. _D-duurimessu_, joka tarjottiin
ennakolta tilattavaksi, sai seitsemän tilaajaa (niiden joukossa ei
ollut yhtään säveltaiteilijaa) [57]. Hän sai tuskin kolmea- tai
neljääkymmentä tukaattia ihmeteltävistä sonaateistaan, joihin jokaiseen
hän oli uhrannut kolmen kuukauden työn. Ruhtinas Galitzin tilasi
häneltä kvartetit op. 127, 130 ja 132, hänen kenties syvämielisimmät
sävellyksensä, jotka — siltä tuntuu — ovat hänen sydänverellään
kirjoitetut; hän ei maksanut niitä koskaan. Beethovenia tuskastuttivat
taloudelliset huolet ja loputtomat oikeudenkäynnit, joita hän kävi
saadakseen itselleen maksetuiksi hänelle tulevat vuotuiset avustukset
tai säilyttääkseen itsellään veljenpoikansa holhoojatoimen, pojan,
jonka isä, hänen veljensä Karl, oli 1815 kuollut keuhkotautiin.
Hän oli tähän lapseen kiintynyt kaiken sen hellyyden siteillä, jota
hänen sydämensä oli tulvillaan. Mutta tässä sai hän kannettavakseen yhä
lisää katkeria kärsimyksiä. Näyttää siltä kuin olisi joku korkeampi
voima pitänyt huolta siitä, että hänen onnettomuutensa lakkaamatta
uudistuisivat ja lisääntyisivät ja että hanen neronsa aina tulisi
saamaan kyllältä ravintoa. — Aluksi täytyi hänen taistella pikku
Karl'in omistamisesta hänen arvottoman äitinsä kanssa, joka tahtoi
hänet riistää häneltä:
"Oi, Jumalani", kirjoittaa hän, "minun kilpeni, minun suojani, minun
ainoa turvani! Sinä luet sieluni sisimpään ja näet sen tuskan, jota
tunnen, kun minun täytyy tuottaa kärsimyksiä niille, jotka tahtovat
minulta riistää oikeuteni Karl'iini, aarteeseeni [58]. Kuule minua,
Olento, jonka nimeä en tunne, kuule onnettomimman luomasi palava
rukous!"
"Oi, Jumala, auta minua! Sinä näet kuinka koko ihmiskunta on minut
hyljännyt, koska en tahdo alistua vääryydelle. Kuule tämä rukoukseni,
jonka kohotan puoleesi saadakseni ainakin tulevaisuudessa elää yhdessä
Karl'ini kanssa!... Oi julmaa osaani, lepyttämätöntä kohtaloani! Ei,
ei, onnettomuudelleni ei tule koskaan loppua!"
Tämä veljenpoika, jota hän niin intohimoisesti rakasti, ei myöhemmin
osoittautunut setänsä luottamuksen arvoiseksi. Kirjeenvaihdossa
Beethovenin ja hänen välillään on tuskan ja harmin leima, aivan kuin
Michelangelon kirjeenvaihdossa veljiensä kanssa, mutta tässä se on
naivimpaa ja liikuttavampaa:
"Saanko vielä kerran palkakseni vain häpeällisintä kiittämättömyyttä?
No hyvä, jos siteen meidän välillämme täytyy särkyä, käyköön niin!
Kaikki puolueettomat ihmiset, jotka saavat sen tietää, tulevat sinua
vihaamaan... Jos se suhde, joka yhdistää meitä, sinua rasittaa, niin
Jumalan nimessä — tapahtukoon hänen tahtonsa mukaan! — Hylkään sinut
Kohtalon kouriin; olen tehnyt kaikki, mitä olen voinut; minä voin astua
Korkeimman Tuomarin kasvojen eteen..." [59]
"Hemmoiteltu kun olet, ei olisi sinulle vahingoksi vihdoinkin
koettaa olla luonnollinen ja tosi; sydämeni on kärsinyt liian paljon
rehentelevästä käytöksestäsi minua kohtaan ja minun on vaikea
unohtaa... Jumala on todistajani, että ainoa toivoni on saada pysyä
sinusta tuhannen peninkulman päässä, sinusta, sinun surkuteltavasta
veljestäsi ja inhoittavasta perheestäsi... En voi enää osoittaa
luottamusta sinulle." Ja allekirjoitus kuuluu: "Isäsi, onnetonta kyllä
— tai pikemminkin, ei sinun isäsi". [60]
Mutta anteeksianto seuraa pian:
"Rakas poikani! — Ei sanaakaan enää, — tule syliini, sinun ei tarvitse
enää kuulla ainoatakaan kovaa sanaa... Otan sinut vastaan samoin
rakkaudentuntein kuin ennenkin. Kaikessa ystävyydessä keskustelemme
siitä, mitä olisi tehtävä tulevaisuutesi hyväksi. — Kunniasanallani, ei
mitään soimauksia! Niistä ei enää ole mitään hyötyä. Sinulla on minun
puoleltani odotettavana vain mitä rakkainta huolenpitoa ja apua. Riennä
— riennä uskollisen isäsi rinnoille! — Beethoven. — Niinpian kuin olet
saanut tämän kirjeen, kiiruhda kotiin!" (Kirjeen kuoreen oli ranskaksi
kirjoitettu: "_Si vous ne viendrez pas, vous me tuerez sǔrement_".) [61]
"Älä valehtele", rukoilee hän. "Pysy aina minun rakkaana poikanani!
Mikä kauhea epäsointu, jos saisin palkakseni sinulta viekastelevaa
imartelua, niinkuin minulle tahdotaan uskotella!... Hyvästi! Se
henkilö, joka ei tosin ole antanut sinulle elämää, mutta joka aivan
varmaan on sitä ylläpitänyt ja joka on omistanut sinun siveelliselle
kasvatuksellesi kaiken mahdollisen huolenpitonsa enemmän kuin
isällisellä alttiudella, hän pyytää syvimmästä sydämestään sinua
kulkemaan hyvän ja oikean ainoaa varmaa tietä. Uskollinen, hellä
isäsi." [62]
Tuuditeltuaan itsensä kaikenlaisiin unelmiin veljenpoikansa
tulevaisuudesta, pojan, jolta ei puuttunut älyä ja jonka hän tahtoi
kouluuttaa tiedemieheksi, täytyi Beethovenin lopuksi myöntyä siihen,
että pojasta tulisi kauppamies. Mutta Karl kävi pelipaikoissa ja teki
velkoja.
Sedän moraalinen suuruus, sen sijaan että se olisi ollut veljenpojalle
hyödyksi, vaikutti häneen päinvastoin vahingollisesti — surullinen
ilmiö, joka on tavallisempi kuin yleensä luullaankaan —, se ärsytti
häntä, teki hänet kapinoivaksi, niinkuin hän itse sanoi tuossa
hirveässä lausunnossaan, jossa hänen sielunsa alhaisuus selvästi
paljastuu: "Minä olen tullut huonoksi ihmiseksi sen vuoksi, että
setäni tahtoi minusta tehdä parempaa". Hän luisui niin alas, että hän
kesällä 1826 ampui pistoolin luodin päähänsä. Hän ei kuollut; mutta
Beethoven sen sijaan oli vähällä kuolla tästä iskusta; hän ei koskaan
toipunut tämän tapauksen tuottamasta mielenjärkytyksestä [63]. Karl
parantui: hän eli ja tuotti viime hetkeen saakka katkeroita kärsimyksiä
sedälleen, jonka kuolemaan hän ei ole aivan syytön ja jonka luona hän
kuoleman saapuessa ei ollut. — "Jumala ei ole minua koskaan hyljännyt",
oli Beethoven muutamia vuosia sitä ennen kirjoittanut veljenpojallensa.
"Kyllä aina löytyy joku, joka sulkee silmäni." — Se ei tullut olemaan
hän, jota Beethoven kutsui "pojakseen". [64]
* * * * *
Tämän surujen kuilun syvyyksistä kohosi Beethoven laulamaan Ilon
ylistystä.
Sitä oli hän mielikuvituksessaan suunnitellut läpi koko elämänsä.
Jo v. 1793 hän sitä ajatteli Bonnissa ollessaan [65]. Kautta koko
elämänsä tahtoi hän laulaa Ilon kunniaa ja seppelöidä sillä jonkun
suurista teoksistaan. Koko elämänsä oli hän epätietoinen tämän hymnin
varmasta muodosta ja siitä teoksesta, johon hän sen voisi sijoittaa.
Eipä edes _Yhdeksättä sinfoniaa_ luodessaan hän ollut tästä asiasta
selvillä. Viimeiseen hetkeen saakka oli hän aikeissa käyttää _Odia
Ilolle_ kymmenennessä tai yhdennessätoista sinfoniassaan. On tarkoin
huomattava, että _Yhdeksännellä_ ei, kuten tavallisesti sanotaan, ole
otsikkoa _Sinfonia kuoroineen_, vaan _Sinfonia ynnä loppukuoro Odiin
Ilolle_. Sinfonia olisi voinut, ja oli lähelläkin, saada toisellaisen
loppuosaston. Vielä heinäkuussa 1823 aikoi Beethoven kirjoittaa siihen
soitin-finalin, saman, jota hän sitten käytti kvartetissa op. 132.
Czerny ja Sonnleithner vakuuttavat vieläpä sitäkin, että sinfonian
esityksen jälkeenkään (toukok. 1824) Beethoven ei ollut luopunut tästä
ajatuksesta.
Kuoron liittäminen sinfoniaan tarjosi suuria teknillisiä vaikeuksia,
niinkuin näkyy Beethovenin luonnosvihoista ja hänen monista kokeistaan
antaa lauluäänien esiintyä toisella tavalla ja toisissa paikoissa
teoksessa. _Adagion_ [66] jälkimäisen melodian luonnossuunnitelmaan
on hän kirjoittanut: "Kenties kuoro luontevammin soveltuisi tähän".
Mutta hän ei voinut olla päättäväinen, kun hänen olisi ollut
luovuttava rakkaasta orkesteristaan. "Kun saan jonkun musikaalisen
ajatuksen", sanoi hän, "kuulen sen aina jossakin soittimessa, en
koskaan lauluäänessä." Niinpä hän lykkääkin niin kauan kuin mahdollista
tuonnemmaksi sitä hetkeä, jolloin lauluäänet tulisivat käytettäviksi,
ja hän menee niin pitkälle, että hän aluksi uskoo soittimille ei
ainoastaan _finalin_ [67] resitatiivin, vaan myöskin itse Ilon teeman.
Mutta täytyy mennä vielä pitemmälle selittääkseen tätä epäröimistä,
tätä viivyttelyä: syyt siihen ovat syvemmällä. Tämä onneton mies,
alati murheen ympäröimä, kaipasi aina saada ylistää Ilon ihanuutta, ja
vuosi vuodelta lykkäsi hän sen toteuttamisen tuonnemmaksi, lakkaamatta
intohimojensa pyörteiden heittelemänä ja kaihomielen raskauttamana.
Vasta viime hetkessä saavutti hän päämääränsä. Ja kuinka suuremmoisella
tavalla!
Siinä hetkessä, jolloin Ilon teema esiintyy ensimäistä kertaa,
orkesteri pysähtyy aavistamatta; syntyy äkillinen hiljaisuus: tämä
antaa laululle salaperäisen ja jumalallisen leiman. Ja totta on, että
tämä teema itse asiassa on jumala. Ilo laskeutuu alas taivaasta,
yliluonnollisen hiljaisuuden verhoamana: kevyellä henkäyksellään
lievittää hän kärsimyksiä, ja ensimäinen vaikutelma, jonka hän
aikaansaa toipuvassa sydämessä, on niin hellä, että — niinkuin
Beethovenin edellämainittu ystävä lausuu — "tuntee halua itkeä
nähdessään hänen lempeät silmänsä". Kun lauluäänet sitten ottavat
teeman käsitelläkseen, esiintyy se ensiksi bassossa jonkun verran
vakavan ja painostetun sävyisenä. Mutta vähitellen Ilo valtaa koko
olemuksen. Se on taistelua, voittoisaa taistelua tuskaa vastaan. Ja
nyt seuraavat marssirytmit, samoavat armeijat, tenoriäänen tulinen
ja läähättävä melodia, koko tuo tärisyttävä musiikki, jossa luulee
tuntevansa tuulahduksen Beethovenista itsestään, hänen hengityksensä
ja hänen haltioituneitten huutojensa rytmin, kun hän harhailee ketoja
pitkin, säveltäen teostaan, demoonisen raivon valtaamana, kuten vanha
kuningas Lear keskellä rajuilmaa. Taistelun riemua seuraa uskonnollinen
hurmio, sitten pyhä orgia, rakkauden hourekuvat. Koko värisevä
ihmiskunta ojentaa käsiään taivasta kohti, kohottaa valtavia huutoja,
syöksyy Ilon puoleen ja painaa hänet sydämelleen.
Jättiläisen teos voitti yleisen nolon keskinkertaisuuden. Wienin
pintapuolisuus järkkyi hetkeksi; se oli kokonaan antautunut Rossinin
ja italialaisten oopperojen kuljetettavaksi. Nöyryytettynä ja
surullisena aikoi Beethoven asettua asumaan Lontooseen ja hän
suunnitteli _Yhdeksännen sinfonian_ esittämistä siellä. Vielä kerran,
aivan kuin v. 1809, pyysivät muutamat hänen jalot ystävänsä, että
hän ei jättäisi isänmaata. "Me tiedämme", sanoivat he, "että olette
kirjoittaneet uuden hengellisen sävelteoksen [68], jossa olette
antaneet ilmaisumuodon niille tunteille, jotka _teidän syvä uskonne_
on esiinkutsunut. Se _yliluonnollinen kirkkaus_, joka täyttää teidän
suuren sielunne, levittää valonsa tämän teoksen yli. Me tiedämme
toiseksi, että teidän suurten sinfoniojenne seppeleeseen on puhjennut
uusi kuolematon kukka... Teidän vaitiolonne viimeisinä vuosina
murehdutti kaikkia niitä, joiden katseet olivat kiintyneet teihin
[69]. Kaikki ajattelivat surumielellä sitä, että nerokas mies, joka
seisoi niin paljon korkeammaila aikaansa, pysyi vaiti, sillä välin kuin
eräänlaatuinen ulkomainen musiikki koetti juurtua meidän maaperäämme ja
painaa saksalaisen taiteemme unohduksiin... Teiltä, yksinomaan teiltä
odottaa kansakunta uutta elämää, uusia laakereita, uutta toden ja
kauniin aikakautta, huolimatta nykypäivien vallitsevasta muodista...
Antakaa meidän uskoa, että näkisimme toivomuksemme pian täyttyvän... Ja
kantakoon saapuva kevät, teidän lahjojenne rikastuttamana, yhä uusia
kukkia meidän ja koko maailman siunaukseksi!" [70] Tämä ylevä lausunto
osoittaa, kuinka suuri oli se valta, sekä taiteellinen että myöskin
moraalinen, joka Beethovenilla oli Saksan parhaimmiston yli. Ensimäinen
sana, joka johtuu hänen ihailijoittensa mieleen, kun he tahtovat
osoittaa kunnioitusta hänen nerolleen, ei ole tiede, ei taide; se on
sana: _usko_. [71]
Beethoven tuli syvästi liikutetuksi näistä sanoista. Hän jäi. Toukokuun
7 p:nä 1824 esitettiin Wienissä ensimäisen kerran _D-duuri-messu_ ja
_Yhdeksäs sinfonia_. Menestys oli loistava ja luonteeltaan melkein
metelöivä. Kun Beethoven astui esiin, vastaanotti yleisö hänet
viisikertaisella kättentaputustervehdyksellä; tapana tässä etiketin
maassa oli taputtaa käsiään ainoastaan kolme kertaa keisarillisen
perheenkin ilmestyessä. Poliisin täytyi tehdä loppu mielenosoituksista.
Sinfonia herätti hurjan innostuksen myrskyn. Monet itkivät. Beethoven
pyörtyi konsertin jälkeen mielenliikutuksesta. Hänet vietiin
Schindlerin kotiin; siellä makasi hän koko yön ja seuraavan aamun
horroksissa, vaatteet päällään ja ilman mitään ruokaa tai juomaa.
Triumfi oli ohimenevää laatua, ja taloudellisessa suhteessa ei
konsertti Beethovenille tuottanut mitään. Rahallinen ahdinko pysyi
entisellään. Hän oli yhä köyhä, sairas [72], yksinäinen — mutta
voittaja³, ihmisten arkipäiväisyyden voittaja [73], oman kohtalonsa,
oman kärsimyksensä voittaja.
"Uhraa, uhraa kaikki elämän typerät pikkuseikat taiteellesi! Jumala
ylinnä kaikkea!" (O Gott über alles!)
* * * * *
Niin on hän siis saavuttanut elämänsä päämaalin. Hän on vanginnut
saaliikseen Ilon. — Voiko hän pysyä näissä sielun korkeuksissa,
jotka myrskyjä hallitsevat? — Tosin täytyi hänen monina hetkinä
painua jälleen entisiin tuskan syvyyksiin. Tosin ovat hänen viimeiset
kvartettinsa täynnä ihmeellisiä varjoja. Kuitenkin näyttää siltä
kuin olisi _Yhdeksännen sinfonian_ voitto lyönyt häneen ainaiseksi
säteilevän leimansa. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa: [74] _Kymmenes
sinfonia_,[75] _Alkusoitto nimestä Bach_, musiikki Grillparzerin
_Melusinaan_, [76] Körnerin _Odysseukseen_ ja Goethen _Faustiin_, [77]
raamatullinen oratorio _Saul ja David_ osoittavat kuinka hänen henkensä
pyrkii kohti vanhojen saksalaisten mestarien valtavaa kirkkautta:
Bachiin ja Händeliin, — ja vielä enemmän kohti Etelän valoa, eteläistä
Ranskaa tai Italiaa, jossa hän unelmoi saavansa vielä joskus
matkustella. [78]
Tohtori Spiller, joka tapasi hänet 1826, sanoo, että hänen
kasvojenilmeensä oli tullut iloiseksi ja hyväntahtoiseksi. Samana
vuonna, jolloin Grillparzer puhuu hänen kanssaan viimeistä kertaa, on
se Beethoven, joka antaa masentuneelle runoilijalle hänen tarmonsa
takaisin. "Oi", sanoo tämä, "jospa minulla olisi edes tuhannesosa
teidän voimastanne ja kyvystänne!" Aika on kova; monarkinen taantumus
painostaa henkisiä voimia. "Sensuuri on minut tappanut", huokaa
Grillparzer. "Täytyy matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jos tahtoo puhua ja
ajatella vapaasti." Mutta ei mikään voima voinut kahlehtia Beethovenin
ajatusta. "Sanat ovat kahlehditut, mutta sävelet ovat kaikeksi onneksi
vielä vapaat", kirjoittaa hänelle runoilija Kuffner. Beethoven
on ajan suuri, vapaa ääni, kenties ainoa saksalaisen ajatuksen
ääni tähän aikaan. Hän oli siitä tietoinen. Usein puhuu hän siitä
velvollisuudesta, joka oli hänen osakseen tullut, velvollisuudesta
taiteensa avulla vaikuttaa "kurjan ihmiskunnan" ja "tulevan
ihmiskunnan" (der künftigen Menschheit) hyväksi, auttaa sitä, antaa
sille rohkeutta, herättää se unestaan, suomia sen pelkuruutta. "Meidän
aikamme", kirjoittaa hän veljenpojalleen, "tarvitsee voimakkaita henkiä
ruoskimaan näitä kerjäileviä, matalamielisiä ihmissieluja." Tohtori
Müller sanoo v. 1827, että Beethoven aina lausui häikäilemättömästi
mielipiteensä hallituksesta, järjestysvallasta ja ylimystöstä, vieläpä
julkisestikin. Poliisi tiesi tämän, mutta sieti hänen arvostelujaan
ja hänen satiirisia purkauksiaan, sillä se piti niitä vaarattomina
haaveiluina; se jätti loistavan neron rauhaan.[79]
Niinpä ei mikään kyennyt taivuttamaan tätä kukistamatonta voimaa. Se
näyttää nyt leikkivän tuskan kanssa. Siinä musiikissa, jota Beethoven
kirjoitti viime vuosiensa aikana, on — huolimatta niistä surullisista
olosuhteista, joiden vallitessa hän teki sävellystyötään [80] — usein
aivan uusi, irooninen, sankarillisen ja ilomielisen halveksiva sävy.
Neljä kuukautta ennen kuolemaansa kirjoitti hän viimeisen lopullisesti
valmiin sävellyksensä, marraskuussa 1826, uuden _finalin Kvartettiin_
op. 130, ja se on hyvin iloinen. Tosin ei tämä iloisuus ole tavallisen
ihmisen iloa. Milloin se on tuota katkeraa ja katkonaista naurua, josta
Moscheles puhuu, milloin tuota liikuttavaa hymyilyä, joka on niin
monien voitettujen kärsimysten tulos. Yhdentekevää, hän on voittaja.
Hän ei usko kuolemaan.
Se saapui kuitenkin. Marraskuun lopulla 1826 sai hän
keuhkopussintulehduksen; hän sairastui palatessaan Wieniin eräältä
matkalta, jonka hän talvella teki turvatakseen veljenpoikansa
tulevaisuuden [81]. Hänen ystävänsä olivat kaukana. Hän antoi
veljenpojalleen toimeksi hankkia lääkärin. Tuo heittiö unohti hänelle
annetun tehtävän, hän muisti sen vasta kaksi päivää myöhemmin. Lääkäri
saapui liian myöhään ja hoiti huonosti Beethovenia. Kolme kuukautta
kamppaili hänen voimakas ruumiinsa sairautta vastaan. Tammikuun 3
p:nä 1827 hän määräsi rakkaan veljenpoikansa ainoaksi perijäkseen.
Hän muisteli rakkaita ystäviään Reinin rannoilta, hän kirjoitti vielä
Wegelerille: "... Kuinka kernaasti tahtoisinkaan puhua kanssasi!
Mutta olen liian heikko. En voi enää muuta kuin sydämeni sisimmässä
syleillä sinua ja Lorcheniasi." Todellinen puute olisi, ilman
muutamien jalomielisten englantilaisten ystävien apua, synkentänyt
hänen viimeiset hetkensä. Hän oli nyt tullut hyvin hempeäksi ja
kärsivälliseksi. Kuolinvuoteellaan kirjoitti hän helmikuun 17 p:nä,
kolmannen leikkauksen jälkeen ja odottaessaan neljättä [82], aivan
rauhallisena: "Minä pysyn kärsivällisenä ja ajattelen: Ei mitään pahaa,
ettei siinä olisi jotain hyvääkin."
Tuo "hyvä" oli lähestyvä vapautuksen hetki, "komedian loppu", kuten hän
kuolevana sanoi; — me sanomme: hänen elämänsä murhenäytelmän loppu.
Hän kuoli rajuilman raivotessa, lumimyrskyn vinkuessa ja ukkosen
jyristessä. Vieras käsi sulki hänen silmänsä [83] (maaliskuun 26 p:nä
1827).
* * * * *
Rakas Beethoven! Monet muut ovat ylistäneet hänen taiteensa suuruutta.
Mutta hän on paljon enemmän kuin ensimäinen kaikista säveltäjistä.
Hän on uusaikaisen taiteen valtavin voima. Hän on jokaisen kärsivän
ja taistelevan suurin ja parhain ystävä. Kun meitä maailman kurjuus
katkeroittaa, saapuu hän luoksemme, niinkuin hän kerran istui pianon
ääreen erään surevan äidin luona ja lausumatta sanaakaan lohdutti
alistuvan valituksensa sävelillä itkevää. Ja kun väsymys meidät
yllättää siinä alituisessa toivottomassa taistelussa, jota käymme
paheiden ja hyveiden arkipäiväisyyttä vastaan, tuntuu sanomattoman
onnelliselta saada vilvoittaa itseänsä tuossa tahdon ja uskon
valtameressä. Hänestä virtaa sytyttävää tarmoa, joka tarttuu, taistelun
onnea [84], tietoisuuden hurmiota, tietoisuuden, joka tuntee itseensä
sisältyvän jumalan. Näyttää siltä kuin hän jokahetkisen seurustelunsa
kautta luonnon kanssa [85] lopulta oli sulattanut itseensä sen
syvimmät voimat. Grillparzer, joka ihaili Beethovenia jonkunmoisilla
pelon sekaisilla tunteilla, sanoo hänestä: "Hän loittoni musiikissaan
aina tuohon hirvittävään rajaan saakka, jossa taide sulaa yhteen
kesyttömien ja oikullisten luonnonvoimain kanssa." Schumann kirjoittaa
samasta asiasta, _C-molli-sinfoniasta_ puhuessaan: "Joka kerran kun
sitä kuuntelemme vaikuttaa se meihin yhtä järkyttävän valtavasti kuin
luonnonilmiöt, jotka, niin usein kuin ne tarjoutuvat katseltavaksemme,
aina täyttävät meidät pelolla ja ihmettelyllä." Ja Schindler, hänen
uskottu ystävänsä: "Hän oli valloittanut itselleen luonnon sielun". —
Se on totta: Beethoven on luonnonvoima, ja tuo taistelu alkuvoimaisen
tarmon ja muun luonnon välillä on näytelmä täynnä homerolaista
suuruutta.
Koko hänen elämänsä on kuin rajuilma-päivä. — Aluksi kuulakka
varhais-aamu. Vain muutama kaihon tuulahdus. Mutta jo nyt tuntuu
liikkumattomassa ilmassa salaperäistä uhkaa, painostavaa aavistelua.
Äkkiä vaeltavat synkät varjot ohitse, _Sankari- ja C-molli-sinfonian_
traagillinen jyminä kuuluu, vuorottain kaamean hiljaisuuden hetket
ja raivoisat myrskyn vihurit. Kuitenkaan ei päivän kirkkaus vielä
ole himmentynyt. Ilo pysyy ilona, suruun on aina kätkettynä toivoa.
Mutta vuoden 1810 jälkeen särkyy sielun tasapaino. Päivänvalo käy
kummalliseksi. Mitä kirkkaimpien ajatusten keskeltä näemme ikäänkuin
sumujen kohoavan; ne hajaantuvat, ne keräytyvät jälleen, ne synkentävät
sydämen kaihomielisellä ja oikullisella levottomuudellaan; usein
näyttää musikaalinen ajatus kokonaan katoavan, hukkuvan, kerran tai
pari sukellettuaan esille sumujen seasta; se näyttäytyy jälleen
sävellyksen lopussa, mutta rajun tuulenpuuskan kiidättämänä. Itse
ilomielisyyskin on tullut sävyltään kirpeäksi ja hurjaksi. Kuume,
myrkky sekoittuu kaikkiin tunteisiin [86]. Rajuilma kiihtyy, kuta
lähemmäs yö saapuu. Ja katso, _Yhdeksännen sinfonian_ alusta lähtien,
synkät ukkospilvet syöksyvät esiin leimuavien salamain seuraamina,
yön tummentamina, myrskyjen taajentamina! — Aavistamatta, keskellä
raivoisinta myrskyn mylvinää, pimeys katoaa, yö on paennut taivaalta ja
ihmisen tahdonvoima on saanut jälleen heleän päivän paistamaan.
Mikä valloitus on tämän arvoinen, mikä Bonaparten sotaretki, mikä
Austerlitzin aurinko voi kilpailla tämän yli-inhimillisen, loistavan
voimannäytteen, tämän voiton kanssa, suurimman, minkä ihmishenki
koskaan on saavuttanut: onneton, köyhä, sairaloinen, yksinäinen
mies, ruumiillistunut tuska, mies, jolta maailma kieltää ilon, luopi
Ilon itse lahjoittaakseen sen maailmalle. Hän takoo sen omasta
onnettomuudestaan, niinkuin hän itse sanoo ylpeässä lauseessaan,
johon koko hänen elämänsä sisältyy ja joka on jokaisen sankarisielun
tunnuslause:
"Kärsimyksen kautta iloon."
_Durch Leiden Freude_.
(Kreivitär Erdödylle, 19 p, lokak. 1815 )