Ilma on raskas ympärillämme. Vanha Eurooppa veltostuu painostavassa
ja pilaantuneessa ilmakehässä. Arkipäiväinen materialismi painaa
tukehduttavana ajatusta ja kahlehtii sekä hallitusten että yksilöiden
toimintavoiman. Maailma tukehtuu varovaisessa ja alhaisessa
itsekkäisyydessään. Ihmiskunta on menehtymäisillään. — Avatkaamme
ikkunat. Antakaamme raikkaan tuulenhenkäyksen vapaasti puhaltaa.
Hengittäkäämme keuhkoihimme sitä puhdasta ilmaa, joka inhimillisyyden
suuria sankareita ympäröi.
Elämä on kova. Se on alituista taistelua niille, jotka eivät tahdo
alistua yleisen sielullisen keskitason alaiseksi, ja useimmiten
surullista taistelua, karua, menestyksetöntä, taistelua yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa. Köyhyyden ja vaikeiden taloudellisten huolten
ahdistamina, pakoitettuina tekemään nöyryyttävää ja hengetöntä
ansiotyötä, jossa voimat hyödyttömästi kuluvat, ilman toivoa, ilman
pienintäkään ilonpilkahdusta, taistelevat useimmat toisistaan
eristettyinä, voimatta edes saada sitä lohdutusta, että voisivat
ojentaa kätensä onnettomuusveljilleen, jotka eivät heitä tunne ja
joita he eivät tunne. Heidän täytyy luottaa vain omaan itseensä, ja on
hetkiä, jolloin voimakkaimmatkin sortuvat taakkansa alla. He huutavat
apua, ystävää.
Juuri voidakseni olla näille onnettomille joksikin avuksi
tahdon esittää heidän katseltavakseen ystäviä, inhimillisyyden
sankareita, suuria sieluja, jotka ovat kärsineet hyvän puolesta.
Näiden _Kuuluisien miesten elämäkertojen_[1] tarkoituksena ei ole
kiihoittaa kunnianhimoisten ylpeyttä; ne ovat aijotut onnettomille.
Ja kuka ei niihin kuuluisi, pohjaltaan? Antakaamme niille, jotka
kärsivät, pyhän kärsimyksen balsamia! Me emme seiso yksinämme tässä
taistelussa. Maailman yötä valaisevat jumalalliset valot. Vieläpä
meidän päivinämme, aivan lähellämme, olemme äskettäin nähneet kaksi
kirkkainta valonsädettä loistavan, oikeuden ja vapauden puhtaan
soihdun: eversti Picquartin ja buurikansan. Joskaan he eivät ole
onnistuneet karkoittamaan sankkaa pimeyttä, ovat he kuitenkin äkillisen
salamanleimauksen tavoin näyttäneet meille tien. Käykäämme heidän
jälkiään, seuratkaamme kaikkia niitä, jotka ovat kamppailleet kuten
he, yksinäisinä, siroteltuina sinne tänne kaikkiin maihin ja kaikkiin
vuosisatoihin. Murtakaamme ajan raja-aidat. Herättäkäämme jälleen eloon
sankarien heimo.
Sankareiksi en kutsu niitä, jotka ovat voittaneet ajatuksen tai
ruumiillisen voiman avulla. Sankareiksi nimitän vain niitä, jotka
ovat olleet suuria sydämeltään. Kuten sanoi yksi suurimpia heidän
joukostaan, sama, jonka elämänvaiheet tulemme tässä kertomaan: "_En
tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden"_. Ilman suurta
luonnetta ei ole olemassa suurta miestä, ei myöskään suurta taiteilijaa
tai edes suurten tekojen miestä; on vain vääriä jumalia alhaisia
joukkoja varten: aika hävittää ne kaikki. Ulkonainen menestys merkitsee
vähän. Tulee _olla_ suuri, ei _näyttää_ siltä.
Niiden miesten elämä, joiden vaiheita tässä koetamme kuvata, oli
melkein aina yhtämittaista, pitkää kärsimystä. Joko oli traagillinen
kohtalo tahtonut muovailla heidän sielunsa ruumiillisten ja henkisten
kärsimysten, hädän ja sairauden alasimella, tai oli heidän elämänsä
tuhoutunut ja heidän sydämensä särkynyt heidän nähdessään niitä
lukemattomia kärsimyksiä ja nöyryytyksiä, joilla heidän veljiään oli
kidutettu — aina ovat koettelemukset olleet heidän jokapäiväisenä
leipänään, ja joskin he tulivat suuriksi sielunvoimansa avulla, tulivat
he siksi myöskin onnettomuuden kautta. Älkööt siis ne, jotka ovat
onnettomia, liiaksi valittako kohtaloaan: ihmiskunnan parhaimmat ovat
heidän mukanaan. Ammentakaamme voimaa heidän uskalluksestaan, ja jos
tunnemme itsemme liian heikoiksi, kallistakaamme päämme hetkiseksi
heidän lempeään helmaansa. He tulevat lohduttamaan meitä. Näistä
pyhitetyistä sieluista virtaa luoksemme vuolaana jokena tyyntä voimaa
ja ylevää hyvyyttä. Meidän ei tarvitse edes tutkia heidän teoksiaan
eikä kuunnella heidän ääntään, me luemme heidän silmistään, heidän
elämänsä vaiheista, että elämä ei koskaan ole suurempi, ei koskaan
hedelmällisempi — ja onnellisempi — kuin kärsimysten sitä kirkastaessa.
* * * * *
Ensimäiselle sijalle tässä sankarijoukossa asettakaamme voimakas ja
puhdas Beethoven. Hän toivoi itse, kärsimystensä keskellä, että hänen
esimerkkinsä voisi auttaa toisia kurjuuden raskauttamia _ja että joku
onneton saisi lohdutusta nähdessään toisen onnettoman, joka kaikista
luonnon esteistä huolimatta oli tehnyt kaikkensa tullakseen ihmiseksi,
joka olisi tämän nimen arvoinen_. Kun hän vuosikausien taisteluiden
ja yli-inhimillisten ponnistusten kautta oli onnistunut voittamaan
tuskansa ja täyttämään elämäntehtävänsä, joka, kuten hän sanoi,
tarkoitti puhaltaa hiukan rohkeutta poloiseen ihmiskuntaan, lausui
hän, tämä voitokas Prometeus, eräälle ystävälleen, joka huusi avuksi
Jumalaa: "_Oi ihminen, auta itse itseäsi_!"
Haltioittakoot nämä ylpeät sanat meitä. Herättäkäämme hänen
esimerkkinsä kannustamina jälleen henkiin ihmisen usko elämään ja
ihmiseen.
_Romain Rolland_.
Tammikuussa 1903.