Ensimmäinen kohtaus.
Metsä Milanon ja Mantuan välillä.
(Muutamia rosvoja tulee.)
1 ROSVO.
Seis, pojat! Tuoss' on yksi matkustaja.
2 ROSVO.
Vaikk' olis kymmenen, niin kiikkiin kaikki!
(Valentin ja Vilkas tulevat.)
3 ROSVO.
Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten
Me teidät sidomme ja ryöstämme.
VILKAS.
Olemme hukassa; nuo on ne rosvot,
Jotk' ovat kaikkein matkustajain kauhu.
VALENTIN.
Hyvät ystävät, --
1 ROSVO.
Te erehdytte, herra:
Olemme teidän vihamiehiänne.
2 ROSVO.
Vait! Kuullaan häntä.
3 ROSVO.
Kautta partani,
Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.
VALENTIN.
Siis tietkää, vähät mun on varani;
Mies olen, jot' on onni kolhinut;
Nää vaaterievut ovat rikkauteni;
Jos nämä multa ryöstätte, niin viette
Minulta kaikki, mitä mulla on.
2 ROSVO.
Mihinkä matka?
VALENTIN.
Veronaan.
1 ROSVO.
Ja mistä?
VALENTIN.
Milanosta.
3 ROSVO.
Siell' olo kuinka pitkä?
VALENTIN.
Kuustoista kuukautta; ois pitemp' ollut,
Jos kiero onni ei ois pettänyt.
2 ROSVO.
Maanpakoon ajettiinko?
VALENTIN.
Niinpä tehtiin.
2 ROSVO.
Ja mistä rikoksesta?
VALENTIN.
Rikoksesta,
Jost' on mun tuskallinen kertoa.
Ma tapoin miehen, jonka surmaa kadun;
Mut julkitaistelussa hänet kaadoin
Ja ilman petosta ja halpaa juonta.
1 ROSVO.
Jos niin on, katumist' ei mokomaa.
Mut noinko joutavasta karkoitettiin?
VALENTIN.
Niin, olin iloinen, kun sillä pääsin.
2 ROSVO.
Mut osaatteko kieliä?
VALENTIN.
Niit' olen
Ma nuorna matkoillani oppinut;
Nolosti mun ois muuten usein käynyt.
3 ROSVO.
Robin Hoodin rippi-isän klanin kautta,
Tuo sopis meidän koplan kuninkaaksi!
1 ROSVO.
Hän meidän mies on. -- Kuulkaa, hyvät herrat!
VILKAS.
Pois menkää koplaan, herra; se on laillaan
Rehellist' ammattia.
VALENTIN.
Vaiti, konna!
2 ROSVO.
Sanokaa, onko teissä mihin luottaa?
VALENTIN.
Ei muuta kuin vain onneni.
3 ROSVO.
Siis tietkää,
Ett' aatelisia on meissäkin,
Jotk' ohjattoman nuoruuden on hulluus
Pois arvomiesten seurast' ajanut.
Ma itse Veronasta karkoitettiin,
Kun ryöstää aioin neiden, joka oli
Rikas ja herttuan lähi-sukulainen.
2 ROSVO.
Ja minä Mantuasta, ylimyksen
Kun vihapäissä pistin hengiltä.
1 ROSVO.
Ja minä samanlaisen turhan vuoksi.
Mut asiaan; -- tää vikain tunnustus
Vain selittäköön laitont' elämäämme --:
Kun näytte soma varrelt' olevan
Ja kielten taitavakin, niinkuin kuuluu,
Mies, jolla kaikki hyvät avut on,
Joit' oisi meidän ammatissa tarvis --
2 ROSVO.
Siks että karkoitettu olette,
Siks etupäässä teitä lähestymme.
Sopisko tulla meidän kenraaliksi?
Ja täytymyksen mukaan taipua?
Ja täällä korvess' elää niinkuin mekin?
3 ROSVO.
No, sano, tuletko sa meidän seuraan?
Jos myönnyt, olet kaikkein meidän herra,
Sua kunnioitamme, sua kuulemme,
Sua päänä, kuninkaana kumarramme.
1 ROSVO.
Mut surmas saat, jos meidän tarjon hylkäät.
2 ROSVO.
Et, sillä pöyhkeilläkses, elää saa.
VALENTIN.
Tääll' elämään ma suostun kanssanne,
Mut sillä ehdoll', että turvaa teiltä
Saa köyhät matkaajat ja heikot naiset.
3 ROSVO.
Niin halpaa, kurjaa työtä inhoamme.
Pois tule, viemme sinut luolaamme;
Saat siellä nähdä kaikki aartehemme,
Jotk' ovat, niinkuin mekin, vallassasi.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Milano. Linnan pika.
(Proteus tulee.)
PROTEUS.
Jo olen Valentinin pettänyt,
Nyt täytyy samoin Thuriokin pettää.
Kun häntä olen suosittavinani,
Saan omaa lemmenasiaani ajaa.
Mut halpain antieni vieteltäväks
On Silvia liian kaunis, hyvä, pyhä.
Jos alttiuttani vakuutan, niin soimaa
Mua viekkaudest' ystävääni kohtaan;
Jos hänen kauneudelleen valan teen,
Niin käskee minun muistaa väärää valaa,
Joll' armahani petin, Julian.
Mut huolimatta häijyist' iskuistaan,
Joist' yksikin jo lemmen toivon tappaa,
Mun lempeni, kun potkun saa, vain kiihtyy
Ja häntää lieruttaa kuin sylikoira.
Ah, Thurio tulee! Ikkunalle joutuin
Yösoitoin armast' ilahuttamaan!
(Thurio ja soittoniekkoja tulee.)
THURIO.
Haa, Proteus! Edeltäkö matelitte?
PROTEUS.
Niin, hyvä Thurio; lemmen, tiedättehän,
Madella täytyy, kun ei käydä voi.
THURIO.
Mut toivon, ettei täällä lempenne.
PROTEUS.
No, kuinkas? Enhän muuten täällä oisi.
THURIO.
Ken? Silviako?
PROTEUS.
Silvia, -- teille mieliks.
THURIO.
Suur' kiitos, teille mieliks. -- Hyvät herrat,
Nyt äänet vireeseen ja soitto soimaan!
(Julia ja hänen isäntänsä tulevat etäällä,
edellinen pojan vaatteissa.)
ISÄNTÄ.
No, nuori vieras; näytätte niin alakolliselta; miksi, saanko kysyä?
JULIA.
Siksi, hyvä isäntä, etten voi olla iloinen.
ISÄNTÄ.
Tulkaa pois, kyllä pian tulette iloiseksi. Mennään tänne, niin saatte
kuulla musiikkia ja nähdä sen herran, jota kyselitte.
JULIA.
Saanko kuulla hänen puhuvankin?
ISÄNTÄ.
Saatte.
JULIA.
Siitä syntyy musiikkia.
(Musiikki alkaa.)
ISÄNTÄ.
Kuunnelkaa, kuunnelkaa!
JULIA.
Onko hän noiden joukossa?
ISÄNTÄ.
On; mutta hiljaa! Kuunnelkaamme.
Laulu:
Mik' on Silvia, ken hän on,
Joka kaikkein huimaa mielet?
Viisas, hurskas, kaunis on,
Hälle enkeleinkin kielet
Kauneuden suo palkinnon.
Onko hyvä kauneissaan?
Hyvyys kauneuden on hempi.
Parantaakseen sokeuttaan
Hänen silmääns' entää Lempi,
Jääkin siihen asumaan.
Silvialle laulu soi,
Silvialle tuhat kertaa!
Maa ei toista kantaa voi,
Joka hälle vetäis vertaa.
Hälle seppel palmikoi.
ISÄNTÄ.
Mitä? Olette nyt vielä surullisempi kuin ennen. Mikä teitä vaivaa? Eikö
soitto ole teille mieleen?
JULIA.
Erehdytte, isä: soittaja ei ole minulle mieleen.
ISÄNTÄ.
Kuinka niin, rakas nuorukainen?
JULIA.
Hän soittaa väärin, isä.
ISÄNTÄ.
Mitä? Koskettaako vääriä kieliä?
JULIA.
Ei sitä; mutta kuitenkin niin väärin, että se koskettaa sydäntäni.
ISÄNTÄ.
Teillä on herkkä korva.
JULIA.
Soisin olevani kuuro; se saa sydämmeni niin raskaaksi.
ISÄNTÄ.
Ette pidä soitosta, huomaan ma.
JULIA.
En vähääkään, kun se noin särisee.
ISÄNTÄ.
Mutta kuulkaahan tuota äänten vaihtelua!
JULIA.
Niin se vaihtelu se on pahinta.
ISÄNTÄ.
Tahtoisitteko että aina soittaisivat samaa?
JULIA.
Niin, että sama aina soittais samaa.
Mut herra Proteus, josta puhelimme,
Tuon onko neiden seurassa hän usein?
ISÄNTÄ.
Kerron teille, mitä hänen palvelijansa, Keihäs, on kertonut minulle, --
hän on häneen vallan pikiintynyt.
JULIA.
Missä on se Keihäs?
ISÄNTÄ.
Meni hakemaan koiraansa, jonka hän huomenna herransa käskystä aikoo
viedä neidelle lahjaksi.
JULIA.
Vait! Käykää syrjään! Seura hajaantuu.
PROTEUS.
Ei hätää, herra Thurio; niin ma puhun,
Ett' oivaks oivallatte juoneni.
THURIO.
Miss' yhdytään?
PROTEUS.
Santt' Riikon kaivolla.
THURIO.
Hyvästi!
(Thurio ja soittoniekat menevät.)
(Silvia tulee ikkunaan.)
PROTEUS.
Hyv'iltaa, armollinen haltijatar!
SILVIA.
Suur' kiitos, hyvät herrat, soitosta.
Kuka se puhui?
PROTEUS.
Mies vain, arvon neiti,
Jonk' äänestä te pian tuntisitte,
Jos tuntisitte hartaan mielensä.
SILVIA.
Oo, herra Proteus, jos oikein arvaan!
PROTEUS.
Niin, neiti, Proteus, palvelijanne.
SILVIA.
Mikä mielenne on?
PROTEUS.
Noutaa teidän mieltä.
SILVIA.
Sen voitte heti: mun on mieleni,
Ett' oiti kiiruhdatte kotiin maata.
Ovela, valapatto, viekas mies,
Mua luuletko niin tyhmän typeräksi,
Ett' imarteilla vietellä mun voit,
Niin kuin sa muita petit valoillasi?
Pois, pois, ja anteeks ano morsioltas!
Yön kalvas kuningatar tietäköön:
Sun pyyntöäsi vieron siihen määrään,
Ett' inhan tarjos vuoks sua halveksin
Ja itseäni melkein torun siitä,
Ett' aikaa haaskaan kanssas puheluun.
PROTEUS.
Ma myönnän, neiti, lempineeni naista;
Mut hän on kuollut, armas haltijani.
JULIA (syrjään).
Se valhett' ois, jos sanoisin sen minä;
Ei ainakaan hänt' ole haudattu.
SILVIA.
Niin, mutta Valentin, sun ystäväsi,
Hän elää, jonka kanssa, kuten tiedät,
Ma kihloiss' olen. Etkö häpeä
Noin julkeasti häntä loukata?
PROTEUS.
On hänkin kuollut, kuulen ma.
SILVIA.
Siis kuolleeks
Oleta minut myöskin; hänen hautaans'
On rakkauteni haudattu, sen vannon.
PROTEUS.
Mun sallikaa se maasta kaivaa, neiti.
SILVIA.
Armaasi lempi haudast' esiin kutsu;
Jos sit' et voi, niin omass' siihen hautaa.
JULIA (syrjään).
Sit' ei hän ole kuullut.
PROTEUS.
Jos, neiti, noin on kova sydämmenne,
Kuvanne mulle edes muistoks suokaa,
Tuo kuva kamarinne seinältä.
Ma sille haastan, huokailen ja itken;
Kun, näet, on sulo olemuksenne
Pois luvattu, min' olen pelkkä varjo
Ja lemmin teidän varjoanne vain.
JULIA (syrjään).
Jos ois se olemus, sen pettäisit
Ja varjoks saattaisit sen, niinkuin minut.
SILVIA.
En mieli olla epäjumalanne;
Mut koska sopii väärämielisen
Kumartaa varjoa ja väärää kuvaa,
Niin pankaa huomenna se noutamaan.
Makoista unta!
PROTEUS.
Unta kurjan raukan,
Jok' aamullista vartoo mestaustaan.
(Proteus menee; Silvia sulkee ikkunan.)
JULIA.
Isäntä, joko mennään?
ISÄNTÄ.
Jes auttakoon, ma melkein nukahdin.
JULIA.
Sanokaa, missä asuu herra Proteus.
ISÄNTÄ.
He, minun talossani. -- Eiköpä maarinkin jo kohta liene päivä.
JULIA.
Ei vielä; mutta yötä en näin pitkää
Ja raskast' ole koskaan valvonut.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Eglamour tulee.)
EGLAMOUR.
Niin, täksi hetkeksi mun Silvia-neiti
Kutsutti tänne mieltään kuulemaan.
On varmaan tähdellistä asiata. --
Hoi, neiti, neiti!
(Silvia tulee ikkunaan.)
SILVIA.
Ken huutaa?
EGLAMOUR.
Ystävä ja palvelija,
Jok' odottaa vain armon käskyä.
SILVIA.
Tuhansin hyvää huoment', Eglamour!
EGLAMOUR.
Samassa määrin itsellenne, armo
Ma noudattaen armon käskyä
Näin varhain tulin, saadakseni kuulla
Mit' antaa mulle toimeks suvaitsette.
SILVIA.
Oi, Eglamour, sin' olet ylimys --
En imartele, vakaasti sen vannon --
Älykäs, uljas, hieno, sivistynyt.
Sä tiedät, kuinka rakas on ja kallis
Minulle karkotettu Valentin,
Ja kuinka väell' isä tahtoo naittaa
Mun Thurio-narrille, jot' ihan kammon.
Sa tunnet lemmen: sanovasi kuulin,
Ett' oli kovin isku sydämmelles
Sun rakkaan puolisosi kuolema,
Min haudall' ikipuhtauden vannoit.
Oi, Eglamour, ma Valentinin luo
Halaisin Mantuaan, miss' asustaa hän;
Mut kun on matka sinne vaarallinen,
Niin pyydän seuraks sua, arvon miestä,
Jonk' uskon kuntohon ja kunniaan.
Isäni vihaa älä ajattele,
Vaan minun murhettani, murhett' immen,
Ja kuinka oikein teen, kun täältä lähden
Tuot' ilkeätä aviota pakoon,
Jok' inhoks on niin taivaalle kuin maalle.
Rukoilen sydämmeni pohjasta,
Mi täynnä murhett' on kuin meri hiekkaa,
Minua seuraa, tule kanssani;
Vaan jos et voi, niin salaa, minkä kuulit,
Jott' yksin matkaan mennä rohkenen.
EGLAMOUR.
Syvästi säälin suruanne, neiti;
Mut kosk' on siveys sen pohjana,
Niin lupaan teille saattajaksi tulla.
Mun kuinka käy, sit' yhtä vähän suren
Kuin teille toivon paljon onnea.
Siis milloin lähtö?
SILVIA.
Tänä iltana.
EGLAMOUR.
Miss' yhdyn teihin?
SILVIA.
Patrick-veljen luona,
Jos' aion saada pyhän synninpäästön.
EGLAMOUR.
Minuhun voitte, arvon neiti, luottaa.
Huomenta, neiti hyvä!
SILVIA.
Huomenta, hyvä, rakas Eglamour!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka.
(Keihäs tulee koirineen.)
KEIHÄS.
Kun kunnon miehen palvelija rupeaa koiraksi isäntäänsä kohtaan,
nähkääs, niin on se jo katkeraa; olento, jonka olen penikasta
kasvattanut; olento, jonka olen veteen hukkumasta pelastanut, kun kolme
tai neljä sen sokeata veljeä ja sisarta upotettiin. Olen sitä opettanut
niin, että voi sanoa akuraatisti: "Noin sitä pitää koiraa opettaa".
Minut pantiin viemään se neiti Silvialle lahjaksi herraltani, mutta
tuskin ehdin ruokahuoneeseen, kun se jo marssii hänen lautaselleen ja
sieppaa siitä hänen kukonkoipensa. Ruma juttu, kun ei koira osaa
seuroissa olla ihmisiksi! Tahtoisin, jos niin saan sanoa, että, kun on
kerran ottanut ollakseen oikea koira, olisi, niin sanoakseni, kaikissa
kohdin koira. Jos ei minulla olisi ollut enempää älyä kuin sillä ottaa
omaan päähäni se hairaus, niin luulen todellakin, että se olisi
hirtetty; niin totta kuin elän, olisi se siitä rangaistuksen saanut.
Päättäkää itse. Se tunkeilee kolmen tai neljän aateliskoiran seuraan
herttuan pöydän alle, ja ei ole siellä ollut -- varjele sentään! --
muuta kuin siunaaman aikaa, niin jo koko huone haisee. "Ulos koira!"
sanoi yksi; "mikä rakki se tuo on?" sanoi toinen; "pieskää se ulos!"
sanoi kolmas; "hirttäkää se!" sanoi herttua. Minä, joka entuudesta
hyvin tunsin hajun, tiesin että se oli Rappu, ja menin suoraa päätä
koiranpiiskurin tykö. "Ystävä", sanoin, "aiotteko piestä koiraa?"
"Tuhat tulimmaista, tietystikin", sanoi hän. "Teette sille hirmuista
vääryyttä", sanoin minä; "minä se tuon tein, jonka tiedätte." Silloin
hän muitta mutkitta ajoi minut piiskalla pellolle. Kuinka moni herra
olisi tätä tehnyt palvelijansa edestä? Niin, vannon ja vakuutan, että
olen jalkapuussa istunut niistä makkaroista, jotka hän on varastanut,
muuten hänet olisi mestattu; olen kaakinpuussa seisonut hanhista, joita
hän on tappanut, muuten hänen olisi tullut loppu. Sitä sinä nyt et
lainkaan aattele! -- Muistanpa vielä, mitkä kepposet minulle teit, kun
sanoin hyvästi neiti Silvialle. Enkö sanonut sinulle, että sinun aina
tuli katsoa minuun ja tehdä niin kuin minä teen? Koska olet nähnyt
minun nostavan koipeani ja kastelevan herrasnaisen pönkkähametta?
Oletko koskaan nähnyt minun semmoista tekevän?
(Proteus ja Julia tulevat.)
PROTEUS.
Sebastian nimes? Olet mieleen mulle,
Ma heti annan sulle tehtävän.
JULIA.
Vain käskekää; teen kaikki, minkä voin.
PROTEUS.
Ma sitä toivon. (Keihäälle.) Mitä, laiskajaakko!
Miss' olet nämä kaksi päivää ollut?
KEIHÄS.
Hyvä herra, minä laitoin neiti Silvialle sen koiran, jonka käskitte.
PROTEUS.
Ja mitä sanoi hän pikku-korustani?
KEIHÄS.
Hyvä herra, hän sanoi että koiranne oli rakki, ja käski sanoa, että
koirankiitos on kylläksi sellaisesta lahjasta.
PROTEUS.
Mutta hän otti kai vastaan koiran?
KEIHÄS.
Eikä ottanut, senkin vietävä. Tässä tuon sen nyt takaisin.
PROTEUS.
Mitä? Annoitko sen minun puolestani?
KEIHÄS.
Annoin, herra. Toisen oravan vei nylkyrin renki minulta torilla, ja
sitten tarjosin neidelle omani, koiran, joka on kymmenen kertaa niin
paksu kuin teidän, ja siis lahjakin saman verran suurempi.
PROTEUS.
Pois siitä, hae jälleen koirani,
Tai älä koskaan tule näkyviini.
Pois, sanon! Seisotko ja härnäät mua?
Se orja tuottaa mulle aina kiusaa.
(Keihäs menee.)
Sebastian, sinut palvelijaks otin,
Osaksi siks, ett' tahdon nuorukaisen,
Jok' osaa älyll' ajaa asiani, --
Ei tuohon hölmöön ole luottamista, --
Mut enin olentos ja näkös tähden,
Joiss' ilmenee -- jos oikein aavistan --
Sivistyst', ymmärrystä, vakavuutta;
Se syy, miks otin palveluuni sun.
Nyt heti mene, neiti Silvialle
Tuo sormus vie; hän, ken sen mulle antoi,
Mua paljon rakasti.
JULIA.
Te ette häntä
Siis rakasta, kun annatte sen pois.
Kuollutko lie?
PROTEUS.
Ei, luulen että elää.
JULIA.
Voi!
PROTEUS.
Miks sinä huusit: voi!
JULIA.
En muuta voi kuin häntä sääliä.
PROTEUS.
Miks häntä säälit?
JULIA.
Siks, ett' on hän varmaan
Teit' yhtä paljon lempinyt, kuin te
Nyt neiti Silviaa. Hän lempii sitä,
Ken hänen rakkautens' on unhottanut,
Te sitä, joka rakkauttanne hylkii.
On sääli, ett' on rakkaus niin kiero;
Kun tuota aattelen, niin huudan: voi!
PROTEUS.
Tuo sormus hälle vie ja tämä kirje.
Hän tuossa asuu. Sano, että pyydän
Sen lupaamansa taivaallisen kuvan.
Sen tehtyäsi tule kamariini.
Miss' yksin huolineni tapaat mun.
(Menee.)
JULIA.
Kuin moni nainen moist' on sanaa vienyt?
Ah, Proteus-parka, ketun sinä olet
Nyt saanut karitsaisi paimeneks!
Mua, houkka-parkaa! Miksi häntä säälin,
Kun sydämmestään hän mua halveksii?
Hän häntä lempii, siks mua halveksii;
Ma lemmin häntä, siksi häntä säälin.
Tään sormuksen sai multa lähteissään
Vakuudeks, että muistais rakkauttani;
Ja nyt mun, kurjan sananviejän, täytyy
Rukoilla sitä, mit' en tahtois saada,
Sit' anoa, mink' evättävän soisin,
Kehua sitä, miss' ei kehun varaa.
Jos uskollinen olen morsian,
En uskollinen käskyläs voi olla,
Jos en käy itseäni pettämään.
No, kosin hälle, vaan niin kylmästi
Kuin, totta, rukkaset ma hälle soisin.
(Silvia tulee seuralaisineen.)
Terveeksi, rouva! Millä keinoin saisin
Ma puhutella neiti Silviaa?
SILVIA.
Jos minä oisin hän, niin mitä sitte?
JULIA.
Jos hän te olette, niin pyydän teitä
Maltilla sanomaani kuulemaan.
SILVIA.
Ja kuka teidät tänne lähetti?
JULIA.
Mun isäntäni, herra Proteus.
SILVIA.
Kuvaako noutamaan?
JULIA.
Niin, arvon neiti.
SILVIA.
Hoi, Ursula, tuo tänne kuvani!
(Ursula tuo kuvan.)
Tuo anna herralles, ja sano näin:
Se Julia, jonka petti hän, se paremp'
On huoneen kaunistus kuin tämä varjo.
JULIA.
Lukekaa, neiti, pyydän, tämä kirje. --
Anteeksi suokaa, armollinen neiti,
Vahingoss' annoin väärän paperin:
Tää kirje, arvon neiti, teille on.
SILVIA.
Suo silmäillä mun vielä tuota toista.
JULIA.
Se ei käy päinsä, anteeks, neiti hyvä.
SILVIA.
Tuoss', ota!
En tahdo nähdä herras kirjettä;
Se uhkuu vakuutuksia, sen tiedän,
Valoja uusia, jotk' yhtä pian
Hän rikkoo, kuin tään kirjeen minä revin.
JULIA.
Tään sormuksen hän teille lähettää.
SILVIA.
Häpeä hälle sitä suurempi!
Sadasti sanoi, että erotessaan
Sen Julialta sai. Sen hänen sormens'
On saastuttanut; minun sormeni
Ei Juliaa loukata voi siihen määrään.
JULIA.
Hän kiittää.
SILVIA.
Mitä sanot?
JULIA.
Minä kiitän,
Ett' olette niin hellä häntä kohtaan.
On Proteus kovin raukkaa loukannut.
SILVIA.
Sa tunnet hänet siis?
JULIA.
Niin likimain kuin oman itseni.
Tuhannet itkut olen itkenyt,
Kun hänen tuskaans' olen ajatellut.
SILVIA.
Hän luulee varmaan, että Proteus hänet
On hyljännyt?
JULIA.
Niin luulen; siksi suree.
SILVIA.
Hän varmaankin on hyvin kaunis?
JULIA.
On ollut kauniimpi kuin mitä on.
Kun herrani hän rakkauteen uskoi,
Ol' yhtä kaunis minusta kuin te.
Mut sitten kun hän peilins' unhotti
Ja päivän suojan hylkäs, naamarinsa,
Niin ilma polttanut on posken ruusut
Ja liljankukat vienyt kasvoilta,
Ja nyt hän on niin ruskea kuin minä.
SILVIA.
Mitenkä pitkä?
JULIA.
Minun pituiseni.
Kun helluntaina huvinäytelmää
Meill' esitettiin, niin ne meidän nuoret
Mun saivat näyttelemään naisen osaa.
Mun Julia-neiden pukuun pukivat,
Ja kaikkein mielest' istui se niin hyvin,
Kuin oisi hame ollut mulle tehty.
Siit' arvaan, ett' on hän mun pituiseni.
Sain silloin hänet ihan itkemään;
Osani oli kovin liikuttava:
Ariadne, nähkääs, joka Theseuksen
Petosta valittaa ja pakoa;
Sen kyynelillä tein niin eläväksi,
Emäntä-raukkani ett' ihan heltyi,
Ja ääneen itki; kuolen paikalla,
Jos tuo ei tuska sydämmeeni käynyt.
SILVIA.
Sua, kiltti poika, siitä kiittää hän.
Oi, tyttö parka! Hyljätty ja yksin! --
Minäkin itken, sanasi kun muistan.
Tuoss', ota! Kukkaroni annan sulle
Siit', että hellit hyvää emäntääs.
Hyvästi!
(Silvia seurueineen menee.)
JULIA.
Hänkin teitä siitä kiittää,
Jos joskus tuntemaan hänt' opitte. --
Mik' oiva neiti, lempeä ja kaunis!
Nyt herrani saa varmaan rukkaset,
Kun noin se neiti emäntääni hellii.
Oi, kuinka lempi ilkkuu itseään!
Täss' on se kuva. Katsotaan! Jos mull' ois
Hiuslaitteet moiset, luulenp', että oisin
Ma yhtä kaunis katsella kuin hän;
Mut maalar' ehk' on hiukan kaunistellut,
Jos itseäin en itse kaunistelle.
Hänell' on tumma, mulla keltatukka;
Jos muut' ei eroa, tuonvärisen
Voin varatukan saada. Hänen silmäns'
On siniset, niin minunkin; mut häll' on
Matala otsa, mulla korkea.
Mit' on siis hänessä niin ihailtavaa,
Jot' ei vois minussakin ihailla,
Jos ei tuo hupsu Amor olis sokko?
Sinä, varjo, mukaas' ota tämä varjo,
Se kilpailijas on! Oi, kylmä hahmo,
Sua jumaloi hän, lempii, muiskii, palvoo!
Jos mielt' ois palvonnassaan, kuvas sijaan
Hän asettais mun olemukseni.
Sua hellin neiden tähden, niinkuin hänkin
Minua helli; muuten, kautta Zeun,
Pois valesilmäs raapinut jo oisin,
Ja isäntäni lemmen sulta vienyt.
(Menee.)