Kului 17 vuotta.
Oli synkkä syksy. Aurinko pysyttelihe matalalla; jo neljättä käydessä
alkoi hämärtää. Andréjewin kylän karja oli palajamassa laitumelta.
Paimen oli pestiaikansa palvellut ja lähtenyt tiehensä jo ennen
paastoa. Paimenessa kävivät nyt kylän akat ja lapset vuorotellen.
Karja oli vast'ikään tullut kauransänki-pellosta rapaiselle
kylänraitille, joka oli täynnään kaksihaaraisten sorkkain jälkiä ja
pyöräin uurtamia syviä kuoppia. Siinä se myötäänsä ammuen ja määkien
verkalleen lähestyi kylää. Karjan edellä astui tietä myöten kookas
ukko, yllään sateesta mustunut, paikattu viitta, suuri lakki päässä ja
nahkareppu koukistuneessa seljässä. Harmaa oli hänellä parta ja
harmaissa kiharatukkakin; sakeat kulmakarvat yksin olivat mustat. Hän
astui vaivalloisesti lokaista tietä myöten märjissä, rikkinäisissä
pieksuissaan, joka toisella askeleella nojautuen tammiseen
koukkusauvaan.
Karjan saavutettua hänet, hän pysähtyi sauvansa varaan. Karjaa oli
ajamassa muuan nuorikko, piikkohuivi päässä, hameenliepeet koholla ja
miehensaappaat jalassa. Nopein jaloin hän hyppi tien poikki milloin
puoleen, milloin toiseen, jouduttaen jäljelle jääneitä lampaita ja
sikoja. Ukon kohdalle tultuaan, hän pysähtyi tarkastelemaan häntä.
-- Hyv'iltaa, vaari! -- sanoi hän sitten heleällä, hennolla,
nuorekkaalla äänellä.
-- Jumal'antakoon, kultaseni! -- vastasi ukko.
-- Yösijaako kylästä, vai?
-- Niin mar. Väsyttää kovin, -- virkkoi ukko käheällä äänellä.
-- Älä mene, vaari, desjâtskoin [kymmenysmies; kunnan virkamiehiä,
kymmenen talon valvoja. Suom. m.] luo, -- sanoi nuori emäntä
ystävällisesti. -- Tule suoraan meille: kolmas tupa. Pyhissävaeltajia
se anoppi kyllä päästää taloon.
-- Kolmasko tupa? Zinovéjewin talo siis, virkkoi ukko, merkitsevästi
liikauttaen silmäkulmiaan.
-- Mistä sen tiedät?
-- Onhan siell'oltu.
-- Mitäs sinä siinä, Fedjushka, suu auki töllistelet? Tuo rampahan se
jäi ihan jälkeen! -- huudahti nuori emäntä, osoittaen kolmella jalalla
perimmäisenä ontuvaa uuhta. Huitaisten sitten oikeassa kädessä
pitämällään risulla ja vasemmallaan hiukan omituisesti alapuolitse
korjaten huivia päässään, hän läksi ajamaan jäljelle jäänyttä ontuvaa,
mustaa uuhta karjaan.
Ukko oli Kornéi, nuorikko taas oli se samainen Agâshka, jolta hän 17
vuotta sitten oli katkaissut käden. Tämä oli nyt miniänä rikkaassa
talossa Andréjewin kylässä, joka on neljän virstan päässä Gâjasta.
* * * * *
Kornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestä
oli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla ei
ollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksi
ruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hän
itsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se oli
tapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmasti
vakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänen
vaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitä
hän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielin
ajatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hän
oli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.
Sinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkusti
ennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistä
ei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasi
Moskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joi
nyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaan
teuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän teki
uuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellä
vuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa.
Hänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt,
mutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.
Ensin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, mutta
rupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttava
hankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänyt
siinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä,
eikä sinne harmikaan sallinut mennä.
-- Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, --
ajatteli hän.
Yhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinut
tulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesi
karjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.
Mitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitä
katkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.
Viimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalle
isännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypää
ollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan että
hänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteä
pyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihen
teetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestä
miellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athos
luostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastui
vilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1
rupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteä
kotia poikansa luokse.
-- Kenties -- arveli hän, -- kenties vaimoni, senkin konna, on jo
kuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematani
sanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.
Ja niin hän läksi kotia kohden.
Vilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeni
heikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15
virstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaan
loppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaa
desjâtskoitten toimesta.
-- Ole mielissäs nyt, ettäs olet minut tähän tilaan saattanut, --
ajatteli hän itsekseen, totuttuun tapaansa puristaen nyrkkiin vanhoja
ja heikkoja käsiään Mutta ei ollut enää ketä lyödä, eikä ollut
nyrkeissäkään enää voimaa.
Kaksi viikkoa häneltä meni noitten 200:n virstan vaeltamiseen, ja aivan
sairaana ja heikkona hän vihdoin saapui neljän virstan päähän kodista
siihen paikkaan, missä tuntematta ja tuntematonna kohtasi sen samaisen
Agâshkan, jota pidettiin hänen tyttärenään, vaikk'ei se hänen
tyttärensä ollut, ja jolta hän oli käden katkaissut.