I.

Kornéi Vasiljew oli 54 vuotta vanha, käydessään viimeistä kertaa

maalla. Miehen tuuheassa kiharatukassa ei ollut ainoatakaan harmaata

karvaa; musta parta vaan alkoi poskipäitten kohdalla lyödä harmaasen.

Kasvot oli hänellä sileät, punakat, niska leveä ja luja. Koko hänen

tanakkaa ruumistansa verhosi kylläisen kaupunki-elämän tuottama

rasvakerros.

Hän oli 20 vuotta sitten suorittanut sotapalveluksensa ja palannut

kotia rahakkaana miehenä. Ensi alussa hän avasi kauppapuodin, hylkäsi

sen sitten ja rupesi pitämään karjakauppaa. Hän matkusteli Tsherkássyn

kaupunkiin ostamaan "tavaraa" (raavaita) ja ajoi sen sitten Moskovaan.

Gâjan kylässä oli hänellä kivitalo, rautakattoinen, jossa asui Kornéin

vanha äiti, vaimo kahden lapsen, tyttären ja pojan, kanssa, veli

vainajalta jäänyt 15-vuotias mykkä orpopoika ja renki. Kornéi oli ollut

kahdesti naimisissa. Ensimmäinen vaimo oli ollut heikko, kivulloinen ja

kuollut lapsetonna. Ei ollut Kornéi enää kovin nuori, mennessään

toisiin naimisiin terveen, kauniin tytön kanssa, joka oli köyhän lesken

tytär naapurikylästä. Tässä uudessa avioliitossa syntyi kaksi lasta.

Kornéi oli tällä kertaa saanut Moskovassa niin hyvän hinnan

tavarastaan, että rahoja oli kertynyt lähes kolmetuhatta ruplaa.

Kuultuaan oman puolen mieheltä, että jonkun matkan päässä heidän

kylästään muuan rappiolle joutunut tilan-omistaja tarjoaa metsäpalstaa

kaupaksi, hän päätti ryhtyä metsäliikettä harjoittamaan. Hän tunsi

tämän toimen, oltuaan jo ennen sotapalvelusta erään metsäkauppiaan

liikkeenhoitajan apulaisena.

Rautatien-asemalla, josta tie kääntyy Gâjaan, Kornéi kohtasi vanhan

tuttavan, toissilmäisen Kuzjmân heidän kylästä. Kuzjmân oli tapana

saapua joka junalle parilla huononpäiväisiä, takkukarvaisia hevosiaan,

saadakseen kyydittäviä. Kuzjmâ oli köyhä ja vihasi siitä syystä kaikkia

rikkaita, varsinkin Kornéita, jota hän sanoi Kornjúshkaksi.

Kornéi astui asematalon portaille, yllään puoliturkki ja päällysviitta

ja kädessä pieni matkalaukku, pysähtyi siihen, puhallellen ja vatsaansa

pullistaen ja ympärilleen vilkuen. Oli aamu. Ilma oli tyyni, pilvinen.

Hiukan pakastelikin.

-- Eikö sattunut kyydittäviä, Kuzjmâ setä? kysäisi hän. -- Otatko

minut?

-- Ruplan kun antanet, niin otan.

-- Riittää sulle seitsemänkin riunaa. [Riuna (grivna = 10 kopekkaa) on

Inkerellä yleensä käytetty sana. Suom. m.]

-- Mahas oot möhölle syönyt, mutta köyhältä mieheltä tahtoisit kiskoa

30 kopekkaa.

-- No oli menneeksi -- sanoi Kornéi, sovitti Kuzjmân pieneen rekeen

matkalaukkunsa ja nyyttinsä ja retkahti sitten leveänä reen perään.

Kuzjmâ jäi kuskilaudalle.

-- Ann' mennä!

Aseman läheisistä kuopista päästyä, tultiin tasaiselle tielle.

-- No mitenkäs teillä siellä maalla, ei meillä, vaan teillä, jaksetaan?

-- kysyi Kornéi.

-- Eipä kehumisen varaa.

-- Kuinka niin? Onkos se minun eukkoni elossa?

-- Elossahan se on. Kirkossa oli tuonottain. Eloss'on, se sinun eukkos.

Eloss'on emäntä sinulla ja nuori onkin. Mikäpäs hänen? Uuden otti

renginkin.

Ja Kuzjmâ naurahti Kornéin mielestä niin omituisesti.

-- Minkä rengin? Entäs Pekko?

-- Ka sairastui. Nyt on se Jevstignéi Bjély sieltä Kâmenkoista, --

puhui Kuzjmâ. -- Oman kylän väkeä näet.

-- Vai niini -- virkkoi Kornéi.

Siihen aikaan jo kuin Kornéi kävi Márfaa kosimassa, kylän ämmät jotain

supsuttelivat Jevstignéistä.

-- Niin, niin, Kornéi Vasiljewitsh, -- haasteli Kuzjmâ. -- Kovin on

akat nykyjään omavaltaista väkeä.

-- Äläs muuta, -- äännähti Kornéi. -- Mutta kovinhan se on jo käynyt

vanhaks tuo sinun hiirakkos, -- lisäsi hän, keskeyttääkseen pakinat.

-- Enhän min'oo nuori itsekään. Isäntää myöten näet hepokin, -- sanoi

Kuzjmâ, sivaltaen ruoskalla takkukarvaista, vääräsääristä ruunaa.

Puolitiessä oli syöttöpaikka. Kornéi käski pysähtyä ja meni taloon.

Kuzjmâ käänsi hevoset tyhjän altaan ääreen ja kohenteli mäkivöitä,

Kornéihin katsomatta ja odotellen, eiköhän tuo kutsune ryypyille.

-- Käy sisään, Kuzjmâ setä, -- sanoi Kornéi, tultuaan kuistille. --

Otathan ryypyn, vai?

-- Ka! -- vastasi Kuzjmâ näyttäen siltä kuin ei tässä olisi kiirettä

eikä mitään.

Kornéi tilasi pullon viinaa ja tarjosi ryypyn Kuzjmâlle. Tämä ei ollut

tän'aamuna vielä einettäkään maistanut ja rupesi kohta päihtymään. Ja

heti kuin päihtymään rupesi, hän astui ihan lähelle Kornéita ja kävi

kuiskaamalla kertomaan, mitä kaikkea ne kylässä haastaa. Ja kylässä ne

haastaa sellaista, että Márfa, hänen eukkonsa, on ottanut rengiksi

entisen mielitiettynsä, ja että nyt sitä eletään yhdessä.

-- Niin no, -- puheli Kuzjmâ, yhä enemmin päihtyen. -- Mitäpä se minua

liikuttaa? Sinua vaan on sääli. Ja paha se asia onkin: ihmiset nauraa.

Ei näet pelkää syntiä. No no, sanon minä, vuotahan sie, sanon minä.

Annahan, kun itse tulee kotia. Jaa-a, niin se on, Kornéi Vasiljewitsh.

Kornéi kuunteli ääneti Kuzjmân puhetta, ja mustat kulmakarvat ne

painuivat yhä alemmas kirkkaitten, sysimustien silmäin yli.

-- Juotatkos sinä hevosias, vai? -- virkkoi hän, kun pullo oli juotu

tyhjäksi. -- Kun et, niin lähtään.

Hän maksoi viinan ja astui ulos..

* * * * *

Kotiaan hän saapui hämärissä. Ensimmäiseksi hän kohtasi juuri sen

samaisen Jevstignéi Bjélyn, joka koko matkan oli pyörinyt hänen

päässään. Kornéi tervehti häntä. Jevstignéille kiire käteen, mutta

Kornéi, nähtyään hänen laihat, vaaleat kasvonsa, puisteli vain päätään.

-- Jo valehteli vanha koira, -- ajatteli hän, muistellessaan Kuzjmân

puheita. -- Vaikka kukapa heidät tiesi! Kyllä minä siitä sentään selvän

otan.

Kuzjmâ seisoi hevostensa luona, iskien hänelle ainoata silmäänsä,

Jevstignéihin viitaten.

-- Meillä olet, vai mitä? -- kysyi Kornéi.

-- Ka, pitäähän sitä jossain olla työssä, -- vastasi Jevstignéi.

-- Onko tupanen lämmitetty?

-- Kuinkas muuten? Matvéjevna on siellä, vastasi Jevstignéi.

Kornéi astui kuistille. Márfa oli kuullut ääniä ja tuli nyt porstuaan.

Miehensä nähtyään, hän punastui äkkiä ja tervehti häntä kiirehtien ja

erittäin ystävällisesti.

-- Me tässä äiti muorin kanssa lakattiin jo vuottamastakin, -- virkkoi

hän, astuen miehensä perässä tupaseen.

-- No kuinkas tääll' on voitu tällä välin?

-- Niinkuin ennenkin, -- vastasi toinen, siepaten syliinsä

kaksivuotiaan tytön, joka veti häntä hameesta, maitoa mankuen, ja läksi

lapsen kanssa kiirein askelin porstuaan.

Sisään astui Kornéin äiti, yhtä mustasilmäinen kuin poikansakin,

laahustaen huopasaappaissa.

-- Kiitos, ettäs tulit meitä katsomaan, -- sanoi hän, pyröritellen

tutisevaa päätänsä.

Kornéi kertoi äidilleen, mille asioille hän oli tullut, mutta muisti

samassa Kuzjmân ja läksi viemään hänelle kyytipalkkaa. Avattuaan oven

porstuaan, hän näki aivan edessään ulko-oven suussa Márfan ja

Jevstignéin. He seisoivat lähetysten, ja Márfa oli jotain puhumassa

hänelle. Kornéin nähtyänsä, Jevstignéi puikahti pihalle, mutta Márfa

astui samovaarin [teekeittiö. Suom. m.] luo ja korjasi sen torvea.

Kornéi kulki sanaakaan sanomatta hänen kumartuneen selkänsä ohitse,

otti nyytin ja kutsui Kuzjmân isoon pirttiin, teetä juomaan. Ennen tätä

hän jakoi Moskovan tuomiset: äidille villahuivin, Fétjkalle kuvakirjan,

mykälle veljenpojalle liivit ja vaimolleen karttunaa leningiksi.

Teetä juotaessa Kornéi istui juronnäköisenä, sanaakaan sanomatta,

silloin tällöin vain vetäen vastahakoisesti suunsa nauruun,

katsellessaan mykkää, jonka ilo huvitti kaikkia. Tämä ei voinut

kyllikseen ihailla liivejänsä: hän kääri ne kokoon ja levitti jälleen,

pani päälleen ja suuteli kättään, Kornéihin katsoen ja hymyillen.

Heti teen ja illallisen perästä Kornéi läksi tupaseen, jossa hänen aina

oli ollut tapana maata Márfan ja pikku tytön kanssa. Márfa jäi vielä

isoon pirttiin korjaamaan astioita. Kornéi istui yksin, kyynäspäät

pöydällä ja odotteli. Ärtymys vaimoa kohtaan alkoi hänessä kiehahdella

yhä voimallisemmin. Hän otti seinältä helmilaudan, veti taskustaan

muistikirjan ja rupesi laskea naksuttelemaan, ajatuksiansa

haihduttaakseen. Hän laski laskemistaan, yhä ovelle katsahdellen ja

tuvasta tulevia ääniä kuulahdellen.

Useampia kertoja kuului tuvan ovi aukeavan ja joku astuvan porstuaan,

mutta ei se Márfa ollut. Vihdoin kuuluivat hänen askeleensa, ovea

nyäistiin, se lupsahti auki, ja sisään astui Márfa punaposkisena ja

kauniina, punainen huivi päässä ja tytär sylissään.

-- Olet kai matkasta kovin väsynyt, -- sanoi hän hymyillen, ikäänkuin

huomaamatta hänen juroa ulkomuotoaan.

Kornéi vilkaisi häneen ja sanaakaan vastaamatta rupesi jälleen

laskemaan, vaikk'ei enää ollut mitään laskemistakaan.

-- Myöhäpä alkaa ollakin jo, -- virkkoi Márfa, laskien lapsen lattialle

ja läksi sen kanssa laipion taakse.

Kornéi kuuli hänen tekevän tiloja ja asettavan lasta nukkumaan.

-- "Ihmiset nauravat..." -- Nuo Kuzjmân sanat muistuivat Kornéille

mieleen. -- Maltahan -- ajatteli hän, vaikeasti hengittäen. Verkalleen

hän sitten nousi ylös, pisti pureksitun lyijykynän pätkän

liivintaskuun, ripusti helmitaulun naulaan ja astui laipion ovelle.

Márfa seisoi rukoilemassa pyhänkuviin päin. Toinen pysähtyi odottamaan.

Márfa rukoili kauan, kumarruksia tehden ja sopattamalla lukien

rukouksia. Kornéin mielestä hän oli jo aikaa sitten lukenut kaikki

rukoukset ja suotta päivin nyt vain toistelee niitä. Mutta jo laskeusi

Márfa polvilleen, kumarsi maahan, oikaisihe sitten, lausui kuiskaamalla

itsekseen jotain rukoussanoja ja kääntyi Kornéin puoleen.

-. Kas, Agâshkahan nukkuu jo, -- virkkoi hän, osoittaen tyttöä ja

hymysuin istuutuen narahtelevaan sänkyyn.

-- Onko Jevstignéi ollut täällä jo kauankin? kysyi Kornéi, astuen oven

sisäpuolelle.

Márfa heilautti tyynesti yhdellä keikauksella toisen palmikkonsa olan

yli rinnalle ja rupesi kiireesti päästämään sitä auki. Hän katsoi

suoraan mieheensä, silmillään nauraen.

-- Jevstignéikö? Ties hänet... kaksiko lienee ollut viikkoa vai

kolmeko.

-- Yhdessäkö sitä eletään? -- kysyi Kornéi.

Márfa pudotti paksun palmikon käsistään, mutta sai sen pian jälleen

kiinni ja rupesi palmikoimaan.

-- No kaikkia ne keksivätkin! Mekö yhdessä Jevstignéin kanssa? --

virkkoi hän, erittäin soinnukkaasti lausuen Jevstignéin nimen. --

Keksivätpäs näät! Kuka sulle semmoista on puhunut?

-- Sano: onko siinä perää vai eikö! -- lausui Kornéi, taskuissaan

puristaen nyrkkiin mahtavia kouriaan.

-- Älä tuossa joutavia! Vedänkö ma sulta saappaat jalasta?

-- Minä kysyn sinulta -- toisti Kornéi.

-- Mokomakin viehätys kuin Jevstignéi! -- vastasi Márfa. -- Kukahan lie

valehdellutkin sinulle suut silmät täyteen?

-- Mitä sinä puhelit hänen kanssaan porstuassa?

-- Mitäkö puhelin? Sanoin, että uusi vanne pitäis panna tynnyriin. Ja

mitäs siinä minuun tartuttelet?

-- Puhu totta, sanon minä, taikka tapan sinut, senkin hiiden hetkale!

Kornéi tarttui hänen palmikkoonsa.

Márfa nykäisi palmikkonsa irti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.

-- Et sinä muuta osaakaan kuin tapella. Mitä hyvää minulla on sinusta

ollut? Eihän sitä sellaisessa elannossa enää lopulta tiedä, mitä tekee.

-- Mitäkö tekee? -- toisti Kornéi, astuen lähemmäs.

-- Puolet palmikkoa nykäisit! Mistä syystä? Kas! Kahmaloittain vain

tukkaa lähtee. Mitäs siinä minun kimppuuni käyt? Näkeehän sen, että...

Hän ei ennättänyt puhua loppuun. Kornéi sieppasi häntä käsivarresta,

tempasi hänet sängystä ja rupesi lyömään päähän, kylkiin, rintaan. Mitä

enemmän hän löi, sitä huimemmin hänessä viha kiehui. Toinen huusi,

puolustelihe ja yritti päästä ulos, mutta Kornéi ei laskenut. Tyttönen

heräsi ja syöksi äitinsä luo.

-- Maammo! -- parkui hän.

Kornéi tarttui tyttöä käteen, nykäisi hänet äidistä irti ja heitti

nurkkaan kuin kissanpojan. Tyttö vinkasi ja vaikeni silmänräpäykseksi.

-- Murhamies! Lapsen surmasit! -- huusi Márfa, hyökäten lapsen luo.

Mutta Kornéi tarttui häneen jälleen ja löi niin kovasti rintaan, että

toinen kaatui kasvoilleen ja lakkasi hänkin huutamasta. Tyttönen se

jälleen parkui kauheasti, yhtä mittaa, henkäisemättä.

Anoppi riensi sisään huivitta päin, harmaat hivukset hajallaan.

Kornéihin ja Márfaan katsahtamattakaan hän, huojuen ja tutisevin päin,

meni tyttösen luokse, joka nurkassaan itki ja huusi epätoivoisesti.

Muori nosti hänet ylös.

Kornéi seisoi, raskaasti huokuen ja katsellen ympärilleen, katsellen

niinkuin unimielissään, käsittämättä, missä hän on, ja ketä täällä on

muita.

Márfa nosti päätään, voivottaen ja pyyhkien verisiä kasvojaan

paitaansa.

-- Kirottu konna! -- huudahti hän. -- Ja niinpä elän kuin elänkin

yhdessä Jevstignéin kanssa ja olen elänytkin. Kas niin, tapa minut nyt

tähän paikkaan! Eikä Agâshkakaan ole sinun tyttäresi; hänen se on, --

liitti hän kiireesti, nostaen käden kasvoilleen, valmiina

vastaan-ottamaan iskua.

Mutta Kornéi ei näkynyt käsittävän mitään. Hän huohotti vain ja katseli

ympärilleen.

-- Kaho nyt, mitäs lapselle teit: käsi on sijoiltaan, -- sanoi muori,

näyttäen yhä parkuvan lapsen nuljahtanutta, roikkuvaa kättä.

Kornéi kääntyi ääneti ympärinsä ja meni ulos kuistille.

Pilvinen oli ulkona sää, ja hiukan pakasteli kuin ennenkin.

Härmähiutaleita putoeli hänen tulisille poskilleen ja otsalleen. Hän

istahti portaalle, keräsi kahmaloittain lunta kaidepuilta ja söi sitä.

Oven takaa kuului Márfan voivotuksia ja tytön vaikeroivaa itkua. Sitten

aukeni ovi porstuaan, ja hän kuuli äitinsä kulkevan porstuan läpi isoon

pirttiin.

Kornéi astui tupaseen. Pöydällä paloi lamppu himmeästi, sydän alhaalle

kierrettynä. Laipion takaa kuului Márfan valituksia, jotka kävivät

äänekkäämmiksi heti kuin hän oli tullut sisään. Kornéi puki päälleen,

sanaakaan sanomatta, veti lavitsan alta matkalaukkunsa, pani siihen

kapineensa ja köytti nuoralla kiinni.

-- Mistä syystä sinä murhasit minut? Mistä syystä? Mitä minä olen sulle

tehnyt? -- alkoi Márfa surkealla äänellä. Kornéi ei vastannut mitään;

nostihan vain matkalaukun ja läksi ovea kohti. -- Rosvo! Ryöväri! --

puhui Márfa, nyt jo aivan toisella äänellä. -- Maltahan! Vai luuletkos

lain kourista pääseväs?

Sanaakaan sanomatta Kornéi potkaisi oven auki ja paiskasi sen niin

lujasti perässään kiinni, että seinät tärähtivät.

Isoon pirttiin tultuansa, hän herätti mykän ja käski hänen valjastaa

hevosen. Poika, ensi hätään heräämättä ihan valveille, loi setäänsä

kummastelevan, kysyvän katseen, raapien molemmin käsin päätänsä.

Päästyään viimein selville siitä, mitä häneltä vaaditaan, hän kavahti

pystyyn, veti huopakengät jalkaansa, pisti repaleisen puoliturkin

ylleen ja läksi lyhty kädessä ulos.

Oli jo aivan valoisa, kun Kornéi mykän kanssa solahti pienessä

liistereessä ulos portista, lähtien ajamaan samaa tietä, jota eilen oli

tullut Kuzjmân kanssa.

Asemalle saavuttiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mykkä näki

hänen ostavan piletin, ottavan laukkunsa ja astuvan vaunuun ja

nyökäyttävän hänelle päätään, jonka jälkeen juna läksi liikkeelle.

* * * * *

Paitsi haavoja kasvoissa, oli Márfalta mennyt kaksi kylkiluuta poikki.

Mutta lujaruumiinen, terve, nuori vaimo parani jo puolen vuoden

kuluttua niin täydellisesti, ett'ei rääkkäyksestä jäänyt mitään jälkiä.

Tyttösestä sitä vastoin tuli raajarikko elin-ajakseen. Häneltä oli

kädestä katkennut kaksi luuta, ja vääräksi se käsi jäi.

Kornéista ei sen koommin kuultu mitään. Ei tiennyt kukaan, elossako

ollee mies vielä, vai lienee jo kuollut.