Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan
jaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen
osa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat
käsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31,
jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen
toivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt.
Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen.
Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän
miehiä Puolaan, jossa he -- milloin Dibitshin, saksalaisen juopon,
milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä
tylymmän ylikäskijän, johdolla -- itsekään tietämättä, miksi,
kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja
niin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten
ihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä
puolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada
tyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.
Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle.
Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä
kuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori
Migúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse
lähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.
Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden,
hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille
kirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta
kuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy
kestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä
isänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka
edestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis
antamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi
tilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.
Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun
eikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan
kirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että _mitä aikeita
ja haaveita hänellä lienee ollutkaan_ viimeisellä käynnillänsä, joka
iäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän
ei saata eikä tahdokaan puhua niistä.
Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla
tavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän
ne käsittää.
Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla
leikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen
silloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa,
tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran
kanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa
terveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä
Vándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.