Keväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwski
sai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänen
ystävä vainajansa ainoan pojan.
Jatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainen
patriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen,
viikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isän
kanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, koko
patriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi,
Ilmestyskirjan porttoa, Katarina II:ta, ja tuota kavaltajaa, hänen
inhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan
[Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista res
publica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varma
kuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.
Vuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleonin
armeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hän
silloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaan
elpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander I
avasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleen
elpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa,
Konstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14:nnen päivän
kapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymään
yhä tuonnemmas...
Ikä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyi
maalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaen
aikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien ja
kirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansa
valtiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän,
kauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämä
avioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätä
toista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntä
huonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, että
oli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa ei
ollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkea
kaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään.
Nuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaalea
tukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukana
toisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloin
kuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana,
käynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, mutta
nyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena,
vapaana miehenä.
Mieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. Ukko
Jatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrski
muistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi,
että hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoi
revolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaan
ulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni Jatshéwskille
Migúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessa
ukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaan
kaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito oli
vakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä.
Vánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kuten
itse sanoi: _lui tenir la dragée haute_ ["pitää hänestä namua
korkealla", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koska
kaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka oli
vakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossa
kaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan
[lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämän
soman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonut
ajatustansa kuuluville.
Ja totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta,
oltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille ja
levottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtö
hämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaan
muu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseen
lähtöön.
Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä
Rozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain
hänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä
hänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina
aavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen,
vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä
katseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka
kerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.
Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo
Migúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli
koettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä
miellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan
teki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin
katsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka
tuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi
tyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella
häntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan
heleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa
jatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin
[puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa;
mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin
vanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse
Migúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen
kaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta
nyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja
rientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen
elämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se
tieto, että se ihastuttaa Migúrskia.
Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa
kosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään
ehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä
sanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli
tahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina
kummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan
ja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla
tietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla
olematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla
rakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi
kertaa ja kerran vain elämässä.