-- Tuossa se nyt on, kansan edustaja, -- arveli Mezhenjétski,
lähtiessään vanhuksen luota. -- Tämä on yksi parhaimpia, ja -- mikä
pimeys! _Nuo_ tuolla -- hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään -- nuo
tuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyisellä
kannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.
Mezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessa
toiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojan
tenhottomuuden, "inertian", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunut
sotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissä
ja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävät
välttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihin
todisteluilla.
Hän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänyt
luonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulun
revolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.
-- He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit,
Kibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä,
jopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III:n
aikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemme
herättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on muka
lähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä,
että hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!... Kuinka nurinpäistä!
Mikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä!
ajatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.
Kaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusien
revolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuon
inhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen.
Nähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:
-- Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitä
tekevät. Mutta heissä oli paljo...
Mezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea "paljoa"
heissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin jo
osoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä,
revolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoista
ajastaikaa elämästään.
Ja Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moista
ollut ennen koskaan tuntenut, -- viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuota
tympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisia
raukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisia
puolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noita
röyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.
Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski
poistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään
jälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja
kehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli
koneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.
Mezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.
-- Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut
turhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? -- Hän piti itseään
hengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. -- Kaikkiko tuo
hukkaan uhrattu?
Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan,
Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu -- hänen
mielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, -- moitti
Mezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon,
vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli
vain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä
tarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?
Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin
ystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän
rupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa. -- Onko
mahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?
Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi
saavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen
kuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas
noita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä,
pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä
olentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa
housuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen
ajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää,
mihin saattaisi sitoa nuoran.
Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei
kestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa
karkoittamaan.
-- Mitenkä? -- rupesi hän jo kyselemään itseltään.
-- Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se
selvintä.
Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä
nuora.
-- Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskelee
vahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnes
pääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaan
komerooni ja sidon sen tuulotusreikään.
Ovensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuon
tuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän.
Mutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétski
yhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.
Mutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa,
jossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien,
unissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtui
tällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainen
oli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyi
kaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannut
elin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsa
kirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisista
kansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, ja
suuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa.
Kaikki tämä sen vanhus tiesi -- tapahtui hänen sydämessään, ja se
tapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänen
mielensä.
Mutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mies
haukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuri
heräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen...
Vanha mies vaikeni kokonaan... kylmeni... Tuon huomattuaan,
huonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.
Vahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksi
vankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänet
ruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytävä
jäi nyt tyhjäksi.
-- Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! -- ajatteli Mezhenjétski,
silmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. -- Nyt et
enää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä,
kauheasta sekasorrosta.
Mezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikään
oli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan
ajatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensa
toteutumista.
Sykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki,
nykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa.
Siellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunan
ympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuli
liian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansa
korkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen,
nousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen...
sysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.
Vasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan,
polvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukasta
irti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románin
olevan lääkärin, kutsui hänet apuun.
Kaikki tunnetut keinot koeteltiin, mutta Mezhenjétskiä ei saatu enää
eloon.
Hän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiin
laudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.