[102] C.A. Gottlundin antikvaarisissa kokoelmissa, jotka ovat
Muinaismuisto-yhdistyksen tallessa, niistä löytyy pitkä luettelo
(4:o I, s. 243-9).
[103] Waronen, I, s. 80.
[104] Lonttisistä Hevaan puolelta. Muistutuksena Ukko-virteen n:o III.
1; vrt. Suomi II. 19. s. 166.
[105] Borgå Bladet 8/2 1879. A. Neoviusen huomauttama.
[106] S. 70-2.
[107] S. 405-7.
[108] Wiedemann, s. 418.
[109] Leem, 8. 407.
[110] Toinenkin selitys on tässä mahdollinen. Castrénin mukaan (II,
s. 326) Siperian Tatarit nimittävät lehtipuita valkeaksi metsäksi ja
havupuita mustaksi metsäksi, liittäen siihen käsityksen hyvästä ja
pahasta.
[111] Wichmannin suullisen ilmoituksen mukaan. Semmoisen hän näki
Karlyganin kylässä Urzhumin piirikunnassa Wjatkan lääniä.
[112] II. 261; III. 60-1.
[113] I. 302, 308; III, s. 225; IV, s. 117, 123.
[114] S. 246-8.
[115] Unkarilaisten pakanallisina uhripaikkoina 11:n vuosisadan
loppupuolella mainitaan puut, kivet, lähteet ja kaivot (Hunfalvy
s. 214, 416).
[116] S. 51-2, 58-9.
[117] S. 342.
[118] S. 684-7.
[119] S. 413.
[120] S. 51; 83-5.
[121] I, s. 302; III, s. 225-6; IV, s. 116-7.
[122] III, s. 69; vrt. Sommier s. 351.
[123] S. 71.
[124] S. 132, 134, 136.
[125] S. 20-1.
[126] Niin Wichmann, jonka esitystä on tässä noudatettu, ja useimmat
muut. Vrt. kuitenkin kualan pohjapiirrosta, jossa lautanen on
vasemmassa etunurkassa. Pervuhinin mukaan (I. s. 20) sitä Glazovin
piirikunnassa pidettiin oikeassa peränurkassa. Wereshtshaginilla on se
tieto Sarapulin piirikunnasta (1886. s. 59), että keskellä kualan
takaseinää oli nelisnurkkainen, neljän kyynärän korkuinen patsas, jonka
päässä oli pari, kolme lautaa.
[127] I, s. 19-30; II, 7-10.
[128] Wereshtshagin (1886. s. 32-3) sanoo isojen kualain olleen
lukittavia, koska niissä säilytettiin rahoja, joita oli kerätty
uhrieläinten ostoa varten. Andrievskij (s. 558) on löytänyt tiedon
eräästä kualasta, joka oli talon luona ja jonka keskellä kasvoi
pihlaja.
[129] II, s. 111-3; vrt. Wichmann (s. 19), joka pitää ludin ja kualan
yhdistyksen myöhäisenä ilmiönä.
[130] Suomi, II. 20, s. 15-16.
[131] Filihonov (1868. n:o 28) tietää kertoa, jos siihen on
luottamista, että löytyi myös yhteinen kylän kuda, joka oli Juman
talviasuntona. Kesällä ei häntä siellä ollut, vaan uhrit piti hänelle
toimittaa ulkona.
[132] S. 168. Ufan läänistä.
[133] 1885. s. 453.
[134] I, s. 88-90. Tuntematon tshuvassilainen kirjailija (Severnyj
Arhiv s. 139) sanoo _irih_-nimellä tarkoitettavan henkiä, jotka
omistajansa pyynnöstä voivat saada aikaan vahinkoa ja tauteja
naapureille. Se, mitä Pallas nimittää irihiksi, on tämän mukaan niiden
olopaikka ja tehdään seuraavalla tavalla. Lyyjyisten rengasten läpi
pujotellaan värjätty villalanka, jonka päähän on kiinnitetty
viinimarjan terttu. Koko laitos sitten kääritään liinaseen ja tuoheen
ja ripustetaan välikaton alle. Sboevin mukaan (s. 23, 124-5) oli irih
henkiolento, jolle erityisissä taudinkohtauksissa piti uhrata.
Uhrieläinten luut pantiin saman-nimiseen kiuluun tai vasuun, joka
asetettiin aitan nurkkaan. Sitä sitten koristeltiin eri lajisilla
oksilla, joihin oli kiinnitetty pieniä hopearahoja y.m. Myös Fuchs (s.
96-7, 294-6; kts. Castrén III, s. 218-220) puhuu Tshuvassein irih eli
jirih nimisistä tinakuvista, jotka olivat ihmisen muotoisia ja jotka
kiinnitettiin kimpulliseen viinimarja- tai orjantappura-pensaan
oksia. Samanlainen mansikan varsista, kuusen, lehmuksen, mustan
viinimarjapensaan ja heisipuun oksista koottu kimppu, johon oli
kiinnitetty tinasta valettu kuva, oli Tsheremisseillä uhrilehdoissansa.
[135] S. 112.
[136] Friis, s. 26.
[137] Akiander, s. 173-6.
[138] S. 96. Provasti E. Frosterusen käsikirjoituksesta, nimitys
saattaa kuitenkin epäilemään sen pakanallista alkuperää.
[139] II. 3, s. 46-7.
[140] 1879, s. 37-40.
[141] VIII, s. 88-90.
[142] I. 4.
[143] K. Kuomun stenogr.-kok. n:o 16964. Kirkkoväärti Hanellilta.
[144] II, s. 163-4; III, s. 233-4.
[145] III. s. 59.
[146] S. 50, 56-7.
[147] S. 208.
[148] S. 142.
[149] III, s. 200-1.
[150] S. 384.
[151] III, s. 242, 238-9, 229-31.
[152] Pallas III, s. 60; Castrén III, s. 228; Reoult s. 142.
[153] S. 189; vrt. Tornaeus s. 15; Högström s. 182.
[154] EAG s. 13-14.
[155] Kts. s. 57.
[156] Kts. s. 27.
[157] S. 131.
[158] Sillä suomalaisella nimellä on se välistä mainittu 16:n
vuosisadan lopulla Käkisalmen linnan-isäntien virallisissa
kertomuksissa.
[159] Ramstedt (käsik. s. 311) kertoo kahdesta isosta kivestä, Ukon ja
Akan kivestä, jotka seisoivat luisulla kalliolla Ristisalmen luona
lähellä Savonlinnaa. Niiden ohitse soudettaessa piti ristiä silmänsä;
kirota ei saanut likimaillakaan, jos tahtoi välttää, ett'ei ukkonen
ruvennut käymään. Valitettavasti vaan hänen lähteensä tässä kohden ei
ole aivan luotettava.
[160] III, s. 61.
[161] S. 55.
[162] S. 168.
[163] I, s 113.
[164] LA, s. 309-311.
[165] III, s. 231-4.
[166] Castrén, I. 302-3; III, s. 226-7; IV, s. 118; vrt. Pallas, III,
s. 59; Ahlqvist, XIV, s. 294; Finsch, s. 401-2.
[167] Strahlenberg (s. 418) kertoo metallikiskoista, joissa oli
kufilaista kirjoitusta ja hirven, koiran y.m. eläväin kuvia.
[168] Pallas, II. s. 261; Gondatti, s. 51, 55.
[169] S. 413.
[170] S. 200.
[171] Wenäläinen muinaistutkija Th. A. Teplouhov teoksessaan Drevnosti
Permskoi Tshudi (painettu Permissä 1893) koettaa todistaakin niiden
olleen Ugrilaisten, eikä Permiläisten jumalankuvia.
[172] XXI, s. 235.
[173] S. 560, 563.
[174] S. 20-L Hänen tietonsa ovat yleensä niin vanhan-aikaisia, että on
syytä huilia hänellä olleen jonkun vanhan käsikirjoituksen käytettävänä
(Smirnov s. 283).
[175] Bogaevskij, V. s. 86.
[176] S. 151.
[177] II, s. 846.
[178] Castrén, III, s. 217. Georgi itse ei tahdo päättää, ovatko ne
kuvia vai uhreja.
[179] S. 362-3. Kuznetsov (1879. s. 33-4) niitä vertaa ittyi-nimisiin
niinikaistaleisin, joita nykyänsä sidotaan pyhän puun ympäri.
[180] Friis, s. 26-7.
[181] Suullisen tiedon-annon mukaan.
[182] Eesti kirjameeste seltsi kok. II. 1, s. 757-760.
[183] Snellman, X s. 168. Enontaipalelta.
[184] III. 233, 229.
[185] Se oli ollut yhteinen ja jakamaton mahdollisesti juuri siitä
syystä, että oli muualta saatu, eikä samanlaisia osattu tehdä.
[186] Kts. s. 46. Kuvassa on koko joukko puisia kuvia yhden puun
juurella. Sommier kuitenkin, samoin kuin Finsch (s. 492-4), arvelee,
että ne eivät olleet varsinaisia jumalien edustajia, vaan pikemminkin
uhriksi tuotuja antimia.
[187] Kts. s. 45-6.
[188] S. 56-9.
[189] S. 206-7.
[190] S. 91.
[191] Lohti 85-6.
[192] Akiander, s. 121.
[193] S. 142. H. Michov tutkimuksessaan Wenäjän vanhimmista kartoista
(Die ältesten Karten von Russland, Hamburg 1884, s. 39-42) tähän
seikkaan perustuen väittää sen olleen savesta valetun ja päältä
kullatun neitsyt Maarian kuvan, jonka ensimmäiset venäläiset
valloittajat 1400-luvun loppupuolella olivat mukanaan tuoneet. Vaan
hänellä nähtävästi ei ole ollut tietoa siitä, että kuva jo aikaisemmin
mainitaan venäläisissä lähteissä.
[194] S. 894-5.
[195] II. s. 261.
[196] S. 69.
[197] S. 142.
[198] II. s. 261.
[199] S. 69.
[200] Ainoasti Koshurnikov (s. 21) tietää kertoa, että yhteisissä
kuala-rakennuksissa pidettiin taikinasta tai leivästä tehty ihmisen
kuva. Uhratessa pantiin rasia, jossa sitä säilytettiin pöydälle tai
muulle koroitukselle ja avattiin pieni ikkunantapainen, niin että
jumala sieltä sisältä näkisi ja kuulisi. Pyhän toimituksen päätyttyä
suljettiin ikkuna jälleen luukulla ja rasia vietiin takaisin piiloonsa.
[201] Kts. s. 15.
[202] S. 136.
[203] Georgi, II. s. 598.
[204] I. s. 61; III. s. 209.
[205] 1878. s. 339.
[206] IX. s. 54-6.
[207] Aspelin, Suomen Kuvalehti 1879, s. 39; Z. Castrén, XIV,
s. 251-2.
[208] S. 139-140.
[209] S. 47-9.
[210] Arvattavasti tarkoittaa jotain puumerkkiä.
[211] Havupuun oksaa käytettiin, kun pahalle hengelle, Rutulle, oli
uhrattava.
[212] Friiis, s. 142; vrt. Kildal, s. 472-3.
[213] L. 17.
[214] L. 25.
[215] S. 15.
[216] V. a. 60.
[217] L. XXX. 4-6; XXIV. 5; X. 14, vrt. II. 8.
[218] S. 444, 417.
[219] Hjärne, s. 30; Kreutzwald, EAG, s. 12, 81; Holzmayer, s. 10.
[220] LA. s. 310; Suomi, II. 9, s. 171; vrt. Skogman, s. 153.
[221] S. 15. Runokok. Q. Lönnrotin kopio.
[222] Kok. 68, s. 4.
[223] K. Krohn, kok. n:o 14665 a.
[224] Kts. s. 35.
[225] S. 27.
[226] Castrén III, 223, 227-8.
[227] EM III, s. 67.
[228] Buch s. 632. Sitä vastoin lienee erehdystä, kun Koshurnikovin ja
Georgin mainitsemat votjakkilaiset ja tsheremissiläiset kotijumalat
(kts. s. 68) sanotaan kuvaavan edellisen taivaallista In-maria,
jälkimmäisen Kudortsha juma nimistä ukkosen jumalaa.
[229] ITI. 197-199.
[230] I. 299-307.
[231] "Noidaksi ei tulla, vaan synnytään".
[232] Täydellisin esitys siperialaisten kansojen shamanin-uskonnosta
löytyy W.M. Mihailovskin teoksessa: Shamanstvo, josta ensimmäinen osa
on ilmestynyt Moskovassa 1892.
[233] Samoin kuin n.k. spiritistin päätaito on siinä, että hän milloin
hyvänsä voi asettua mediumilaiseen tilaan ja olla välittäjänä,
mediumina, näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä (kts. A.
Grotenfelt, Nykyinen spiritistinon liike, Valvojassa 1892. s. 412-5).
Venäjän maantieteellisen seuran länsisiperialaisessa osastossa on ollut
puhe eräästä ostjakkiiaisesta noidasta Shamotkasta, jonka spiritistinen
voima on niin suuri, että kehoitetaan Lontoon psykologista seuraa
toimittamaan lähetystön oppimaan tuolta mieheltä spiritismin
salaisuuksia (Uusi Suometar 1893. n:o 253). Yhtä taikauskoa.
[234] Tähän liitetyt kaksi kuvaa esittävät Minusinskin Tatarein noitaa
(Globus XXII. s. 278). Hänen suippopäinen lakkinsa on tehty punaisesta
verasta ja reunustettu saukon nahalla. Etupuolelle on ommeltu
kuusisäteinen tähti näkinkengistä ja kasvojen eteen ripustettu
verkaisia, silkkisiä ja samettisia nauhoja. Takki on valmistettu
metsävuohen nahasta, jonka karvapuoli on käännetty sisään päin, ja
päärmätty verkaliuskoilla sekä näkinkengillä. Kainalojen alla heiluu
kaksi isoa tiukua. Takapuolelle, lakin yläpäähän on kiinnitetty harmaan
huuhkajan siivet ja pursto. Toinen vielä suuremman huuhkajan siivet on
olkapäitten kohdalla ja niiden välissä kaksitoista kärpännahkaa.
Kyynäspäästä kyynäspäähän yli selän riippuu puolituhatta nauhaa ja
niissä rautaisia ja vaskisia sormuksia, sotkia y.m., kaikki sairasten
antamia lahjoja. Rummulla näkyvät kuvat ovat maalatut punaisella
värillä. Ylempänä on kuvattuna aurinko, kuu ja tähdet sekä hyvät
haltijat hevosmiehinä, alempana paholaiset ja pari uhripuuta.
[235] L. 303-4; IV. s. 116-9.
[236] III. s. 61-2.
[237] S. 114-6.
[238] S. 49.
[239] III, s. 62.
[240] Müllerin mukaan (s. 202) he luulevat tämän savun ilmaisevan
haltijan tuloa.
[241] S. 51-3.
[242] S. 52-4.
[243] Reguly (s. 160-1) luettelee samat neljä loitsimisen tapaa:
noitarummulla, epäjumalan kuvilla, veitsellä ja pimeässä huoneessa,
niitä kuitenkaan tarkemmin esittämättä.
[244] Unkarilaisten loitsijoita mainitaan kertomuksessa suuresta
pakanakapinasta, joka tapahtui v. 1046. K. Grotenfeltin huomauttama.
[245] S. 138-146.
[246] Herberstein, s. 94.
[247] Smirnov, s. 251-4, 286-8.
[248] S. 348-351.
[249] S. 590-2.
[250] II, s. 10-19.
[251] IV. s. 122-131. Viimeksi mainittu epäilee ainoasti sitä tietoa,
että tuno voi olla myös naispuolinen, vaikka naiset yleensä eivät
saaneet ottaa osaa uhreihin. Mutta sama ristiriita on olemassa sekä
ugrilaisissa että kaikissa siperialaisissa kansoissa. Se selviää
mahdollisesti, jos ottaa lukuun, että mainittu kielto koskee etupäässä
naitua.
[252] Löytyy myös Syrjänin kielessä muodossa tun.
[253] Kts. s. 17.
[254] Wichmann, s. 16.
[255] Wichmann, s. 24.
[256] II, s. 90.
[257] III. s. 27-29; vrt. IV, s. 124.
[258] S. 21-2.
[259] III, s. 480.
[260] II, s. 17-19. Kukaties kuitenkin nämät vaatteukset, samoin kuin
tunon vihkijäispuku, ovat vierasta lainaa. Wereshtshagin (1886. s. 40)
kertoo parilla uhripapilla olleen valkeat nutut ja valkeat lakit
niinkuin Tatareilla, ja Gavrilov (II, s. 112) mainitsee, että ludin
hoitajalla piti olla valkea liinainen paita ja samanlaiset housut.
[261] S. 57-61, 66-71.
[262] S. 233-4.
[263] 1869. n:o 26.
[264] Müller (s. 350), jonka tiedot etupäässä Niittytsheremissejä
koskevat, sanoo muzhanin vyöllään mittailleen sairaita kyynäspäästä
hyppysiin, siis melkein samaan tapaan kuin meilläkin vielä poppamiehet
tekevät.
[265] 1885. s. 456-9; 1879. II, s. 47; 1879, s. 11.
[266] S. 536-543.
[267] II, s. 845-8.
[268] Severnyj Arhiv, 1827. s. 57, 124, 220-9. Ainoasti Lepehin (I, s.
164) väittää, että jomze tai vanhimmat tappavat elukat ja keittävät
lihat uhritilaisuuksissa.
[269] S. 36.
[270] S. 348.
[271] S. 12-5.
[272] IX, s. 240-3, 250-8; 1873. s. 185-8, 248-253. Mordvalaiset
nimitykset on H. Paasonen hyväntahtoisesti oikaissut ja selittänyt.
[273] Käsinkirjoitetussa tutkimuksessa. Mainittuna Mihailovskijn
teoksessa Shamanstvo I, s. 114-5.
[274] S. 24-35, 50-60, 77-8, 81. Kildalin mukaan (s. 459) kuului noidan
toimiin vielä lapsen uudestaan kastaminen ja uuden pakanallisen nimen
antaminen, joka tapahtui heti kristillisen kasteen jälkeen kirkosta
kotiin tultua. Mutta Jessen sanoo, että sen toimitti joku nainen,
tavallisesti lapsen oma äiti, joka itse sai unessa tiedon lapsen
nimestä ja ainoasti hätätilassa pyysi noitaa ottamaan siitä selkoa.
Kasteen käyttäminen nimen-antajaisissa on sitä paitsi katolis-aikuinen
laina, samoin kuin muutamat Herran Ehtoollista muistuttavat menot
uhritoimituksessa.
[275] S. 464-478, 486-7.
[276] Qvigstad ja Sandberg, s. 104-6.
[277] Käslk.
[278] L. 16.
[279] L. 26.
[280] S. 17-23.
[281] S. 51-3, 49.
[282] Upsalan kirjast. Palmsköldin kok. XIV. T. 57, s. 218-230.
"Kumaiacko kusinn kenge, Pemaiacko peuran nachka. Täme noidan noituus,
Lappa iaisen laskuus".
[283] V, s. 60.
[284] S. 97-8.
[285] I, s. 134.
[286] S. 218, 230.
[287] 1878, s. 340-1.
[288] Esim. J.F. Cajan, kok. n:o 84 b. Käsi kannas kaatukohon,
langetkohon Lappalainen.
[289] Tornaeus (s. 48) kertoo Kemin Lapissa tavanneensa niin suuria,
että ne täytyi polttaa paikalla, koska eivät olisi mahtuneet
tavalliseen ahkioon poiskuljetettavaksi.
[290] Kts. Hoggunn, Reise nach Lappland, s. 97-8.
[291] Akiander, s. 21.
[292] Kts. s. 57.
[293] Mahdollisesti ne ovatkin kristillisten menojen mukailuja.
[294] L. I. 10.
[295] L. XXVI. 7.
[296] Holzmayer, s. 77; vrt. Inland, 1852, p. 116.
[297] S. 382-4.
[298] Kts. Holzmayer, s. 77.
[299] Hurtin kok. III. 15, s. 543.
[300] S. 388, 443-4.
[301] Tuuliaispäässä luulevat Suomalaisetkin noidan tai pahan hengen
lentävän (Lönnrot, Loitsurunojen esip. s. XVII).
[302] Verh. der GEG. VIII. 3, s. 45-6.
[303] Sam. LV. 1. (Kalevipoeg) s. 165.
[304] Sam. V. 4. s. 32.
[305] Kts. s. 35.
[306] Kts. s. 33.
[307] Yksityisestä kirjeestä.
[308] Meriläisen kok. II, n:o 521. Jyskyjärveltä Wenäjän-Karjalasta.
[309] I, n:o 74. Pohjois-Suomesta.
[310] II, n:o 52. Kiimasjärveltä Wenäjän-Karjalasta.
[311] I, n:o 174. Pohjois-Suomesta.
[312] I, n:o 175. Sam.
[313] I, n:o 183. Sam.
[314] Käsikirj. Kavehtimahan.
[315] II, 940. Uhtuesta Wenäjän-Karjalasta.
[316] IV, n:o 321. Paltamosta.
[317] IV, n:o 75. Sotkamosta.
[318] II, n:o 1197. Hirvisalmelta Wenäjän-Karjalasta.
[319] II, n:o 984. Laitasalmelta sam.
[320] Ahlqvist, kok. A. n:o 337. Raudusta.
[321] A. Meron, kok. n:o 1. Hiitolasta.
[322] P.A. Saxbäck, kok. n:o 363. Pohjois-Inkeristä.
[323] Käsik. lujasti.
[324] Ahlqvist, kok. B. n:o 7. Liperistä tai Ilomantsista.
[325] S. 62, 21.
[326] Om flnnarnes magiska medicin, väitöskirja, s. 10-1.
[327] Yksityisestä kirjeestä.
[328] Kok. IV. n:o 204. Alakiimingiltä.
[329] IV. n:o 27. Utajärveltä.
[330] S. 309.
[331] Yksityisten tietojen mukaan.
[332] G. Maxeniusen väitöskirjassa De effectibus fascino-naturalibus,
1733, praes. J. Thorvöste, sivulla 13 löytyvä kuvaus noitarummusta ja
loveen lankeamisesta on nähtävästi otettu Schefferin lappalaisesta
teoksesta.
[333] Porthan, IV, s. 91. Myös avaimella arpominen on Suomessa tunnettu
(Ahlqvist, MMW, s. 18).
[334] S. VIII.
[335] I. s. 95-6.
[336] Suomi, III, 4, 112-5; vrt. Ahlqvist, MMW, s. 17-8 samasta
itäjästä.
[337] S. 45-6.
[338] S. 350-1.
[339] S. 68.
[340] Tekijän "Kertomuksissa Suomen historiasta" (I. s. 59) löytyy
mainittuna, että solki pantiin seulan päälle ja tätä hytkyteltiin;
siitä mihin ja kuinka arpa hyppi, päätettiin vastaus tehtyyn
kysymykseen. Toimittaja ei kuitenkaan ole voinut saada selville, mistä
lähteestä tämä tärkeä tieto on otettu.
[341] V. n:o 169-170. Jyskyjärveltä Wenäjän-Karjalasta.
[342] I, n:o 478. Kuusamosta.
[343] S. 68.
[344] III, n:o 143. Kainulaisjärveltä Ruotsin puolelta.
[345] III, 2. Wittangista sam.
[346] I, n:o 607. Wenäjän-Karjalasta.
[347] I, n:o 33. Pohjois-Suomesta.
[348] Käsikirj. Salakaaren.
[349] S. 249, 251.
[350] Wäinämöisen loitsulaulua, jonka Castrén (VI. s. 6) eroittaa
nykyisten suomalaisten tietäjäin loitsuluvusta, ei ole ollut muualla
kuin kansan mielikuvituksessa. Siitä, samoin kuin Wäinämöisen käynnistä
Tuonelassa ja Vipusen vatsassa, jotka ovat myöhäsyntyisiä kertomuksia,
tulee puhe teoksen toisessa osassa.
[351] XI, s. 170-1.
[352] Genetz, VII, s. 142-7.
[353] Zolotnitskij, s. 178-180.
[354] H. Paasosen tiedon-anto.
[355] Ahlqvist, Anteckningar i Nord-Tschudiskan, s. 68.
[356] Hurtin kok. II. 1, s. 501.
[357] Sam. II. 10 s. 710. Wiron Jaakobin pitäjästä.
[358] Borenius, Suomen Kuvalehti, 1873, s. 272-3.
[359] Kts. Valvoja 1891, 612-623.
[360] "Nurmen sanat", J. Mikkolan muistiinpanemat Parkanosta. "Nurmi"
eli toisin paikoin "ormi" (esim. B.A. Pallasen kok. n:o 74) ei ole
muuta kuin ruotsinkielen orm.
[361] Kts. esim. tekijän Suomalaisen kirjallisuuden historia I. s. 448.
[362] Novitskij, s. 51-3; Müller, s. 203-4; Pallas, III. s. 62-4;
Georgi, s. 82.
[363] S. 418.
[364] EM. III. s. 67-70.
[365] II. s. 597-600.
[366] S. 251-6.
[367] XXI. 238.
[368] II, s. 2-3, 29-41; III, s. 3-37.
[369] Pervuhin, I. s. 63-64. Wereshtshaginin mukaan (1886, s. 64)
hevosenliha tässäkin tapauksessa syödään.
[370] S. 231-5.
[371] S. 35-7.
[372] Yksityinen tiedon-anto. Samassa kylässä pitäisi olla pyhä lehto
(lud?), jossa on kaksi aitausta sisäkkäin, toinen 100 syltä, toinen
ainoasti 2 1/2 syltä läpimitaten. Pienemmän aituuksen keskellä seisoo
kahdelle patsaalle rakennettu, kellosuojan tapainen katos, josta
riippuu nuorassa isonlainen vakka. Tässä vakassa kerrotaan olleen,
paitsi lusikoita, kuppia ja pientä tuohiropposta, 1 1/2 korttelin
pituinen, lyyjystä valettu jumalankuva riepuihin käärittynä. Kertoja
vakuutti sen omin silmin nähneensä. Mainitun murhan jälkeen se
luultavasti piiloitettiin, koskapa poliisit eivät tarkimmallakaan
etsimisellä ole voineet sitä löytää.
[373] 1879, s. 10-32; 1885, s. 459-474.
[374] Suomen Kuvalehti 1894. n:o 2.
[375] Georgi, II, s. 848; vrt. Andrievskij s. 537.
[376] Jakovlevin mukaan (s. 35, 37) pitää uhrieläimen sydämestä,
keuhkoista, maksasta, kielestä, turvasta, korvista, silmämunista sekä
sorkista itsekustakin palanen pantaman maljaan, joka sitten
tyhjennetään tuleen.
[377] Suomal.-ugril. seuran aikakausk. III, s. 116-8.
[378] S. 12-8.
[379] Vielä pitempi ja komeampi on Genetzin (VII, s. 148-157)
julkaisema rukous, joka täyttää kokonaista kahdeksan sivua.
[380] Severnyi Arhiv 1827, s. 220-9.
[381] S. 105-111.
[382] Kts. Smirnov, s. 194.
[383] W. Shestakov, s. 101.
[384] 1886, s. 44.
[385] I. s. 9.
[386] S. 14.
[387] II, s. 858.
[388] IX. s. 243-258; 1873. 245-253.
[389] Epäselväksi Melnikovin kertomuksessa jaa, heitettiinkö nahat
paikalle riippumaan vai myötiinkö ne, niinkuin hän sanoo nykyisin
tehtävän.
[390] IX, s. 238: 1873 s. 184.
[391] S. 402.
[392] Lehti 20.
[393] Aus Sibirien, Leipzig 1884, II, s. 25-6.
[394] S. 51.
[395] Jakovlev, s. 35.
[396] Bogaevskij, IV, s. 134. Lisättäköön, että Unkarilaisetkin
nykyiseen maahan tullessaan olivat oppineet syömään hevoslihaa ja siis
arvattavasti myös uhraamaan hevosia, vaikka kristin-usko sen tavan
täällä pian poisti.
[397] Melnikov, X, s. 413; 1875, s. 131.
[398] Suomal.-ugril. seuran aikakausk. VIII. s. 142.
[399] S. 145.
[400] Jurtov ja Kobaev, II, s. 297-8. Buinskin piirikunnasta Simbirskin
lääniä. Th. Strjelkovin muistiinpanema.
[401] S. 46-53, 67.
[402] S. 195.
[403] Kok. III, n:o 228.
[404] L. 17.
[405] S. 192.
[406] Kts. Düben, s. 260-1.
[407] S. 466-7.
[408] S. 114.
[409] Jessen, s. 22: Tornaeus, s. 19-20.
[410] Kts. Högström, s. 52; vrt. myös Castrén, I, s. 60.
[411] Kok. III, nro 223.
[412] 1878. s. 375.
[413] Varsinainen uhri tulelle se tuskin lienee. Tornaeus (s. 14)
nimenomaan vakuuttaa, ett'eivät Lappalaiset palvelleet tulta
itämaalaisten kansojen tavalla. Kildal (s. 467) ei sano nähneensä
uhrilavoilla muuta poltettua lihaa kuin aivan vähäisiä palasia
veistettyjen keppien päässä. Näröläisessä käsikirjoituksessa pitäisi
olla mainittuna (Friis, s. 81-2), että polttouhria toimitettiin
ainoasti auringolle, "tämän helteen ja tulen kuvaamiseksi", erityisellä
pyhällä kivellä: senkin suhteen on huomattava, että Lappalaisten
kehittynyttä auringonpalvelusta, joka on läheisessä yhteydessä
skandinavilaisen Juhannuksen vieton kanssa, ei tavata muilla
suomensukuisilla kansoilla.
[414] Kts. s. 28.
[415] Friis, s. 143-4.
[416] Akiander, s. 174-5.
[417] Valvoja 1804. s. 300-2 sekä vielä julkaisemattomasta
matkakertomuksesta.
[418] Tämä männikkö lienee pyhän paikan jäännös; ainakaan ei siltä saa
ottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan kaikki saa mädätä
paikoillaan.
[419] I. 1, s. 127.
[420] S. 647.
[421] Suomen Kuvalehti 1894. n:o 10.
[422] Suometar 1858. n:o 33; Maiden ja Merien takaa 1865. n:o 20
(Genetz) = Uusi Suometar 1878. n:o 21; Genetz, I, s. 97; Forsström,
1886. s. 502-3 ja Suomen Kuvalehti 1894. n:o 10; M. Sylvin,
muinaistiet. kertomus Salmin kihlakunnasta 1892, käsik.
[423] Kts. s. 33.
[424] Ainoasti viimeisessä kertomuksessa vuodelta 1892 sanotaan, että
lihojen tähteet myötiin samoin kuin nahka.
[425] Aikaisemman porouhrin muuttumisen härkäuhriksi ja liittymisen
pyhän Iljan päivän viettoon olemme edellä tavanneet Permjakeilla (kts.
s. 144-5). Tarkemmitta tutkimuksitta on kuitenkin vaikea päättää, missä
määrin tämä yhtäläisyys perustuu alkuperäiseen yhteyteen, missä määrin
yhteiseen venäläiseen vaikutukseen. Smirnov (s. 253) sanoo etupäässä
niissä piirikunnissa, joissa Permjakit ja Syrjänit ovat enimmän
venäläistyneet, vietävän uhriantimia rukoushuoneista.
[426] Yksityisiä tiedon-antoja.
[427] Käytetty myös J. Länkelän kok. P. IV. n:o 22 ja Porkan kok. I,
n:o 438.
[428] Kts. s. 44.
[429] S. 416.
[430] S. 14-15.
[431] Kts. s. 124.
[432] L. XV, 3.
[433] L. XVI, 4.
[434] S. 209-11, 362-4.
[435] EAG, s. 87, 93; MMI, s. 14-18.
[436] I. 2. s. 38-40.
[437] Kts. 31. m. Siinä on Porthanin selityksen mukaan vähemmän
tarkasti puhuttu useammasta puusta.
[438] Esim. A. Grékin kok. n:o 8. Walkealasta.
[439] Kts. s. 39 ja 44.
[440] Åbo Tidningar 1891, n:o 17. Tieto koskee Kuopion, Iisalmen ja
Pielisen pitäjiä.
[441] Neoviusen kokoelmista.
[442] G. Pr. Aurenius, Praesagia tempestatum, praes. C. Fr. Mennander,
1751, s. 13-4, Lencqvist (Porthan, IV. s. 80) sanoo monessa paikoin
Mihkalin päivää melkein samoilla menoilla vietettävän.
[443] Er. Castrén, Historisk ooh oeconomisk beskrifning öfver
Cajaneborgs län, praes. P. Kalm, 1754, s, 75-7.
[444] S. 87-8.
[445] Lauseopillinen tutkimus _Suomi_, XVI. s. 226.
[446]. S. 130-1.
[447] Psaltarin esipuherunossa.
[448] I, s. 52-8.
[449] _Inland_ 1896, palata 611-3. Siinä ei kuitenkaan nimen omaan
mainita tuliuhria, vaan sanotaan, että muutamat teurastavat kukon ja
uhraavat ainoasti veret, luut ja höyhenet, toiset taas hautaavat kukon
elävältä maahan.
[450] EAG, s. 13, 86-7.
[451] S. 27.