Porissa,
Satakunnan Kirjateollisuus Oy,
1928.
I
Iloinen, hieno ja muodikas Wien huvitteli. Sehän oli selvää.
Laskiaistiistaihan on viimeinen pyhän kirkko-äitimme sallima ilonpäivä
ennen pitkää ja kolkkoa neljäkymmentä päivää kestävää paastoaikaa, ja
ellemme täysin siemauksin nauti sen tarjoamasta huvista, ei meillä
olisi seuraavana päivänä mitään, mistä iloitsisimme, kun kunnon
rippi-isämme piirtävät tuhalla ristin otsaamme kehoittaen meitä
muistamaan, että olemme tomua ja tuhkaa ja tomuksi ja tuhaksi jälleen
muutumme.
Siksi Wien sinä päivänä ammensi nautinnon ylitsevuotavasta maljasta.
Se oli ammentanut siitä kirkkaasti valaistuilla kaduillaan
ja bulevardeillaan, ja nyt se joi sen viimeisiä pisaroita
oopperanaamiaisissa, joka oli sen vuoden harvinaisen loistavan
karnevaalin huippukohta.
Ja salissa, missä vain kaksi päivää sitten Wagnerin "Niebelungenin"
sulosointuiset epäsoinnut olivat ihastuttaneet ja hämmästyttäneet
vakavamielistä katsomoa, ajoivat tänään toisiaan takaa Pierrot ja
Pierrette, Faustit ja Margareetat, nymfit, keijukaiset ja menninkäiset
ja muut, hilpeästi huutaen ja täyttä kurkkua nauraen, Straussin
kauniiden unelmoivien valssien suloisten sävelien kaikuessa; ja
aitioissa, mitkä olivat täynnä innostuneita katselijoita, jotka
eivät uskaltaneet sekaantua juhlivaan joukkoon, näkyi salaperäisiä
dominoja ja mustia naamioita, joiden takaa kiilui huumaavan näytöksen
kiihdyttämiä kirkkaita silmäpareja.
"Tule alas, kaunis domino, tunnen sinut", kuiskasi loistavasti puettu
odaliski, jonka jalokivillä koristeltu naamio ei kyennyt tuikkeessa
voittamaan mustien silmien hilpeätä hehkua. Hän oli laskenut siron
kätensä erään ensimmäisen rivin aition reunalle, missä aitiossa kaksi
mustaa dominoa oli istunut jonkin aikaa osittain puoliavointen uudinten
peitossa ja olivat tarkanneet alhaalla olevaa iloista vilinää jo
puolisen tuntia ilmeisesti huomaamattomina.
Isokokoisempi domino kumartui nähdäkseen koettaen lävistää katseellaan
rohkean haareminaisen naamion.
"Todellakin! Jos tunnette minut, kaunis naamio, niin tulkaa luokseni
ja antakaa minun uudistaa tuttavuus, jota minun milloinkaan ei olisi
pitänyt unohtaa."
Mutta tyttö oli taas kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin,
ja musta domino, jonka uteliaisuus oli herännyt, yritti turhaan
saada näkyviinsä hänen siroa vartaloansa liikehtivän ihmispaljouden
keskuudesta.
"Luulenpa, että säädylliset pukumme kiinnittivät tuon iloisen perhosen
huomion puoleensa", hän sanoi kääntyen toverinsa puoleen, "ja mikä
olikaan hänen tarkoituksensa, koska hän ei tahtonut jatkaa haastelua?"
"Oh, se on Wienin iloisen porvariston tapaista", vastasi hänen
seuralaisensa; "teidän keisarillinen korkeutenne on istunut liiaksi
tuon uutimen varjossa ja odaliskista oli silmiinpistävä halunne pysyä
piilossa mieltäkiinnittävää".
Isompi domino kumartui nyt aitiosta eteenpäin, nosti teatterikiikarin
silmilleen ja tarkasti innokkaasti ihmisiä; mutta vaikka lukuisia
maurilaisia ja turkkilaisia hunnutettuja olentoja kulki sinne tänne,
hän ei tuntenut rohkeata odaliskia heidän joukostaan.
"Älä mene merta edemmäksi kalaan", kuiskasi pilkallinen ääni aivan
hänen kyynärpäänsä takana.
Musta domino kääntyi äkkiä ja ehti parahiksi tarttua kiinni pieneen
käteen, joka oli kierretty pylvään ympäri, joka erotti naapuriaition
hänen aitiostaan.
"Kala on vielä liian kaukana", kuiskasi hän; "onko se
saavuttamattomissa?"
"Koeta vain saada se kiinni", vastasi pilkallinen ääni, "vaikka
antautuisit vaaralle alttiiksi kiivetessäsi ooppera-aition vaikeasti
kavuttavissa olevia seiniä".
"Kaunis naamio, en voi saada sinua kiinni päästämättä hetkeksi
pienoista kättäsi, eikä lintua voi vaaratta silmänräpäykseksikään
päästää häkistään."
"Musta domino, täytyy usein uhrata mitättömyydet onnen
saavuttamiseksi", sanoi odaliski purevasti.
"Pyydän teidän keisarillista korkeuttanne jäämään tänne", sanoi toinen
domino nöyrän vaativasti; "esiinnytte täällä tuntemattomana, ja minä
olen ainoa seuralaisenne, ja —"
"Sitä paremmin sopii tsaarin pojan tehdä kerrankin, niinkuin hän
haluaa", vastasi isokokoisempi domino nauraen.
Ja ennenkuin hänen seuralaisensa ehti varoittaa toista kertaa, kiipesi
nuori mies ripeästi aition reunan yli käyttäen hyväkseen vapautta,
jonka kuningas karnevaali aina sallii sellaisissa tilaisuuksissa, ja
laskeutui salaperäisen kirkassilmäisen haareminaisensa aitioon.
Mutta voi! Idän tyttäret ovat oikullisia ja epävakaisia; Tuskin musta
domino oli turvallisesti päässyt _terra firmalle_ [varmalle pohjalle]
vaarallisen kapuamisensa jälkeen, kun ovi äkkiä avautui ja sulkeutui,
ja hänen odaliskinsa pakeni jälleen.
Kukapa nuorimies, olkoon hän sitten prinssi tai talonpoika, suvaitsisi
moista pilantekoa kustannuksellaan. Nikolai Aleksandrovitsh,
Venäjänmaan tsaarin poika ja perillinen, tunsi ainoastaan, että hän oli
kahdenkymmenen vuoden vanha, että hän oli tullut oopperanaamiaisiin
kuivan vanhan puujumalan Lavrovskin seurassa huvitellakseen kerrankin
tuntemattomana, ja... hän aloitti kiihkeän takaa-ajon.
Aitioiden takainen käytävä oli aivan tyhjä, mutta lämpiöön vievällä
tiellä noin viidenkymmenen metrin päässä hän näki selvästi nopeasti
häipyvän olennon ja erinomaisen sirotekoisissa turkkilaisissa
tohveleissa olevat jalat.
Lämpiö tarjosi sinä myöhäisenä yön hetkenä kirjavan, hauskan näyn.
Assyrialaiset kuningattaret kävelivät käsi kädessä John Bullien kanssa,
Margareetat keimailivat rohkeasti paria vuosisataa nuorempien keikarien
kanssa, samalla kuin Hamletit ja Othellot huvittelivat wieniläisten
suosittuun tapaan nostamalla tanssitoverinsa korkeiden pylväiden neniin
kiusatakseen heitä siellä niin kauan, että he lopulta mielellään
hyppäsivät kymmenen tai kahdentoista jalan korkeudelta ihastuneiden
kavaljeeriensa avattuun syliin.
Ja nämä isot pilarit näyttivät hyvin kauniilta, kun niitä
siten koristivat elävät, nauravat, rupattelevat Pierrettet ja
kaupustelijattaret, niin — ja säädylliset Opheliat ja kaihoavat
Isoldet. Mutta musta domino ei tarkannut niitä; hän juoksenteli
edestakaisin piittaamatta hävyttömistä sutkauksista ja kovista
töytäyksistä, hän raivasi tiensä joukon halki päästäkseen ulko-oven
luo, mistä hän näki pienen jalokivillä koristellun lakin nopeasti
katoavan selkoselällään olevan pääoven kautta, joka johti kirkkaasti
valaistulle torille.
Odaliski oli ilmeisesti katunut uskaliasta seikkailuaan, tai hän
oli erikoisen ylpeä, sillä hetkeäkään epäröimättä juoksi hän alas
kiviportaita, välittämättä pilailevasta ihmisjoukosta, jonka kautta
hänen oli pakko kulkea, tai parista joutilaasta naamiosta, jotka
lähestyivät häntä ja alkoivat häntä ajaa takaa.
Päästyään portaiden juurelle hän näytti miettivän hetkisen, vain noin
sekunnin verran — tapahtuiko se harkitusti? — mutta se sekunti soi
Nikolai Aleksandrovitshille hänen halajamansa tilaisuuden, hän saavutti
tytön tämän juuri laskiessa kätensä ajopelin oven kahvaan, ja hän
nosti tytön kuin höyhenen vaunuun sisälle ja istui häntä vastapäätä
huohottaen ja kuumana, mutta voitonriemuisena, samalla kuin ajuri
ilmeisesti odottamatta mitään ohjeita lähti nopeasti ajamaan meluavien
ja iloisten ihmisparvien ohi.