VI.

Yhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu

taistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä. Haavojensa

painosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin kourin tarttua

vihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen sai kuulan vasempaan

käsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja olkaansa, mutta oikealla

kädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen heiluttamaan miekkaa.

"Porilaiset! porilaiset!" hoki hän voipuvalla äänellä ja yhä

harventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään yliluonnollisella

vimmalla, niin että vihollisen täytyi särkynein rivein väistyä heidän

edestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä lumiryöpyn mukana

entistä sankempi joukko.

"Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he meidän

ylitsemme", lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan, missä ja

milloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt.

Tuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä hänen

ympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset vihollisen

takaisin.

Essen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa

lukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään

pyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän

oli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen

sama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut: Onko

tämä kansa kokonaan tuomittu häviöön?

Havahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja

verestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri

Antti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika

kumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä

everstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti

Essen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella

äänellä:

"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?"

Hämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta

lausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti

haparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä

otsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi:

"Missä rykmentin upseerit ovat?"

"Kaikki kaatuneet, herra eversti!" vastasi Antti Matinpoika, "eikä

sotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä

ympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla

ja...", sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten.

"Monta hetkeä en enää kestä", lausui Essen, "komenna sinä sitten

rykmenttiä ja muista..."

Mitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan

tietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen

kädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien

kolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän

vihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä.

Antti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen,

mutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen

joka taholta.

Antti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi:

"Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja

kostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!"

Hirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi

vihollismetsän läpi itselleen verisen vanan. Kuin yltyvään tulvaveteen

hukkuvina taisteli samanlaisia rykmentin jäännöksiä ympäri

taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä taisteli miekka

kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian puoleisiin

metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli kokonaista kolmen

rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin ulos vihollismerestä.

Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan kuulivat nuo eri

suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka vihollinen Napuella

ampui voittolaukauksia.

* * * * *

Niin päättyi onneton Napuen päivä.

Viivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä

ryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen kaatuneilta,

poistui vihollinen Vaasaan.

Kolkkona ja autiona levisi luminen Napuen lakeus hiiltyneine

talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi ryöstettyine

ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat vaienneet,

lähenivät lakeuden äärillä vaanineet petolinnut raskain siivenlyönnein,

kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri kentän,

alottaakseen yltäkylläisen aterian.

Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle pieni

suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni Colling-le-Clair,

kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen talossa Armfeltille

raportin, jossa hän muun muassa kertoo:

"Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme

olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita.

Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä Herra Eversti von Essenin

ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi rykmenttinsä

kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille kirstun sekä

aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn,

haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti korjanneet

useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me emme voineet

heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin runnellut,

sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo

ehtineet raiskata niiltä silmät."

Häviön jälkeen.

Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta aikain istunut

hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat silmänsä

tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät, että hänen

henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden hiljaa askareillaan

eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään.

Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari

yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja

sammuneet silmät vilahtivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten

kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina ja

odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari sai

aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana hetkenä kuin

ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän aina edeltäpäin

tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui tänne hänen yksinäiseen

uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla.

Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän

nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten

mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samallakun hänen kasvonsa

vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut

pidättyä kuiskaamasta:

"Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?"

Mutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen

huomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana tapahtuvaan.

Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti vaikeasti. Lopuksi laski

hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja voihkasi ääneensä, samalla

kun hänen päänsä painui alas.

"Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?" kysyi muori jälleen itkevällä

äänellä, saamatta nytkään mitään vastausta.

"Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti taisteltavan",

lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden jälkeen. "No?"

kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.

"Ryssä on voittanut", vastasi vaari kumeasti.

"Herra Jumala!" huudahti muori.

Sitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi

lausumalla:

"Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon, niin

että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa."

Hän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat

liikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja

laittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa

lämpiämään.

"Haavansiteitä myöskin tarvitaan", virkahti vaari illan suussa ja

napisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.

Ulkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta sisällä

Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli kaikki

laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa paloi

pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta paistetut leivät

levittivät raikasta tuoksua.

Vaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken kuluttua

kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja laahustavia askelia.

Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja toisiaan tyrkkien sulloutui

sisään toistakymmentä nääntymyksestä hoippuvaa, lumista miestä. He

valahtivat oljille uunin ympärille ja ojentelivat paleltuneita käsiään

tulta kohti.

Ne olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä,

jotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.

* * * * *

Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta

aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut

oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa:

musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle

ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana

ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli

hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä.

Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua

jokseenkin yksikaikkisesti.

Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli

käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten

kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana

vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja

outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen

kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät

järvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun

auringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset

kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta

lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa

valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan.

Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi

vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta osalta

ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla kohtasi häntä

hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin taistellakseen,

ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta, vaan kärsivän

kotimaan puolesta.

Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun

rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän

yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet

lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen

ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän edellään,

vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava ja vaikka hän

haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan. Umpimähkään samosi

hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn vinkuessa korvissa ja

lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein kaikilla heistä oli haavoja ja

yksi toisensa jälkeen sortui miehistä hankeen. Mutta pysähtymättä ja

keltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika eteenpäin.

Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää

päällikkönsä kysymys: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?"

Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään

heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo

tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos

hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen

kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta

huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi

hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.

Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään

heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan ollut

suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden keskeltä

tulen vilkkuvan. "Tuli!" huudahti hän ja "tuli! tuli!" toistivat hänen

miehensä ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.

* * * * *

Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa.

Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa,

löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri kuin heitä varten levitetty

olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat

ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän

vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun

valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan

kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.

Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät

miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta kuoleman

kaltaiseen uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin

vieressä, mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä

myrsky ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi

mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin olisi

hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan

häviöstä.

Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka yhä

edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin nojaten

ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi hänen

läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari esiintyi

hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä merkillisenä

päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien edustajan,

samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut

itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa. "Kaikki on siis

täksi kertaa menetetty?" katkaisi vaari vihdoin äänettömyyden.

Hän sanoo: _täksi kertaa_, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi:

"Kaikki! En tiedä edes, onko koko armeijastamme muita jälellä kuin me,

lukuunottamatta ratsuväkeä, jonka Barre vei heti taistelun alussa pois."

"Hm, minä näin sen kaiken päivällä", lausui vaari eikä Antti Matinpoika

ollenkaan kummastellut hänen sanojaan. "Silloin minä tunsin sydämessäni

suurta tuskaa, mutta ennen teidän tuloanne minä kerkesin siitä jo

päästä."

Antti Matinpoika kertoi nyt taistelun päätöksestä sekä mitä hänen

päällikkönsä vähä ennen kuolemaansa oli häneltä kysynyt.

"Mitä te siinä suhteessa uskotte?" kysyi hän lopuksi vaarilta.

"Olemmeko me häviöön tuomittu kansa?"

"Emme ole", vastasi vaari empimättä ja niin tyynellä luottamuksella,

että yksin hänen äänensä sävy ja kasvojensa ilme riitti Antti

Matinpojalle vakuuttamaan hänen sanojensa pätevyyden. "Emme suinkaan!

Sillä jos meidät olisi häviöön määrätty, niin kyllä meillä sodan ja

hävityksen sijasta olisi hyvät päivät ja kaikkinainen myötäkäyminen.

Niitä me emme ole tottuneet kestämään, ne meistä piankin lopun

tekisivät. Mutta sota ja nälkä ovat meidän vanhoja tuttujamme eivätkä

ne kykene meitä maanpinnalta lakaisemaan. Ne ovat vain kasvatuskeinoja

Herran kädessä nämä tällaiset ajat, sillä hän on aikonut tehdä jotakin

kansastamme. Jota Herra rakastaa, sitä hän rankaisee."

"Mutta tämä rankaiseminen tuntuu ihmissilmällä nähden ylen kovalta",

virkkoi Antti Matinpoika, "niin ettei ole ihme, jos moni epätoivossaan

kyselee, kuten eversti-vainaja tänään, kykenemmekö me lainkaan näitä

koettelemuksia kestämään. Ensin kamalat nälkävuodet ja sitten sota,

jolle ei loppua tunnu tulevankaan."

"Kovalle se tuntuu ja kovaa se onkin, mutta kyllä vitsan käyttäjä

tietää, mitä me kestämme ja milloin hänen on vitsa pantava pois.

Saammepas nähdä, jos meillä elonpäiviä riittää, että... mutta otahan

raamattu tuolta nurkkakaapista, siellä on paremmin sanottuna se, mitä

minun mielessäni juuri pyörii."

Kun Antti Matinpoka oli täyttänyt käskyn, kehotti vaari:

"Haehan sieltä Hesekielin kuudesneljättä luku ja lue

kolmannestaneljättä värssystä. Siellä on ne sanat, jotka minun äsken

piti sanoa."

Antti Matinpoika etsi neuvotun kohdan ja luki:

"Näin sanoo Herra, Herra: sinä päivänä, kuin minä olen teitä puhdistava

kaikista teidän rikoksistanne, niin minä taas tahdon panna asujat

kaupunkeihin, ja autiat pitää taas rakettaman. Ja hävitetty maa pitää

kynnettämän, että se oli turmeltu, kaikkien ohitsekäyväisten silmäin

edessä. Ja heidän pitää sanoman: tämä maa oli turmeltu, ja se on

nyt niinkuin Edenin ilotarha; ja nämät kaupungit olivat kukistetut,

jaotetut ja autiat, ja ovat nyt vahvat ja niissä asutaan."

"Niin, niin... niin se on oleva", hymisi vaari. "Kansamme laita on niin

kuin teidän tänään, jotka vaivan ja kuoleman hädän jälkeen löysitte

täällä lämpimän pirtin, ruokaa ja siteitä haavoillenne."

"Niin", virkahti Antti Matinpoika, joka ajatteli juuri samaa asiaa.

"Mutta kesken ei saa uupua."

"Ei, uupua ei saa... ja jos toiset uupuvatkin, niin toiset kyllä

jatkavat taivalta siksi kuin helpotuksen hetki koittaa. Ja nämä ne taas

panevat elämän uudestaan alkuun."

"Ja he ovat juuri ne, jotka ovat pahan ajan yli säilyttäneet kansansa

ytimen", lausui Antti Matinpoika, mielessään riemukas tunto kuin olisi

hän tehnyt jonkun onnellisen löydön.

"Niin juuri!" vahvisti vaari.

Hiilos uunissa oli jo tummunut ja kumpikin asettui levolle. Mutta sivu

puoliyön makasi Antti Matinpoika vielä valveella ja kuunteli, kuinka

heikkenevä myrsky vihelteli uuninpiipussa. Vaikka hänen jäseniään

pakottikin ja haavoja kirveli, tunsi hän mielialansa sitä ehyemmäksi ja

terveemmäksi.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan lakannut ja aurinko punasi

lumisia metsiä. Niin tarpeeseen kuin päivän tai parin lepo olisi

ollutkin Antti Matinpojalle ja hänen miehilleen, hankkiusi hän

kuitenkin heti aamiaisen jälkeen taipaleelle.

"Ei saa uupua eikä paikalleen jäädä", hymähti hän vaarin kieltelyille

"Armeijamme on pirstaleina, mutta se on jälleen saatava kokoon. Meidän

täytyy rientää toisia etsimään." Kun hän hyvästiksi puristi vaarin

kättä, lausui tämä:

"Teillä on vielä monta kovaa edessänne, sillä eilinen ei ollut

vielä viimeinen, mutta sittenkin... minä tahdon taas panna asujat

kaupunkeihin ja autiat pitää jälleen rakettaman, sanoo Herra."

Hetken kuluttua kahloi tuo pieni joukko syvässä lumessa matkalla

Laihian kirkonkylää kohti. Yksin jäätyään virkahti vaari muorille ja

miniälle:

"Paljon meiltä tänä aikana kysytään, mutta paljoa me olemme luodut

kestämäänkin."

Revontulten alla.

Tasainen lakeus ulottui joka suunnalle silmän kantamattomiin. Lännessä

se yhtyi meren aavaan, joka nyt tammikuisen taivaan alla pohotti yhtä

valkoisena kuin metsätön mannerkin. Millään suunnalla ei näkynyt

ihmisasuntoja, sillä vihollinen oli hävittänyt kaikki talot Limingan

lakealta.

Ilta alkoi hämärtää ja pohjoisella taivaan ranteella syttyivät

revontulet liekehtimään. Nuo pitkät valokielekkeet hulmahtelivat idästä

länteen ja kurkottuivat yhä korkeammalle keskitaivasta kohti. Niiden

kaameassa valaistuksessa sai lumiaavikko viheriälle vivahtavan hohteen.

Kumarana ja huurtuneena ponnisteli lakeuden halki yksinäinen suksimies.

Hän piti suuntaansa itäpohjoista kohti, sillä siellä toivoi hän

pikimmin pääsevänsä metsien helmaan ja erilleen vainoojistaan.

Neljännesvirstan päässä hänen takanaan ratsasti nimittäin satamiehinen

kasakkalauma, joka aamusta alkain oli syvässä lumessa seuraillut tuota

yksinäistä hiihtäjää. Aina kun välimatka hetkeksi lyheni hiihtäjän ja

kasakkain välillä, kajahti jälkimmäisten parvesta joukko laukauksia.

Hyristen ja vinkuen sinkoilivat kuulat hiihtäjän ympärillä ja hänen

puvullaan näkyvät jäätyneet verijuovat osottivat, että hän oli saanut

jo useita haavoja.

Hän tunsi voimainsa nopeasti heikkenevän, hänen päätään huimasi ja

jäsenet pyrkivät nääntymyksestä notkahtelemaan. Hänellä oli jälellä

yksi ainoa luja ajatus, jonka nojalla hän pysyi pystyssä ja liikkui

eteenpäin: olla elävänä antautumatta vihollisten valtaan. Hän toisti

sitä lakkaamatta itselleen, painaltaen turtuneena ja koneellisesti

eteenpäin. Taakseen vilkaisematta hän oli ponnistanut halki tiettömän

lumiaavikon ja ainoastaan takanaan kaikuvasta raa'asta ärjynnästä ja

silloin tällöin pamahtavista laukauksista tiesi hän, että vihollinen

oli vielä kintereillä.

Mutta kun revontulten loimut olivat taivaankannella saavuttaneet

korkeimman kohtansa, lakkasivat kasakkain äänet ja laukaukset

kuulumasta. Hän ponnistausi vielä kappaleen matkaa eteenpäin, pysähtyi

sitte ja katsahti taakseen. Kasakkajoukkoa ei ollut enää näkyvissä, ne

olivat jättäneet takaa-ajon toivottomana sikseen ja palanneet äskeisiä

jälkiään myöten takaisin.

Mutta hiihtäjä ei kyennyt enää liikkumaan eteenpäin eikä hän sitä

tahtonutkaan, sillä hän tunsi kuoleman nopeasti lähenevän. Hänen

polvensa hervahtivat ja raskaasti vaipui hän hangelle pitkälleen.

Korvissa humisi ja himmenevässä silmäkalvossa pitivät revontulten

loimut villiä leikkiään. Nopeina ja häälyvinä kuvina siirtyi kulunut

elämä hänen sisäisen näkönsä ohi.

Kuuluisana ja hurjana sissinä, kansalaistensa turvana ja vihollisten

kauhuna oli hän viime vuodet kierrellyt Keski-Pohjanmaata. Sodan

alkaessa oli hän nuorena isäntänä asunut kotitaloaan, Revolahden

Nissilää, eläen vasta naidun kauniin nuorikkonsa kanssa onnellisena ja

muusta maailmasta piittaamatta. Sillä välin sodan hävitykset lähenivät

yhä uhkaavampina heidänkin kotiseutuaan ja pakolaisia virtasi yhtä

mittaa pohjoista kohti. Mutta Nissilän haltiaväki pysyi kotonaan ja

nautti nuoresta onnestaan.

Kotikonnuiltaan häätyneistä katkerista miehistä syntyi partiojoukkoja,

jotka kävivät sotaa omiin nimiinsä ja tuhosivat vihollisia missä

suinkin voivat. Ne houkuttelivat joukkoonsa voimistaan kuulua

Nissiläistäkin, mutta hän ei hennonnut jättää kotiaan ja nuorta

vaimoaan. Hän ei tuntenut mitään sisäistä tarvetta lähteä sotateille,

sillä isänmaa -- sehän oli hänen kotinsa ja se oli saanut olla

rauhassa. Niinhän oli useimpain muidenkin sissien laita. Kodin rauhassa

asuen he olivat pysyneet kokonaan passiivisina sotaan nähden ja vasta

sitten, kun vihollinen oli astunut heidän kotipiiriinsä, kun heidän

persoonallinen rauhansa oli tullut häirityksi, olivat he hurjistuneet

ja heittäytyneet sodan pyörteisiin.

Ja niin kävi Nissilänkin isännän. Hänen kotoinen itsekkyytensä tuli

ankarasti kostetuksi.

Eräänä syyspäivänä löysi pienempi vihollisjoukko tiensä Nissiläänkin.

He sitoivat isännän, teurastivat karjan, ryöstivät ja mellastivat

talossa. Nuoren emännän kauneus ei jäänyt heiltä huomaamatta ja he

alkoivat häntä julkeasti hyväillä. Miehissä raahasivat he hänet saunaan

pihan perälle ja ryhtyivät väkivaltaan. Isäntä kuuli hänen surkeat

avunhuutonsa tupaan, minne hänet oli sidottuna jätetty.

Tuskan vimmalla hän silloin riuhtasi kahleensa poikki ja törmäsi ulos

pelottavana kostajana. Pihan laidalta kahmasi hän hirren ja nosti sen

pönkäksi saunan ovelle. Sitten hän sen enempää harkitsematta sytytti

saunan palamaan.

Sydän turtuneena ja mieli sekavana hän seisoi siinä syysillan

hämärtyessä ja tuijotti humiseviin liekkeihin, joiden keskeltä kuului

vihollisten rääkynää sekä hänen oman vaimonsa vihlovat hätähuudot.

Mutta ne sammuivat liekkien huminaan ja hiiltynyt rakennus romahti

hetken kuluttua alas.

Silloin vavahti isäntä, kääntyi ja jätti ainaiseksi kotinsa. Hänen

elämänsä oli siitä päivin pyhitetty yksinomaan sodalle.

Hänen vaimonsa viimeiset avunhuudot kaikuivat senjälkeen lakkaamatta

hänen korvissaan ja ajoivat häntä hänen verisellä polullaan yhä

eteenpäin. Nähdessään vilahdukseltakaan venäläisiä, kuullessaan heidän

suhahtelevaa kieltään tai tuntiessaan sieramissaan heidän omituisen

hajunsa, joutui hän aina silmittömän raivon valtaan ja karkasi

miesluvusta piittaamatta murhanenkelinä heidän keskelleen.

Hän keräsi ympärilleen kaikista hurjimmat ja pelottomimmat sissit,

joita ajoivat eteenpäin samanlaiset kostonhenget kuin häntä itseäänkin.

Kuin verenhimoinen ilves väijyi hän heidän kanssaan vihollista,

ilmestyen aina sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Raivoisana ja

ruhjovana riehui hän taisteluissa kuin muinaisten viikinkien berserkit,

raivotappelijat, ja kuten näistäkin, uskottiin hänestäkin vihollisten

kesken, etteivät häneen pysty tuli eikä rauta. Kuin myrkyllisiä

itikoita surmasi hän vihollisia, antamatta koskaan armoa tai vihansa

koskaan heltiämättä.

Niin oli hän vuosia liikkunut ympäri vihollisten kauhuna kuin iäti

nälkäinen susi. Hänen päästään oli luvattu suun palkinto ja kaikkialla

vainuilivat häntä vahvat kasakkajoukot. Tänään hänet sitten oli

kohtalonsa vihdoinkin saavuttanut. Kaikki toverit hänen ympäriltään

olivat kaatuneet epätasaisessa taistelussa ja itse hän haavottuneena

oli joutunut hiihtämään loputtoman lakeuden halki, kintereillään

kostonhimoa puuskuttava kasakkajoukko.

Mutta elävänä hän ei ollut antautunut veriviholliselleen. Kasakat

olivat kääntyneet takaisin ja silloin saattoi hän turvallisena

heittäytyä kinokselle kuolemaan.

Hetkisen oli hän vielä kuulevinaan korvissaan vaimonsa hätähuudot,

mutta sitten sekaantui kaikki ja hän ojentui kuolleena hangelle

suksiensa ja aseidensa viereen. Revontulten roihut heiastelivat hänen

lasittuneissa silmissään ja autiona ja viluisena levisi joka suunnalle

vihreähohtoinen lumiaavikko.

Poloinen papintytär.

Kesäkuun 16 päivänä 1714 ei Raahen raatihuoneella ollut mikään

tavallinen raastuvanoikeuden tai maistraatin istunto, sillä pöydän

takana istui tällä kertaa kenraalimajuri Armfelt, joka Napuella

hajotetun ja jälleen kokoontuneen Suomen armeijan jäännösten kanssa

oli maaliskuusta saakka majaillut kaupungissa. Itse pormestari, herra

Gabriel Corte, istui nyt salin sivuseinällä, johon myöskin ikäänkuin

lautakunnaksi oli asettunut Raahen kirkkoherra, Martinus Peitzius, sekä

muutamia upseereita. Pöydän edessä seisoi kuulusteltavana eräs sotaväen

hevosseppä, keski-ikäinen, iloisen näköinen mies.

Hevosseppä jatkoi kertomustaan: "Kun minä sitten kolmatta päivää

olin ryssän vankina, tuli vartiakseni nuori ja parraton rakuuna.

Katsopas nyt, Jyrki, eteesi, tuon poikanulikan hyppysistä sinä

helposti pääset livistämään, sanoin minä itselleni, ja aloin siinä

mielessä hangata ystävyyttä miehen kanssa, sillä hän näytti tavallista

hyvänsävyisemmältä. Mutta kyllä maar minä ällistyin, kun hän yhtäkkiä

kysyi selvällä suomenkielellä, että mistä minä olen kotoisin. Kun minä

olin siinä aikani ihmetellyt ja jahkaillut, niin kertoi hän olevansa

oikea suomalainen ja väkisin joutuneensa ryssän soltuksi. No se on

selvää, että minä nyt aloin häntä hartaasti houkutella päästämään minut

pakoon. Mutta hänpä ei sanonut mitenkään uskaltavansa sitä tehdä, sillä

silloin hänet hirtettäisiin tai ainakin armottomasti ruoskittaisiin.

Lopulta hän kuitenkin suostui avaamaan minun siteeni, kun minä lupasin

olla samassa asennossa kuin sidottunakin ja vasta toisen vartian aikana

yrittää karkaamista. Minä koetin kyllä houkutella häntäkin karkaamaan

yhdessä minun kanssani, mutta hän ei uskaltanut sitäkään yrittää.

Muuten tuntui hän minusta olevan noin niinkuin hieman sekaisin täältä

(seppä koputti etusormella otsaansa), ainakin toisin vuoroin. No niin,

kun toinen vartia oli tullut hänen tilalleen, ja se oli väärentämätön

ryssä, nujersin minä hänet hengiltä, otin jalat alleni ja pääsin

kunnialla koko pelistä, vaikka puolen tiiman ajan vinkuikin kuulat

korvieni ympärillä."

"Ja missä sinä sitten sen jälkeen jouduit hänen kanssaan tekemisiin?"

kysyi Armfelt, kun seppä hetkeksi vaikeni.

"Se tapahtui Pieksämäellä. Minä olin Pohjanmaata kohti harhaillessani

ja vihollisia piileskellessäni yhtynyt puoleenkymmeneen sissiin ja

näiden kanssa makailin minä muutaman keväisen päivän Mikkelistä

Pieksämäelle vievän maantien varressa, vaaniskellen jotakin napattavaa.

Ja eipäs ollakaan, niin jo iltapäivällä lähenee kolme venäläistä

rakuunaa. No, me käymme kimppuun ja yksi heistä oli tuo entinen

suomalainen vartiani. Oli tosiaan onni hänelle, että minä hänet ajoissa

tunsin, sillä muuten hänen olisi käynyt niinkuin toveriensakin. Hän

seurasi meitä mielellään ja Viitasaarella vein minä hänet nimismiehen

luo ja kysyin, mitä minun pitäisi hänelle tehdä. Nimismies kuulusteli

häntä hiukan ja kehotti sitten minua kuljettamaan hänet tänne

pääkortteeriin."

"Hän on siis täällä nyt?"

"On, hän on tallessa tuolla kaupungin korttikaarissa ja..."

Seppä näytti haluavan sanoa vielä jotakin mutta keskeytti empien, minkä

johdosta Armfelt kysyi, mitä hänellä vielä olisi kerrottavana. Ääntään

alentaen virkkoi silloin seppä:

"Ja minä olen ruvennut epäilemään, että hän onkin naisihminen."

"Kuinka niin?" hymähti Armfelt.

"No hän on oikeastaan aivan naisen näköinen jo kasvoiltaankin ja

sitten... kun me pari kertaa tänne tulomatkalla saimme saunata, niin

hän ei suostunut yhdessä muiden kanssa tulemaan kylpyyn."

"Hm! No minkä hän on nimekseen sanonut?"

"Eerik Benjamininpoika, mutta varmastikaan se ei ole hänen oikea

nimensä."

Tehtyään sepälle vielä muutamia kysymyksiä niiden seutujen tilasta,

joiden läpi hän oli harhaillut sekä vihollisten liikkeistä siellä,

viittasi Armfelt tätä poistumaan. Sen jälkeen käski hän ovenpielessä

seisovan korpraalin hakea vangitun venäläisen rakuunan sisälle.

Uteliaina kiintyivät muutaman hetken perästä kaikkien katseet siihen

olentoon, joka korpraalin saattamana astui raatitupaan. Hän oli

hintelävartaloinen nuorukainen, päällään venäläisen rakuunan lopen

kulunut puku ja tukka aikoinaan lyhyeksi keritty, mutta nyt jo ehtinyt

kasvaa pitemmäksi ja epätasaiseksi. Kasvot olivat aivan parrattomat,

kalpeat ja tyttömäiset ja suurissa, harmaissa silmissä oli pelästynyt

ja harhaileva ilme. Huomatessaan niin monta katsetta itseensä

kiinnitettävän, punastui hän ja painoi päänsä alas. Siinä asennossa

teki hän vieläkin tyttömäisemmän vaikutuksen.

"Sinä puhut suomea?" kysyi Armfelt.

"Kyllä", vastasi rakuuna, vilkaisten kysyjään sekä lisäten hetken

päästä hiljaa: "Se onkin minun äidinkieleni."

"Siis synnynnäinen suomalainen. Entä mikä on nimesi?"

Kuulusteltava kohotti uudelleen katseensa ja vastasi epävarmalla

äänellä:

"Eerik Benjamininpoika."

"Kuinka? Eihän se ole mikään naisen nimi!" ja Armfelt pani ääneensä

hieman ankaruutta.

Kuulusteltava hätääntyi nyt kokonaan ja purskahti sitten äkkiä itkuun,

peittäen käsillä silmänsä. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, ett'eikö

hän ollut nainen.

"No, no, elähän itke, vaan ilmaise oikea nimesi, ei sinulle siitä

mitään pahaa seuraa, päinvastoin", koetti Armfelt puhella hänelle

lempeästi.

"Annikka minun oikea nimeni on", niiskutti tyttö, "Annikka Swahn."

"Annikka Swahn", toistivat kaikki hämmästyneinä, vaikka he sepän

kertomuksesta ja kuulusteltavan ulkomuodosta ja käytöksestä olivatkin

tulleet kutakuinkin vakuutetuiksi, että hän oli nainen. Muissa oloissa

olisi saanut kerrassaan koomillisen luonteen se seikka, että venäläinen

rakuuna ilmotti nimekseen Annikka Swahnin, mutta tässä tapauksessa

ilmeni kaikki niin traagillisena, että jokaisen kasvoilla kuvastui syvä

sääli ja osanotto. Kukaan ei epäillyt kuulusteltavan ilmaisseen oikean

nimensä.

"Mutta mistä sinä poloinen olet syntyisin ja kutka ovat sinun

vanhempasi?" kysyi Armfelt heltyneellä äänellä.

"Minä olen syntynyt Joutsenon pitäjässä, jossa isäni, Benjamin Swahn,

oli kappalaisena", vastasi rakuunatyttö kyyneliään kuivaten.

"Hyvä Jumala, siis papin tytär!" pääsi välittömästi kirkkoherra

Peitziukselta.

"Mutta kuinka herran nimessä sinä olet joutunut vihollisen

sotamieheksi?" kysyi Armfelt. "Kerrohan nyt meille kaikki alustapitäin."

Huomatessaan, että tytön oli vaikea siinä seisoa useiden silmäparien

tähysteltävänä, käski Armfelt korpraalin tuoda hänelle istuimen

Annikka asettui tuolinnurkalle syrjittäin kuulijoihin, niin että hän

kokonaisuudessaan saattoi nähdä vain Armfeltin.

"Kasakat ottivat minut metsästä, ollessani neljäntoista vanha ja

veivät Piiterburgiin. Siellä minut sitten viime vuoden alussa monen

muun suomalaisen kanssa pistettiin väkisin sotaväkeen", kertoi tyttö

jalkoihinsa tuijottaen.

"Venäläisten riveissä on siis useampiakin kansalaisiamme!" huudahti

Armfelt.

"Niin, mutta kaikki he ovat vasten tahtoaan", kiiruhti tyttö

selittämään.

"Mutta kerropas nyt oikein juurta jaksain, kuinka kaikki on tapahtunut

ja mitä kaikkea sinä tiedät näistä kaameista asioista. Sinä jouduit

siis metsässä kasakkain käsiin?" hoputteli Armfelt.

"Niin. Minä olin juhannusviikolla kymmenen muun tytön kanssa metsässä

vastaksia hakemassa. Me olimme noin virstan päässä Joutsenon kirkolta

ja juuri kun me olimme taakkoinemme tulleet tielle, alkoi maa tömistä

ja ennenkuin me kerkesimme mitään päättää, tulla kohahti paikalle

kasakkalauma."

"Maltas nyt, kuinka kauan tästä tapauksesta on kulunut?" keskeytti

hänet Armfelt.

Tyttö mietti hetken ja vastasi sitten:

"Tänä kesänä tulee siitä tasan neljä vuotta."

"Jahah, se tapahtui siis juuri Viipurin vallotuksen aikana. Mutta

kerropas nyt edelleen."

"Me emme ehtineet säikäyksestämme tointua, kun olimme jo kasakkain

vankina. Minut kaappasi joukon johtaja kiinni ja nosti eteensä

satulaan. Minä itkin ja huusin ja koetin riuhtoa itseäni irti, mutta

kasakkapäällikkö vain nauroi ja puristi minua sen lujemmin. Lopulta

minä paljosta itkusta ja pelosta menin tajuttomaksi, josta virkosin

vasta Viipurissa venäläisten leirissä. Siellä näin paljon muitakin

suomalaisia vankina, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin. Viipurista

meidät kaikki sitten muutaman päivän kuluttua vietiin Piiterburgiin,

jossa minä sain olla kolme vuotta."

"Kuinka siellä vangittuja kohdeltiin ja mitä heidän täytyi tehdä?"

tiedusteli Armfelt.

"Meidät sullottiin likaisiin ja kosteisiin parakkeihin ja syödä saimme

puolikypsää limppua ja kaalikeittoa. Mutta hyvin usein puuttui sitäkin

ja monta meistä kuoli nälkään ja tauteihin. Miehet saivat aamusta

iltaan olla raskaassa työssä kaupungin rakennuksilla ja meidän naisten

täytyi samoin aamusta iltaan olla pesemässä sotamiesten vaatteita.

Usein olin minä sairaana, kerran kolerassakin, mutta kuolema ei tullut,

vaikka minä olisin kuinkakin hartaasti sitä rukoillut. Kymmenittäin

ajelehti kurjuuteen ja rääkkäyksiin nääntyneiden suomalaisten ja

ruotsalaisten vankien ruumiita pitkin teitä ja syrjäisempiä katuja,

joista niitä aika-ajoin viskeltiin Nevaan tai peruskivien alle. Ani

harva sai osakseen oikean hautauksen."

Kertojan ääni sortui sortumistaan, kunnes kyyneleet uudelleen täyttivät

hänen silmänsä. Hiukan tyynnyttyään jatkoi hän katkonaisella äänellä:

"Minä sentään Jumalan avulla vältyin pahimmasta, mikä kohtasi useimpia

onnettomuus-sisariani, heidän joutuessaan sotamiesten väkivallan

uhriksi. Karkaamista me emme uskaltaneet ajatellakaan, sillä monet

miehistä, jotka sitä yrittivät, saatiin kiinni ja silloin heidät

ruoskittiin ja merkittiin poltinraudalla tai silvottiin korvat ja

sieramet."

"Oih, sitä raakalaisuutta!" voihkasi kirkkoherra, kasvoillaan syvä

inhon ilme.

"Sellaista elämää me saimme viettää kolme vuotta", jatkoi rakuunatyttö

jälleen tasaisella ja harmaalla äänellä. "Sitten alkoi kierrellä huhu,

että tsaari lähtee suuren sotajoukon kanssa vallottamaan Suomea.

Silloin meidät suomalaiset vangitkin, niin miehet kuin naisetkin, jotka

vain olivat voimissaan, pantiin väkisin sotaväkeen. Jotka kieltäysivät

tottelemasta, ne hirtettiin. Ensin meidät kuitenkin väkipakolla

kastettiin ryssänuskoon ja annettiin uudet nimet. Se tapahtui

loppiaisena puolitoista vuotta sitten ja minulle annettiin silloin nimi

Ulliana. Minut ja viisikymmentä muuta suomalaista tyttöä raahattiin

Vologdan rakuunain kasarmiin, puettiin sotamiehen vaatteisiin ja

opetettiin ruoskan uhalla ratsastamaan ja ampumaan. Ja sotamiehet

saivat kenenkään estämättä tehdä meille mitä tahtoivat" Kertojan

ääni oli taas alenemistaan alentunut, kunnes hän kokonaan vaikeni ja

mielipuolen omituisuudella tuijotti eteensä. Kuulijat oli vallannut

syvä sääli ja kirkkoherra toisteli hiljaa: "Kauheata! kauheata!"

Vihdoin havahutti Armfelt kuulusteltavan virkkamalla:

"Ja sitten te saitte seurata armeijaa Suomeen. Onko teidän täytynyt

taisteluissakin olla mukana?"

Tyttö nosti säikähtyneenä katseensa ja Armfeltin täytyi toistaa

kysymyksensä, ennenkun hän ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

"On kyllä, kaikissa taisteluissa me olemme olleet mukana, Porvoossa,

Pälkäneellä ja Isossakyrössä. Meidän taaksemme asetettiin venäläisiä,

joiden oli määrä ampua meidät heti, jos emme kävisi eteenpäin tai

muuten yrittäisimme jotakin salajuonta. Mutta me olimme hiljaisuudessa

keskenämme päättäneet ampua aina yli eikä satuttaa omia kansalaisiamme,

vaikka moni saikin surmansa heidän kuulistaan. Minäkin sain Pälkäneellä

haavan käsivarteeni."

"Ja Isossakyrössä teitä myöskin oli mukana?" keskeytti hänet Armfelt.

"Kuinkahan paljon suunnilleen ja missä vihollisen taistelulinjan osassa

te olitte?"

"Meitä oli kaikkiaan noin tuhannen paikkeille ja joukossa oli useita

siunatussa tilassa olevia naisiakin. Kun venäläiset alottivat

hyökkäyksen, asetettiin meidät kaikki eturintaan ja takanamme oli taas

paljon suurempi joukko venäläisiä, joiden tuli ampua meitä, ellemme

vikuroimatta kävisi päälle."

"Ja joukossa siunatussa tilassa olevia naisiakin!" huudahti Armfelt

ja löi rajusti kämmenensä pöytään. "Se jalosydäminen ja sivistynyt

Galitzin!"

"No, ehkä hän sittenkin muihin venäläisiin nähden on jalosydäminen ja

sivistynyt", huomautti yksi upseereista kuivan ivallisesti.

"Mutta voitko sinä muistaa, työnnettiinkö teidän joukkonne keskustaa

vai vasenta siipeä vastaan?" kääntyi Armfelt, taas tytön puoleen.

Tämä muisteli hetkisen ja vastasi sitten:

"En minä voi sitä niin tarkalleen sanoa, sillä silloinhan oli lumipyry

ja varsinkin me naiset pois suunniltamme. Sen minä vain muistan, että

me lähelle suomalaisia tultuamme huusimme, että he säästäisivät meitä,

sillä me olemme heidän kansalaisiaan."

"Mitä!" kavahti yhtäkkiä majuri Schulman, joka Isonkyrön taistelussa

oli vasemmalla siivellä johtanut viisikäs-pataljoonaa ja joka levotonna

oli kuunnellut tytön viime kertomusta. "Juuri kun minä komensin mieheni

pajunettihyökkäykseen, kuulin minä vihollisen rintamasta huutoja:

'säästäkää, me olemme suomalaisia!' Mutta minä huusin miehilleni,

jotka hämmästyneinä olivat pysähtyneet, että se on petkutusta kaikki

tyyni. Ja niin me säälimättä hyökkäsimme eteenpäin ja hakkasimme maahan

kaikki, jotka tiellemme sattuivat. Niin, Herra meidän erehdyksemme

paratkoon, mutta emmehän me mitenkään voineet käsittää, että

vihollisten joukossa olisi omia kansalaisiamme."

Karkean soturin ääni värähteli hänen tätä puhuessaan.

"Niin, suurin osa meistä kaatui taistelussa", kertoi tyttö, kiinnittäen

pelästyneet silmänsä majuriin. "Minä ja kaksi muuta tyttöä pelastuimme

piilottumalla. Kiivaimman kahakan aikana hyppäsimme me satulasta ja kun

siinä lähellä sattui olemaan korkea lumikinos, peittäysimme me siihen

ja kyyrötimme siellä aina iltapäivään saakka. Mutta kun me sitten

kylmän ja nälän hätyyttäminä kohosimme piilostamme, huomasivat meidät

heti taistelutantereelle kaatuneita ryöstämään hajaantuneet venäläiset,

ottivat meidät kiinni ja veivät everstin luo ja..."

Hän keskeytti lauseensa, punastui ja suupielten värähdellessä painoi

päänsä syvään alas.

"No, teitä varmaan rangaistiin?" virkkoi Armfelt.

"Niin, me saimme viisikymmentä raipaniskua paljaaseen selkäämme", sanoi

tyttö mahdollisimman hiljaa, samallakun kyyneleet alkoivat uudelleen

tippua hänen silmistään.

"Tyttö parka!" huoahti Armfelt. "Ja sitte sinä sait parin venäläisen

rakuunan kanssa viedä jotakin julistusta Pieksämäen papille?"

"Niin. Minut pantiin mukaan tulkiksi ja sillä retkellä minä viimeinkin

jouduin suomalaisten vangiksi, jota olin alunpitäin toivonut."

"Jumala paratkoon, kyllä siinä on kohtaloa kahdeksantoistavuotiaan

papintyttären osaksi. Vanhemmistasi sinulla ei luonnollisesti ole näinä

vuosina ollut mitään tietoa?"

"Ei", nyyhkytti tyttö vastaukseksi. "Isäni on ollut jo toistakymmentä

vuotta kuolleena, mutta äitini ja siskoni elivät vielä, kun kasakat

minut ryöstivät. Ja siitä minä niin hartaasti tahtoisin saada selvän,

elävätkö he vielä ja missä he ovat."

"No nyt sinä itse kuitenkin olet turvassa, kun olet päässyt

maanmiestesi pariin", koetti Armfelt häntä lohduttaa, "ja ehkäpä

Jumalan avulla saamme vielä omaisistasikin selvän. Mahdollisesti ovat

he monien muiden pakolaisten mukana kulkeutuneet Ruotsiin, jossa he

kyllä ovat turvassa. Toimitamme ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa

sinutkin sinne. Mutta nyt sinun täytyy ensiksi saada kunnollista hoitoa

sekä sukupuolellesi kuuluva puku." Viimeisiä sanoja puhuessaan katsahti

Armfelt kirkkoherra Peitziukseen, joka kohosi paikaltaan ja tyttöä

lähestyen virkkoi:

"Lapsi parka, lähde nyt aluksi minun kotiini saamaan hoivaa. Sieltä

kyllä löydämme jonkunlaisen puvunkin sinulle, ettei sinun tarvitse

noita kovanonnen vaatteita kauemmin kantaa."

Ottaen tyttöä lempeästi kädestä lähti kirkkoherra salista.

Armfelt nousi paikaltaan, käveli omiin mietteisiinsä vaipuneena

muutaman kerran yli lattian, pysähtyi sitten akkunan eteen ja avasi sen

ikäänkuin saadakseen huoneesta haihtumaan sen painostavan mielialan,

jonka tytön kertomus oli synnyttänyt. Ulkona oli mitä herttaisin

kesäpäivä. Raatihuoneen nurkalla kasvavassa pihlajassa sirkutteli

parvi pikkulintuja, kaduilla ja pihoilla näkyi päivää paistattelevia

sotilaita ja torilta kuului rummunpärrytystä, kun talonpoikaisille

sotilastarjokkaille opetettiin sotaliikkeitä. Mutta Armfelt tätä

kaikkea tuskin huomasikaan. Oikea käsi poveen pistettynä, pää syvään

alas painuneena ja kasvoillaan synkkä ilme tuijotti hän ulos.

Pormestari ja upseerit vaihtoivat kuulemansa johdosta matalalla äänellä

sanan silloin, toisen tällöin.

Kun Armfelt vihdoin palasi pöydän ääreen, virkkoi hän:

"No, tällaiseenhan meitä itäinen naapurimme on jo vuosisatoja

totuttanut. Ja nyt ryhtykäämme keskustelemaan sotaväen muonituksesta.

Herra pormestari, pyydän teitä esittämään suunnitelmanne."

Kukin kohdaltansa.

Metsien helmassa ei tiennyt mitään siitä hävityksestä ja surkeudesta,

jota oli nähtävänä kaikkialla kylissä ja kaupungeissa. Syyskuisen

päivän kuulautta ei sumentanut mikään kauhunnäytös eivätkä hiljaisuutta

rikkoneet raa'at äänet tai surkeat valitushuudot. Pihlaja ahon reunalla

levitti kaikessa rauhassa päivänsäteille lehtevät haaransa, joiden

välissä tiaiset pelmastivat veripunaisten marjaterttujen kimpussa.

Ja puolitorkuksissa istui poutahaukka läheisen kuusen latvassa,

piittaamatta tämän ihanan päivän kunniaksi mitään pikku linnuista. Se

käänsi laiskasti päätään vasta sitten, kun ahon alla, suon reunassa

kasvava tiheä viidakko alkoi rytistä ja huojua, aivankuin äkämystynyt

härkä olisi työntäytynyt sen läpi.

Mikään härkä ei viidakossa kuitenkaan möyrästänyt, vaan leveähartiainen

ja järeäleukainen mies, joka puvultaan oli puoleksi sotilas, puoleksi

talonpoika. Päällään hänellä oli karoliinien sininen univormu, joka

oli vyötäreiltä kiristetty leveällä taljavyöllä, mutta jalassa oli

harmaasarkaiset housut ja talonpoikaiset pikisaumasaappaat. Hattu

oli myöskin selvästi talonpoikaista alkuperää, vaikka siitä neulan

ja langan avulla olikin koetettu muovata kolmikolkkaista. Mutta

kupeella riippuva raskas miekka ja pari vyössä kiiluvaa pistoolia

osottivat kuitenkin epäämättömästi, että mies oli kiireestä kantapäähän

sodankävijä.

Hän ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin itse Taneli Luukkonen,

joka milloin hyvänsä saattoi povitaskustaan vetää epäilijän nähtäväksi

kuninkaallisen majurin valtakirjan. Pälkäneen metsiä tänä ihanana

syyspäivänä oli hän joutunut ypö yksinään samoilemaan seuraavista

syistä.

Jalkarakuunoineen oli hän useampia päiviä vainustellut erästä suurempaa

venäläistä kuormastoa, jota piti kuletettaman Hämeenlinnasta pohjoiseen

päin. Eilen illalla he olivat asettuneet väijyksiin Kostianvirran

läheisyyteen ja tänään aamunkoitteessa oli tehty hyökkäys ohi kulkevan

kuormaston kimppuun. Mutta sen saattoväki olikin ollut paljon

lukuisampi kuin mitä Luukkonen oli otaksunut, ja raivoisan tappelun

perästä oli hänen pieni joukkonsa kokonaan hajotettu. Tällaisen

tapauksen varalta oli Luukkonen ennen tappelua määrännyt miehilleen

kokoontumispaikaksi Taurialan kylän.

Sinne oli hän itse parasta aikaa matkalla.

Tultuaan suon yli aikoi hän viidakon läpi tunkeutua aholle. Mutta

vesakko kävi ihan läpipääsemättömäksi. Ylenmäärin ärtyneenä

aamullisesta tappiostaan tempasi hän suuren säilänsä ja alkoi sillä

hutkia oksia tieltään. Hän kuvitteli raivaavansa tietä vihollisjoukon

halki, ja joka kerta kun hän huitasi miekalla pääsi hänen suustaan

vihainen: htsch!

Muutama päivä sitten oli hän miehineen eräässä hävitetyssä kylässä

nähnyt muun muassa aidanseipääseen keihästetyn lapsen, joka pienet

sormet harallaan oli kangistunut siihen luonnottomaan sijaan kuin

viluun kuollut linnunpoikanen. Tuota kamalaa näkyä muistellen yltyi

hänen vihansa yhä, ja vimmoissaan toivoi hän, että nuo hänen tietään

salpaavat pensaat olisivat olleet venäläisiä.

Yhä pahemmin ryskyi viidakko ja poutahaukka kuusenlatvassa alkoi käydä

jo todella levottomaksi. Se pöyhisteli kaulahöyheniään, ja samalla kun

ärtynyt miekkamies astui ulos pensasten kätköstä, kohahti se lentoon.

Ahon rinteelle päästyään pani Luukkonen merkille kuusen, jonka

poutahaukka juuri jätti, sekä päätti kiivetä sen latvaan, ottaakseen

selvän matkan suunnasta, sillä viidakossa möyriessään oli hän joutunut

hiukan kuin pyörälle. Heittäen hattunsa ja miekkansa kuusen juurelle

alkoi hän rivakasti tunkea tiheän oksaston läpi latvaa kohti. Tultuaan

tarpeeksi korkealle pääsi hän pian selville seudusta ja huomasi

ilokseen noin virstan päässä Dunderinmäen, josta ei ollut enää pitkälti

kylään.

Mutta mitäs tuo oli?

Hänen tarkat ilveksensilmänsä keksivät Dunderinmäen rinteeltä kohoavan

ilmaan hienonhienon savupatsaan. Oliko joku hänen miehistään ehtinyt

jo sinne vai oleiliko siellä paikkakunnan pakolaisia? Tai olisiko joku

pienempi vihollisjoukkue asettunut sinne jotakin väijymään? Viimeinen

otaksuma sai hänet puremaan vihaisesti hampaansa yhteen.

No, pianpa hän oli saava siitä selon.

Hän alkoi nopeasti laskeutua alas ja hetken päästä oli hän jälleen

matkalla Dunderinmäkeä kohti.

Kun hän saapui mäen juurella kasvavaan lepikkoon, hiljensi hän kulkuaan

ja eteni ainoastaan varovasti hiipien. Terävästi tähyilevine silmineen

ja jännittyneine liikkeineen muistutti hän saalista vaanivaa petoa.

Varovasti työnsi hän päänsä oksien välitse ja kurkisti mäenrinteessä

olevalle pienelle aukeamalle, josta savu nousi.

Näky, joka sieltä hänen eteensä aukeni, oli kaikkea muuta kuin

pelottava. Suuren vierinkiven suojaan oli kyhätty pieni, turvekattoinen

pirtti. Sen edustalla, päiväpaisteessa, istui pitkään ruskeaan

kauhtanaan puettu kaljupäinen mies ja meisselin tapaisella aseena

näperteli sileäksi höylättyä leppälaudan palaa. Välistä pyyhkäsi hän

hikeä otsaltaan ja oli muutoin työhönsä niin syventynyt, ettei hän

näyttänyt huomaavan mitään ympärillään. Hiukan sivulle oli parin kiven

väliin tehty tuli pienen padan alle, jota iäkkään puoleinen nainen

hämmensi.

Kun Luukkonen varovaisuudestaan luopuen astui rennosti aukeamalle,

huudahti nainen ja mies pudotti laudan kädestään sekä yritti karkaamaan

ylös. Kohta hän kuitenkin rauhottui huomatessaan, että tulija oli

yksinään ja että hänellä lisäksi oli sininen univormu.

"Ystäviä ollaan!" tervehti Luukkonen, mihin toinen vastasi toivottaen

Herran rauhaa.

Lähelle tultuaan silmäili Luukkonen tutkivasti miestä ja virkkoi

hämillään:

"Mutta mitä? Eikö se ole Taneli-mestari Viipurista?"

"Olen kyllä", vastasi puhuteltu, "ja luulenpa siinä seisovan toisen

Tanelin."

He kättelivät ja Luukkonen jatkoi:

"Mutta kuinka ihmeessä te olette tänne Pälkäneen sydänmaille joutunut?"

"Onpahan niitä tänä aikana tapahtunut kummempiakin siirtoja", vastasi

toinen levollisesti. "Sota ja vihollisen hävitykset ne tietysti

karkottivat minut Viipurista ja niin jouduin minä tänne Pälkäneelle.

Ensinnä asustin vaimoineni Taurialan kylässä, mutta kun sielläkään ei

ajan oloon tuntunut turvalliselta, kyhäsin minä majan tänne metsään.

Täällä olenkin saanut vielä toistaiseksi rauhassa työskennellä."

"Työskennellä? Ette kai entistä ammattianne täällä voi harjottaa?"

kysyi Luukkonen.

Vastauksen asemesta ojensi Taneli-mestari hänelle laudankappaleen,

jota hän äsken oli näperrellyt. Sen yläreunaan oli kohoksi veistetty

kirjainten tapaisia koukeroita. Seuraten niitä sormellaan oikealta

vasemmalle tavasi Luukkonen vaivaloisesti kokoon sanat: "Valvo, Herra,

rakas taivaalli..." Sen pitemmälle ei laudalla ollut valmista.

"Mitä... tuleeko tästä aapelus, vai?" kysyi Luukkonen neuvotonna.

"Jotakin sinnepäin", vastasi toinen hymähtäen. "Kun Viipurista

paetessani otin mukaani jonkun verran paperia ja väriaineita, niin

päätin täällä ruveta valmistamaan aapisia, ettei valistus ja Herran

sanan tieto kansasta kokonaan häviäisi tänä koettelemusten aikana. Minä

leikkasin tällaisille laudanpaloille aapisen sivut, mutta saatuani

muutamia kappaleita painetuksi, tärveltyi yksi laudoista, johon oli

leikattu tämä ehtoorukous. Sen vuoksi ryhdyin sitä äsken uudesta

muovaamaan."

Tämän sanottuaan pistäysi hän majaan ja tuli hetken kuluttua takaisin,

kädessään pari puukansiin kömpelösti sidottua, ohkaista kirjaa, jotka

hän ojensi Luukkoselle. Tämä avasi toisen ja tavasi ensi lehden

omituisesti koukeroisista kirjaimista kokoon sanat: "ABC-kirja, joka

sen suuren tarpeen tähden on Pälkäneellä Taurialan kylässä prändätty

Daniel Medelplanilta."

"Hm -- mym", hymähteli Luukkonen hämillään ja käänteli kirjan lehtiä.

"Ottakaa ne mukaanne", sanoi Taneli-mestari, "ja kun tapaatte metsiin

paenneita kansalaisiamme, niin antakaa enimmän tarvitseville. Pian

minä saan uusia valmiiksi ja silloin saatte lisää jaettavaksi, jos

satutte tämän kautta kulkemaan. -- Näinhän me kukin kohdaltamme tuemme

nääntyvää isänmaatamme, te miekalla ja minä aapiskirjoillani", jatkoi

hän hetken kuluttua ja ryhtyi jälleen kaivertamaan kirjaimia lautaan.

Karhea sissisoturi, joka katseli hänen työtään, tunsi mielessään

omituista ja aniharvoin ilmenevää liikutusta. Ja kun hän iltapäivällä,

jaettuaan Taneli-mestarin ja hänen muorinsa kanssa heidän vaatimattoman

päivällisateriansa, lähti jatkamaan matkaansa Taurialan kylään,

kääntyi hän aukeaman reunassa vielä taakseen katsomaan, ja nähdessään

tuon kaljupäisen vanhuksen jälleen kumartuneena työnsä yli, tunsi

hän silmissään jotakin kosteata. Hänen mieleensä muistuivat äkkiä

Huoneentaulun sanat: "Jotka sanalla neuvotaan, jakakoot kaikkea hyvää

niille, jotka heitä neuvovat." Kiiruusti otti hän kukkaronsa esille ja

kaivoi sieltä kaikki harvat hopearahansa. Varpaillaan hiipien palasi

hän takaisin ja asetti kummankaan huomaamatta rahat majan kynnykselle

sekä palasi kiiruusti takaisin metsään.

Kotiin!

Eveliina huuhtoi karsinassa astioita ja Katri istui kynnyksellä

puhdistaen hunajaa, jota hän juuri oli käynyt mehiläiskeoista

anastamassa. Pölyistä kylänraittia pitkin asteli punapaitainen kylän

vanhin ja kysyi ohi mennessään Katrilta miesten töitä. Jostain etäämpää

kuului riutuva balalaikan ääni sekä lasten riitelyä. Kun kylänvanhin

oli hävinnyt näkyvistä, vaikenivat äänet ja silloin kävi hyönteisten

surina ja lintujen laulu kuuluvammaksi.

Kuivattuaan astiat tuli Eveliina istumaan kynnykselle sisarensa

rinnalle, joka hänkin juuri lopetti työnsä. Kädet helmassa jäivät he

ääneti tuijottamaan läntistä taivaanrannetta kohti, jonne aurinko oli

jo painumassa.

Silloin alkoi yhtäkkiä Eveliina, silmissään uneksiva ilme, hyräillä

laulua:

"Tuoll' on mun kultani, ain yhä tuolla,

kuninkahan kultaisen kartanon puolla;

voi minun lintuni, voi minun kultani,

kun et tule jo!"

Siskonsa laulun kuullessaan säpsähti Katri kuin unesta havahtuen ja jäi

hämmästyneenä häneen tuijottamaan, samalla kuin rypyt hänen silmiensä

ympärillä alkoivat vilkkaasti elää. Mutta hetken päästä yhtyi hänkin

lauluun ja kun he olivat päässeet värssyn loppuun, vaikenivat he ja

kasvonsa vyöliinaan kätkien purskahtivat itkuun.

Tuo laulu oli temmannut sijaltaan sen hunnun, jonka taakse he olivat

menneisyytensä kätkeneet, ja he tunsivat yhtäkkiä siirtyneensä

viisikolmatta vuotta ajassa taapäin. Silloin seisoivat he nuorina

neitosina, sirpit kädessä, kaurahalmeella Paloisjärven rannalla

kotipitäjässään Iisalmella. Päivä oli silloinkin ollut länteen

painumassa ja sulhastaan muistellen, joka oli Kaarlo-kuninkaan mukana

vierailla mailla, oli Eveliina-purkanut sydämensä kaihon lauluun:

"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla." Katri oli silloinkin yhtynyt

siskonsa lauluun, mutta juuri kun he olivat päässeet ensimäisen

värssyn loppuun, oli metsänrannasta tulla pöllähtänyt halmeelle joukko

Pohjanmaalta palaavia venäläisiä rakuunoita. Ne olivat ympäröineet

tyrmistyneet sisarukset, temmanneet heidät ylös satulaan ja rientäneet

tuulena matkaansa.

Riehuvien sotilasten mukana he olivat saaneet vaeltaa viikkoja

ja kuukausia, ohi lukemattomien vinorististen pyhäkköjen ja

sipulikattoisten kirkkojen, kylien ja kaupunkien, kunnes olivat

päätyneet tähän pieneen maalaiskylään kaukana Moskovan takana. Täällä

he olivat sitten eläneet ryöstäjäinsä, kahden veljeksen, vaimoina

vuosia puoliväliin kolmekymmentä. Ja koko tuon ajan he olivat olleet

kuin syvässä unheessa. Vieras kieli, vieras haju, vieraat värit ja

tavat olivat heitä ympäröineet joka puolelta ja kuin unissakävijät he

olivat niihin mukautuneet, vaikka sydän olikin kaukana poissa. Tässä

ympäristössä he olivat ikäänkuin kainoksuneet omaa äidinkieltään ja

niin se oli heiltä keskenäänkin jäänyt käytännöstä pois. Ainoastaan

ajatuksissaan he olivat sitä käyttäneet sekä iltasin lukiessaan

äänettömän ehtoorukouksensa.

Mitään sanoja eivät sisarukset nytkään laulun tauottua äidinkielellään

vaihtaneet, mutta se oli havahuttanut heidän koti-ikävänsä täyteen

tietoisuuteen ja ikäänkuin ruumiillistuttanut sen. Heidän katseeseensa

oli syttynyt omituinen loiste, joka ei miehiltäkään jäänyt huomaamatta,

kun he illalla palasivat työmaalta. Mutta mitään eivät sisarukset

virkkaneet paremmin miehille kuin toisilleenkaan, vaan liikkuivat

äänettöminä ilta-askareissaan.

Puoliyön aikana, kun nukkuvain huounta ja sirkkain siritys täyttivät

huoneen, kohosi Eveliina hiljaa vuoteestaan ja alkoi pukeutua. Katri,

joka oli avoimin silmin maannut omalla tilallaan, seurasi sisarensa

esimerkkiä. Yhtään sanaa he eivät nytkään vaihtaneet, mutta ymmärsivät

silti täydellisesti toisensa. Niin, heille oli jo illalla Eveliinan

laulaessa selvinnyt kaikki.

Kun he parhaillaan säälivät evästä kokoon, havahtui yksi miehistä ja

sisarten puuhat nähdessään sekä muistaessaan illallisen omituisen

loisteen heidän silmissään, aavisti hän jotakin. Hän kavahti

vuoteesta ja hälytti toisetkin hereille. Mutta salamannopeasti, kuin

ennen tehdystä sopimuksesta, tarttuivat sisarukset seinällä oleviin

aseisiin ja surmasivat miehet, joiden vaimoina ja äiteinä he olivat

yli kaksikymmentä vuotta eläneet. He tekivät sen ääneti ja ilman

tunnonvaivoja, aivankuin matkalle lähtijä pudistaa vaatteistaan

arkielämän tartuttamat rikat.

Ja sitten he lähtivät tiettömille taipalille.

Mitä suuntaa heidän oli kulettava, osuakseen kerran syntymäsijoilleen?

Ruotsissa päivä laskee ja Venäjältä nousee, muistivat he vanhain ennen

sanoneen ja niin suuntasivat he alati kulkunsa päivänlaskua kohti.

Halki rannattomien metsien ja yli äärettömien soiden he samosivat

varmoina siitä, että he kerran vielä osuisivat synnyinseudulleen. Kun

eväät loppuivat, ravitsivat he itseään marjoilla ja sienillä tai osui

heidän tielleen metsälintuja.

Kuukausia olivat he siten hellittämättä eteenpäin samonneet, kun he

eräänä päivänä lopen uupuneina ja nälkäisinä uskalsivat lähestyä

ihmisasuntoja. Sieltä kuulivat he kaikuvan vastaansa suomenkielen.

Silloin he itkivät ilosta, huomatessaan vihdoinkin päässeensä

isänmaansa rajojen sisälle.

Vahvistunein mielin jatkoivat he matkaa syntymäseutuaan kohti ja niinpä

he muutamana kuulaana syyspäivänä huomasivat seisovansa Paloisjärven

rannalla. Silloin he jälleen puhkesivat itkuun ja syleilivät toisiaan.

Mutta kaurahalmeen sijalla, josta heidät viisikolmatta vuotta sitten

oli raahattu vieraalle maalle, oli tällä välin kasvanut suuri metsä.

Kun he kyyneleisin silmin käyskelivät siinä nuoruutensa työmaalla,

kilahti jotakin sammalessa. Eveliina kumartui alas ja veti turpeen

kätköstä esiin kaksi läpiruostunutta sirppiä.

Heidän omat sirppinsä! Kyllähän he ne tunsivat, sillä kummankin

varressa häämöttivät vielä tutut merkit.

"Nyt viimeiselle taipalelle kotiin!" virkkoi vihdoin Eveliina, asetti

sirpin olalleen kuten ennenkin leikkopellolta palattaessa ja lähti

astelemaan Vieremän kylää kohti. Ja äänetönnä, sirppi olalla, seurasi

Katri hänen kintereillään.

Kun he lähenivät kotitaloansa, Vieremän Jaakkolaa, alkoi Eveliina

kirkkain äänin laulaa ehtoovirttä: "Jo joutui päivä armas", kuten

he nuoruudessaan olivat niin usein tehneet iltasin työmaalta tai

karjanhausta palatessaan. Ja kun talon rakennukset alkoivat petäjien

välitse pilkottaa, yhtyi Katrikin virteen.

Silloin Jaakkolan vanha, upposokea muori, joka asusti saunassa ja

jota pidettiin hupelona, astua lyykkäsi sauvaansa nojaten pihalle ja

sisäisen ilon kirkastaessa hänen ryppyisiä kasvojaan lausui:

"Nyt tyttäret palaavat! Enkös minä ole aina sanonut, että vielä ne

kerran palaavat!" Ja kun hetken kuluttua astui metsästä pihalle kaksi

outoa ja elähtänyttä vaimoa, ruostuneet sirpit olallaan, ja kävivät

suoraapäätä äitinään tervehtimään sokeata mummoa, ei kukaan pihalle

kerääntyneistä epäillyt, että nyt vihdoinkin olivat palanneet Jaakkolan

sisarukset, jotka viisikolmatta vuotta sitten olivat kaurahalmeelta

tiettömiin kadonneet.

Viimeinen koetus.

Tydalenin pienen tunturikylän asukkaat olivat odottamatta saaneet

jouluvieraita. Kun Trondhjemin ympäristöllä oleville suomalaisille

joukoille oli joulukuun ensi päivinä saapunut sanoma kuninkaan

kuolemasta, oli eri joukko-osastojen, tiedustelu- ja muonan

hankintaretkillä olevien komennuskuntien käsketty kokoontua Tydaleniin,

josta armeijan oli määrä marssia suorinta tietä tunturien yli

Jämtlantiin ja niin edelleen kotimaahan.

Sana "kotiin!" synnytti liikettä ja elämää niskottelevassa

armeijassa, josta päällystön oli vähää ennen täytynyt kapinaliikkeen

tukahuttamiseksi hirtättää muutamia vastahakoisimpia. Hitaasti

edistyvät piiritystyöt katkesivat siinä tuokiossa aivankuin joku

armeijaa pingottanut, näkymätön valtahermo olisi yhtäkkiä hervahtanut

poikki. Vallinluojat viskasivat käsistään lapiot ja tykkimiehet

sytyttimensä. Laihat ja takkuiset hevoset valjastettiin kanuuna- ja

kuormarekien eteen ja samallakun Trondhjemin valleilla sytytettiin

ilotulia, hävisi rääsyinen Suomen armeija vuorten taa.

Joulunaattona saapuivat ensimäiset joukkokunnat Tydaleniin, joka oli

viimeinen kylä Norjan puolella. Ensimäinen Ruotsin puolella, Handöliin

kylä, oli yhdeksän penikulman päässä tunturiselänteen takana.

Ilma oli kostea ja koko päivän oli satanut räntää, joka maahan tultuaan

muuttui likaiseksi sohjuksi. Kylän harvojen talojen välissä liikkui

miehiä ja yhä uusia saapui pitkin alhaalta johtavia vuorisolia. Kun

he olivat aseensa laskeneet käsistään, eivät he juuri sotilailta

näyttäneet, vaan paremmin nälistyneiltä kulkureilta. Harvoilla

oli enää jälellä jonkunlaisia jätteitä sinisestä univormusta.

Useimmilla oli suojanaan erivärisiä talonpoikaisnuttuja, kuluneita ja

paikattuja herraskauhtanoita tai päällisettömiä lammasnahkaturkkeja.

Toisten rajottuneet ja lähes pohjattomiksi kuluneet saappaat olivat

hajoamistilassa, muutamilla oli jaloissaan heinillä täytettyjä

lapikkaita ja poronnahkaisia kallokkaita ja muutamilla taas

toisessa jalassa joku jalkineen tapainen, toinen kääritty rääsyillä

muodottomaksi tonkiksi.

Illan suussa saapui Hämeenläänin jalkaväenrykmentistä Rautalammin

komppanian kolmisenkymmentä jälellä olevaa miestä kapteeni von der

Pahlenin johdolla. Kun he eivät enää sopineet asuinhuoneisiin,

tyhjensivät he olista erään matalan vajan, jonka lautakatolla oli

painona raskaita laakakiviä. Vajan maalattialle laitettiin tuli ja sen

ympärille ryhmittyivät miehet jalkarisoja kuivatakseen. Oven edessä

jyrsi komppanian kuormahevonen kalsusti olkivihkoa ja kenttävääpeli

Tuomas Kokko jakoi miehistölle illallisateriaksi kovia leivänkannikoita.

Vajan nurkassa olivat miesten muskelit pystyssä.

Kenttävääpeli oli kookas ja juro mies. Hänellä oli vasemman silmän alta

leukaan ulottuva punainen miekanarpi, jonka vuoksi komppanian miehet

keskenään nimittivät häntä viirunaamaksi. Arpia hänellä oli muuallakin

ruumiissaan ja hänen vasen jalkansa, jonka polvi oli Puolan retkillä

haavottunut, oli viime aikoina alkanut jäykistyä. Hän oli ollut

sotavankina Venäjällä, mutta karannut sieltä parin toverin kanssa ja

päässyt monia vaiheita kokien kotimaahan. Mennen sen jälkeen Lybeckerin

armeijaan oli hän kenttävääpeliksi korotettuna liikkunut viimeisen

väenoton aikana värvääjänä kotiseudullaan. Silloin oli hän muun muassa

tuonut armeijaan nuorimman veljensä, seitsentoista vuotiaan Laurin,

joka oli ollut mukana tällä onnettomalla Norjan retkellä.

Lauri istui kyyryssä olkitukon päällä lähellä nuotiota ja jyrsi

leipäkannikkaa. Hän oli parraton ja kalvistunut nuorukainen, jonka

posket olivat sisään painuneet. Vaaleilla silmillään tuijotti hän

tuleen ja hänen leukarustonsa liikkuivat tasaisesti, kun hän pureskeli

leipää. Kun se oli loppunut, alkoi hän kuivata kintaitaan. Ne olivat

lammasnahkaiset käsineet, joissa oli villapuoli sisälläpäin. Syksyllä

oli hän kerran ollut muonanhankintaretkellä veljensä ja muuta main

toisten miesten kanssa. Kun he olivat käyneet eräässä talossa, oli

hän nähnyt lammasnahkakintaat seinällä naulassa. Ulos tultaessa oli

veli antanut hänelle kintaat ja sanonut: "Pidä nuo tallessasi, kyllä

niitä talvella vielä tarvitset!" -- Hänestä oli tuntunut vaikealta

niitä ottaa ja hän oli lohduttanut itseään sillä, että nythän ollaan

vihollismaassa. Mutta muistaessaan, kuinka ne riippuivat siellä

rauhallisen tuvan naulassa, häntä aina kintaita pidellessään ikäänkuin

hävetti omasta ja vanhemman veljen puolesta.

Tuomas tuli vajaan kädessään vihko kuivia heiniä.

"Suoltakaapa noita kenkiinne, niin tarkenette paremmin", sanoi hän

heittäen heinävihkon lattialle.

"Otahan sinäkin, poika, ei se haitaksi ole", lisäsi hän veljelleen.

Tuomas oli yli kaksikymmentä vuotta Lauria vanhempi ja tämä oli

kutsunut häntä aina teiksi. Lauri oli koko sotaretken ajan tuntenut

lähellään Tuomaan suojelevan käden, mutta muutoin oli vanhin veli

hänelle melkein tyly, ei katsonut juuri koskaan silmiin ja kutsui häntä

aina "pojaksi". Taistelussa oli hän usein tuupannut Laurin selkänsä

taakse ja ärähtänyt vihaisesti: "Pysy siellä, poika!"

He olivat varakkaan talollisen poikia ja heidän välillään oli ollut

kaksi veljeä sekä muutamia siskoja. Toinen näistä veljistä oli ollut

itäistä rajaa vartioimassa ja kaatunut yhdessä päällikkönsä ja

kuudensadan toverinsa kanssa Lipolan tappelussa, kun venäläinen ensi

kerran tunki Suomen rajojen sisälle. Toinen veli oli kaatunut Isonkyrön

taistelussa ja jälellä olivat vain he, vanhin ja nuorin.

Kun Tuomas oli tullut sotaväen ottoon, eivät he enää silloin asuneet

kotitalossa, jonka vihollinen oli polttanut, vaan metsäpirtillä pakoon

päässeiden naapurien kanssa. Isän ja Tuomaan välillä oli syntynyt

ankara riita hänestä. Isä ei olisi tahtonut laskea häntä, mutta hänessä

itsessään oli syttynyt omituinen halu seurata vanhinta veljeään

armeijaan, ja niin he olivat lähteneet isän huutaessa kovia sanoja

heidän jälkeensä.

Hän oli ollut nyt viidettä vuotta poissa vanhempain luota. Vieläköhän

he ja siskot olivat elossa? Kenties olivat koirankuonolaiset löytäneet

tien metsäpirteille? Hän ei uskaltanut ajatella, mitä silloin olisi

saattanut tapahtua. Muutamat Viipurin rykmentin miehet olivat kerran

leirinuotiolla kertoneet, miten venäläiset olivat Karjalan puolessa

menetelleet, kuinka he olivat hiljaisella tulella paistaneet ihmisiä

tai toisinaan ripustaneet koko talon väen käsistä tuvan kattoon,

sitoneet pitkän tangon heidän jalkainsa väliin ja asettaneet sen

molempiin päihin rakuunoita kiikkumaan.

* * * * *

Myöhemmin illalla saapuneiden oli täytynyt virittää nuotioita ulos ja

ruveta niiden ääressä yötään viettämään. Lähellä vajaa olevan tulen

äärestä alkoi kuulua miehen ääni, joka luki evankeliumia. Se oli

sotapappi Idman, joka raamattuineen oli seurannut armeijaa kaikissa

sen vaiheissa, pitänyt säännöllisesti jumalanpalveluksia, ripittänyt

kuolevia ja lohduttanut epätoivoisia. Kyyryllään nuotion ääressä

ja suojaten kirjaa lumihiutaleilta luki hän: "Mutta tämä on kaikki

tapahtunut, että täytettäisiin, kuin Herralta on sanottu propheetan

kautta, joka sanoo: Katso, neitseen pitää raskaaksi tuleman ja

synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman Emmanuel: se on

niin paljo sanottu, Jumala meidän kanssamme."

Kun pappi herkesi lukemasta, sanoi muuan vajassa olevista miehistä kuin

itsekseen:

"Se on nyt joulunaatto."

Kukaan ei vastannut ja kaikki tuntuivat raskasmielisesti muistelevan

entisiä jouluiltoja etäisissä kodeissa, joita tuskin enää oli olemassa.

Kun Lauri ummisti silmänsä, näki hän elävästi olilla peitetyn

tuvanlattian ja kolmihaaraisen kynttilän pöydän päässä. Saankohan enää

koskaan sellaisessa olla, ajatteli hän haikeasti ja muisti samalla,

että tuvan olivat viholliset polttaneet. Tuomaan kanssa he olivat

sotaan lähtiessään kulkeneet hävitetyn kodin ohi. Kumpikaan heistä ei

ollut puhunut mitään eikä edes katsonutkaan sivulleen. Mutta siitä

huolimatta oli hänen mieleensä painunut, että pelloilla rehotti tiheä

rikkaruoho, että ojat olivat umpeen valumaisillaan, että palamatta

jääneen saunan ovi ammotti mustana ja että kaivonpylväs oli kallellaan

ja ämpäri heilui ja vingahteli tuulessa. Nyt mahtoi jo ojien kohdalla

ja tuvan raunioilla kasvaa korkeita pajupehkoja.

Kun hän ajatteli kovaksi tallattua polkua, joka vei tuvasta aittaan,

näki hän äitinsä jauhovakka kainalossa kävelevän sitä pitkin kumarana

ja toimeliaana. Mutta kun hänen mieleensä tuli, että polkukin nyt on

ruohottunut ja hävinnyt näkyvistä, tuntui hänestä, ettei äitiäkään voi

enää olla olemassa ja että maailma on juuri sen polun häviämisen takia

jotenkin luonnottomasti sijoiltaan kallistunut. Hänen mieltään väänsi

ja kurkusta tunkeusi väkivaltainen, itkua ja tukehtumista muistuttava

tyrskäys.

"Poika!" äsähti Tuomas ja katsoi häneen vihaisesti.

Säpsähtäen silmäsi Lauri ympärilleen ja näki joka puolella synkkiä

ja vihaisia katseita. Hän kyyristyi kokoon ja painoi päänsä alas.

Kukaan ei puhunut mitään, nuotio savusi ja kihisi hiljalleen ja ulkona

läiskyivät kylään saapuvien sotilasten askeleet.

* * * * *

Pitkin seuraavata viikkoa kokoontui Tydaleniin armeijan

jäännösjoukkoja. Uudenvuoden aattona saapui de la Barre ratsuväen

pääosaston kanssa. Muutamina viime päivinä oli ollut pakkasia ja

uudenvuoden aamu valkeni kylmänä ja selkeänä. Uhkaavana ja painostavana

kohotti vaalenevaa itätaivasta vasten kaljua lakeaan tunturiselänne,

jonka yli armeijan oli kulettava etäistä kotimaata kohti. Kylästä

oli saatu kaksi norjalaista oppaiksi tunturiharjanteen yli ja tietä

tallatakseen lähti ratsuväki heti aamuhämärissä liikkeelle. Heitä

seurasi kuormasto ja tykistö. Viimeisenä alkoi jalkaväki pitkissä,

säännöttömissä kolonneissa kiivetä rinnettä ylös. Etummaisena kulki

Turunläänin jalkaväenrykmentti ja sen edessä ajoi kenraali Armfelt

kapeassa, keltaiseksi maalatussa reessään.

Puolenpäivän tienoissa ehti hämäläisrykmentin jälkipäässä kulkeva

Rautalammin komppania ylös tunturinlaelle. Heidän eteensä aukenivat

silmän kantamattomat lumiaavikot, joilla ei näkynyt puuta ei pensasta.

Kuin jättiläissuuri musta käärme liikehti armeija valkeanhohtavalla

pinnalla hitaasti eteenpäin. Taivaanrannalla punottavan auringon

valossa kimaltelivat musketinpiiput ja pajunetit ja hauras lumi narskui

tuhanten jalkojen sitä tallatessa. Pakkanen oli pureva ja idästä kävi

raudankylmä viima. Heti suusta tullen muuttui hengitys valkoiseksi

höyryksi ja kaikkien kulmakarvat, parrat ja korvalliset olivat vahvan,

valkoisen kuurakerroksen peitossa. Kumarassa ja päät syvälle hartiain

väliin vedettyinä huojui miehistö ääneti eteenpäin. Joskus kilahtivat

olkapäillä roikkuvat musketit vastakkain ja sieltä ja täältä kuului

väliin äkäinen kirous, kun joku oli kiväärinsä perällä satuttanut

vieressään kulkevaa jäätyneeseen korvaan.

Iltapuolella päivää kiihtyi viima tuuleksi ja samalla alkoi pyryyttää.

Lumituprut soentivat silmiä ja vaistonsa ohjaamina raahustivat miehet

toistensa jälessä. Vihaisen tuulen ajama lumi tunkeusi joka paikkaan,

sitä tarttui vaatteisiin, kasvoihin, päähineisiin. Yltäpäätä valkeina,

huohottavina hahmoina kulkivat he eteenpäin itää kohti.

Pimeän tultua tapahtui armeijan etupäässä seisahdus ja toistensa

kantapäitä poleksien pysähtyi vähitellen rykmentti toisensa jälkeen

ja kaikki jäivät tylsinä ja tutisten paikalleen seisomaan. Sitten

alkoi kuulua komennushuutoja, jotka siirtyivät eturinnasta pitkin

rykmenttejä aina jälkipäähän saakka, ja joukot alkoivat vaivaloisesti

lumessa kahlaten siirtyä toistensa ohi yhteiselle yöpaikalle. Oli

tultu loivassa tunturinotkelmassa olevalle pienelle Öisandjärvelle,

puolenkolmatta penikulman päähän Tydalenista. Tuuli ja lumituisku ei

täällä järven rannalla ollut niin ankara, mutta sen sijaan tuntui

pakkanen kiihtyvän.

Puita ei ollut missään näkyvissä, ainoastaan vaivaiskoivun latvoja

pistihe siellä ja täällä lumesta esiin. Silloin alkoivat Pohjanmaan

rykmentin miehet särkeä muskettejaan, kolhien niitä vastakkain. Tukit

ja perät kokosivat he kasoihin ja virittivät nuotioita. Upseereista

piittaamatta seurasivat toiset heidän esimerkkiään. Joka suunnalta

kuului pauketta ja irtaantuneiden kiväärinpiippujen kilahtelua.

Lumiryöpyn keskeltä vilahteli palavia kekäleitä, joilla kuletettiin

tulta nuotiosta toiseen. Lumisina ja värjöttävinä, toisiaan tyrkkien,

ärjyen ja kinaten tungeskelivat miehet pienten nuotioiden ympärille,

joita oli yhtä mittaa viriteltävä ja kohennettava, ettei tuuli

niitä olisi tyyten sammuttanut. Ne, jotka eivät lähelle päässeet,

työnsivät toisten olkapäiden yli punottavia ja turvonneita käsiään

tulta kohti tai kurkottivat pajunetin kärkeen pistettyjä jäätyneitä

leipäkannikoita, saadakseen ne hiukan sulamaan.

Lauri kyyrötti polvillaan rautalampilaisten nuotiolla ja tunsi

ruumiissaan jonkunlaista lämpöä. Tuomas oli pakottanut hänet hieromaan

korviaan ja käsiään lumella ja hänen takanaan oli toisia miehiä

tiheänä seinänä. Jyrsittyään palan tulessa sulatettua leipää, jonka

Tuomas oli hänelle ojentanut, rupesi häntä raukasemaan. Yhtämittaa

torkahteli hänen päänsä alas ja hän meni toisinaan jonkunlaiseen

unenhorrokseen. Silloin näki hän aina mustan saunanoven, kallellaan

olevan kaivonpylvään ja kuuli tuulessa heiluvan ämpärin vingahtelevan.

Ja joka kerta kun tämä kuva palautui hänen silmiinsä, ihmetteli hän

sitä, miksei kaivonpylväs kaadu.

Mutta kiväärinperiä ei kauan riittänyt polttaa. Aamuyöstä alkoivat

nuotiot riutua ja sammua. Epätoivossaan työntelivät miehet palelevia

käsiään mustuvaan hiilokseen ja saivat ihoonsa rakkoja ja palohaavoja,

jotka pakkasessa kirvelivät tulisesti. Enimmät koettivat pitää itseään

lämpiminä, tai paremmin sanoen, estää itseään jäätymästä, tömistämällä

jalkojaan, hakkaamalla käsiään rinnan yli ja toisiaan kumoon

tyrkkimällä. Pimeydestä kantoi tuuli valitusta ja parkunaa. Ne olivat

haavottuneita, jotka olivat kulkeneet kuormastossa ja joiden tuskat

pakkasessa olivat käyneet kaksinkertaisiksi.

Vihdoin alkoi päivä hämärtää. Aamuyöstä oli Tuomas vähän päästä

tyrkännyt Lauria kylkeen ja komentanut pysymään liikkeessä. Ne jotka

olivat tylsinä väristen asettuneet yhdessä kohti kyyröttämään, olivat

päivän vaietessa kontistuneet liikkumattomiksi. Koko armeijasta

huomattiin siten paleltuneen muutamia satoja kuoliaaksi. Samoin

makasi joukko hevosia jäätyneinä hangella. Osalta miehiä olivat

yön aikana paleltuneet jalat, joten he eivät omin neuvoin kyenneet

matkaa jatkamaan. Heidät sijotettiin rekiin, mutta kaikki matkalle

kykenemättömät eivät niihin sopineet. Hangella vilunpuistatuksissa

maaten ja houraillen saivat he jäädä jälelle, kun armeija ikäänkuin

heidän huutojaan paeten lähti nopeasti liikkeelle ja katosi lumipyryyn.

* * * * *

Tiheänä ryhmänä kulki Rautalammin komppania rekensä ympärillä, jossa

kyyrötti kolme marssimaan kykenemätöntä toveria. Kun oli tultu ylös

järvenlaaksosta, puhalsi lunta ryöpyttävä jäinen itätuuli kahta

vimmatummin vastaan. Se hakkasi silmät sameiksi ja verestäviksi,

pöhötti kasvot ja kivisti päätä. Miesryhmät hajaantuivat ja

sekaantuivat toisiinsa ja ennenpitkää huomasi Laurikin laahustavansa

eteenpäin tuntemattomien miesten keskellä. Mutta hän ei siitä ollut

millänsäkään, seurasi vain pyörryttävin päin edessänsä huojuvan

miehen askelia. Kun mies tuupertui hankeen ja jäi siihen makaamaan,

pysähtyi hänkin hetkeksi, mutta tuntiessaan kuinka jäätävä kylmyys

alkoi heti hänen jäseniään kangistaa, lähti hän jälleen vaistomaisesti

hoippumaan eteenpäin. Hän ei ajatellut ollenkaan minnepäin hän kulki ja

pysähtyi taas kuullessaan edestään ikäänkuin reen ratinaa. Lumiryöpyn

keskeltä tuli näkyviin yltäpäätä kuurottunut ja lumettunut hevonen,

joka hitaasti ponnistellen kulki poikki hänen kulkusuuntansa. Se veti

perässään reellä olevaa kanuunaa, jonka päällä kahareisin istui ajaja.

Mutta tämän pää oli painunut rinnalle ja suitsia pitelevät kädet

olivat jäykistyneet sivuille. Lauri lähti seuraamaan kanuunahevosta,

mutta käsittämättä milloin ja miten hän oli siitä eronnut, huomasi hän

kulkevansa taas yksin. Tavan takaa kompastui hän lumeen puolittain

hautautuneihin hevosiin ja miehiin, mutta ponnistausi aina ylös ja

koetti raahustaa eteenpäin. Kerran kulki hänen ohitsensa puoli juoksua

pitkäkasvuinen upseeri, joka häneen katsomatta käheällä äänellä

yksinään toisteli: "Suomalaiset! suomalaiset!" ja katosi taas pyryyn.

Sen jälkeen pysähtyi hänen eteensä yhtäkkiä mies, jonka muodottomiksi

pöhöttyneiden kasvojen keskellä näkyi nenä veripunaisena, päärynän

muotoisena tonkkina. Pienillä verestävillä silmillään, joiden ripset

olivat yhteen jäätyneet, tuijotti se häneen ja mitään ajattelematta

tuijotti hän vastaan. Miehen suu oli puoliavoinna ja sinettyneiden

huulten välistä näkyivät hampaat Hetken tuijotettuaan alkoi mies

hitaasti kallistua häntä kohti. Kammoksuen tyrkkäsi silloin Lauri

häntä rintaan ja ääneti kaatui mies kinokseen. Yrittäessään matkaa

jatkamaan kompastui Lauri hänen jalkoihinsa ja kaatui itsekin. Hän

oli hetkisen liikkumatta siinä asennossa mihin oli kaatunut ja meni

jonkunlaiseen unheeseen. Silloin näki hän taas saunanoven ja kaivon ja

alkoi ihmetellä, miksei pylväs kaadu. Mutta kun vilu puistatti hänet

horroksistaan selville, karkasi hän äkkiä pystyyn ja alkoi juosta

eteenpäin.

Hän oli taas yksinään, hänen päätään huimasi ja ympärillä myrsky vonkui

ja ulvoi. Sen keskeltä tuntui joka suunnalta kuuluvan ihmisäänen

vaikerrusta, huokauksia ja hihkasuja. Ja yhtäkkiä sai hänkin halun

ruveta huutamaan, mutta ääni oli kuin jonnekin syvälle painunut eikä

hän saanut sitä esille. Sitten oli hän kuulevinaan yhä selvempiä

ihmisääniä edestään ja kappaleen aikaa kulettuaan näki hän äkkiä

edessään maassa joukon miehiä, aivankuin kokonainen komppania olisi

yhtaikaa suistunut kinokseen. Toiset makasivat liikkumattomina ja

kangistuneina, toiset heittelehtivät ja hourivat ja yksi veisasi

suurella äänellä: "Jo joutuu armas aika ja suvi suloinen." Laurin

takaa lumipyrystä tuli juosten mies, jolla oli yli oikean posken ja

ohimon puoleksi umpeen mennyt haava, jonka päältä hän nähtävästi oli

kadottanut siteen. Haava pöhötti veripunaisena ja ärtyneenä. Kättään

huiskuttaen kiroili mies synkeästi Jumalaa, kuningasta, kenraaleja ja

koko maailmaa, ja hyppien maassa makaavien yli karkasi hän eteenpäin.

Lauri lähti horjumaan hänen jälkeensä, mutta kadotti hänet pian

näkyvistään. Sen jälkeen raahusti hän pitkän ajan yksinään tylsässä

turtumuksessa, kunnes havahtui siitä, että aivan hänen takanaan

hirnahti hevonen. Se oli hänen oman komppaniansa vetojuhta, joka ilman

ajajaa, pää riipuksissa mennä nyyhersi eteenpäin. Reessä makasivat

kangistuneina ne kolme miestä, jotka siihen aamulla lähdettäessä oli

sovitettu. Heidän sinipunerviksi pöhöttyneet kasvonsa lasittuneine

silmineen näkyivät rekeen ajautuneen lumen alta.

Lauri lähti tallustelemaan hitaasti etenevän reen perässä. Kun

hevonen tavan takaa pysähtyi, suistui hän aina suulleen rekeen.

Silloin havahtui hevonen liikkeelle ja Lauri kömpi omille jaloilleen.

Horjahdellen ja yhä hitaammin kulki hevonen, kunnes sen etujalat

pettivät kokonaan ja se putosi polvilleen. Turpa lumessa ja takaruumis

ylhäällä jäi se liikkumattomaksi paikalleen, Laurin huojuessa sen ohi

eteenpäin. --

* * * * *

Hän oli mielestään raahustanut lumessa kokonaisen iankaikkisuuden,

kun hän kuuli edestään myrskyn keskeltä saarnaavan äänen. Sitä kohti

vaistomaisesti kulkien tapasi hän joukon miehiä, jotka säretyn reen

kappaleista koettivat virittää nuotiota. Mutta kohta kun tulenliekkiä

vähän näkyi, sammutti sen myrsky. Siitä huolimatta jatkoivat miehet

itsepintaisesti ja ääneti virityspuuhiaan. Viereen oli pysähtynyt muuan

kanuunahevonen, joka oli pudonnut omituiseen istuvaan asentoon. Se

heitteli päätään herkeämättä ylös ja alas ja sen pitkiksi puikoiksi

jäätyneet turpakarvat kilahtelivat. Mutta kanuunan päälle oli asettunut

seisomaan muuan Uudenmaan rykmentin mies, jota armeijassa oli sanottu

papiksi, siksi että hänellä seurasi repussaan aina raamattu, jota

hän leiritulilla oli usein tovereilleen lukenut. Mielipuolisesti

pöllötellen turvonneilla silmillään ja kiivaasti käsiään huitoen

huusi hän saarnaavalla äänellä: "Huuto idästä, huuto lännestä, huuto

kaikesta neljästä ilmansuunnasta... Voi, sinä ihmisen lapsi, näin

sanoo Herra, Herra, Israelin maasta: loppu tulee; koko neljän maan

äären loppu tulee. Kaikki sinun vihollises ammottelevat suutansa sinua

vastaan, vihertelevät sinua ja kiristävät hampaitansa ja sanovat: me

olemme hänen hukuttaneet. Tämä on se päivä, jota me halasimme, me

olemme sen saaneet ja nähneet."

Lauri pysähtyi ja tuijotti tylsästi saarnaajaan. Ja pyryn keskeltä

ilmestyi mies toisensa jälkeen ja väristen sekä loksavin leuoin

pysähtyivät he kaikki, aivankuin tässä olisi ollut jotakin hyvin

tärkeätä tekeillä.

Yhtäkkiä ilmestyi siinä Laurin eteen Tuomas.

"Poika!" ärjäsi hän ja tyrkkäsi hänet vihaisesti liikkeelle.

Lauri lähti taas huojumaan eteenpäin ja Tuomas seurasi hänen

kintereillään. Mutta montakaan askelta ei Lauri ehtinyt kulkea, kun

hän suistui maahan. Silloin tempasi Tuomas hänet ylös ja ravisteli

häntä hurjasti. Mutta nähdessään, kuinka Lauria puistatti läpi ruumiin,

riisui hän äkkiä päältään univormukulunsa ja alkoi sitä kiskoa veljensä

ylle. Itsellään oli hänellä univormun alla lyhyt, napiton takki.

Tuuli riuhtasi sen levälleen sekä samoin hänen kuluneen ja likaisen

pellavapaitansa rintamuksen. Nähdessään hänen paljaan rintansa sekä

siinä punottavan pajunetinarven, havahtui Lauri selvään todellisuuteen.

Ensi kerran vanhinta veljeään sinutellen sanoi hän:

"Sinähän palellut itse, en minä tätä ota!" ja alkoi kiivaasti riuhtoa

univormua yltään.

"Huuti, nulikka, äläkä sinuttele esimiestäsi!" karjasi Tuomas ja kiskoi

viitan takaisin Laurin olkapäille. Sitten vyötti hän sen kiinni omalla

vyöllään.

"Mars eteenpäin!" komensi hän ja työnsi veljensä liikkeelle.

Tahdottomasti alkoi silloin Lauri siirrellä jalkojaan pöpperöisessä

lumessa. Väkivaltaisin heitoin laahaten jäykkää jalkaansa ontui Tuomas

hänen kintereillään. Kouristaen Lauria käsivarresta ja siten estäen

häntä lumeen kompastumasta puhui hän läähättäen:

"Etkö sinä ymmärrä, poika, että sinun täytyy päästä kotimaahan ja panna

siellä talo taas pystyyn?"

Äänettöminä raahustivat he sitten pitkän aikaa kahden eteenpäin

ja Tuomas piteli yhä Lauria käsivarresta. Viimein illan hämärässä

laskeusivat he jotakin rinnettä alaspäin ja tulivat pienen joen

uomalle. Siellä ei pyryyttänyt niin tuimasti ja etäämpänä näkyi uomaa

pitkin kulkevan alaspäin joukko miehiä ja muutamia hevosia. Tuomas

pysähtyi äyräälle ja sanoi:

"Laskeu tuonne uoman pohjaan ja marssi kiiruusti noiden toisten jälkeen

ja kun tulet kotiin, niin..."

Hän keskeytti lauseen ja kääntyi palatakseen.

"Minne sinä... etkö sinä tulekaan?" huusi Lauri murtunein äänin.

"Huuti, poika!" ärjäsi Tuomas. "Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä palaan

miehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet myrskyyn

ja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!"

Lauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja

kääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi

äyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä

ontumaan kohti.

"Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!" karjui hän.

Silloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään

häämöttävien miesten perään.

* * * * *

Kesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen

palasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä.

Mutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli

niin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä,

vaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä

sijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta

ilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan

kivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho

korkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät rehevinä pajupensaat.

Aitan kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta

ei ollut haamuakaan jälellä.

Niin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt

kumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki

muukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten toisetkin

omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä, joten vihollinen

oli sinnekin tiensä löytänyt.

Kun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi

jaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis lähinnä

äitiä. Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne Tuomaskin

jäi satojen muiden suomalaisten kera?

Mieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän

olisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena

jotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja

niin hän äänetönnä ja synkkänä tuijotti eteensä.

Mutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä hedelmöittymisen

ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi ja herttaisesti

kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen laulua ja kukkivat

kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti tuuheammalta kuin koskaan

ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä uuteen elämään kutsuakseen

asettui sen latvaan käki ja kukkui niin helisevän riemuisasti kuin ei

se kyllikseen olisi voinut rauhan päivää ylistää.

Lauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän

äänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa

tyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi

sormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden

vallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten hänkin.

Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion tienoilla

suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa. Vaistomaisesti

olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan. Käytyään ensin

tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään tämän omaisia eikä

sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin syntymäsijoille.

Kun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he

samalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona. Se

oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita tuhansien

muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen elämä silloin kaiken

puuttuessa saatiin uudelleen tavallista uraansa kulkemaan, sitä on

myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa kasvaneiden sukupolvien työläs

käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon koettelemusten ajan kestäen

olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja kulkutautien kourilta, kävivät

työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden luottamusta. Ja koko luonto, joka

äsken oli liittoutunut vihollisten kanssa, koetellakseen tulevaisuuden

varalle, kuinka paljon tämä kansa kykeni kestämään ja oliko siitä

täyttämään historiallista kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin

tyytyväisenä kokeilujensa tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin

ihmisten työn. Harvoin on nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo

isonvihan jälkivuodet. Kilvan kantoivat silloin hedelmää vaimot ja

pellot, ja niin kohosivat kodit jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta

laajenivat viheriöivät vainiot, metsistä kaikuivat jälleen karjojen

kellot yhdessä paimentorvien kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat

lapsilaumat.

Uudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla perillisillä

ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita miehuusvuosiaan, kun

jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin saattoi Lauri jo lähettää

vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka kaatui Lappeenrannan luona.

Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen jatkuivat rauhanvuodet. Niiden

kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri yhä, niin että hänen kotinsa

ympärille vähitellen yleni kokonainen kylä, jossa asui pelkästään hänen

heimolaisiaan ja jälkeläisiään. Kuin vanhan testamentin patriarkka

eli hän heidän keskellään ja saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo

täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan

vaara maata uhata.

Silloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo kantatalon

pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen vaaria, joka

tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan pitkän elämänsä

varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia vaikeita aikoja, lausui

vaari:

"Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista

vaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin

hukkaanhan me silloin joutuisimme."

"Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä

meidät silloin periikään!" lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä.

"Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty",

virkkoi siihen vaari. "Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään kansan

elämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon. Kyllä

silloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää."

Ja ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään

tuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka

nojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja

lisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti:

"_Ei tätä kansaa hävitetä_!"

Tuuheiden kulmainsa alta tähysti hän terävästi lukuisaa

jälkeläisjoukkoaan ja vaieten tunnusti jokainen mielessään, että

hänellä, jos kellään, oli oikeus niin sanoa.