Samana iltana erään hienon ravintolan pöydässä istui vastakkain kaksi
miestä. Aterian alussa he puhelivat iloisesti toisilleen ja nauroivat
runsaasti. Ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiotaan. He tilasivat
pöytäänsä ruokalajin toisensa jälkeen, sitten kahvia, sikaareja,
likööriä; ja he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta. Sadat muut
siinä ravintolassa käyttäytyivät samoin kuin hekin; heissä ei ollut
mitään merkillepantavaa, kunnes toinen heistä äkisti nojautui pöytää
vasten etukumaraan, ja hänen tyytyväinen ilmeensä vaihtui ensin
hämmästykseen ja sitten pikaisesti ylenkatseeseen ja vihaan.
Hän kaiketi huudahti tämän silmänräpäyksen kiihkossa, sillä
muuan lähipöydässä istuva nainen kääntyi tuolillaan ja tähysteli
peittelemättömän uteliaasti näitä kahta miestä. Hän näki, kuinka toinen
heistä pudotti nyrkkinsä raskaasti pöytään ja kuinka hänen sormensa
sitten kaappasivat suonenvetoisesti pöytäliinan kouristukseensa. Miehen
toveri ojenti tyynnyttävästi kätensä.
He alkoivat puhella kiihtyneesti, — toinen näytti kyselevän, ja toinen
vastaili hiukan alakuloisesti. Joskus kuului sadatteleva huudahdus; ja
viinuri, joka parhaillaan toi ruokalistan läheiseen, vapaana olevaan
pöytään, viivähti siinä hetkisen kuunnellakseen.
He puhuivat jostakin naisesta. Hänellä — naisella — näytti olevan
tunnollaan yhtä ja toista. Silloin ja silloin hän oli menetellyt niin
— toisella kertaa edelleen niin ja niin. Mies, joka tähän saakka oli
vastaillut lyhyesti, kertoi nyt ilmeisesti omia kokemuksiaan samasta
naisesta. Hänen puheessaan toistui useasti "minä" — ja jälleen "minä"
— toisinaan hän taas mainitsi nimen "Coralie." Hänen toverinsa, joka
nyt kuunteli melkein äänettömänä liittäen vain silloin tällöin joukkoon
lyhyen huomautuksen ja milloin ihmettelevän, milloin tuskallisen tahi
joskus inhoavan huudahduksen, nojasi kyynärpäitään pöytään ja tuki
kasvojaan käsillään. Sitten hän äkisti paljasti kasvonsa ja sanoi
hampaittensa takaa:
"Kyllä ymmärrän! Minä tunnen tämän naistyypin, — se ei koskaan
riko käskyjä kirjaimellisesti, — se on siihen liian arka. Mutta se
ei myöskään koskaan täytä käskyjen henkeä, — siihen se on liian
turmeltunut. Tunnen heidät, — mutta, Jumalani, en uskonut häntä
samanlaiseksi. Hän näytteli, — niin, näytteli lapsen viattomuutta —."
"Kyllä, — sinulle, Traill. Hän tiesi, kuinka sinut on kesytettävä.
Mutta minä en jaksa nähdä sinua petettävän. Näin täydellisesti. Sinä
kyllä huomaisit lopulta itsekin, mutta —"
"Liian myöhään?"
Devenish nyökkäsi. Sitä hän oli tarkoittanut.
He nousivat pöydästä. Traill otti laskun viinurilta, joka oli palvellut
heitä.
"Maksakaa kassaan, herra; olkaa hyvä", sanoi viinuri kumartaen.
Hän seurasi heitä puolimatkaan ovelle; he olivat unohtaneet hänen
juomarahansa. Oli ilmeistä, että he olivat sen huomaamattaan
unohtaneet, ja hän toivoi, että nyt äkkäisivät hänet ja muistaisivat
laiminlyöntinsä. Mutta vieraat eivät panneet merkille hänen liikkeitään.
* * * * *
Kello yhdeksän aikaan Janet tuli tapaamaan Sallya. Tytön etuhuoneen
ikkunoista näkyi valoa, kun hän saapui katuovelle. Janet astui
porraskäytävään ja alkoi nousta seuraavaan kerrokseen; mutta
puolitiessä hän pysähtyi, kuullessaan kahden miehen seisahtuvan
alaovelle kiihtyneesti puhellen. Seuraavassa hetkessä hän kuuli äänen
sanovan: "Hyvää yötä, Devenish veikko." Ja sitten kuului askeleita
portaissa hänen takanaan.
Janet nousi edelleen ylös portaita, ja askelet hänen alapuolellaan
seurasivat häntä. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, kuka tulija mahtoi
olla, ennenkuin hän pysähtyi Sallyn ovelle ja jäljissä kulkeva mies
seisahtui hänen taakseen. Silloin Janet kääntyi. Hänen silmänsä
pyöristyivät ja hän oli sanomaisillaan jotakin kirpeätä. Mutta hän
malttoi mielensä ja kysyikin sen sijaan:
"Olettehan mr Traill?"
Mies katsahti häneen tarkemmin siinä hämärässä.
"Olen; mistä sen tiesitte?"
"Minä olen miss Hallard."
"Ah, niin! Sallyn ystävä —"
"Ainoa ystävä," sanoi Janet. Hänen silmänsä eivät värähtäneetkään.
"Tahdotte kolhaista minua huomautuksellanne?"
"Kyllä."
"Teitä kenties hämmästyttää, kun kuulette minun tunnustavan, että olin
ansainnut sen?"
"Kyllä; minä hämmästyn. Eikö ole vahinko, ettette ole huomannut tätä
totuutta aikaisemmin?"
"No niin, täytyyhän jokaisen meistä kokea pahojakin päiviä elämässään,"
sanoi Traill jäykästi. "Sally on kokenut omansa, mutta arvaan, että ne
ovat nyt ohitse. Kuvittelen tulevani juuri koulusta, missä minut on
pakotettu oppimaan läksyni."
"Mitähän te tarkoitatte?"
"Odotatteko, että minä selittäisin sen teille?"
Tässä siis näytti alkavan heidän taistelunsa, jonka Janet monesti oli
arvellut väistämättömäksi.
"En odota; en suinkaan," hän vastasi.
"No, hyvä. Jos te olette menossa sisälle —"
"Olen. Minä menen." Hän aukaisi etuhuoneen oven. Huone oli kirkkaasti
valaistu — kaikki kynttilät olivat sytytetyt. Sallyn hattu näkyi
pöydällä.
"Odottakaa hetkinen," sanoi Traill.
Janet kääntyi ympäri.
"Olisin iloinen, jos te sallisitte minun tavata tytön kahdenkesken niin
pian kuin suinkin," pyysi Traill. "Haluaisin puhua hänen kanssaan.
Minulla on hyvä joukko sanottavaa."
"Minä poistun," myöntyi Janet.
"Ei, — ei toki, haluan, että tapaatte hänet ensin. Hän kenties odottaa
juuri teitä. Hän kai kutsui teidät luokseen, — lähetti teille sanan
tänään iltapuolella, hiukan viiden jälkeen, — mitä?"
"Ei, en ole kuullut hänestä mitään tänään. Eilen tapasin hänet
viimeksi. Koputan hänen ovelleen. Sally!" Hän kutsui tyttöä ja koputti
samalla. Traill meni uunin luo. Ei kuulunut vastausta.
"Täytyyhän hänen olla sisällä," sanoi Janet. "Tuossa on hänen
hattunsa." Hän koputti uudelleen. Ei vastausta.
Janet kääntyi puhumaan Traillille. "Olisikohan hän jo nukkumassa? Hän
näytti eilen hirmuisen väsyneeltä."
Hän kolkutti vielä ja väänteli lukonkahvaa. Sitten hän kumartui
katsomaan avaimenreijästä. Avain oli sisäpuolella, mutta hän saattoi
kuitenkin nähdä, että makuuhuoneessakin oli valoa. Äkisti Janet oikasi
vartensa suoraksi. Hänen poskensa ja huulensa vetäytyivät aivan
valkoisiksi.
"Mr Traill," hän sanoi ontosti, "ovi on lukittu sisäpuolelta ja
huoneessa on valoa."
Mies ei säikähtynyt. "Antakaahan, kun minä koetan ovea," hän sanoi.
"Eihän sitä ole voitu lukita sisäpuolelta, ellei Sally ole siellä."
Janet vetäytyi väristen syrjään, ja Traill rytyytti ovea. Sitten hänkin
kumartui katsomaan avaimenreijästä.
"Hyvä Jumala! Olette oikeassa!" hän sanoi ääni paksuna.
Janetin katse harhaili miehen kasvoista oveen ja jälleen takaisin.
Kun hän uudelleen huuteli Sallya nimeltä, hänen aistinsa terottuivat
herkimmilleen, mutta hän ei kuullut heikointakaan äännähdystä seinän
takaa. Täytyihän Sallyn olla siellä — hänen täytyi olla siellä! Miksikä
hän sitten ei vastannut? Minkätähden ei?
Traill harppasi huoneen toiseen päähän.
"Mitä te nyt aiotte?" kysyi Janet. "Jotakin on tehtävä! Mitä te aiotte
tehdä?"
"Murran oven auki," vastasi Traill.
Hän haki asetta tulipesän luota. Silmäili etsien ympäri huoneen.
"Ottakaa tuoli! Ottakaa tuoli!" huusi Janet.
Traill tarttui raskaan tuolin selkänojaan, kohotti tuolin ilmaan ja
paiskasi sen ovea vastaan. Rämähti, ja puu kuului risahtelevan. Sitten
oli jälleen hiljaista.
Mies tarttui uudelleen tuoliin.
"Odottakaa!" pyysi Janet. Hän huusi Sallyn nimen jälleen valittavasti.
Ei kukaan vastannut.
"Iskekää nyt!" huudahti Janet melkein mielettömänä.
"Iskekää nyt!"
Traill löi ovea tuolilla. Ja uudelleen, yhä hurjemmin.
"Ovi murtuu," sanoi Janet.
Mies nosti tuolin päänsä ylle ja viskasi sen jälleen oveen. Vuorauksen
pieleen syntyi pitkä repeämä, joka ulottui ylhäältä alas asti. Kun
Traill ponnisti olkaansa ovea vasten, myöti vuoraus sen verran, että
repeämä laajeni pieneksi raoksi.
"Tuokaa hiilihanko!" käski Traill.
Janet juoksi totellen sitä hakemaan. Traill työnsi sen oven halkeamaan
ja väänsi sen avulla rakoa suuremmaksi, kunnes hän sai kätensä
mahtumaan sisään lukon kohdalta.
"Varokaa kättänne," kehoitti Janet.
Mies ei vastannut, — hän vain tunki kättään pitemmälle, ja puun
sirut tunkeutuivat hänen ihoonsa, repien sen verille. Punaiset
juovat alkoivat valua pitkin valkoiseksi maalattua oven vuorausta.
Janet tarkasteli miehen kasvoja. Ne olivat harmaan kalpeat, ja hänen
silmäteränsä olivat pelon laajentamat. Hengitys suhisi läähättävinä
puuskahduksina hänen sieraimistaan, kun hän ponnisteli, tavoittaakseen
avaimen.
"Nyt se on kädessäni", hän kuiskasi. "Vääntäkää hiilihangolla tätä
repeämää suuremmaksi, muuten minä en saa liikutetuksi kättäni?"
Janet painoi peljästyksen enentämillä voimilla hiilihangon vartta,
ja vihdoin hän kuuli avaimen vääntyvän lukossa. Hän rynnisti vielä
kerran ruumiinsa kaikella painolla hangon vartta vastaan, ja Traill sai
kiskaistuksi raadetun kätensä pois aukosta.
He pidättivät kumpikin hengitystään, kun Traill tarttui lukon kahvaan
ja aukaisi oven. He horjuivat pahoinvoinnista. Janet puolittain
juoksi, puolittain kaatui sisälle huoneeseen. Traillin pitkät askeleet
pysyttivät hänet tytön rinnalla.
Sally oli sisällä. Hän makasi vuoteellaan riisuutumatta, jäsenet
väkivaltaisesti koukistuneina. Tytön toinen käsivarsi peitti hänen
kasvojaan, toisen hän oli ojentanut päänsä yläpuolelle, tarttuen
sormillaan jäykästi pieluksen kulmaan.
Janet kumartui parahtaen vuoteen ylle. Traill nosti hätäisesti
lattialta hänen jaloistaan pienen pullon, luki sen nimilapun ja työnsi
pullon kauhistuneena taskuunsa.
"Poistakaa tytön käsivarsi hänen kasvoiltaan", hän kuiskasi. "Tyttö
tukahuttaa itsensä.
"Tukahuttaa!" Janet väänsi käsivarren syrjään. Sallyn kasvojen ilmeestä
kuvastui pelkkää kärsimystä, — ikäänkuin hirmuinen rautakoura olisi
tarttunut hänen kurkkuunsa ja pusertanut hänestä hengen viimeisenä,
tuskaa täynnään huokuvana henkäyksenä. "Katsokaa! Tukahuttaa itsensä?
Hän on kuollut!"
Voihkaisten Traill pakottautui lähemmäksi. Hän kietoi käsivartensa
Sallyn ruumiin ympärille. Hän nosti sen vuoteesta. Ruumis valahti hänen
olkaansa vasten, ja tytön pää riippui velttona elottoman kaulan varassa.
"Sally on kokenut pahoja päiviä", sanoi Janet käheästi, "mutta,
Jumalani! nyt ne ovat ohitse!"