Sally laski kirjeen pöydälle ja toivoi, että hän olisi osannut itkeä;
mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina ja kirveltävinä. Mauricen pikku
kirjeen huvittavat kompastelut, pisteiden pois jättäminen ja kirjeen
lapsellisen sävy kokonaisuudessaan liikuttivat tytön mieltä, mutta ne
eivät saaneet häntä edes hymyilemään. Hän ymmärsi kirjeestä vain sen,
että Maurice siinä jätti hänet hyvästi, luvaten yksistään vain pitää
hänestä. Pojan rakkaus riitti vain hänen "mammalleen", ja hänen äitinsä
oli sanonut, että "hän on." Sally ei ollut.
Mutta tytöllä oli tunnossaan toinen lohdutus. Traill ei ollut
vastannut; ja Sally arvasi, että Jack olisi kuitenkin ilmoittanut,
ellei hän saapuisi. Tyttö oli vakuutettu, ettei mies antaisi hänen
turhaan odottaa itseään ja vasta viime hetkessä masentua, toivossaan
pettyneenä.
Kellon lähetessä neljää hän alkoi rakennella teepöytää kuntoon. Hän
otti esille kauniit kiinan-porslitnit, jotka hän heidän ulkomailta
palatessaan oli ostanut yhdessä Traillin kanssa. Vesikattila humisi
ja soitteli kaasukeittiön yllä. Kun kaikki oli valmiina, Sally
koetti istua tyynenä ja rauhallisena, mutta hänen silmänsä pälyivät
lakkaamatta pieneen Sèvres-kelloon. Ja vähän väliä hän nousi
katselemaan ikkunastaan alas kadulle.
Vihdoin hän kuuli askelten kaikua porraskäytävästä. Hän hengähti
syvään, ja epämääräinen äännähdys tunkeutui hänen huuliltaan. Askelet
nousivat ylemmäksi ja lähemmäksi, ja tyttö alkoi väristä; hänen kätensä
vapisivat: hänen koko ruumiissaan ajelivat kylmänväreet toisiaan
ylös ja alas pitkin hänen varttaan ja jäseniään. Hän ei ollut nähnyt
Traillia kolmeen kuukauteen, ja nyt hän pelkäsi, ettei hän kestäisi
tätä tapaamista niin tyynenä kuin hän oli luvannut. Sitten kuului
ovelta koputus. Sallyn kurkkua kouristi äkillinen kirkaisu, joka pyrki
hänen huulilleen, mutta hän nieli sen takaisin alas. Nojautuen uunin
reunukseen niin rauhallisesti kuin taisi, hän kutsui:
"Sisään."
Traill tuli sisälle. Tyttö kuuli hänen jälleen sulkevan oven. Silloin
hän rohkeni kääntyä ja katsahtaa ympärilleen. Traill seisoi hetken
liikkumattomana ovipielessä; sitten hän tuli tyttöä kohti, käsi
tervehdykseen ojennettuna.
"Kuinka voit, Sally?" hän kysyi. Nämä sanat tulivat umpimähkäisesti
hänen huulilleen. Hänkin tunsi aivoissaan humisevan ja jyskyttävän
vasten tahtoaan.
Sally ojensi kätensä. Hänen kylmät sormensa viivähtivät lyhyen hetken
Traillin puserruksessa; sitten hän veti ne takaisin.
"Anna hattusi minulle," hän pyysi.
Traill antoi ja tarkkasi katseineen tyttöä, kun tämä meni ja ripusti
hatun vaatenaulakkoon ovenpieleen. Sitten mies kääntyi katselemaan
tulipesää, jossa kattila porisi ja kiehui kaasuliekin yllä.
"Tiedätkö, että kattilasi kuohuu kohta ylitse?" hän pakottautui
sanomaan.
"Niin kai. Minä kiehautan parhaillaan teetä. Saanhan tarjota sinulle
kupillisen?"
"Oh, kernaasti. Sinä puolittain lupasitkin sen kirjeessäsi."
Hän heilautti päätään vanhaan tapaansa, ja puoliksi ilkamoiva hymy
nousi hänen huulilleen. Sally ei osannut hymyillä vastaan.
"Toivon, että sinun on hyvä asua täällä", sanoi Traill, kun tyttö
kumartui hoitelemaan teekattilaansa.
"Kyllä. Varsin hyvä."
"Minä lähden illalla Devenishin seurassa ravintolaan", jatkoi Traill
puhettaan. Hänen oli työläs keksiä tällä hetkellä mitään sanottavaa.
"Muistathan sinä hänet, eikö niin?"
"Oh, kyllä, — minä muistan. Hän kävi täällä katsomassa minua muutamia
viikkoja sitten."
"Kävikö? Hän on iloinen velikulta", sanoi mies kevyesti. "Pidätkö sinä
hänestä?"
"En ole tullut sitä ajatelleeksi."
"No, tuskinpa sitten pidät. Etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen?"
"En. Minä olen ollut poissa Lontoosta."
"Poissa?"
"Niin, olin Cailshamissa. Äitini luona."
"Kah, sehän oli kauniisti tehty, luullakseni. Iloitsen, kun sinä hiukan
liikut virkistykseksesi. Ymmärräthän, että minä melkein pelkäsin sinun
jäävän kaupunkiin koko kesäksi, ja se olisi kenties tehnyt sinut
sairaaksi. Murtanut sinut."
Sally tarjosi hänelle teekupin. "Miksikä sinä pelkäsi! sitä?" hän kysyi.
"Miksikä? Arveletko, että minä olisin iloinen, jos sinä murtuisit?"
Hän katseli tyttöä kummastellen.
"En usko, että surisitkaan sitä. Tahi surisitko?"
Sally sanoi tämän ystävällisesti, — hänen äänessään ei ollut
katkeruuden värettäkään. Voimakas liikutus, joka äsken oli vallannut
hänet, oli nyt voitettu. Hänen koko mielensä oli kiintynyt vain yhteen
ainoaan ajatukseen.
"Tietysti minä surisin", vastasi Traill. "Sehän on selvää. Kuvitteletko
sinä minua ajatuksettomaksi nulikaksi, joka häikäilemättä rientää vain
lemmenseikkailusta toiseen?"
"En suinkaan."
"Miksikä siis puhut noin? Tietenkin minä surisin. Vaikka sinä ja minä
emme voineet sopia elämään yhdessä —."
"Siitäkö sinusta nyt näyttää?" kysyi Sally.
"No niin, sovimmeko me sitten? Maksaako vaivaa puuttua enää siihen
juttuun? Ethän sinä voinut kuvitellakaan, että minunlaiseni mies sietää
itseään vakoiltavan, kuten sinä teit sinä iltana. En voi olettaakaan,
ettet sinä olisi sitä ymmärtänyt, — miksikä sinä muuten olisit
koettanut salata minulta tekoasi? Mutta senvuoksi minä en voinut heretä
ajattelemasta ystävällisesti sinusta."
"Sitten sinua ei kiusaa, vaikka minä pyysin sinua tulemaan luokseni?"
kysyi Sally innokkaasti.
"Ei; ei tietenkään! Miksikä se kiusaisi minua?"
"Tulisitko sinä joskus muulloinkin, ellen minä koskaan muistuta sinulle
mennyttä aikaa? Tulisitko?"
"Mielelläni. Kun minä nyt näen, että sinä ajattelet aivan järkevästi
ja tyynesti, niin minä tulen, — tulen kernaasti. Miksikä en tulisi? En
ymmärrä, miksikä meidän pitäisi olla toisillemme vihamielisiä."
"En minä myöskään," liitti Sally nopeasti. "En lainkaan."
Traill joi teensä. Kupit olivat pieniä, hän tyhjensi omansa yhdellä
siemauksella.
"Sinulla oli hupaista Cailshamissa?" hän kysyi.
Hän tunsi olonsa keventyneeksi. Tyttö näytti tyytyvän kohtaloonsa, —
hän ei olisi uskaltanut kuvitellakaan näin mieleistä havaintoa.
"En tiedä; ei ollut liiaksi hupaista. Olenhan kertonut sinulle, — enkö
olekin? — etten minä oikein sovi omaisteni kanssa."
"Olet kyllä. Mutta eikö ole vahinko, että niin on laita?"
Hän olisi niin mielellään suonut tytön viihtyvän Cailshamissa. Hän
olisi myöskin kernaasti nähnyt Sallyn kiintyvän Devenishiin. Mutta
hänellä ei mielestään ollut sittenkään syytä valittaa. Olihan tyttö nyt
järkevä, — ihmeteltävän järkevä.
"Kas niin," sanoi hän, koettaen karistaa yltään epämääräisen
painostuksen tunnon, joka kaikesta huolimatta ikäänkuin syrjästä vaani
tätä heidän yhdessäoloaan. "Sinähän kirjoitit, että haluaisit puhua
minun kanssani. Mitä sinulla on sanottavaa?"
"Etkö odota, kunnes olet juonut teesi?" kysyi
"Join sen —"
"Lisää?"
"Ei, kiitoksia. Ethän pahastu, jos tupakoin?"
Vastaukseksi tyttö sytytti tulitikun ja ojensi sen miehelle, odottaen,
kunnes Traill sai otetuksi savukkeen rasiastaan.
"Nyt sinä kerrot asiasi," sanoi mies, kun Sally oli viskannut tulitikun
käsistään.
Tyttö katseli hetkisen tulipesän ristikkoon, jonka takana vesikattila
höyrysi. Sitten hän kääntyi ja kohtasi miehen katseen.
"Tunnen itseni yksinäiseksi," hän sanoi.
Traill kesti hänen katseensa niin hyvin kuin taisi. Tiesihän mies, että
tytön elämä oli yksinäistä ja tyhjää. Hänen omatuntonsa, jonka ääntä ei
mikään tahdon ponnistus saa tukahutetuksi, oli monesti pakottanut hänet
sitä ajattelemaan. Mutta hän ei halunnut taipua.
"Se on ohimenevää," hän vastasi. "Ei sitä kestä alituisesti."
"Minä ajattelen toisin."
"Minkätähden? Ehkäpä sinä antaudut liiaksi sellaisen mielialan valtaan.
Etsi huvia itsellesi. Liiku hiukkasen. Toimi jotakin. Siten yksinäisyys
ei pääse vaivaamaan."
"Tiedän sen. Mutta mitä minä tekisin?"
"No niin," — täytyihän hänen vastata suoraan kysymykseen. "No niin.
Sinähän luet mielelläsi, eikö totta?"
"Luen!" huudahti tyttö. Sekö riittäisi hänelle!
"Ja sinulla on nämä huoneet hoidettavinasi. Hyvin monet naiset
valittaisivat sinun sijassasi työn paljoutta, ja selittäisivät, ettei
heidän aikansa riitä mihinkään muuhun."
"Sitten he eivät voi tuntea yksinäisyyttä."
"Niin juuri. Sitähän minä tarkoitan."
"Kyllä, mutta sinä unohdat erään seikan."
"Minkä sitten?"
"He puuhaavat jonkun toisen hyväksi. Kukaan et tee sitä oman itsensä
vuoksi. Etkö usko, että juuri siksi he jaksavatkin puuhata?"
Hän nojautui eteenpäin ja suuntasi katseensa itsepäisesti Traillin
silmiin. Hän tiesi, ettei mies nyt voisi vastata hänelle. Ja Traill
tiesi myöskin saman. Hän puhalsi suustaan ison savupilven ja viskasi
savukepätkän tulipesään.
"Mihin sinä tähtäät?" hän kysyi lujasti. Hänen luonteensa mukaista ei
ollut lähteä kiertelemään vaikeuksia kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt hän
näki, että työläs mutka oli hänen edessään. Hän päätti selviytyä siitä
heti. Esittäköön tyttö ajatuksensa, — hän antaa selvän ja riittävän
vastauksen. "Mihin sinä tähtäät?" hän toisti. "Haluaisitko minun
palaavan jälleen luoksesi, — jotta kokisimme samat ikävyydet uudelleen?"
"En!"
Nyt Traill tunsi joutuneensa ymmälle. Hänen katseessaan vilahti ensin
hämmästynyt ja sitten tutkiva ilme.
"Mitä sitten tarkoitat? Annahan kuulua, Sally." Tyttö käänsi pois
päänsä. Traill kuuli hänen kurkussaan pienen äännähdyksen, ikäänkuin
sanat jo pyrkisivät tytön huulille. Mutta Sally ei voinut puhua. Hän
peitti kasvonsa käsillään hetkeksi; antoi sitten käsiensä vaipua
syliinsä ja katsahti Trailliin jälleen.
"Kunpa minulla olisi lapsi", hän sanoi pikaisesti.
Traillin otsa rypistyi, — siihen syveni juova toisensa jälkeen. Syvään
hengähtäen hän heittäytyi takakenoon vasten tuolinsa selkänojaa.
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Jos minulla olisi lapsi," toisti Sally, "niin en olisi yksinäinen.
Silloin minulla olisi joku, kenen vuoksi eläisin."
Traill nousi äkisti seisomaan. "Sinä olet — sinä olet mieletön!" hän
huudahti.
Sally seisoi hänen sivullaan. Hän ojenti vapisevaa kättään, hipaisten
miehen nuttua.
"En, en; en ole. Tarkoitan, mitä puhun. Etkä sinä ymmärrä, mitä se
merkitsisi minulle, — minulle, joka virun täällä yksinäni päivä päivän,
yö yön jälkeen, eikä minulla ole koko maailmassa mitään, ei mitään
muuta kuin oma itseni."
Mies tarkasteli häntä kummastellen. "Jos minulle puhuisi näin kuka
toinen nainen hyvänsä," hän sanoi äkisti, "niin minä ajattelisin,
että siinä on viritetty minulle ansa, — keksitty halpa keino minun
häpäisemisekseni. Mutta sinä! Sinua minä ihmettelen! En ymmärrä sinua.
Mitä! Sinähän leimaisit itsesi koko maailman silmissä. — Siitä tulisi
myllynkivi sinun kaulaasi, eikä mikään lapsi."
"Etkö usko, että minut on jo tarpeeksi leimattu? Mitä sinä luulet
Devenishin kaltaisten miesten ajattelevan minusta?"
"Oh, hiiteen Devenish! Maailmassa on muitakin miehiä kuin Devenish.
Miehiä, jotka eivät tiedä sinusta mitään, ja jotka naisivat sinut minä
hetkenä tahansa."
"Kyllä, minä tapasin sellaisen. Hän uskoi minut enkeliksi — kunnes minä
tein tunnustukseni."
"Sinä tunnustit?"
"Niin."
"Jumalan nimessä, minkätähden? Sinun täytyy olla mieletön. Mikä lempo
sinut ajoi tunnustuksille?"
"Olisin muuten tehnyt väärin," sanoi tyttö rauhallisesti.
"Väärin? lörpötystä! Sinä hulluttelet! Pilaat koko elämäsi. Tiedätkö,
mitenkä _hän_ on elänyt, ennenkuin sinä tapasit hänet?" Näin hän koetti
kääntää syyn toisaalle, auttaakseen tytön järkiinsä, kuten hän ajatteli.
"Soisitko sitten mieluummin, että sinä vasta jälkeenpäin saisit
muilta kuulla, minkälaisen naisen sinä olet ottanut vaimoksesi? Etkö
sadattelisi hänen vaikenemistaan silloin, ja eikö hänen silloin olisi
myöhäistä katua — kuten sinunkin?"
Traill ei osannut vastata. Hän hapuili sanoja. Hänen huulensa jo
aukenivat, mutta sitten hän kääntyi syrjään äänettömänä.
"Jos minä olisin salannut, ja suostunut hänen vaimokseen," jatkoi
tyttö, "niin sinä varmaan olisit tuntenut mielesi kevyemmäksi. Mutta
minä olisin tehnyt väärin. Minä olisin aloittanut uuden elämän
valheessa."
Traill kääntyi jälleen. "Minun mieltäni sinun ei tarvitse keventää",
hän sanoi kylmästi. "Minä kohtelin sinua rehellisesti alusta loppuun
saakka. Minä varoitin sinua ensi hetkessä; kehoitin sinua välttämään
itseäni. Lähetin sinut tiehesi. Mutta sinä tulit takaisin. Pyysinkö
minä sinua palaamaan takaisin?"
Tällä hetkellä Sally muisti, mitä Janet oli sanonut hänelle, kun
Traillin lahja oli saapunut. "Joko sinä palautat tahi pidät sen,"
oli Janet sanonut, "niin sinun täytyy vastata hänelle. Ja sitä juuri
mies on tarkoittanutkin." Sally oli toistamaisillaan nämä sanat nyt
Traillille, mutta hän pidätti ne huulilleen. Oli parempi jättää mies
ajattelemaan, ettei häntä voitu syyttää mistään.
"Ei, minun mieleni on aivan rauhallinen," lisäsi Traill, "Jumalan
kiitos, minä en oleta itseäni pyhimykseksi, — minulla kyllä on peto
nahoissani; mutta minä olen kohdellut sinua suorasti. Aivan suorasti."
Tytön sormet vapisivat, mutta hän ei tahtonut vastustaa miehen
ajatustapaa. Hän oli päättänyt saavuttaa oman toiveensa, ja kaikki
muu oli toisarvoista. Ehkäpä mies oli kohdellut häntä suorasti. Sally
tahtoi uskoa niin.
"Auta minua sitten voittamaan yksinäisyyteni," hän pyysi. Tyttö näki
miehen kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastavan ilmeen, mutta se ei
peloittanut häntä. "Oh, enhän minä tarkoita, että sinun pitäisi tulla
elämään minun seurassani," hän jatkoi. "Mutta ellet sinä vihaa minua —."
"Minä en vihaa sinua," sanoi mies. Hän otti hattunsa naulakosta ja
tytön sydän vavahti tuskallisesti. "Sinun ei tarvitse puhua vihasta.
Mutta nyt sinä ajattelet sulaa mahdottomuutta. Minä en halua lasta
niskoilleni."
"Ei hän olisi sinun niskoillasi," puhui Sally kiihkeästi. "Sinun ei
tarvitsisi edes nähdä häntä. Sinä olet jalomielisesti turvannut minun
elämäni, — minä en pyydä penniäkään enempää. Ei sinun tarvitse peljätä,
että minä käyttäisin lasta, kiristääkseni sinua. Sinun ei tarvitsisi
sitten edes kuulla minusta enää! Jack, — olethan sinä kerran rakastanut
minua," hän sanoi valittaen. "Sinä rakastit minua kerran."
Mies kääntyi poispäin vaivaantuneena. "Hyvä Jumala!" hän huudahti.
"Puhuthan aivan kuin olisit järjiltäsi! Jos minulla olisi lapsi, niin
totta kai minä haluaisin sen myös omistaa. Enhän minä voisi hävetä
sitä. En voisi sitä kieltää ja hyljätä, niinkuin sinä vaadit minua
tekemään."
"Oh, saisithan sinä nähdä sen niin usein kuin haluaisit."
Mies seisoi ovella. Nyt hänen täytyisi sanoa totuus. Hän oli ajatellut
salata sen, säälien tyttöä; mutta nyt se oli sanottava.
"Sitten —, minä aion naimisiin," hän sanoi lujasti. "Huomaatko nyt,
kuinka mahdottomia sinä ajattelet?"
Tyttö vaipui tuolille, oudosti tuijottaen miestä kasvoihin.
"Sinä — naimisiin?" hän kuiskasi.
"Niin. Enkä minä halua, että myöhemmin sukeltautuisi esiin
kaikennäköisiä hälyyttäviä juttuja, kuten parhaillaan mrs Priestlyn
asiassa, joka —"
Sally nousi seisomaan.
"Mrs Priestlyn?"
"Niin, mitä hänestä? Tunnetko sinä hänet?"
"Mitä sinä hänestä?" kysyi tyttö.
"Minä olen hänen miehensä asianajaja."
"Sinä kuulustelet mrs Priestlyä?" Hän muisti erään aikaisemmin
näkemänsä kohtauksen oikeussalissa, — muisti kurjan naisen, jonka
laki oli paiskannut Traillin jalkoihin, hänen tallattavakseen. Tyttöä
kauhisti.
"Kuulustelen," vastasi Traill hänen kysymykseensä. "Mitä sinä tiedät
hänestä?"
Tyttö istui jälleen tuolilleen hervottomana, puhumatta mitään.
"Et halua kertoa?"
Sally pudisti päätään.
"No niin, ei se olekaan välttämätöntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä,
että minä olisin raahannut sinut oikeuteen todistajaksi, vaikka olisit
kertonutkin. No, nyt sinä kuitenkin tunnet tapauksen, johon minä
viittasin. Kuule siis, — sellaisia juttuja en minä toimita omalle
osalleni; sinun ei kannata enää puuttua siihen asiaan. Minä tulen
toisinaan katsomaan sinua, jos haluat; mutta vain sillä ehdolla, että
me yksistään puhelemme vanhoina ystävinä. Ja kun minut on vihitty,
sitten tietysti täytyy kaiken päättyä."
Sally kohotti päänsä. Hänen silmänsä leimahtelivat, — hänen huulensa
olivat puristuneet ohueksi, värittömäksi viivaksi.
"Sinäkö vihille, — sinä, joka vihasit avioliittoa!" hän huusi
raivokkaasti. "Sinä, joka et uskonut avioliittoon, — vannoit, ettet
koskaan alistuisi sen kahleisiin! Oh, mene! Mene!"