Sallyn mieli kuohahteli vihasta ja katkeruudesta, hänen odotellessaan
Knightsbridgessä seuraavaa Hammersmith-vaunua.
Vedonlyönti oli loukannut häntä. Tarjous oli häpeämätön! Luuliko
mies, että hänen tuttavuutensa oli ostettavissa? Hän kyllä saa
nähdä erehtyneensä! Kymmenen puntaa? Olihan se naurettavaa! Kukapa
mies uhraisi sellaisen määrän rahaa pelkästään voittaakseen uuden
tuttavuuden. Sally oli tunnossaan vakuutettu, että vaikka hän jälleen
kohtaisikin tuntemattoman ja puhuttelisi häntä, ei mies koskaan
maksaisi sitä määrää, jolla hän vedonlyönteineen rehenteli. Niin, se
oli pelkkää rehentelyä, — eihän hänen tarvinnut vastata sanoistaan.
Kymmenen puntaa! Luoja paratkoon, hänhän saisi kymmenellä punnalla
uuden silkkihameen, päällysnutun, hatun, uuden kaulapuuhkan, — ja
silti hänelle jäisi vielä rahaa taskuunkin. Mutta jos mies luuli, että
tällaisen rahamäärän helähdys saisi hänet kesytetyksi, niin nähköön nyt
erehdyksensä.
Kaikki ne miellyttävät vaikutelmat, joita tuntematon oli tytössä
herättänyt, olivat nyt tiessään. Hän tunsi vain halveksumista. Olihan
helppoa rehennellä, — se ei maksanut mitään.
Pysäkille ajoi nyt seuraava Hammersmithiin menevä vaunu. Tyttö nousi
siihen ja koetti turhaan unohtaa kohtauksensa tuntemattoman kanssa.
Sallyn asuintoveri, miss Hallard oli saapunut kotiin jo ennen häntä.
He olivat vuokranneet yhteisen huoneen eräältä täysihoitolan emännältä
Hammersmithin Niittyrannalla. Nyt, kun Sally astui sisään, seisoi Janet
Hallard peilin edessä sukimassa lyhyitä hiuksiaan. Hän oli riisunut
puseronsa, ja hänen alastomat, ohuet käsivartensa muodostivat teräviä
kulmia, kun hän molemmin käsin järjesteli harrittelevaa tukkaansa.
Tytön huulien välissä kärysi pitkäimukkeinen Virginia-savuke.
"Märkä?" kysyi hän lyhyesti, päätään kääntämättä.
"Lionnut," vastasi Sally, riisuen hattuaan.
"Jos sinä olisit ostanut sateenvarjon sen huokean silkkihameen asemesta
—."
"Arvasin sinun puhuvan juuri tästä."
"Satoiko nyt, kun tulit pysäkiltä?"
"Ei. Nyt on tauonnut, Mutta minä kastuin jo kaupungissa; ja vaunuissa
oli tilaa vain ulkona katolla."
"Erinomaisen mukavaa!" sanoi miss Hallard.
Hän taivutteli hiuksiaan monenmoisiin koukeroihin ja kiinnitti niihin
lukemattomia käherryspuikkoja.
Tämä tyttö on uuden, kumouksellisen tyypin naisia. Hänellä on hyvin
vähän — tokko ollenkaan — yhteistä sen naislajin kanssa, johon Sally
Bishop kuului. Sally Bishop on ennenkaikkea nainen. Miss Hallardissa
on juuri _naista_ kaikkein vähimmin. Kohtalon leikki oli tehnyt hänet
naiseksi, mutta hänen litteätä, epämuodostunutta rintaansa ei koskaan
oltu tarkoitettu lasta imettävän äidin rinnaksi. Hänen pitkät, kaidat
kasvonsa, älykäs, mutta suhteettoman laaja otsansa, ohuet huulensa,
— koko hänen olemuksensa oli epänaisellinen Hän kuului siihen
naisluokkaan, joka voi tuntea syvintä harrastusta oman sukupuolensa
elämään, mutta joka ei itse voi koskaan sen elämää — elää.
Nämä kaksi niin vastakkaista tyttöä nyt asuivat yhdessä ja olivat
ystäviä. On selittämätöntä, mitenkä ystävyys heidän välillään on
mahdollista. Se on niitä luonnon salaisuuksia, joita me voimme vain
todeta, mutta emme pysty niitä ymmärtämään.
Kuitenkaan heidän ystävyytensä ei ollut niin läheistä, että se olisi
pakoittanut Sallyn kertomaan toverilleen tämäniltaisen seikkailunsa.
Itse asiassa hän halusi kertoa kokemuksensa, mutta tietäen, että
Janet silloin kietoisi hänet lukemattomin kuivanjärkevin kysymyksin,
joihin hän ei aina kyennyt vastaamaan, uskoi hän parhaaksi vaieta.
Ystävättären terävyys pelotti toisinaan häntä.
"Käytä peiliä nyt, jos tarvitset," sanoi Janet ja poistui vuoteensa luo.
Sally aikoi väsyneesti riisuutua.
"Minä olen lopen uuvuksissa!" huokasi hän.
Janet ei sanonut mitään. Siniset juovat, jotka yhä uudelleen ja yhä
tummempina ilmaantuivat Sallyn silmien alle, olivat jo aikaa ennen
puhuneet hänelle selvää kieltään tytön riutumuksesta.
Sally katsahti peiliin. "Miltä minun silmäni näyttävätkään!" huudahti
hän.
"Tiedän sen."
"Surkeat, eikö totta?"
"Pahanlaiset. Etkö sinä voi edes vaatia lisää palkkaa, koska ne
teettävät sinulla ylityötä?"
"Se ei käy, — ne ottaisivat toisen minun tilalleni."
"Anna heidän ottaa."
"No niin, entä miten silloin käy?"
"Menet näyttämölle."
Sally katsahti jälleen arvostelevasti kuvaansa pienessä,
mahonkipuitteisessa peilissä. Hän koetti olla näkemättä kasvojensa
väsynyttä ilmettä ja niiden riutumusta osoittavia merkkejä.
"Luuletko, että minä kelpaisin tämän näköisenä?" kysyi hän.
"Eivät puoletkaan operettinaisista vedä sinulle vertoja."
"Paljonko minä siellä saisin?"
"Kaksi puntaa viikossa."
"Saman minkä sinä saat piirustuskoulussa."
"Niin, mutta sinun täytyisi ansaita se työlläsi. Minä saan palkan
avustuksena."
"Niin, tietysti. Mutta mitä minun on tehtävä? Ei kai mitään
konekirjoituksen tapaista."
"Tuskinpa vain. Mutta ehkäpä sinulta vaadittaisiin enempääkin kuin
työtä."
"En ymmärrä sinua."
"Katsos, kun näyttämön ohjaaja hyväksyy tuntemattoman tytön
operettikuoroon, niin hän arvelee silloin osoittaneensa tytölle
suosiotaan. Otaksun, että asia niin onkin. Hän vaatii silloin
vastapalvelukseksi tyttöä tutustumaan monen moniin hienoston
nuorukaisiin, ja hän maksaa suosikilleen kaksi puntaa viikossa siitä,
että tyttö liehuu lavalla nähtävänä, on kauniin näköinen ja herättää
nuorten miesten huomiota. Sellaiset ovat olosuhteet."
Sallyn kasvot tummenivat. "Elämä on kaiketikin inhoittavaa," sanoi hän.