III LUKU.

Sallyn mieli kuohahteli vihasta ja katkeruudesta, hänen odotellessaan

Knightsbridgessä seuraavaa Hammersmith-vaunua.

Vedonlyönti oli loukannut häntä. Tarjous oli häpeämätön! Luuliko

mies, että hänen tuttavuutensa oli ostettavissa? Hän kyllä saa

nähdä erehtyneensä! Kymmenen puntaa? Olihan se naurettavaa! Kukapa

mies uhraisi sellaisen määrän rahaa pelkästään voittaakseen uuden

tuttavuuden. Sally oli tunnossaan vakuutettu, että vaikka hän jälleen

kohtaisikin tuntemattoman ja puhuttelisi häntä, ei mies koskaan

maksaisi sitä määrää, jolla hän vedonlyönteineen rehenteli. Niin, se

oli pelkkää rehentelyä, — eihän hänen tarvinnut vastata sanoistaan.

Kymmenen puntaa! Luoja paratkoon, hänhän saisi kymmenellä punnalla

uuden silkkihameen, päällysnutun, hatun, uuden kaulapuuhkan, — ja

silti hänelle jäisi vielä rahaa taskuunkin. Mutta jos mies luuli, että

tällaisen rahamäärän helähdys saisi hänet kesytetyksi, niin nähköön nyt

erehdyksensä.

Kaikki ne miellyttävät vaikutelmat, joita tuntematon oli tytössä

herättänyt, olivat nyt tiessään. Hän tunsi vain halveksumista. Olihan

helppoa rehennellä, — se ei maksanut mitään.

Pysäkille ajoi nyt seuraava Hammersmithiin menevä vaunu. Tyttö nousi

siihen ja koetti turhaan unohtaa kohtauksensa tuntemattoman kanssa.

Sallyn asuintoveri, miss Hallard oli saapunut kotiin jo ennen häntä.

He olivat vuokranneet yhteisen huoneen eräältä täysihoitolan emännältä

Hammersmithin Niittyrannalla. Nyt, kun Sally astui sisään, seisoi Janet

Hallard peilin edessä sukimassa lyhyitä hiuksiaan. Hän oli riisunut

puseronsa, ja hänen alastomat, ohuet käsivartensa muodostivat teräviä

kulmia, kun hän molemmin käsin järjesteli harrittelevaa tukkaansa.

Tytön huulien välissä kärysi pitkäimukkeinen Virginia-savuke.

"Märkä?" kysyi hän lyhyesti, päätään kääntämättä.

"Lionnut," vastasi Sally, riisuen hattuaan.

"Jos sinä olisit ostanut sateenvarjon sen huokean silkkihameen asemesta

—."

"Arvasin sinun puhuvan juuri tästä."

"Satoiko nyt, kun tulit pysäkiltä?"

"Ei. Nyt on tauonnut, Mutta minä kastuin jo kaupungissa; ja vaunuissa

oli tilaa vain ulkona katolla."

"Erinomaisen mukavaa!" sanoi miss Hallard.

Hän taivutteli hiuksiaan monenmoisiin koukeroihin ja kiinnitti niihin

lukemattomia käherryspuikkoja.

Tämä tyttö on uuden, kumouksellisen tyypin naisia. Hänellä on hyvin

vähän — tokko ollenkaan — yhteistä sen naislajin kanssa, johon Sally

Bishop kuului. Sally Bishop on ennenkaikkea nainen. Miss Hallardissa

on juuri _naista_ kaikkein vähimmin. Kohtalon leikki oli tehnyt hänet

naiseksi, mutta hänen litteätä, epämuodostunutta rintaansa ei koskaan

oltu tarkoitettu lasta imettävän äidin rinnaksi. Hänen pitkät, kaidat

kasvonsa, älykäs, mutta suhteettoman laaja otsansa, ohuet huulensa,

— koko hänen olemuksensa oli epänaisellinen Hän kuului siihen

naisluokkaan, joka voi tuntea syvintä harrastusta oman sukupuolensa

elämään, mutta joka ei itse voi koskaan sen elämää — elää.

Nämä kaksi niin vastakkaista tyttöä nyt asuivat yhdessä ja olivat

ystäviä. On selittämätöntä, mitenkä ystävyys heidän välillään on

mahdollista. Se on niitä luonnon salaisuuksia, joita me voimme vain

todeta, mutta emme pysty niitä ymmärtämään.

Kuitenkaan heidän ystävyytensä ei ollut niin läheistä, että se olisi

pakoittanut Sallyn kertomaan toverilleen tämäniltaisen seikkailunsa.

Itse asiassa hän halusi kertoa kokemuksensa, mutta tietäen, että

Janet silloin kietoisi hänet lukemattomin kuivanjärkevin kysymyksin,

joihin hän ei aina kyennyt vastaamaan, uskoi hän parhaaksi vaieta.

Ystävättären terävyys pelotti toisinaan häntä.

"Käytä peiliä nyt, jos tarvitset," sanoi Janet ja poistui vuoteensa luo.

Sally aikoi väsyneesti riisuutua.

"Minä olen lopen uuvuksissa!" huokasi hän.

Janet ei sanonut mitään. Siniset juovat, jotka yhä uudelleen ja yhä

tummempina ilmaantuivat Sallyn silmien alle, olivat jo aikaa ennen

puhuneet hänelle selvää kieltään tytön riutumuksesta.

Sally katsahti peiliin. "Miltä minun silmäni näyttävätkään!" huudahti

hän.

"Tiedän sen."

"Surkeat, eikö totta?"

"Pahanlaiset. Etkö sinä voi edes vaatia lisää palkkaa, koska ne

teettävät sinulla ylityötä?"

"Se ei käy, — ne ottaisivat toisen minun tilalleni."

"Anna heidän ottaa."

"No niin, entä miten silloin käy?"

"Menet näyttämölle."

Sally katsahti jälleen arvostelevasti kuvaansa pienessä,

mahonkipuitteisessa peilissä. Hän koetti olla näkemättä kasvojensa

väsynyttä ilmettä ja niiden riutumusta osoittavia merkkejä.

"Luuletko, että minä kelpaisin tämän näköisenä?" kysyi hän.

"Eivät puoletkaan operettinaisista vedä sinulle vertoja."

"Paljonko minä siellä saisin?"

"Kaksi puntaa viikossa."

"Saman minkä sinä saat piirustuskoulussa."

"Niin, mutta sinun täytyisi ansaita se työlläsi. Minä saan palkan

avustuksena."

"Niin, tietysti. Mutta mitä minun on tehtävä? Ei kai mitään

konekirjoituksen tapaista."

"Tuskinpa vain. Mutta ehkäpä sinulta vaadittaisiin enempääkin kuin

työtä."

"En ymmärrä sinua."

"Katsos, kun näyttämön ohjaaja hyväksyy tuntemattoman tytön

operettikuoroon, niin hän arvelee silloin osoittaneensa tytölle

suosiotaan. Otaksun, että asia niin onkin. Hän vaatii silloin

vastapalvelukseksi tyttöä tutustumaan monen moniin hienoston

nuorukaisiin, ja hän maksaa suosikilleen kaksi puntaa viikossa siitä,

että tyttö liehuu lavalla nähtävänä, on kauniin näköinen ja herättää

nuorten miesten huomiota. Sellaiset ovat olosuhteet."

Sallyn kasvot tummenivat. "Elämä on kaiketikin inhoittavaa," sanoi hän.

Sydämen ääni · 第 11 / 50 题