Elämä kokonaisuudessaan on seikkailua, sen yksitoikkoisimmatkin hetket
mukaan luettuina. On mahdotonta kulkea ihmisvilinässä Lontoon kaduilla,
tuntematta aavistusta sellaisista tapahtumien mahdollisuuksista, jotka
juuri tekevät meidän elämämme siedettäväksi.
Tällainen aavistus kohosi hetkeksi Sally Bishopin, nuoren
konekirjoittajattaren mieleen, kun hän kääntyi Bedford Streetille ja
suuntasi kulkunsa kohden Piccadilly-toria. Sivuuttaessaan konttorin
edustalla kohtaamansa miehen oli hänestä näyttänyt siltä kuin tämä
aikoisi häntä tervehtiä. Ja kun hän nyt, kadunkulmassa kääntyessään,
vilkaisi taakseen ja näki miehen muuttaneen suuntaansa ja seuraavan
hänen jäljissään, muuttui hänen hämärä olettamuksensa varmuudeksi. Hän
tiesi nyt aavistaneensa oikein.
Ensi silmänräpäyksessä tällainen seikkailun jännitys vain virkisti
hänen mieltään. Hänen yksitoikkoinen ja hiljainen elämänsä tuntui
todellakin olevan täynnään pienten tapahtumien kaipuuta, sillä päivä
seurasi tavallisesti toistaan aivan samankaltaisena kuin edelliset.
Mutta hänen jännittynyt mielihyvänsä raukesi, kun hän Garrick
Streetille ehdittyään silmäsi pikaisesti olkansa yli ja näki, että outo
jäljessätulija yhä pysytteli hänen kintereillään ja olipa vielä silminä
nähden lyhentänyt välimatkaa. Nyt tyttö tunsi enää vain epämääräistä
pelkoa.
Tällainen ahdistetun nuoren tytön kauhistus on sanoin selittämätön. Hän
ehkä tuntee silloin loukattavan arintaan ja pyhintään: viattomuuttaan.
Hän aavistaa, tahi ehkä tuntee itsetietoisesti, että loukkaus häpäisee
samalla koko naissuvun kunniantuntoa, ja siitä syttyy hänessä
siveellinen suuttumus, joka tyyten estää häntä ajattelemasta seikkailua
vain pienenä, vaarattomana viehätyksenä. Mahdollisesti arat luonteet
samalla huolestuvat oman turvallisuutensa vuoksi, olipa siihen sitten
todennäköistä syytä tahi ei. Mutta Sally Bishop ei peljännyt minkään
todellisen vaaran uhkaavan itseään katujen ihmisvirrassa, ja kuitenkin
koko hänen olemuksensa oli täynnään halua päästä solahtamaan vainoojan
näkyvistä. Hän totteli sokeasti vaistoa, jonka luonto on kätkenyt
puhtaaseen nais-sieluun, ja siksi hän pakeni.
Hän oli jo kahden vuoden ajan joka ilta kulkenut tämän saman matkan
King Streetiltä Piccadilly-torille, josta hän pääsi raitiovaunussa
Hammersmithiin. Kuten tuhannet muut Lontoossa työskentelevät nuoret
miehet ja naiset oli hänkin pakotettu asumaan esikaupungissa, jossa
vuokrat olivat tuntuvasti huokeampia kuin itse Lontoossa. Pitkä
matka oli aikaa vievä ja usein hankala, kun raitiovaunuihin oli
työläs päästä suuren tungoksen vuoksi. Mutta Piccadillyyn asti Sally
tavallisesti nautti matkastaan. Hänen tapansa oli virkistää mieltään
katselemalla suurten kauppojen ikkunanäyttelyjä. Coventry Streetillä
oli muuan vanhojen hopeateosten myymälä, jonka ohi hän ei koskaan
kulkenut silmäämättä ikkunaan näytteille asetettuja Yrjö III:n
aikuisia teekalustoja, viini- ja sokerikolpakoita, omituisen muotoisia
kerma-astioita, maljakoita, — kaikki vanhaa, lujaa ja taidokasta
käsityötä outoine ornamentteineen ja jalokivi-koristeineen. Tyttö ei
tiennyt mitään näiden teosten kalleudesta eikä antiikkisesta arvosta,
mutta hänen silmäänsä viehätti niiden ilmeinen hienous, jota metallin
heijasteleva hohde sekä jalokivien ja helmien välke tehostivat. Tänään
hän ei kuitenkaan pysähtynyt silmänräpäykseksikään katselemaan näitä
houkuttelevia kalleuksia.
Eikä hän tohtinut myöskään enää silmätä taakseen, nähdäkseen vieläkö
häntä seurattiin, sillä hän pelkäsi ahdistajan käsittävän hänen
vilkaisunsa peitetyiksi rohkaisuiksi. Hän vain yhäti kiirehti kulkuaan
ja saapui viimein hengästyneenä Piccadillyyn, jossa Hammersmithin vaunu
parhaillaan verkkaan liukui tavanmukaiselle pääteasemalleen, pysähtyen
siihen hetkeksi vaihtamaan matkustajia.
Vaunussaolijat tuskin ehtivät poistua, ennenkuin uudet joukot
rynnistivät sisälle väkivaltaisesti vaunun takapäästä. Kun Sally ehti
nousta takasillalle oli vaunun ovi jo suljettu, ja tuttu ilmoitus
"Tilaa vain katolla" osoitti, että vaunu oli täynnä.
Satoi yhä, — tihkui sellaista märkää usvaa, joka tunkee läpi
minkälaisen vaatetuksen hyvänsä. Tyttö epäröi. Odottaisiko hän
seuraavaa vaunua? Hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja jos hän menisi
istumaan vaunun katolle, olisi hän ennen Hammersmithiä jo läpimärkä.
Mutta hän tiesi, kuinka vähän odottaminen tällaisessa tapauksessa
saattoi hyödyttää. Myöskin seuraava — ja yhä seuraava — vaunu olisivat
luultavasti täynnä, ennenkuin hänen onnistuisi tunkeutua sisään.
Sen vuoksi hän astui päättävästi portaille, jotka johtivat vaunun
katolle.
Hän istui lyhyelle penkille, kauimmaksi kuljettajasta. Suojatakseen
kasvojaan kylmältä, tihkuvalta sateelta hän painoi päänsä riipuksiin
ja jäi turtuneena odottamaan matkan alkamista. Pian helähtikin kello
kolmasti, ja suuren höyryaluksen lailla alkoi korkea ja kömpelö vaunu
liikkua kadun pienten ajopelien vilinässä.
Hetken kuluttua erotti Sally askeleita, jotka lähenivät häntä. Arvaten
vaunuilijan keräävän maksuja hän otti esille kolme kolikkoa, joilla
hänen oli suoritettava matkansa. Mutta turhaan odotettuaan, että
vaunuilija tavan mukaan helähyttäisi merkiksi rahatolppoaan, hän
katsahti kysyvästi hatunreunansa alta ja huomasi viereisellä penkillä
istumassa miehen, jonka hän ensin oli nähnyt King Streetillä, Bonsfield
& C:on oven edustalla.
Ensi silmänräpäyksessä tyttö vaistomaisesti päätti lähteä alas,
jättääkseen vaunun ensimmäisellä pysäkillä. Mies näki hänen liikahtavan
ja vannoi itsekseen, ettei toinen tilaisuus menisi häneltä jälleen
hukkaan. Kumartuen lähemmäksi tyttöä hän ojensi sateenvarjoaan ja sanoi:
"Tekisitte viisaammin, jos sallisitte minun lainata teille
sateenvarjoni, eikö totta?"
On ääniä, jotka tehoavat vastustamattomasti. Jos niissä on sellainen
metallisen käskevä helähdys, kuten tämän miehen äänessä, niin ne
ärsyttävät helposti toisia voimakkaita ja itsetietoisia luonteita.
Mutta todella naisellisiin naisiin tällainen ääni tehoaa ihmeellisesti,
— he voivat kiivailla ja taistella sen vaikutusta vastaan, mutta
lopulta he suorastaan tottelevat. Se on heidän luonteensa mukaista;
he saavat siitä tyydytyksensä. Sally oli hetken vaiti, ikäänkuin
tunnustellen omaa mieltään. Jos tarjous olisi tehty toisenlaisella
äänellä ja toiseen sävyyn, olisi hän pitänyt sitä vain loukkauksena.
Mutta nyt hän oli mielestään pakoitettu vastaamaan.
"Ei, kiitos," sanoi hän kylmästi. Ja tutkiva katse, jonka hän loi
tungettelijaan, oli yhtä kylmä ja luotaan työntävä kuin äänen sävykin.
Mutta hän _oli_ puhunut.
"Ettekö nyt ole tyhmä?" suostutteli vieras. "Te kastutte lävitse.
Aiotteko kauaksikin?"
"Hammersmithiin."
Kysymys oli esitetty niin luontevasti, ikäänkuin tarkoituksettomasti,
ettei tytölle juolahtanut mieleenkään kieltäytyä vastaamasta. Ja mies
jatkoi entiseen sävyynsä:
"Mutta ymmärrättehän, että te olette täysin lionnut ehtiessänne
Hammersmithiin."
"Se ei tapahdu nyt ensi kertaa."
"Mahdollisesti ei, mutta kenties sensijaan viimeisen kerran."
"Kuinka niin?"
"Influenssa — keuhkokuume — verensyöksy — taivaan valtakunta."
Tyttö katsahti häneen pikaisesti, nähdäkseen oliko mies niitä, joiden
oli tapana pilkaten puhua elämästä ja kuolemasta sekä pyhistä asioista.
"Onko teistä hupaista puhella tuohon tapaan?" kysyi hän.
"Mihin tapaan?"
"Tiedättehän, mitä itse äsken sanoitte."
"Tarkoitatte taivaan valtakuntaa?"
"Niin."
"Oh, en nyt pidä sitä kaikkein suurenmoisimpana pilana, mitä lienen
eläissäni keksinyt, mutta myönnän, että se oli tarkoitettu huvittamaan
teitä."
Tyttö naurahti tahtomattaankin. Miehen luontevuus ja
teeskentelemättömyys jo itsessään oli jollakin tavoin hyvätuulista.
Sally katsahti jälleen häneen uteliaana, ja kun hän taas loi silmänsä
muuanne, tunsi hän sisimmässään mielenkiintonsa heränneen.
Miehen kasvot olivat ajellut sileiksi. Piirteet olivat lujat, leuka
voimakas, mutta suu oli herkkäviivainen. Sellaisia kasvoja tyttö ei
usein nähnyt siinä ihmisluokassa, jonka parissa hän tavallisesti
liikkui. Näissä kasvoissa oli jotakin käskevää ja hallitsevaa, kuten
miehen äänessäkin. Piirteiden lujuudessa häivähti pieni julmuudenkin
vivahdus; mutta naiset säikähtävät sitä harvoin.
Vähitellen alkoi tytön mielessä jälleen värähdellä tunne seikkailun
viehätyksestä. Sillä tämä oli seikkailua. Ainoakaan hänen tuntemansa
mies ei olisi puhunut samalla tavoin kuin tämä tuntematon. Jo se
tosiasia yksin riitti herättämään tytön mielenkiinnon. Kuka hän oli?
On miehiä, joista heti saa sellaisen käsityksen, että heidän täytyy
olla "jotakin." Jos he ovat huonosti puettuja, haluaa mielellään uskoa
heidän liikkuvan valepuvussa; jos he sen sijaan ovat sormenpäihin
saakka muodikkaita, ei tee mieli moittia heitä turhamaisiksi, —
heidän asunsa näyttää vastaavan heidän sisäistä täydellisyyttään. He
ovat persoonallisuuksia; ja kun me olemme sen aavistaneet, ei mikään
ulkonainen seikka muuta sinne eikä tänne meidän arviointiamme heidän
suhteensa.
Sally tajusi hämärästi, että mies, joka istui hänen vieressään,
oli tällainen persoonallisuus. Ja hän iloitsi siitä tiedottomasti.
Tyttö ymmärsi, että tuntematon oli vain muutamaksi silmänräpäykseksi
sukeltautunut hänen elämänsä näköpiiriin, mutta hän ei enää olisi
suonut näitä silmänräpäyksiä olemattomiksi.
Äkkiä hän muisti jälleen, kuinka hän oli ensin kohdannut tuntemattoman
Bonsfield & C:on edustalla ja kuinka tämä oli sitkeästi seurannut
hänen jäljissään halki katujen ihmisvilinän. Hänet täytti äkisti
kaikkivoittava uteliaisuus. Miksikä olikaan mies häntä odottanut?
Minkätähden seurannut hänen jäljissään? Oliko tuntematon kuullut
hänestä? Keneltä? Ja mitä? Nämä kysymykset risteilivät nopeina hänen
mielessään.
"Mitä te odottelitte King Streetillä?" kysyi hän äkisti. Sanat tulivat
ikäänkuin tiedottomasti hänen huulilleen.
"Oh — te näitte minut siellä?" kysyi tuntematon.
"Näin."
"Te näitte minut, kulkiessanne minun sivuitseni?"
"Kyllä.
"Tiesittekö, että minä kuljin teidän jäljessänne kaiken matkaa
Piccadilly-torille saakka?"
"E-en, — mitenkä olisin sen tiennyt?"
"Te katsahditte taaksenne kerran tahi kahdesti."
"Katsahdinko?"
"Miksikä teidän pitäisi saada tietää, mitä minä odottelin King
Streetillä?"
"En minä erikoisesti halua tietää sitä."
"Kerronko sen teille?"
"Kertokaa."
"Minä olin nähnyt teidät ikkunan takaa, — näin teidän takovan
onnetonta kirjoituskonettanne. Seisoin siinä — kadulla — runsaan
neljänneksen; odottelin, että kyllästyisitte työhönne. Aioin kysyä
teiltä, tulisitteko mukanani teelle, — tahi illalliselle, jos se olisi
teitä miellyttänyt. Halusin puhella jonkun kanssa; olin juuri menossa
asuntooni. Miehen asumus, kun se on yksinäinen, saattaa joskus tuntua
jumalattoman —"
Tyttö nousi äkisti seisoalleen ja hänen hattunsa rasahti sateenvarjoon,
jota mies ikäänkuin huomaamattaan piteli hänen suojanaan.
"Päästäkää minut alas, olkaa hyvä,"
"Mutta te sanoitte olevanne matkalla Hammersmithiin. Nyt saavumme vasta
Knightsbridgeen."
"Poistun tässä."
Mies nousi myöskin. "Minä olen loukannut, teitä?" sanoi hän hiljaisesti.
"Kuvitteletteko jättäneenne sen tekemättä?"
"En, — luullakseni en kuvittele, — mutta en käsitä, mikä estäisi
meitä tutustumasta. Te olitte kuolemaisillenne kyllästynyt — näin sen
ikkunasta —, ja minä olin samoin. Eikö kahdella ihmisolennolla, jotka
ovat väsyneet ympäristöönsä, olisi — voisi olla — mitään yhteistä?
Lähdettekö tosiaankin?"
"Lähden."
Tyttö puraisi huultaan kärsimättömästi. Mutta siten hän vain tahtoi
peittää hymyä, joka pyrki esiin, mutta jota mies ei voinut aavistaa.
"Emmekö me siis enää tapaa?"
"Varmasti emme!"
Hän seisoi portaiden yläpäässä, odottaen vaunun pysähtymistä. Mies
katsahti hänen kasvoihinsa ja kohtasi tytön silmäyksen.
"Sittenpä pyydän anteeksi," sanoi tuntematon. "Ja koettakaa nyt olla
suuttumatta siihen, mitä juuri aion sanoa."