Marraskuinen sumu oli koko iltapuolen väijyskellyt kuin hyppyyn
kyyristyvä peto Lontoon jylhäin rakennusten väliin uurtuvissa ahtaissa
solissa. Illalla se kohousi ylemmäksi, ikäänkuin odotellen yön tuloa,
sitten pimeässä rynnätäkseen saaliinsa kimppuun. Koko ilmakehä tuntui
olevan täynnään äreää vihamielisyyttä, joka itsepintaisesti painoi
ihmismieliä. Hieno, tihutteleva sade valeli katuja ja peitti usvaisena
verhona lamppujen paksuja lasikupuja, tehden valaistuksen himmeäksi ja
harmaaksi.
Suurten liiketalojen kaikissa ikkunoissa paloivat sähkövalot. Ulkoa
kaduilta saattoi nähdä kuinka apulaiset, miehet sekä naiset, istuivat
työpöytiensä ylle kumartuneina, kiireisesti suoritellen päivän
viimeisiä tehtäviä. Silloin tällöin nousi joku heistä tuoliltaan,
päätettyään työnsä, ja lähti kadulle uneliaana ja väsyneenä.
Horrosmaisuus, joka kuvastui heidän kaikissa liikkeissään, peitti
melkein tyyten varjoon sen huojennuksen tunnon, jonka työn päättyminen
heissä varmaan synnytti. He eivät paiskanneet iloiten kirjoja käsistään
eivätkä rynnänneet kilvan tarttumaan hattuihinsa, kuten lapset
tekevät koulupäivän päättyessä. He järjestivät huomispäivän varalle
paperinsa hitaasti ja huolellisesti lokeroihin ja salkkuihin, sulkivat
työpöytiensä laatikot tarkan varovasti ja suojustivat kirjoituskoneet
uneliaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin arasti kunnioittaen näitä
kiusanhenkiään. Ja sitten he äänettöminä noutivat hattunsa ja
sateensuojansa, astuivat ulko-ovelle, kohottivat kasvojaan hetken
pilviä kohti tunnustellakseen sateen runsautta, — ja aukaistuaan
välinpitämättömästi verhon päänsä ylle suojaksi he yksitellen häipyivät
näkyvistä katujen hämärään.
Bonsfield & C:on konttorissa King Streetillä istui nuori naisapulainen
vielä toisten poistuttua kauan kirjoituskoneen ääressä. Yksinäisenä
hehkuva vihreäkupuinen sähkölamppu loi hohdettaan hänen ylleen,
samalla kun huoneen muut osat jäivät varjoon. Naapurissa oli suuri
tornikello jo ajat sitten lyönyt kuusi, mutta tytöllä näytti yhä vielä
olevan paljon työtä kesken. Hän istui siinä koneen ylle kumartuneena,
juoksuttaen sormiaan pitkin sen näppäimistöä kärsivällisesti,
vaikkakin samalla väsynein ja ikävystynein ilmein. Lampun valovirta
hehkui hänen vaaleilla, kultaan vivahtavilla hiuksillaan, saaden ne
kimmeltämään himmeiden päivänsäteiden lailla. Huoneen peräseinän tummaa
taustaa vasten kuvastuvina muistuttivat tytön pään ääriviivat tämän
vihreähohteisen lampun valossa ikäänkuin omituista maalausta, jota
vaistomaisesti täytyy pysähtyä katselemaan, silmän kerta siihen osuessa.
Hämärältä Covent Gardenin aukealta kulki muuan mieshenkilö King
Streetille ja silmäsi valaistuun ikkunaan, astuessaan sen sivutse. Hän
pysähtyi ja jäi katselemaan tyttöä, koettaen ohikulkijoita kavahtaen
käyttäytyä ikäänkuin hän odottelisi siinä jotakuta. Näin kului viisi,
ehkä kymmenenkin minuuttia, ja yhä seisoi mies siinä ikkunan takana
hämärän suojaamana, silloin tällöin vilkasten ympärilleen, nähtävästi
varoakseen, ettei häntä yllätettäisi teossa, jonka hän mielessään
punnitsi houkkamaiseksi.
On mahdotonta sanoa, herättääkö tavallisesti juuri nainen itsessään
miehen huomion, tahi johtuuko mielenkiinnon syttyminen siitä, että
itse nainen ja miestä kohtaamishetkellä vallitseva mieliala sopivasti
sulautuvat yhteen ja täydentävät toisiaan. Tässä tapauksessa ainakin
oli tällainen yhdistetty vaikutus voitolla. Mies oli matkalla
yksinäiseen asuntoonsa, autioihin huoneisiin Regent kadun alapäässä.
Häntä painosti yksinäisyyden tunne, — se oli hetken mieliala, — ja
tässä oli nainen: nuori tyttö, jonka kasvoista mies selvästi erotti
vain kauniit, lapsekkaan pehmoiset ääriviivat vihertävässä valossa
sädehtivien kultaisten hiuskiehkurain kehystäminä. Sellainen oli
nainen; ja mies seisoi yhä paikallaan häntä katselemassa, nähtävästi
ajattelemattakaan omaa kotimatkaansa.
Ympäristössä sammuivat jo kaikkialla suurten konttorien sähkövalot,
ja liikkeiden viimeisetkin apulaiset jättivät työnsä, kiirehtien
tihkusateen halki asuntoihinsa, ravintoloihin ja lukemattomiin
huvittelupaikkoihin. Mutta vaaleahiuksinen tyttö istui yhä koneen
ääressä, ja ikkunan takaa katseleva mies tarkkasi hänen liikkeitään
itsepäisellä uskollisuudella. Viimein pakottivat tytön sormien
yksitoikkoiset, nopeat hypähtelyt miehen kuvittelemaan, miltä hänestä
itsestään tuntuisi, näin uurastaessaan tuollaisen pienen, rasahtelevan
koneen ääressä päivästä päivään. Hän oli kuulevinaan koneen
lakkaamattoman ratinan, tytön sormien takoessa sen näppäimistöä yhäti
samanlaisin yksitoikkoisin liikkein. Hän kuvitteli, että tämä pienten
metallisten vipuvarsien rasahtelu muodostaisi hänen olemisensa ytimen,
ja hän ajatteli tunnossaan:
"Jumalani! Sellaista elämää!"
Jos ajatusten siirto on mahdollinen, — jos tunnetilat ja -mielteet
voivat keskitettyinä värähdyksinä kulkeutua sielusta toiseen, on se,
mitä seuraavassa kerrotaan, kenties selitettävissä tämän olettamuksen
nojalla. Sillä kun mies oli ajatuksissaan purkanut inhonsa tähän
sisäiseen huudahdukseen, kätki tyttö hetkeksi kasvot lopen väsyneenä
käsiinsä. Mies näki, kuinka hän pusersi sormenpäillään silmäkuoppiaan.
Sitten tyttö oikaisihe jälleen, istui suorana tuolillaan ja ojensi
käsivartensa päänsä yläpuolelle. Mutta hänen jokainen liikkeensä
ilmaisi uupumusta ja tyhjää kyllästymistä. Ja konepöydällä hänen
vieressään oli yhä kokonainen pinkka valmistamattomia kirjeluonnoksia.
Tyttö katsahti kelloaan ja penkoi sitten epäröivänä ja arvostelevana
vielä kirjoittamattomia paperiliuskoja. Jättäisikö hän nyt työnsä
siihen? Mies päätti äkisti itsekseen, että tyttö on lähtevä pois
ennenkuin hän ehtii lukea kahteenkymmeneen. Mutta ellei silloinkaan
näkyisi merkkejä siitä, että tyttö aikoo lähteä, ei hän itse jäisi enää
pitemmälti odottelemaan.
Yksi — kaksi — kolme — neljä —, tyttö nousi hitaasti tuoliltaan. Mies
tähysteli häntä vielä tarkkaavana, kunnes näki hänen sovittavan puista
suojusta kirjoituskoneen ylle. Silloin katselija poistui kadun toiselle
puolelle ja alkoi siellä kulkea käytävää edes ja takaisin, kaiken aikaa
varoen päästämästä Bonsfield & C:on ovea näkyvistään. Hän kääntyi aina
kahdenkymmenen askeleen päästä takaisin, pysyttäytyen kaiken aikaa
tarkkaamansa oven vastapäisellä puolella.
Kului muutamia minuutteja. Vihdoin hän kuuli oven rasahtavan auki ja
sitten sulkeutuvan, — läjähdys sai kadun lievästi kajahtamaan. Silloin
hän kääntyi pikaisesti ja näki tytön tulevan suoraan vastaansa.
Mies valmistausi puhuttelemaan häntä ja kohotti jo kättään,
tarttuakseen hattuunsa. Hän odotti tytöltä pientä, tiedotonta
rohkaisua, edes kysyvää silmäystä; mutta tyttö kulki hänen
ohitseen alaspainunein päin, ikäänkuin täysin tietämättömänä hänen
läheisyydestään. Pienet jalat liikkuivat nopeasti, ja katukäytävä
kumahteli hiljaa ja tasaisesti, kun tyttö kiiruhti Bedford Streetille,
suunnaten kulkunsa Lontoon länsiosaa kohden.
Tähänkö siis kaikki päättyisi? Suottako hän oli seissyt tällaisessa
tihkusateessa runsaan neljänneksen häntä odotellen? Harva päättäväinen
luonne jättäisi asian tähän. Mies oli halunnut tavata tytön heti
nähdessään hänet, ja se neljännes, minkä hän oli kärsivällisesti
seissyt paikallaan kosteassa ja raa'assa ilmassa, oli kypsyttänyt hänen
halunsa päätökseksi. Ja vaikka hänen rohkeutensa olikin tilaisuuden
tullen hetkeksi pettänyt, niin nyt se seikka yllytti häntä vain sitä
kiihkeämmin toteuttamaan päätöstään.
Hän oli kääntynyt vaistomaisesti ympäri samalla hetkellä kuin tyttö
sivuutti hänet katukäytävällä. Nyt hän kiirehti askeleitaan ja seurasi
epäröimättä tytön jäljissä.