Tavan takaa toistuvat aikojen kiertokulussa ne nousukohdat, joissa
Blaise Pascal tulee esille aivan kuin ajankuvaan kuuluvana.
Hän oli taistelujen rohkea mies.
Taistelut alkoivat tieteen alalla, geometrian lukemisella salassa
isältä -- tähän aineeseen vetivät poikaa voimakkaat taipumukset --, ne
jatkuivat piileksivän kirjapainon avulla ja kohdistuivat julkisuuden
hävittäviin voimiin, joina hänen aikanaan olivat jesuiitat, ja
siirtyivät lopulta sisäisen elämän hiljaisuuteen, missä tehtiin tiliä
kaikkien aikojen kipeistä kysymyksistä ja joka niinmuodoin oli Jaakobin
taistelua aamuruskon nousussa Jumalaa vastaan.
Blaise Pascal, joka oli syntynyt kantamaan neron aseita ja käytteli
niitä jo varsin taitavasti toisella vuosikymmenellään, tuli tapojen
parantajaksi ja kuoli huulillaan sanat: »Jumalani, älä minua koskaan
jätä!»
Tällainen kehitys on kulkua taistelusta taisteluun saavutusten
merkitysten laajetessa samoin kuin laajenevat väreet veden tyynellä
pinnalla, kun vesilintu vie kulman kärkeä eteenpäin. Sisäistäkin
taistelua käydään kouraantuntuvin ottein. Taistelu on näet aina hyvin
todellista; sen kärki suuntautuu aina eteenpäin ja rintama laajenee.
Taaksepäin kulman sisälle kasvaa voittoisa lepo ja kirkastuva kärsimys.
Sellainen taistelu, jos se saa häiritsemättä jatkua ja temmata mukaansa
kaikki suuret sisäiset voimat, painuu miltei säännöllisesti
uskonnolliselle alalle. Sellainen on monen suurmiehen kehitys ollut.
Nero, jolla on ylenmäärin lahjoja käytettävänään omalla
erikoisalallaan, haluaa jo luonnostaankin koetella voimiaan toisilla
aloilla, joen tavoin, joka mahtumatta uomaansa etsii tulvehtien ja
voitonvarmana uusia mahdollisuuksia.
Ensin Blaise Pascal saavutti vuosisataisia voittoja geometrian ja
fysiikan alalla, sitten hän kohtasi tiellään jesuiitat, kauhistui
hengessään, pysähtyi, kokosi voimansa ja saavutti voiton, kulki
rohkeasti ohi ja vetäytyi maaelämän hiljaisuuteen, ryhtyi siellä
ratkaisevaan taisteluun omaa itseään vastaan, kaivoi saartokaivannot,
uuvutti nälällä ja janolla sairaan vastustajansa ja saikin
valloitetuksi joitakin etuvarustuksia. Silloin hän kuoli.
Blaise Pascal oli ihmelapsi, keksijä, tiedemies ja ajattelija.
Hän syntyi kesäkuun 10:ntenä 1623 Clermontissa. Lapsena hänen henkensä
pohti kysymyksiä, jotka koskevat asioiden olemusta ja luontoa, siis
ydinkysymyksiä, joiksi myöhemmin tuli elämän merkityksen ja ihmisten
ominaisuuksien tutkiminen. Vastausten täytyi olla tarkkaan
määriteltyjä, sillä hänen selvyydentarpeensa oli suuri; hänellä oli
terävä arvostelukyky ja erikoinen taipumus löytää puutteita. Poika
alkoi taistelun sotimalla isän määritelmiä ja oppineiden lausuntoja
vastaan.
Kaksitoistavuotiaana Blaise Pascalilla jo oli monta hyödyllistä taitoa,
muun muassa hän osasi jokseenkin täydellisesti latinaa, ja laati omin
päin alkeisgeometrian. Näin aikainen itsenäisesti tuottava kyky lienee
ainoa laatuaan matemaattisten tieteiden historiassa.
Kuusitoistavuotiaana hän saavutti uuden voiton. Hän otti jo
täysikuntoisena osaa oppineiden kokouksiin ja laati kirjoitelman
kallioleikkauksista, joka herätti tunnetun oppineen Descartesin suurta
ihmetystä ja ihailua.
»Voittaja, valmistaudu uuteen taisteluun.» Blaise Pascal sai näihin
aikoihin uuden, vaarallisen vihollisen. Arvatenkin liian aikaisesta ja
ankarasta älyntoiminnasta aiheutunut päänkivistys alkoi jo nyt häiritä
tieteellistä työskentelyä, niin että hänen täytyi tuontuostakin laskea
matemaattiset teokset kädestään. Onneksi hän vaihtelusta lepoa
etsiessään otti silloin käteensä mietekirjoja, Epiktetoksen, Montaignen
Ja Descartesin teoksia.[1] Vihollinen saavutti kuitenkin näennäisen
voiton, sillä sairaus tuotti lopulta kuolemaa. Viimeisillään saattoi
Pascal työskennellä vain pari tuntia päivässä, jonka ajan hän käytti
sen teoksen suunnitteluun ja valmisteluun, josta tähän kokoelmaan on
käännetty muutamia lukuja.
Pascalin tunnetuimpia tieteellisiä saavutuksia ovat tutkielmat
nesteiden tasapainosta ja ilman paineesta. Oli nerokas tuo johtopäätös,
että Arkimedeen keksimä laki vedessä vallitsevasta paineesta soveltuu
myöskin ilmaan. Se oli samantapainen sovellutus kuin Pascalin
suorittama järjen aseiden siirto siveysopin palvelukseen ja ihmisten
heikkouksien paljastamiseen. Pascalin muita tieteellisiä keksintöjä
ja voittoja olivat korkeuden mittaaminen elohopeaan vaikuttavan
ilmanpaineen avulla, isän työskentelyn jouduttamiseksi suunniteltu
laskukone, jota Leibniz myöhemmin paranteli, todennäköisyyslaskelmat,
aritmeettinen kolmio, sykloiidin ominaisuudet ja omnibusliikenne
Pariisissa. Onhan siinä yhden miehen osalle keksintöjä, joista kannatti
ylpeillä. Ainakin paljon suuremmalla syyllä, kuin sellaisen itserakkaan
ja kunnianhimoisen nykypäivien ihmisen, joka ei ole mitään keksinyt.
Blaise Pascal oli myös tullut siihen johtopäätökseen, ettei luonnossa
ollut olemassa Aristoteleen olettamaa tyhjyyden kammoa. Tyhjyys ei
näyttänyt hänestä mahdottomalta. Luonto ei kammoakaan tyhjyyttä,
ajatteli hän, tyhjyys on näennäistä, sillä se on jonkinlaisten
tasapainovoimien ja vaikutusten lakien toinen pää.
Tyhjyyttä näki Pascal ihmisen sisässäkin, toisissa ihmisissä ja, siitä
huolimatta, että oli päässyt tieteellisen tutkimuksen ylängöille,
myöskin itsessään. Tyhjyys kelpasi toisille, mutta hän oli toista
mieltä, häneen oli pantu suuri paine sisästä ulospäin ja ulkonaisen
päämäärän hän oli saavuttanut; syntyi kaivertava sisäinen tyhjyys, joka
häntä kammoksuu! Vasta kolmas vuosikymmen toi uutta sisältöä hänen
elämäänsä. Ulkonaisesti antoi siihen aihetta kaksi sysäystä, jotka
mursivat kunnianhimon kovan kiiltokuoren, niin että elämän aurinko
pääsi halkeamista pilkistämään sisään. Hänen isänsä joutui
hengenvaaraan ja vuoteen omaksi ja häntä itseään kohtasi samankaltainen
tapaus; kerran hän ajoneuvoineen oli pudota sillalta Seine-jokeen.
Ilmakehän järkytysten ohella alkoi sisäinen oras kasvaa. Aikaisemmin
hän oli tutustunut mietekirjallisuuteen, nyt hän sai käsiinsä erittäin
mielenkiintoisen kirjan, hollantilaisen jumaluusoppineen Jansenin
teoksen »Sisäisen elämän uudistus». Hän tutustui uuteen liittolaiseen,
parempaan itseensä. Vastustajaksi tuli suurin osa hänen entisestä
itsestään, se, joka tähän asti oli hänen valtakirjallaan elellyt ja
toiminut.
Taistelun ensi otteluissa hän oppi ymmärtämään toisiakin ihmisiä,
niitä, joista hänen täytyi vieroittautua ja opettaa muita tekemään
samoin, ja yleensä voittamaan. Hän oli jo katsonut sisäänsä. Kun hän
käänsi katseensa ulospäin, huomasi hän ensiksikin, ettei hän ollut
kaikkein huonoimpia, joten hän sai omaa taistelua varten uutta toivoa
ja voitonvarmuutta, ja toiseksi, että ulkopuolellakin häntä oli paljon
tehtävää ja sama vihollinen voitettavana, jonka alkuvoitolla hän oli
valmistautunut maksamaan veroaan yhteiskunnalle. Taistelu ulospäin ja
sisäänpäin hedelmöittivät näin toisiaan. Hän »tahtoi nähdä ihmisen
turmeluksen syvyyden mutta samassa myöskin hänen elämänsä korkean
tarkoituksen». Ajan mädännäisyyttä edustivat jesuiitat. Heidän
voittamisekseen tarvittiin paitsi tietoja ja uskallusta ennen kaikkea
uutta mieltä.
Pascalin hengenheimolaisten suljetussa kokouksessa kuuluisassa Port
Royalin luostarissa tuli kerran puheeksi erään vääryyttä kärsineen
aatetoverin puolustaminen jesuiittojen hyökkäyksiä vastaan. Pascal sai
tehtäväkseen puolustuskirjelmän luonnoksen laatimisen. Suurella
antaumuksella hän ryhtyi työhön, josta sitten tulikin historiallinen
merkkiteos.
Vähän ajan kuluttua ilmestyivät näet maailmalle »Maaseutukirjeet»
(1656-57) herättäen kaikkialla tavatonta huomiota, jesuiitat etsivät
kirveltävin sydämin turmeltuneen kauppahenkisen moraalinsa tuntematonta
paljastajaa ja kirjapainoa, jossa kirjaa painettiin. Kaikki käsiinsä
saamansa kappaleet he polttivat kaupungin torilla. Sama kohtalo olisi
odottanut kirjan tekijääkin, jos hän olisi löytynyt, nimittäin kidutus
ja polttorovio, joissa kaikkien aikojen suurmiehet ovat vakiinnuttaneet
aatteitansa.
Se ei kuitenkaan tullut Pascalin osaksi. Jesuiitat olivat jo
katkaisseet kaikkivoivan mahtinsa kärjen rikosten ja turmeluksen
tulessa. Heidän polttorovionsa hankki tuskin kunniaa Pascalin
kirjoillekaan. Ja Pascalin itsensä oli vielä käytävä taistelua omaa
itseään vastaan, kypsyttävä hiljaisesti tuleentuvan viljan tavoin.
Teosta painettiin kahden vuoden aikana kaikessa rauhassa erääseen
vesimyllyyn sijoitetussa kirjapainossa, ja tekijä itse asui täydessä
turvassa jesuiittain päämajaa vastapäätä olevassa majatalossa.
Siitä jesuiittain aatteet saivat kuoliniskun.
Toiset aloittavat elämänsä hiljaisella sisäisellä taistelulla ja sitten
vasta laajentavat sen useampia elämänaloja käsittäväksi. Hengen miehet
astuvat julkisuuteen ja koettavat voimiaan eri työmailla levittäen
hengen ja työn pappeutta ympärilleen. Toisilla, kuten Pascalilla, on
hiljainen taistelu viimeinen. Pascal vetäytyi pois suuresta maailmasta
ja lähti etsimään maaseudun harrasta hiljaisuutta alkaakseen taistelun
omia heikkouksiaan vastaan. Taistelujen rohkea mies sai lopullisen
valmistuksensa kärsivän hiljaisuuden miehenä. Se oli hänen
profeetallinen valmistuksensa erämaassa.
Taistelun ulkonaiset seikat olivat tällaisia.
Huoneessa, missä hän asui, ei ollut huonekaluja eikä esineitä, joita
hän piti tarpeettomina. Hänen pukunsa oli tuiki vaatimaton.
Yksinkertaisiin elämäntapoihin kuului myös, että hän auttoi itse
itseään, teki vuoteensa, valmisti ruokansa ja kantoi sen huoneeseensa.
Yhä kiihtyvä sairaus lisäsi hänen kärsimyksiään; se esti hänen
syömistään, lepäämistään ja työskentelyään. Päästäkseen siitä
huolimatta elämässä eteenpäin hän laati tarkat ohjeet jokapäiväiselle
elämälleen. Itsekurin asiaa hän ajoi ruoskalla ja pakkopaidalla
viimeiseen hetkeen asti, sillä hän huomasi nämä aseet erittäin
hyödyllisiksi. Paljon aikaa hän käytti rukouksiin ja Raamatun
lukemiseen, mikä tuotti hänelle uskomatonta iloa ja virkistystä. Hänen
mielestään ei Raamattu ollut järjen, vaan sydämen tiedettä, minkä
vuoksi sitä käsittävät vain ne, joilla on sydän paikallaan, kun taas
muut löytävät siitä vain hämäriä asioita. Milloin aikaa ja tilaisuutta
oli, kirjoitti hän ajatuksiaan paperille. Kirjoittaminen sujui häneltä
vaivatta. Kun hänellä oli erinomainen äly ja miltei ilmiömäinen
muisti, järjesti hän ensin ajatuksensa; sitten sai hän ne sanotuksi
niinkuin tahtoi. Yksinkertaisuus ja sattuvat sanonnat ovat hänen
kirjoituksilleen ominaista. Ranskan kirjallisuuden historiassa on
hänellä tunnustettu paikka.
Pascal tahtoi poistaa ympäriltään kaiken, mikä saattoi olla
taistelussa esteeksi, jottei vihollinen voisi piiloutua sen taa.
Vähentämällä ulkonaista hän koetti lisätä hengen voittoja. Hän rakasti
sanomattomasti köyhyyttä, hengen vapautusta pikku rihkamasta. Hän otti
kodissaan vastaan köyhiä eikä koskaan kieltänyt heiltä almua, olipa
itse kuinka köyhä tahansa. Vuonna 1661 hän lähti kotoaan ja luovutti
sen eräälle köyhälle perheelle asettuen itse asumaan sisarensa luo. Kun
häntä moitittiin rajattomasta uhrautuvaisuudesta, pani hän sen
pahakseen ja sanoi: »Olen huomannut erään seikan, että olipa kuinka
köyhä tahansa, aina jättää jotakin kuollessaan jälkeensä». Joskus hän
antoi kukkarosta kaikki rahansa. Hän kehoitti käymään usein köyhien
kodeissa, jotta opittaisiin näkemään kurjuus, sairaudet ja puute, jotka
köyhiä ahdistavat, jotta opittaisiin paremmin suhtautumaan omaan
yltäkylläisyyteen ja saataisiin elämään ulkokohtaisen todellisuuden
tuntua. Pascalilla oli toisenlainen katse köyhyyttä ja kurjuutta
näkemään kuin Emersonilla, jota Carlyle turhaan saatteli Lontoon
köyhien kaupunginosassa.
Kaikki nämä ulkonaiset toimenpiteet ja varustautumiset tähtäsivät
sisäiseen taisteluun. »Kuta vähemmän me omistamme, sitä lähempänä
jumalia me olemme», sanoo Sokrates.
Blaise Pascalin sisar lausuu kirjoittamassaan veljensä elämäkerrassa:
»Voidaan sanoa, että totuus on aina ja kaikissa asioissa ollut hänen
henkensä ainoa kohde». Totuutta janosi hänen järkensä ja sitä janosi
hänen sydämensä. »Totuus on aina kaunis», sanoo Tolstoi lausuessaan
totuuden sodasta. Pascal ei totuutta janotessaan perustanut uutta
uskontoa, hän päinvastoin nimellisesti pysyi katolisen kirkon helmassa,
vaikka ankarasti arvostelikin sen puutteita, mutta hän keksi uuden
geometrian ja uusia maailmankaikkeuden lakeja ja sovellutti vanhoja
totuuksia käytännölliseen elämään ja ihmisen itsekasvatukseen.
Alexandre Vinet sanoo hänestä: »Hän tiesi, että elämä ja totuus eivät
ole kaksi eri asiaa, vaan että on olemassa vain yksi olennainen
totuus... Hän on niitä, joiden sisältä vuotavat elämän veden virrat.»
Hän ei lähtenyt maaseudun hiljaiseen yksinäisyyteen julistamaan
kristinuskon perustotuuksia, kuten olisi voinut odottaa hänenlaiseltaan
matemaattisen kehityksen saaneelta kyvyltä, eikä esittääkseen
maailmankaikkeuden äärimmäisiä kysymyksiä, vaan tutkimaan sisäisiä
asioita päästäkseen sydämessään vakuutetuksi jokapäiväisen elämän
arvoista, sillä hän oli tullut huomaamaan, että teot kulkevat sydämen
kautta ja intohimot turmelevat tahdon ja uskon. Sydämen hän varusti
linnoitukseksi. Käytännöllinen äly tuli hänelle tässäkin avuksi.
Uskonnon vaatimus täydellisestä antautumisesta korkeammille päämäärille
ja sydämen puhdistaminen ja eheyttäminen tuntui hänestä niin
silminnähtävän todelta, niin hyödylliseltä ja välttämättömältä, että
hän hylkäsi korkean opillisuutensa, joka lähetti kunnianhimoiset
joukkonsa valloittamaan sydäntä, ja siirsi kehittyneet kykynsä
elämänkysymysten ihanaan ilmakehään. Hän halusi säännöstää, kuten
matematiikan ja järjen mailla oli tehnyt, aatteittensa sovellutukset ja
käyttää järkensä käytännöllisten ohjeiden keksimiseen. Elämäntapojen
perinpohjaisesta ulkonaisesta mullistuksesta sekä ylellisyydestä ja
maailman menosta luopumisesta hän näki seuraavan sisäisiä muutoksia.
Tämä suuri ja merkillinen nero otti lapsen uskolla vastaan uskonnon
totuudet ja rupesi niiden pohjalla tutkimaan ihmisen täydellistymistä.
Sen tuloksista on osa nähtävänämme hänen viimeisessä teoksessaan, jonka
hän suunnitteli ja pani alulle, ja joka hänen kuolemansa jälkeen,
vuonna 1670, on julaistu nimellä: »Ajatelmia uskonnollisista asioista».
Tästä teoksesta on kokoelmaamme käännetty muutamia ihmisen sisäisen
elämän seikkoja koskevia lukuja.[2]
Ajatelmien kirjoittamisen hän aloitti muutamia vuosia ennen
kuolemaansa. Teos jäi keskeneräiseksi, sillä erinomaiseen muistiinsa
luottaen hän ei pääajatuksiaan eikä järjestelmäänsä pannut paperille;
kerran vain hän selosti niitä ihastuneille ystävilleen. Sairaana hän
kirjoitti mietelmiään keskeytyksinkin irtonaisille paperiliuskoille,
jotta niiden ohimenevät kuvat painuisivat myöhemmin mieleen. Siksi ovat
toiset niistä parempia ja valmiimpia kuin toiset ja siitä myöskin
johtuu teoksen katkelmallisuus. Monella tutkijalla on ollut täysi työ
tulkita niiden katkonaisia ja puolinaisia sanamerkkejä.
Mutta keskeneräisenäkin teos puhuu kirjailijan alkuperäisestä
päämäärästä, joka on ollut laajempi kuin voi kuvitella. Hän halusi
kiihkeästi tehdä työtä saadakseen kaadetuksi jumalankieltäjät ja tutki
suurella huolella heidän todistelujaan. Hän oli jo voittanut aikansa
yltiöpäät; nyt hän hyökkäsi kaikkien aikojen itsepetoksenihmisiä
vastaan ja antautui tähän tehtävään kokonaan. Eikä hän tyytynyt
sotimaan yksistään niitä vastaan, jotka tahtoivat järjestelmällisesti
horjuttaa kristinuskon perustotuuksia, hän ei voinut sallia sitäkään,
että uskonnon pyhyyttä loukattiin ja tahrattiin vähäisissä asioissa.
Kaikkia jumalankieltäjiä, epäuskoisia ja harhaoppisia vastaan, ja
kaikkia kristittyjä vastaan, jotka kirkkoon kuuluen eivät kuitenkaan
eläneet evankeliumin puhtaiden ohjeiden mukaan, hän julisti pyhän
sodan.
Pascalin viimeisen teoksen ajatelmat puhuvat lukemattomista sisäisistä
voitoista.
Henkisten voittojen voittaja voitti samaan aikaan sellaisella
sankaruudella ja kärsivällisyydellä ylivoimaiset ruumiilliset tuskat,
jotka olivat hänen elämänsä ankarin ulkonainen koetus, ja vaimensi
niistä johtuvat kärsimykset niin uljaasti, että se hämmästytti ja
rohkaisi kaikkia, jotka sen näkivät, ja hän kävi varhaiseen kuolemaan
elokuun 19:ntenä 1662 kolmenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana.
Pascalin elämä oli ollut lakkaamatonta taistelua.
Tieteen, julkisuuden ja itsekasvatuksen taistelut tuovat hänet eri
aikoina nähtäväksemme.
Hiljainen taistelu alkoi lähinnä olevasta, taistelijasta itsestään,
kyti aikansa ja voitti sitten alaa leimahtaen voimakkaana yli maailman,
missä taistelua oli jo valmistavasti käyty, aina pintapuolisimpaan
yksityiseen ihmiseen saakka omassa ja vastustajien leirissä. Siinä
Blaise Pascalin suuruus ja laajakantoisuus. Ensin hän voitti
ruumiilliset kärsimykset, sitten henkiset kiusaukset ja näissä
voitoissa hän karaistui hengen taisteluun laajalle ulospäin, koko
pintapuolista ja tyhjäsisältöistä maailmaa vastaan.
Erityisesti vaikea ja pitkällinen oli taistelu kunnianhimon kiusausta
vastaan, jolle hänen neronsa lahjat antoivat virikettä ja tukea.
Ajatelmissaan hän sanoi: »Ne, jotka sepittävät kirjoituksia
kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat
kirjoittaneet erinomaisesti; ne jotka sen lukevat, tahtovat saada
kunnian lukemisestaan ja minulla, joka kirjoitan tämän, on ehkä sama
mieliteko kuin niillä, jotka tämän lukevat.» Taistelu on sytyttänyt
näin laajat alat. Yksi rintama on avattu kunnianhimoisten kirjoittajien
joukkoja vastaan. Toisella rintamalla ovat vastassa kunnianhimoisten
lukijain laumat. Kolmas vakava vastustaja on oma kunnianhimo, jonka
takaa vastustajan varajoukot häämöttävät niin eloisan hämmästyneinä.
Turhaa ei ollutkaan avata kuluttava tuli kunnianhimoa, monen suuren
kyvyn loukkauskiveä vastaan. Tuskin mikään intohimo pitää näet ihmistä
niin kauan ja johdonmukaisesti vallassaan viimeiseen hetkeen asti
kätkien turhuuden taa elämän tarkoituksen, kuin kunnianhimo, esiintyipä
se sitten pikkumaisen turhamaisuuden tai maailmanvalloittajan
itserakkauden muodossa. Useimmat suurmiehet saavat kokea tätä
intohimoa; he myöskin voivat vapautua siitä suurilla hengenvoimillaan.
Samat voimat, jotka opastavat nopeaan kunnian saavuttamiseen, näyttävät
samalla sen mitättömyyden. Kuta kauemmin suuret kyvyt ovat kunnianhimon
vallassa, sitä jyrkemmin he loittonevat kaikesta, mitä ovat
aikaansaaneet. Itse koettuaan pohjia myöten kunnianhimon raatelut
Pascal tahtoi vieroittaa siitä toisia. Hän sanoo useissa kohdin, että
ihmiset ovat valmiit kuolemaankin, jos vain sillä hankkivat hitusenkaan
kunniaa itselleen. _Hän_ halusi omien sanojensa mukaan temmata ihmisten
kädestä valovarjostimen, jota edessään pitäen he juoksevat kuiluun.
Pascalin taistelut kysyivät aina uskallusta, sitäkin enemmän, kun
taistelujen kehä laajeni ulospäin. Taistelu jesuiittoja vastaan oli
paras todistus siitä. Ja Pascalilla oli uskallusta.
Merkillistä uskallusta mielipiteittensä julkilausumisessa. Henkensä
kaupalla sanoivat Tolstoi, Luther ja Pascal vakaumuksensa julki ja
lausuivat sen niin painokkaasti, että se on omansa viemään tunnonrauhan
meidänkin päivien eläjiltä.
Uskallammeko me sanoa julki sisimmän sanottavamme? Onko sellaisia
henkilöitä, jotka osaavat kolkuttaa rautaisella nyrkillään aikamme
omaatuntoa? Onko sellaisia, jotka osaavat tehdä levottomiksi ne
henkilöt, jotka juoksevat vallan, rikkauden ja joukkojen jäljessä ja
nauravat niille, jotka aikamme kiireessä pysähtyvät hengähtämään
tienviereen toistaen Salomonin sanoja: »Turhuutta, kaikki turhuutta».
Erikoisella tavallaan ja aikaansa katsoen tarkkanäköisesti Pascal
koskettelee ihmisten puutteita ja rajoituksia, käsitellen sattuvasti
etenkin heidän heikkouksiaan, pintapuolisten ihmisten heikkouksia, ja
arvostelee heitä iäisyysarvojen valossa. Avautuvatko sitten näiden
ihmisten silmät, eikö heidän heikkoutensa heitä hävetä? Mies, joka
paljasti oman aikansa jesuiittain teennäisyyden ja kavaluuden, kykenee
sen tekemään vielä meidänkin päivien itsekylläisille olioille ja
itsekkäille materialisteille. Hän riisuu päältämme pintakuoren ja
jättää meidät miettimään elämän sisältöä. Tämä sisältäpäin lähtenyt
ruumiillisten ja henkisten kärsimysten hiljaisuudessa kypsynyt
pinnallisuuden arviointi on puhdashenkisellä sanomallaan elähyttänyt ja
ihastuttanut Tolstoita ja muita eri aikojen suuruuksia. Norjalainen
professori Gerhard Gran sanoo siitä: »Pascal on henkilöiden historian
merkillisimpiä ilmiöitä, sellaisen persoonallisen suuruuden
ympäröimä, jota kaikkien täytyy kumartaa. Se, joka lähestyy hänen
ajatusmaailmaansa, paljastaa väkisinkin päänsä kuin kirkossa. Ei tiedä
mitä enemmän ihailisi, hänen älynsä korkeutta, hänen läpitunkevaa
ihmistuntemustaan, vaiko hänen viehättävää henkevyyttään, tai melkein
yliluonnollista hurskauttaan.»
Blaise Pascal puhuu paljon ihmisen kurjuudesta, ja hänen sanansa
sopivat verrattomasti meidän aikaamme, jolloin yleinen aatteellinen
rappio niin puolella kuin toisellakin on räikeä ja tekee ihmiset
kurjiksi olennoiksi. Mutta hän sanoo myös kärsimystensä vankalta
pohjalta nämä lohdulliset ikikirkkaat sanat: »Kuta parempi ihminen on,
sitä enemmän hyvää huomaa hän toisissa ihmisissä.» Siihen lauseeseen
kätketty ajatus tulee esille silloin, kun kurjuudesta käydään tuomiota.
Ihmisen suuruus.