Johdanto.
_Metsä, joka toisin palkoin anivihreänä vaippana, toisin palkoin
vuodenaikojen vaihtelua noudattavana väriverhona peitti isäimme maata,
on hakattu pois. On paljastunut maaperä, kalseita kalliolta, soita ja
autioita ahoja.
Metsän möivät suurisukuiset. Ostajan palkkalaiset tulivat meluten ja
kaatoivat maahan metsän viimeistä puuta myöten. Armotta iski kirves
kumoon nuoren elinvoimaisen vesan, kasvussa keskitiehen jääneen ja
vanhemman lahoamassa olevan puun. Elämän mahlat valuivat maahan.
Jotakin arvokasta on hävinnyt tässä metsässä, joka aikojen halki on
pitänyt vireillä uskoa maan kasvuvoimiin.
On kuitenkin säästynyt jotakin. On sieltä täällä ahoilla yksinäisiä
valkorintaisia koivuja, jotka ihmeen kautta ovat säilyneet ja jääneet
kalvan maan papittariksi, on maasta versovia vesoja, jotka vavisten
ovat kätkeneet tulevaisuuden sisäänsä, ja vihdoin vielä jollakin
perukalla koskemattomia, uhkaavia ja salaperäisiä korpia.
Metsällä on kulienkin vielä tulevaisuutta, ellemme myy viimeistämme ja
elleivät vuotuiset kulot tee tuhojaan.
Väkivalloin paljastettu maaperä on otettava käytäntöön. Kaskettakoon
ahot, ojitettakoon suot ja louhittakoon temppelien rakennuskiviksi
paljaat paadet. Ja toisiin paikkoihin kylvettäköön uutta metsää. Niin
peittäessämme väkivallan jäljet teemme tulevaisuuden työtä. Panemme
alulle uuden kasvun, joka elää silloinkin, kun metsän myyjät ja
kaatajat ovat hyökkäysasennostaan herpoutuneet.
Olimme tottuneet siihen, että hiljaisuuden metsät peittävät isäimme
maata. Ajattelimme, että sen kansa oli niissä suuruuteen kasvanut.
Mutta aika on näyttänyt, ettei hiljaisuutta ole enää yksin
ulkoapäin etsittävä. Se on nyt kätkeytynyt ajan myrskyjen sisäisiin
tienristeyksiin. Metsä kaatuu ja hiljaisuus väistyy aran linnun tavoin
ihmisen sisäelämään. Kun siellä tulee järkytysten aika, pakenee
hiljaisuus elämän perusajatuksen etsijän tieltä vielä syvemmälle,
tutkimattomiin syvyyksiin, kunnes etsijä saapuu iäisyyden lähteelle.
Hiljaisuutta etsii hengen suuruus varttuakseen. Sitä tarvitaan joka
päivä sen korvenkäynnin lisäksi, joka ensin on kestettävä. Sillä
olivatpa ulkonaiset vaiheet mitkä tahansa, aina on sama kysymys
ihmisten ratkaistavana: ihmisen suhde itseensä ja elämäänsä. Siitä el
pääse suurilla sanoilla, ei melulla eikä väkivallalla; niillä voidaan
vain vaikeuttaa sitä. Ihminen voi tehdä itsensä kuuroksi, mutta kuurous
on sekin kohtalokasta hiljaisuutta. Hiljaisuudessa täytyy ihmisen tehdä
tiliä itsensä kanssa. Jos se käy onnellisesti, kasvattaa hiljaisuus
suuruutta.
Tarvitaanko sitten meidän aikanamme suurmiehiä ja heidän aatteitaan?
-- Emme tarvitse suurmiehiä! -- huutavat joukot -- Emme tarvitse
aatteita -- huutavat suurisukuiset.
Mutta joukkojen huuto väsyy ja nyrkkiin puristetut kädet näivettyvät
Suurisukuisten madaltunut sivistys levittää turmelustaan ja nostattaa
tuhoatuottavia myrskyjä.
Suurmiehiä tarvitaan aina. »Nuorukainen, jonka sielua ei suuren miehen
läheisyys saa väräjöimään ja soimaan voimakkain sävelin, on tarpeeton
oksa ihmiskunnan puussa», sanoo Albert Corvey.
Vähän on niitä, jotka hiljaisuudessa viljelevät persoonallisen elämän
arvoja. Astukaa siis esiin te maan nuoret, jotka tunnette sisäisen
kutsumuksen. Taisteltuanne hiljaisuuden erämaassa itseänne vastaan
rohkaiskaa mielenne ja suorittakaa se suurtyö, jota aikamme odottaa.
Muodostakaa persoonallisen elämän järjestelmä ja yrittäkää sitä
toteuttaa sisäisellä varaväellä toimintaanne tukien. Sillä ennenkuin
elämä osapuilleen asettuu niihin uomiin, joita omasta kohdastanne
noudatatte ja joita tahdotte yhteiselämän jalostuneena alkavan
noudattaa, on tarpeen, että hiljaista, eheätä ja voimakasta työtä
tehdään ja että tulee yleinen nousun aika, jolloin ihmiselämän
alkuperäinen tarkoitus alkaa hiljaisuuden valkenevien vainioiden takaa
maalle häämöttää.
»Luonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä
voima on parhaitten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja
terveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut iloista
ja virkistävän voimakasta.» Näin puhuu Emerson. Jos jokukaan tuntee
sydämensä sykähtävän näitä sanoja lukiessaan, olemuksensa kautta
kulkevan rohkeuden väreilyn ja jalouden virtailun, on se tosiasia, joka
osoittaa, että suurmiehillä on jotakin sijaa meidänkin aikanamme.
Nykyisenä aikana on paikallaan kokoelma, jonka muutamat suurmiehet
muodostavat. Ulkonaisille silmillemme se on joukko liikahtamattomia
marmorihahmoja, mutta sisäisenä näkynä se lähestyy meitä hiljaisuuden
metsässä istuessamme. Kun se kulkee ohitsemme, liittykäämme uteliaina
joukkoon nähdäksemme, mihin sen matka vie. Seuratkaamme sitä ensin
näkymättömänä pysähdyspaikasta toiseen, sitten ilmaiskaamme itsemme ja
vihdoin ottakaamme suuren julistuksen miesten kanssa osaa siihen
yhteiskunnalliseen työhön, jonka maisemat liikkuessamme ovat silmiemme
ohi siirtyneet.
Kaikkien aikojen suurmiehet ja ajattelijat ovat jollakin tavoin sukua
toisilleen ja lukijapiirilleen. Niin kulkee ajattelijain ketju ajasta
aikaan suurine saattojoukkoineen.
Suuren hiljaisuuden miehet ovat tällä kertaa kokoontuneet esittämään
ajatuksiaan. Pascal, kärsivän hiljaisuuden mies, Emerson, suurten
metsien kävijä ja kirkkaan yksinäisyyden mies, Tolstoi, rakkauden
hiljaista maata etsimään lähtenyt mies, Maeterlinck, hämärän
hiljaisuuden mies, Müller, hiljaisten kosketusten mies, ja Larsson,
keskitetyn hiljaisuuden mies. He pysähtyvät kaikkialle, missä on
hiljaisuutta, ja heidän keskustelunsa kuulee jokainen, joka pidättää
hätäistä hengitystään ja on hetken hiljaa._