Onhan nainen riippuvainen miesten arvosteluista, ja hänen tulee siis

ansaita heidän kunnioituksensa. Hänen tulee ennen kaikkea saavuttaa

miehensä kunnioitus. Hänen ei tule ainoastaan saattaa miestään

rakastamaan hänen persoonaansa, vaan myös saamaan hänet hyväksymään

hänen käytöksensä. Hän tulee muiden silmissä saattaa tunnustetuksi

miehensä valinta ja saattaa miehensä kunnioitetuksi sen kunnioituksen

nojalla, jota osotetaan hänen vaimolleen. Mutta miten hän kaikessa

tässä voi onnistua, jos ei tunne meidän laitoksiamme, ellei hän tiedä

mitään tavoistamme, seurustelusäännöistämme, ellei hän tunne

inhimillisten arvostelmien aiheuttajia eikä niitä intohimoja, jotka

määräävät noita arvostelmia? Juuri senvuoksi, että nainen on samalla

kertaa riippuvainen omastatunnostaan ja toisten mielipiteistä, hänen

tulee oppia toisiinsa vertaamaan näitä kahta ohjaajaa, niitä yhteen

sovittamaan ja antamaan etusija edelliselle ainoastaan silloin, kun ne

molemmat ovat keskenään ristiriidassa. Täten hänestä tulee omien

tuomariensa tuomari, ja hän ratkaisee itse, milloin hänen tulee alistua

niiden tuomioihin, milloin ne hylätä. Ennenkuin hän hylkää tai hyväksyy

niiden ennakkoluulot, hän niitä punnitsee. Hän oppii hakemaan niiden

alkujuuren, niiden pahoja vaikutuksia välttämään ja antamaan niille

edullisen käänteen. Hän pitää huolta siitä, ettei koskaan joudu

moitteen alaiseksi, jos hänen velvollisuutensa sallii hänen sitä

välttää. Mutta ei mitään kaikesta tästä voi tehdä, ellei kehitä hänen

älyänsä ja järkeänsä.

Palaan aina perusaatteeseeni, ja se tarjoaa minulle kaikkien

vaikeuksieni ratkaisun. Tutkin olevaista, etsin sen syitä ja huomaan

lopulta, että kaikki, mikä on olemassa, myöskin on hyvin. Astun

vieraanvaraiseen taloon, jonka isäntä ja emäntä yhdessä täyttävät

kestiystävyyden velvollisuuksia. Kummallakin on ollut samanlainen

kasvatus, kumpikin on yhtä kohtelias, molemmilla on yhtä paljon aistia

ja henkevyyttä, kumpaakin elähyttää sama halu hyvin vastaanottaa

vieraitaan ja päästää heidät luotaan menemään tyytyväisinä

isäntäväkeen. Mies ei laiminlyö ainoatakaan huolenpitoa, vaan tarkkaa

kaikkea: hän kulkee edestakaisin, kiertelee huoneissa ja vaivaa itseään

lukemattomilla tavoin. Hän tahtoisi olla pelkkää tarkkaavaisuutta.

Vaimo pysyy paikallaan; pieni seurapiiri kokoontuu hänen ympärilleen ja

näyttää häneltä peittävän muut vieraat. Kuitenkaan ei vierashuoneessa

tapahdu mitään, jota hän ei huomaisi, sieltä ei lähde pois kukaan,

jonka kanssa hän ei olisi puhunut. Hän ei ole laiminlyönyt mitään

sellaista, joka on voinut huvittaa kaikkia, hän ei ole kellekään

sanonut mitään sellaista, joka ei häntä olisi miellyttänyt. Ja

ollenkaan häiritsemättä seuraelämän järjestystä hän muistaa yhtä hyvin

huomaamattomimman vieraista kuin kaikkein huomatuimman. Pöytä on

katettu, käydään ruualle. Isäntä, joka tietää mitkä vieraat hyvin

soveltuvat yhteen, asettaa heidät istumaan pöydän ääreen, sen mukaan

kuin katsoo sopivaksi. Emäntä, vaikka ei ollenkaan tuntisi noita

seikkoja, ei erehdy vieraiden vieruskumppanien valinnassa. Hän näet jo

on heidän silmistään ja koko esiintymisestään huomannut, kuka sopii

kunkin pöytäkumppaniksi, ja kukin on saava sen paikan, jota haluaa. En

väitä, että joku vieraista ruokia tarjottaessa unhotettaisiin. Onhan

isäntä kiertänyt ympäri, eikä hän siis unhota ketään. Mutta emäntä

arvaa mitä ruokalajia kukin mielihyvällä katselee ja tarjoaa kullekin

sitä. Vaikka hän puhuu naapuriensa kanssa, luo hän katseensa pöydän

päähän asti. Hän näkee, kuka ei syö siitä syystä, ettei hänellä ole

nälkä ja kuka ei rohkene ottaa eteensä tai pyytää senvuoksi, että on

kömpelö tai ujo. Noustessaan pöydästä jokainen luulee, että emäntä on

ajatellut yksistään häntä. Ja kaikki luulevat, ettei hän ole itse

ehtinyt syödä ainoatakaan palaa. Mutta itse teossa hän on syönyt

enemmän kuin kukaan muu.

Kun kaikki vieraat ovat menneet, isäntäväki puhuu pitojen

yksityiskohdista. Mies kertoo mitä hänelle on sanottu, mitä ovat

sanoneet ja tehneet ne, joiden kanssa hän on keskustellut. Vaimo tosin

ei tässä suhteessa aina tee tarkinta selkoa, mutta sen sijaan häneltä

ei ole jäänyt huomaamatta mitä hiljaa on kuiskattu salin toisessa

päässä. Hän tietää mitä se ja se ajatteli, mistä se tai se puhe tai

kädenliike johtui. Tuskin on ollut ainoatakaan kuvaavaa ilmettä, jonka

merkitystä hän ei heti osaisi selittää, melkein aina osuen oikeaan.

Sama älykäs taitavuus, joka saattaa hienon maailman naisen niin

huomattavan etevällä tavalla emännän tehtäviä suorittamaan, saattaa

myös keikailevan naisen ylen eteväksi taidossa huvittaa useita

ihailijoita. Se viekkaus, johon keikailun on turvautuminen, vaatii

vielä hienompaa taitoa kuin kohteliaisuus. Kun näet kohtelias nainen

vaan on kohtelias kaikille, niin hän on täyttänyt kaikkien vaatimukset;

mutta keikaileva nainen tällaisella taitamattomalla yksitoikkoisuudella

pian menettäisi kaiken valtansa. Jos hän osottautuisi yhtä

ystävälliseksi kaikille ihailijoilleen, hän pian vierottaisi ne kaikki

pois luotaan. Seuraelämässä se kohtelutapa, jota kaikille osotetaan,

luonnollisesti miellyttää ja tyydyttää kaikkia. Kunhan vaan saa

osakseen hyvän kohtelun, ei juuri välitä siitä, että muutamia asetetaan

etusijaan. Mutta rakkausasioissa suosio, joka ei ole yksinomainen, on

solvaus. Arvonsa tunteva mies tahtoisi sata kertaa ennemmin että häntä

yksinään pahoin kohdellaan, kuin että hänen osakseen tulevat samat

hyväilyt kuin useille muille. Pahinta, mikä hänelle voi tapahtua on se,

ettei hänelle osoteta yksinomaista huomiota. Naisen, joka tahtoo

pysyttää useampia ihailijoita, tulee siis luulotella jokaiselle heistä,

että hän hänet asettaa etusijaan, ja tulee luulotella hänelle sitä

toisten läsnäollessa, joille hän taas hänen läsnäollessaan uskottelee

heitä yksinomaan suosivansa.

Jos tahdotte nähdä pahassa pulassa olevaa miestä, niin asettakaa kahden

naisen seuraan mies, jolla on salainen suhde kumpaankin, ja tarkatkaa

miten nolon näköinen hän on. Asettakaa samoissa olosuhteissa oleva

nainen kahden miehen seuraan (ja epäilemättä tällaiset tapaukset eivät

ole harvinaisemmat). Silloin ihmettelette sitä taitavuutta, jolla hän

vetää kumpaakin nenästä ja menettelee niin, että kumpikin asettaa

toisen ivansa esineeksi. Jos tämä nainen osottaisi kummallekin

rakastajalleen samaa luottamusta ja olisi kumpaakin kohtaan yhtä

tuttavallinen, niin nämä eivät hetkeäkään antaisi itseään pettää. Jos

hän kohtelisi heitä molempia yhtä hyvin, hän epäilemättä täten

ilmaisisi, että heillä molemmilla on samat oikeudet hänen suhteensa.

Mutta hänpä osaa tässä kohdin menetellä paljoa taitavammin. Kaukana

siitä, että kohtelisi heitä samalla tavoin, hän teeskentelee tekevänsä

eroa heidän välillään; hän tietää varsin hyvin, että se, jota hän

imartelee, luulee tämän tapahtuvan hellyydestä ja että se, jota hän

kohtelee kylmäkiskoisesti, luulee tämän kohtelun johtuvan loukatusta

rakkaudesta. Täten kumpikin tyytyväisenä osaansa huomaa tuon naisen

alati kääntävän huomionsa häneen, vaikka hän itse teossa koko ajan vaan

ajattelee itseään.

Yleisessä miellyttämishalussaan keikailu keksii vielä muita samanlaisia

keinoja. Oikut herättäisivät pelkkää vastenmielisyyttä, ellei niitä

osattaisi taitavasti käyttää. Mutta juuri senkautta, että keikaileva

nainen niitä taitavasti käyttää tarkoituksiinsa, hän niistä tekee mitä

vahvimmat kahleet orjilleen.

Usa ogn' arte la donna, onde sia colto

Nella sua rete alcun novello amante;

Ne con tutti, ne sempre un stesso volto

Serba, ma cangia a tempo atto e sembiante.[168]

Mihin muuhun perustuisikaan tämä taito kuin hienoon ja alituiseen

havaitsemiseen, joka saattaa naisen joka hetki huomaamaan, mitä

liikkuu miesten sydämissä ja joka saattaa hänet jokaista salaista

mielenliikutusta huomatessaan käyttämään tarvittavaa voimaa tuota

mielenliikutusta ehkäistäkseen tai kiillottaakseen. Voidaanko tämä

taito oppia? Ei; se on naisilla synnynnäinen; se on heillä kaikilla,

eivätkä miehet koskaan voi sitä hankkia itselleen yhtä suuressa määrin.

Se on naissukupuolen olennaisia ominaisuuksia. Mielenmaltti, tarkka,

terävä tajuaminen ja hieno huomiokyky -- siinä naisen tiedot. Siinä,

miten taitavasti he osaavat käyttää näitä tietojaan, ilmaantuu heidän

kykynsä.

Näin on laita, ja olemme nähneet, miksi niin pitää olla. Naiset ovat

viekkaita ja vilpillisiä, näin sanotaan; niin ei ole laita. Alunpitäen

he eivät sellaisia ole, vaan muuttuvat sellaisiksi lopulta. Heille

olennainen kyky on taitavuus eikä vilpillisyys. Seuratessaan

sukupuolensa todellisia taipumuksia he eivät edes valehdellessaan ole

vilpillisiä. Miksi vaaditte vastausta heidän suultaan, kun sen ei

olekaan määrä tätä vastausta antaa? Kysykää heidän katseiltaan,

heidän kasvoväriltään, heidän hengitykseltään, heidän heikolta

vastustukseltaan -- siinä se kieli, jonka luonto on antanut heille

heidän vastatakseen miehille. Heidän suunsa sanoo aina: ei; ja niin sen

tulee sanoa. Mutta siihen yhtynyt äänenpaino ei osaa valehdella. Eikö

kenties naisella ole samoja tarpeita kuin miehellä, vaikka hänellä ei

ole samoja oikeuksia niitä ilmaista? Hänen kohtalonsa olisi liian kova,

ellei hän, halutessaan jotakin oikeutta, voisi toisella tavoin korvata

sitä kieltä, jota ei rohkene käyttää. Pitääkö hänen kainoutensa saattaa

hänet onnettomaksi? Eikö hän tarvitse taitoa ilmaista pyyteitään, niitä

paljastamatta? Kuinka taitavasti hänen täytyykään menetellä jotta

miehen olisi pakko häneltä ryöstäen ottaa sellaista, minkä hän itse

teossa palavasti myöntäisi! Kuinka tärkeätä hänelle onkaan oppia

liikuttamaan miehen sydäntä, ilman että näyttää häntä ajattelevan!

Kuinka viehättävä on taru Galatean omenasta ja taitamattomasta paosta!

Mitäpä Galatealla olisi ollut lisättävää? Olisiko hänen pitänyt sanoa

paimenelle, joka seurasi häntä pajujen suojaan, että hän pakeni sinne

ainoastaan siinä tarkoituksessa, että tahtoi houkutella häntä tulemaan

perässä? Silloin hän oikeastaan olisi valehdellut, sillä silloin hän ei

enää olisikaan houkutellut paimenta häntä seuraamaan. Kuta

pidättyväisempi nainen on, sitä taitavampi hänen tulee olla, jopa

suhteissaan mieheensäkin. Minä puolestani väitän, että pitämällä

keikailua sopivien rajojen sisällä, saatamme sen siveäksi ja toden

luonnolliseksi, jopa luomme siitä kunniallisuuden lain.

"Hyve muodostaa jakamattoman ykseyden", sanoi sattuvasti eräs

vastustajistani. Eikä sitä saata jakaa, niin että hyväksyy toisen

puolen ja hylkää toisen. Kun sitä rakastamme, rakastamme sitä

kokonaisena ja eheänä. Tunteilta, joita emme saa tuntea, suljemme

sydämemme, kun voimme, mutta aina suumme. Moraalinen totuus ei ole

kaikki se, mikä on olevaista, vaan se, mikä on hyvää. Pahaa ei pitäisi

olla olemassa, ainakaan sitä ei pidä tunnustaa, varsinkin kun se tämän

tunnustuksen kautta saavuttaisi merkityksen, jota sillä muuten ei

olisi. Jos joutuisin kiusaukseen varastaa, ja jos ilmaisemalla tämän

kiusaukseni viekottelisin jotakin toista henkilöä rupeamaan

rikostoverikseni, niin eikö kiusaukseni ilmaiseminen olisi samaa kuin

joutuminen sen alaiseksi? Miksi sanotte, että häveliäisyys saattaa

naiset vilpillisiksi? Ovatko ne naiset, jotka enimmin menettävät

häveliäisyytensä, muita vilpittömämmät? Päinvastoin; he ovat tuhat

kertaa vilpillisemmät. Tuollaiseen suureen turmeluksentilaan nainen

vajoaa ainoastaan harjottamalla paheita, jotka kaikki luopumatta häneen

juurtuvat ja jotka saattavat hallita ainoastaan juonien ja valheen

avulla.[169] Päinvastoin ne naiset, joilla vielä on hävyntunnetta,

jotka eivät ylpeile vioistaan, jotka osaavat peittää pyyteensä niiltä

miehiltä, mitkä heissä ovat herättäneet nuo pyyteet, jotka ainoastaan

vaivoin ilmaisevat sydämensä salaisuudet, ovat muissakin suhteissa

vilpittömimmät, suorimmat, kaikissa sitoumuksissaan uskollisimmat ja

sellaisia, joihin yleensä voi enimmin luottaa.

Minun tietääkseni on tässä suhteessa mainittu poikkeuksena ainoastaan

neiti Lenclos. Häntä onkin pidetty ihmeenä. Hänen sanotaan vallan

miesten tavoin halveksineen sukupuolensa hyveitä. Kehutaan hänen

avomielisyyttään, suoruuttaan, varmaa seurustelutapaansa, hänen

uskollisuuttaan ystävyydessä. Hänen ylistelynsä taulu maalataan

täydelliseksi sanomalla, että hän lopulta muuttui mieheksi. Olkoon

menneeksi. Mutta minäpä vaan en olisi huolinut tuota miesmäistä olentoa

ystäväkseni enkä rakastajattarekseni.

Kaikki tämä ei ole ollenkaan niin vierasta aineelleni, kuin miltä

saattaa näyttää. Näen hyvin minne tähtäävät nykyajan filosofian

periaatteet, jotka ivaavat naissukupuolen häveliäisyyttä ja kuviteltua

vilpillisyyttä. Huomaan myöskin, että tämän filosofian varmin vaikutus

on oleva se, että se riistää vuosisatamme naisilta sen vähäisen

kunniallisuuden, joka sille vielä on säilynyt.

Näiden mietteiden jälkeen luulen voitavan yleisesti määrätä,

minkälainen kasvatussuunta sopii naisen hengelle, ja millaisiin

tiedonesineisiin tulee nuoruudesta alkaen kääntää heidän huomionsa ja

punniskelunsa.

Olen jo sanonut, että naissukupuolen velvollisuuksia on helpompi

huomata kuin täyttää. Ensimäinen seikka, joka naisten tulee oppia, on

noiden velvollisuuksien rakastaminen sen nojalla, että niiden

täyttäminen heitä hyödyttää. Tämä ainoa keino saattaa ne heille

helpoksi täyttää. Kullakin säädyllä ja iällä on omat velvollisuutensa.

Jokainen oppii pian tuntemaan velvollisuutensa, jos hän vaan niitä

rakastaa. Naiset, kunnioittakaa ennen kaikkea naissäätyänne; mihin

asemaan tahansa taivas teidät asettaakin, niin teistä silloin tulee

hyviä aviovaimoja. Pääasia on se että tulemme sellaisiksi, joiksi

luonto meidät on määrännyt. Liian usein tulemme sellaisiksi, joiksi

ihmiset meitä määräävät.

Abstraktisten ja teoreettisten totuuksien etsintä, tieteiden perusteet

ja aksiomit, sanalla sanoen kaikki mikä pyrkii yleistämään käsitteitä

ja aatteita, ei kuulu naisten alaan. Heidän opintonsa tulee kokonaan

rajoittua käytännöllisyyden alaan. Naisen tulee panna käytäntöön ne

periaatteet, jotka mies on löytänyt, ja hänen tulee tehdä ne huomiot,

jotka johtavat miestä toteuttamaan periaatteitaan. Kaikkien naisten

älyllisten harrastusten, jotka eivät välittömästi liity heidän

velvollisuuksiinsa, tulee kohdistua miehen tutkimiseen ja sellaisten

mieluisten tietojen hankkimiseen, jotka yksinomaan koskevat

makuasioita. Sillä mitä nerontuotteisiin tulee, ne käyvät yli heidän

käsityskykynsä. Heillä ei myöskään ole tarpeeksi säntillisyyttä ja

tarkkaavaisuutta, voidakseen onnistua eksaktisten tieteiden alalla. Ja

mitä tulee luonnontieteisiin, niin ne soveltuvat sille sukupuolelle,

joka on toimivampi, enemmän ulkoilmassa liikkuva, joka näkee enemmän

esineitä, jolla on enemmän voimaa ja joka tätä voimaansa enemmän

harjottaa -- tälle sukupuolelle soveltuu tehtävä arvostella aisteilla

havaittavien esineiden suhteita ja luonnonlakeja. Nainen, joka on

heikko ja joka ei kykene oikeassa valossa näkemään ulkomaailmaa, pitää

tärkeinä ja arvostelee ainoastaan niitä käytinvoimia, jotka hän voi

saada vaikuttamaan, korvatakseen heikkouttaan, ja nämä vaikuttimet ovat

miehen intohimot. Hänen koneistonsa, jota hän tähän tarkoitukseen

käyttää, on vahvempi kuin miehillä, kaikki hänen vaikuttimensa

tähtäävät ihmissydämen järkyttämiseen. Kaikkea sitä, mitä hänen oma

sukupuolensa ei kykene omin voimin aikaansaamaan, mutta mikä hänelle on

tärkeätä tai miellyttävää, hänen tulee osata saada miehet tekemään.

Hänen tulee siis perinpohjin tutkia miehen henkisiä ominaisuuksia; ei

abstraktisesti näitä ominaisuuksia yleensä, vaan niiden miesten

henkisiä ominaisuuksia, jotka häntä ympäröivät, joista hän on

riippuvainen joko lain tai mielipiteen nojalla. Hänen tulee oppia

tunkemaan heidän tunteisiinsa heidän puheidensa, tekojensa, katseidensa

ja liikkeidensä avulla. Omien puheidensa, tekojensa, katseidensa ja

liikkeidensä avulla hänen tulee osata ilmaista mitä tunteita tahansa,

ilman että edes näyttää sitä ajattelevan. Miehet filosofeeraavat

paremmin ihmissydämen ominaisuuksia; mutta nainen lukee paremmin

miesten sydämen tunteita. Naisten tehtävä on, niin sanoakseni, löytää

kokeileva moraali, miesten tehtävä on muodostaa se järjestelmäksi.

Naisella on enemmän henkevyyttä, miehellä enemmän neroa. Nainen tekee

huomioita, mies järkeilee. Tästä yhteisvaikutuksesta johtuu mitä selvin

tieto ja mitä täydellisin tiede, jonka ihmisjärki itsensä suhteen

saattaa saavuttaa, sanalla sanoen varmin itsensä ja muiden ihmisten

tuntemus, joka sukumme tajuntakyvylle on mahdollinen. Täten taito

lakkaamatta voipi pyrkiä täydellisemmäksi tekemään luonnon tarjoamia

välikappaleita.

Maailma on naisten kirja. Jos he sitä väärin lukevat, se on heidän

vikansa, tai joku intohimo heitä sokaisee. Kuitenkin oikea perheenäiti,

kaukana siitä, että olisi seuramaailman nainen, on talossaan yhtä

suljettuna pois maailmasta kuin nunna luostarissaan. Tulisi siis niiden

nuorten naisten suhteen, jotka naitetaan, menetellä samoin, kuin

menetellään tai pitäisi menetellä niiden nuorten neitosten suhteen,

jotka suljetaan luostareihin. Heille pitäisi näet osottaa ne

huvitukset, joita vailla tulevat olemaan, ja pitäisi osottaa ne heille,

ennenkuin heidät pakotetaan niistä luopumaan, jotta ei heille

tuntemattomien huvien väärä kuva sittemmin vie harhaan heidän sydämiään

ja häiritse heidän syrjäisen tyyssijansa onnea. Ranskassa nuoret naiset

elävät luostarissa, mutta mentyään naimisiin he esiintyvät kaikkialla

julkisuudessa. Muinaiskansoilla laita oli vallan päinvastainen.

Tytöillä oli, kuten olen sanonut, paljon pelejä ja julkisia juhlia;

vaimot elivät syrjässä. Tämä tapa oli järkevämpi ja ylläpiti paremmin

tapoja. Jonkunmoinen keikailu on sallittu naimaikäisille neitosille,

huvitteleminen on heille varsin tärkeä asia. Vaimoilla on kotonaan

toisia huolia, heidän kun ei enää tarvitse hakea itselleen miestä.

Mutta tällaiseen reformiin he eivät olisi tyytyväiset, ja

valitettavasti he määräävät käytöstavan. Äidit, ottakaa ainakin

tyttärenne mukaanne niihin seuroihin, joissa liikutte. Antakaa heille

ensin suora mieli ja kunniallinen sielu älkääkä sitten salatko heiltä

mitään, mitä siveä silmä voi nähdä. Viekää heidät tanssiaisiin,

juhliin, pelejä harjottamaan, jopa teatteriinkin. Kaikkea, mikä

puutteellisen tiedon vallitessa voi kietoa kokematonta nuorisoa,

saattavat viattomat silmät vaaratta nähdä. Kuta lähempää nuoret näkevät

näitä meluavia huveja, sitä pikemmin he niihin kyllästyvät.

Aavistan jo mitä paheksumishuutoja nostetaan minua vastaan. "Mikä nuori

nainen saattaa vastustaa näin vaarallista esimerkkiä? Tuskin he ovat

nähneet seuraelämän, kun heidän kaikkien pää menee pyörälle; eikä

yksikään enää tahdo siitä luopua." Tämä on kylläkin mahdollista. Mutta

ennenkuin tarjoatte heille nämä pettävät kuvat, olettekohan

valmistaneet heitä niitä näkemään ilman mielenliikutusta? Oletteko

näyttäneet ne heille sellaisina kuin ne todella ovat? Oletteko

tarpeeksi varustaneet heidät turhamielisyyden harhaluuloja

vastustamaan? Oletteko heidän nuoriin mieliinsä istuttaneet todellisten

huvien harrastuksen, jota ei koskaan tavata tämän maailman melussa?

Mihin varokeinoihin, mihin toimenpiteisiin olette ryhtyneet

suojellaksenne heitä siltä väärältä maulta, joka heitä vie harhaan?

Kaukana siitä, että heidän mielissään olisitte panneet jotakin

vastapainoksi julkisille ennakkoluuloille, olette päinvastoin noita

ennakkoluuloja heissä ravinneet. Olette edeltäpäin saattaneet heitä

rakastamaan kaikkia niitä kevyenlaisia huveja, joita ovat kohdanneet.

Vielä silloinkin, kun he niihin antautuvat, olette lisänneet heidän

kiintymystään niihin. Nuorilla neitosilla, jotka astuvat seuraelämään,

ei ole muuta ohjaajatarta kuin äitinsä, joka usein on heitä itseään

hurjempi ja joka ei voi heille näyttää asioita muussa valossa kuin

missä niitä itse näkevät. Äidin esimerkki, joka on järkeäkin vahvempi,

oikeuttaa tyttären menettelytavan hänen omissa silmissään, ja äidin

auktoriteetti on tyttären mielestä vastustamaton puolustus. Kun kehotan

äitiä viemään tytärtään seuraelämään, edellytän, että hän sen hänelle

näyttää sellaisena kuin se todella on.

Koskettelemani epäkohta alkaa vielä aikaisemmin. Luostarit ovat

todellisia keikailun kouluja. Eivät tuon kunniallisen keikailun, josta

olen puhunut, vaan tuon keikailun, joka synnyttää kaikki naisten

nurinkuriset ominaisuudet ja kaikki hienon maailman naisten

oikullisuudet. Päästessään ulos luostarikoulusta siirtyäkseen äkkiä

meluaviin seurapiireihin nuoret naiset heti alusta alkaen tuntuvat

niissä olevan paikallaan. Onhan heidät kasvatettu niissä liikkumaan;

tarvitseeko ihmetellä, että he siellä hyvin viihtyvät? Sitä, mitä tässä

nyt aion sanoa, en mainitse vapaana pelosta, että voin pitää pelkkää

ennakkoluuloa todellisena havainnon tuottamana kokemuksena. Mutta

minusta näyttää, kuin protestanttisissa maissa olisi enemmän

kiintymystä perheeseen, enemmän arvokkaita aviovaimoja ja hellempiä

äitejä kuin katolisissa maissa. Ja jos tämä on totta, ei tarvitse

epäillä, että tämä ero osaksi johtuu luostarikasvatuksesta.

Jotta voisi rakastaa rauhallista ja kotoisaa elämää, tulee tuntea se,

on täytynyt lapsuudesta asti tuntea sen viehkeyttä. Ainoastaan

synnyinkodissaan oppii kiintymään omaan kotiinsa, ja kukaan nainen,

jota ei hänen oma äitinsä ole kasvattanut, ei ole pitävä omien lastensa

kasvattamista mieluisena tehtävänä. Pahaksi onneksi ei suurissa

kaupungeissa enää ole mitään yksityiskasvatusta. Yhteiskunta on siellä

kokoonpantu niin erilaisista aineksista ja on niin sekoitettua, ettei

kukaan voi edes hankkia itselleen syrjäistä tyyssijaa, vaan elää omassa

talossaankin kuin julkisuudessa. Kun on pakko elää niin monenlaisten

ihmisten parissa, vieraantuu vallan pois omasta perheestään; tuskin

lopulta tuntee oman perheen jäseniä. Nämä muuttuvat vieraiksi, ja

kotoisten tapojen yksinkertaisuus haihtuu sen suloisen tutunomaisuuden

mukana, joka muodosti sen pääviehätyksiä. Näin äidinmaidon mukana

imetään vuosisadan huvien ja siinä vallitsevien periaatteiden makua.

Nuoret naiset velvotetaan näennäisen pakon alaisiksi, jotta saataisiin

kiedotuiksi typeriä miehiä, jotka naivat heidät heidän ulkonaisesti

säädyllisen käytöstapansa vuoksi. Mutta tarkatkaapa hieman noita nuoria

naisia. Pakollisen ulkonaisen levollisuuden verholla he varsin huonosti

peittävät sitä himoa, joka heitä kalvaa, ja heidän silmissään saattaa

huomata palavan halun matkia äitejään. Heidän pyyteidensä päämäärä ei

ole aviomies, vaan avioliiton tuottama hillitsemätön vapaus. Mitä

hyötyä olisikaan aviomiehestä, kun on niin paljon keinoja olla häntä

vailla! Tuota miestä tarvitaan ainoastaan sitä varten, että paremmin

voitaisiin peittää noita keinoja.[170] Siveys verhoaa heidän kasvojaan,

mutta hillitön irstaus lepää heidän sydämensä pohjalla. Tämä

teeskennelty siveys ei ole muuta kuin lisätodistus tuosta irstailusta.

He teeskentelevät siveyttä ainoastaan kahta pikemmin voidakseen siitä

vapautua. Te Pariisin ja Lontoon naiset, antakaa minulle anteeksi!

Onhan totta, ettei mikään paikka maan päällä sulje pois ihmeitä, minä

vaan en ole sellaista paikkaa tavannut. Ja jos yhdelläkin ainoalla

teistä on todella siveä sydän, en minä ollenkaan ymmärrä meidän

laitoksiamme. Kaikki tällaiset eri kasvatustavat ovat yhtä suuressa

määrin syynä siihen, että nuoret naiset mieltyvät suuren maailman

huvituksiin ja että he kiintyvät niihin intohimoihin, jotka pian

syntyvät tuosta mieltymyksestä. Suurissa kaupungeissa turmelus alkaa

syntymästä, ja pienissä kaupungeissa se alkaa järkevyyden iästä.

Maaseudulta kotoisin olevat nuoret naiset, joita on totutettu

halveksimaan tapojensa onnellista yksinkertaisuutta, rientävät kilvan

Pariisiin, yhtyäkseen pariisittarien turmelukseen. Paheiden

omaksuminen, joille annetaan tuo kaunis nimi: _kyvykkäisyys_ on heidän

matkansa ainoa päämäärä. Saapuessaan he häpeävät vielä olevansa niin

kaukana hienon maailman naisten tapojen vapaudesta; he niin pian kuin

suinkin koettavat muuttua suurkaupunkilaisiksi. Missä nyt mielestänne

alkaa paha? Sielläkö, missä sen toteuttamista suunnitellaan, vai

siellä, missä se pannaan täytäntöön?

En pidä sopivana, että järkevä äiti maaseudulta tuo tyttärensä

Pariisiin hänelle näyttääkseen noita muille niin turmiollisia kuvia.

Mutta luulen, että jos tämä tapahtuukin, niin eivät nämä kuvat ole

tuolle tytölle juuri vaarallisia, ellei hän ole huonosti kasvatettu.

Se, jolla on makua, hyvää aistia ja rakkautta kunniallisuuteen, ei pidä

noita kuvia niin puoleensa vetävinä kuin ne, jotka antavat niiden

vallata itsensä. Näkeehän Pariisissa nuoria arvostelukyvyttömiä naisia,

jotka kiireisesti omaksuvat tämän paikkakunnan tavat ja jotka kuuden

kuukauden ajan herättävät ihailua muotinukkeina, ollakseen loppuikänsä

maailman ivan esineenä. Mutta kukapa huomaa niitä naisia, jotka tuntien

vastenmielisyyttä kaikkea tätä melua kohtaan kääntävät sille selkänsä

ja ovat tyytyväisiä kohtaloonsa, verrattuaan sitä siihen kohtaloon,

jota muut kadehtivat? Olen nähnyt useita nuoria vaimoja, jotka heidän

miehensä heitä huvittaakseen ovat tuoneet Pariisiin, koska heidän

varansa ovat sallineet heidän asettua sinne asumaan. Mutta nämä vaimot

ovat itse kehottaneet miehiään tästä tuumasta luopumaan ja ovat

palanneet sieltä kernaammin kuin sinne matkustivat ja ovat liikutetuin

mielin sanoneet lähtöpäivänsä aattona: oi, palatkaamme maalaistaloomme;

siellä elää onnellisempana kuin tämän kaupungin palatseissa! Ei tiedetä

kuinka paljon kunniallisia naisia vielä on olemassa, jotka eivät ole

notkistaneet polveansa tuon epäjumalan edessä ja jotka ylenkatsovat sen

järjetöntä palvelusta. Ainoastaan narrimaiset naiset pitävät suurta

melua; järkevät naiset eivät pyri herättämään huomiota.

Jos huolimatta yleisestä turmeluksesta, yleisistä ennakkoluuloista ja

tyttöjen huonosta kasvatuksesta useat heistä kuitenkin säilyttävät

taatun arvostelukyvyn, niin kuinka paremmalla kannalla olisivat asiat,

jos tuota arvostelukykyä olisi ravittu sopivalla ohjauksella, tai

oikeammin sanottuna, ellei sitä olisi himmennetty väärällä ohjauksella.

Sillä tärkeintä on aina säilyttää tai palauttaa luonnolliset tunteet.

Silti ei pidä ikävystyttää tyttöjä pitkillä saarnoilla eikä ladella

heille kuivia siveellisiä ohjesääntöjä. Moraalisaarnat tuottavat

kummallekin sukupuolelle kaiken hyvän kasvatuksen surman. Tuollaiset

surullisen ikävät opetukset ovat omansa saattamaan vihatuiksi sekä

niiden jakajat että kaikkeen, mitä he sanovat. Kun ohjaa nuoria

tyttöjä, ei pidä saattaa heitä pelkäämään velvollisuuksiaan eikä tehdä

raskaammaksi sitä iestä, jonka luonto heidän hartioilleen on laskenut.

Kun heille selvitätte näitä velvollisuuksia, niin olkaa lyhyen

säntilliset ja selvät puheessanne. Älkää herättäkö heissä sitä luuloa,

että niiden täyttäminen on jotakin vaivalloista. Pois kaikki

happamet ilmeet, pois kaikki koulumestari-arvokkaisuus! Kaiken,

minkä tulee liikuttaa sydämiä, tulee lähteä sydämestä. Tyttöjen

moraali-katkismuksen tulee olla yhtä lyhyt ja selvä kuin heidän

uskonto-katkismuksensa, mutta se ei saa olla niin vakava. Osottakaa

heille, miten heidän ilojensa ja heidän oikeuksiensa perustus piilee

juuri heidän velvollisuuksiensa täyttämyksessä. Onko tukalaa rakastaa,

jotta itse saavuttaisi muilta rakkautta, onko tukalaa olla rakastettava

ollakseen onnellinen, tehdä itsensä kunnioitetuksi saavuttaakseen

kuuliaisuutta, kunnioittaa itseään saavuttaakseen muiden kunnioitusta?

Kuinka kauniit nämä oikeudet ovat! kuinka kunnioitettavia ne ovat!

Kuinka rakkaita ne ovat miehen sydämelle, kun nainen osaa niitä käyttää

hyväkseen. Ei naisen pidä odottaa vuosien lisääntymistä ja vanhuutta

niistä nauttiakseen. Naisen valta alkaa hänen hyveistään. Tuskin hänen

sulonsa vielä on kehittynyt, kun hän jo hallitsee luonteensa lempeyden

nojalla ja herättää siveydellään kunnioitustamme. Mikä muuten tunnoton

ja raaka mies ei hillitsisi rajua luonnettaan eikä osottautuisi

sävyisemmäksi ja tarkkaavaisemmaksi kuusitoistavuotiaan neitosen

seurassa, joka on rakastettava ja ymmärtäväinen, joka puhuu vähän, joka

kuuntelee, joka on siveä käytöksessään ja hillitty puheissaan, jonka

kauneus ei saata unhottamaan sukupuoltaan eikä nuoruuttaan, joka

herättää mielenkiintoa ujoudellaankin ja saavuttaa kunnioitusta, mitä

itse kaikille osottaa?

Joskohta nämä merkit ovat ulkonaisia, ne eivät silti ole arvoa vailla.

Ne eivät suinkaan perustu yksinomaan aistien viehätykseen. Ne johtuvat

tuosta sisäisestä vakaumuksesta, joka meillä on kaikilla, että naiset

ovat miesten arvon luonnollisia tuomareita. Kukapa tahtoisi olla

naisten halveksima? Ei kukaan; ei edes se mies, joka on päättänyt olla

heitä enää rakastamatta. Ja luuletteko että minulle, joka sanon heille

niin katkeria totuuksia, heidän arvostelunsa ovat välinpitämättömiä?

Eivät suinkaan, ne ovat minulle tärkeämmät kuin teidän arvostelunne,

lukijat, jotka monasti olette paljon suuremmassa määrässä naisia kuin

he. Joskohta en kunnioita naisten tapoja, tahdon kuitenkin pitää heidän

oikeuttaan kunniassa. Minulle on yhdentekevää, vihaavatko he minua,

kunhan vaan pakotan heidät minua kunnioittamaan.

Kuinka paljon suurta voisi näillä keinoilla aikaansaada, jos vaan

osaisi niitä oikein käyttää! Onneton se vuosisata, jolloin naiset

menettävät kaiken vaikutusvaltansa ja jolloin heidän mielipiteensä

eivät enää miehistä merkitse mitään. Tämä on turmeluksen viimeinen

aste. Kaikki kansat, joilla on ollut hyvät tavat, ovat kunnioittaneet

naisia. Muistelkaa vaan Spartaa, germaaneja ja Roomaa -- tuota Roomaa,

joka oli kunnian ja hyveen kehto, minkä veroista ei toista ole ollut

maan päällä. Siellä naiset osottivat kunniaa suurten sotapäällikköjen

urotöille, siellä he julkisesti itkivät isänmaan isien kuolemaa, siellä

tasavalta piti pyhinä ja mitä juhlallisimpina arvosteluina heidän

toivomuksiaan ja surunosotuksiaan. Kaikki Rooman suuret vallankumoukset

olivat naisen aiheuttamia; naisen kädestä Rooma sai vapautensa, naisen

kautta plebejit saavuttivat konsulaatin, naisen vaikutuksesta loppui

decemvirien tyrannius, naisten avulla piiritetty Rooma pelastettiin

maanpakoon ajetun käsistä. Te hienot ranskalaiset, mitä olisittekaan

sanoneet nähdessänne tuon kulkueen, joka teidän ilkkuville katseillenne

olisi ollut niin naurettava? Olisitte seuranneet sitä ivanauruin.

Kuinka eri lailla katselemmekaan samoja seikkoja; ja kenties olemme

kaikki oikeassa. Jos tuon kulkueen muodostaisivat kauniit ranskalaiset

naiset, niin en voisi kuvitella sen vastenmielisempää näkyä. Mutta

kuvitelkaa sitä roomalaisnaisten muodostamaksi, ja teillä on kaikilla

oleva volskien silmät ja Coriolanuksen sydän.

En vielä pysähdy tähän, vaan väitän, että hyve tuottaa yhtä paljon etua

rakkaudelle kuin muille luonnon oikeuksille ja että rakastajattaren

arvo sen kautta kohoaa yhtä paljon kuin aviovaimojen ja äitien. Ei ole

olemassa oikeata rakkautta ilman innostusta eikä innostusta ilman

todellista tai kuviteltua täydellisyyden esinettä, joka ainakin on

olemassa rakastavan mielikuvituksessa. Mistä innostuisivatkaan

rakastajat, joiden mielestä täydellisyys on haihtunut ja jotka

rakkautensa esineessä näkevät pelkkää aistillisen nautinnon antajaa?

Ei, sillä lailla sydän ei lämpene eikä antaudu noiden ylevien

innonpurkausten valtoihin, jotka saattavat rakastajat autuaalliseen

huumaukseen ja luovat hänen intohimoonsa sen viehätyksen. Tosin kaikki

rakkaudessa on harhaluuloa, sen myönnän. Mutta todellista siinä ovat ne

tunteet, jotka innostavat meitä ihailemaan sitä tosikauneutta, mitä ne

panevat meitä rakastamaan. Tämä kauneus ei piile rakkauden esineessä,

vaan on erehdyksiemme tulos. Vähät siitä! Uhraammeko silti vähemmän

kaikki alhaiset tunteemme tuolle kuvitellulle täydellisyyden

esikuvalle? Täyttyykö sydämemme silti vähemmän niiden hyveiden

tietoisuudella, joita oletamme lemmityssä olevan? Vapaudummeko vähemmin

inhimillisen minän alhaisuudesta? Missä olisi se rakastaja, joka ei

olisi valmis uhraamaan henkeänsä lemmittynsä puolesta, ja missä huomaa

aistillista ja raakaa intohimoa miehessä, joka on valmis kuolemaan?

Ivaamme vaeltavia ritareja! He kuitenkin tunsivat rakkauden, kun me

sitävastoin emme enää tunne muuta kuin irstailua. Kun noita romanttisia

periaatteita ruvettiin pitämään naurettavina, tämä muutos aiheutui

vähemmän järkevyydestä kuin huonoista tavoista.

Tarkastettakoon mitä vuosisataa tahansa, niin luonnolliset suhteet

eivät muutu. Niistä johtuvat epäkohdat ja sopusuhtaisuudet ovat aina

samat; ennakkoluulot, vaikka anastavatkin järkevyyden kauniin nimen,

muuttavat ainoastaan ulkokuorta. Itsehillitsemys on aina oleva jotakin

suurta ja kaunista, vaikka se ei johtaisikaan muuhun kuin haaveellisten

vakaumusten toteuttamiseen. Ja todet kunniallisuuden vaikuttimet

valtaavat aina jokaisen arvostelukykyisen naisen sydämen, joka osaa

asemastaan hakea onneaan. Siveys epäilemättä on suloinen hyve kauniille

naiselle, jolla on vähänkin sielun ylevyyttä. Nähdessään koko maailman

jalkojensa juuressa hän viettää riemuvoittoa kaikesta ja itsestään. Hän

pystyttää omaan sydämeensä valtaistuimen, jonka eteen kaikki tulevat

kunnioittaen kumartamaan. Hellyyden tai mustasukkaisuuden tunteet,

jotka kuitenkin aina ovat kunnioittavaa laatua, ollen molempien

sukupuolten tuntemia, yleinen ja oma arvonpano suorittavat hänelle

lakkaamatta korvausverona kunniaa, joka yllin kyllin palkitsee

muutamien hetkien taistelun. Kieltäytymisen aiheuttama haikeus on

hetkellinen, mutta sen palkka on pysyvä. Mikä nautinto jalolle

sielulle, kun hyveen aiheuttama itsetietoisuus yhtyy kauneuteen. Miten

yleviksi romaanisankarittaria kuvattaneenkin, niin tuollainen jalo

nainen on tunteva puhtaampaa iloa kuin Lais ja Kleopatra. Ja kun hänen

kauneutensa on haihtunut, on hänen kunniansa ja ilonsa kuitenkin

vielä pysyvä. Ainoastaan sellainen nainen saattaa nauttia

menneisyydestäänkin.

Kuta suuremmat ja vaivalloisemmat velvollisuudet ovat, sitä selvemmät

ja painavammat tulee niiden järkisyiden olla, joihin ne perustetaan.

Käytetään usein jonkunlaista jumalista puhetapaa, kun käsitellään mitä

vakavimpia kysymyksiä, ja tuolla puhetavalla väsytetään nuorten naisten

korvat, voimatta heissä herättää toivottua vakaumusta. Tällaisesta

puhetavasta, joka varsin vähän vastaa heidän ajatusmaailmaansa, sekä

siitä, että he itsekseen panevat siihen niin vähän arvoa, johtuu heidän

herkkyytensä seuraamaan omia pyyteitään, heiltä kun puuttuu itse asiaan

perustuvia järkisyitä. Nuorella naisella, joka on kasvatettu järkevästi

ja hurskaasti, on epäilemättä vahvoja aseita viettelemyksiä vastaan.

Mutta sellainen nuori nainen, jonka sydäntä tai oikeammin korvia

yksinomaan ravitaan mystillisillä laverruksilla, joutuu aivan varmaan

ensimäisen taitavan viettelijän uhriksi, jonka tielle sattuu. Eipä

nuori ja kaunis nainen koskaan ole halveksiva ruumistaan, eikä hän

koskaan ole toden teolla sureva niitä suuria syntejä, joihin hänen

kauneutensa on saattanut hänet lankeamaan, hän ei koskaan ole

vilpittömästi ja Jumalan edessä itkevä sitä, että on himon esineenä,

hän ei koskaan ole itsekseen uskova että sydämen viehkein tunne on

saatanan keksintö. Antakaa hänelle toisia sisäisiä perusteita, joita

hän käsittää, sillä nuo tuollaiset perusteet eivät häneen vaikuta.

Vielä pahemmalla kannalla ovat asiat, jos hänen käsitteensä saatetaan

toisilleen ristiriitaisiksi, kuten varsin usein tapahtuu, ja jos,

sittenkuin on nöyryytetty häntä kuvaamalla hänen ruumistaan ja

kauneuttaan synnin saastuttamiksi, koetetaan saada häntä kunnioittamaan

ruumistaan Jeesuksen Kristuksen temppelinä -- tuota samaa ruumista,

joka hänelle on saatettu niin halveksittavaksi. Liian ylevät ja liian

alhaiset käsitteet ovat molemmat yhtä tehottomat, eivätkä ne voi

soveltua yhteen. Tulee käyttää järkisyitä, jotka soveltuvat

naissukupuolelle ja nuorelle iälle. Velvollisuudelle myönnetty

kunnioitus on voimakas ainoastaan siinä määrin, kuin siihen yhdistetään

vaikuttimia, jotka innostavat meitä sitä täyttämään!

_Qvae quia non liceat non facit, illa facit_.[171]

Eipä luulisi Ovidiuksen langettavan näin ankaraa arvostelua.

Jos siis tahdotte nuorissa naisissa herättää rakkautta hyviin tapoihin,

niin älkää lakkaamatta sanoko heille: olkaa siveitä, vaan synnyttäkää

heissä suuri harrastus siveyteen, saattakaa heidät täydelleen tajuamaan

sen arvo; siten saatatte heidät sitä rakastamaan. Ei riitä herättää

tätä harrastusta vasta kaukaisen tulevaisuuden varalle. Osottakaa jo

nykyhetkellä, miten tärkeä se on heille heidän ikäsuhteisiinsa ja

heidän ihailijoidensa luonteeseen nähden. Kuvatkaa heille kunnon

miestä, ansiokasta miestä, opettakaa heitä häntä tuntemaan ja

rakastamaan, ja rakastamaan omasta puolestaan. Todistakaa heille, että

tuollainen mies yksin voi tehdä heidät onnellisiksi, olkoot he sitten

hänen ystävättäriään, vaimojaan tai rakastajattariaan. Lähentäkää

heihin hyvettä järkevyyden tietä pitkin: saattakaa heidät huomaamaan,

että heidän sukupuolensa valta ja kaikki edut eivät perustu ainoastaan

heidän hyvään käytöstapaansa ja hyviin tapoihinsa, vaan myöskin miehen

samoihin ominaisuuksiin, että heillä on varsin vähän vaikutusvaltaa

halpoihin ja alhaisiin mieliin, että mies vasta silloin oikein osaa

kunnioittaa ja ihailla lemmittyään, kun hän kunnioittaa hyvettä.

Silloin voitte olla varma siitä, että kuvailemalla heille meidän

päiviemme tapoja, heissä herätätte todellista inhoa niitä kohtaan.

Näyttämällä heille millaiset muoti-ihmiset ovat, saatatte ne

heille halveksituiksi. Jos vierotatte heidät pois tuollaisten

ihmisten periaatteista, jos esitätte heidän tunteensa niiden

vastenmielisessä valossa ja herätätte ylenkatsetta heidän turhamaiseen

kohteliaisuuteensa, viritätte heissä eloon jalomman kunnianhimon,

nimittäin halun hallita suuria ja vahvoja sieluja, Spartan naisten

kunnianhimon, joka tavotteli miesten johtamista. Rohkea, julkea,

juonitteleva nainen, joka houkuttelee rakastajiaan ainoastaan

keimailullaan ja osaa pysyttää heitä luonaan ainoastaan suosionsa

lahjottamisella, saa heitä tottelemaan ainoastaan palvelijoiden tavoin,

kun on kysymys halpojen ja alhaisten palvelusten täyttämisestä; mutta

tärkeissä ja vakavissa asioissa hän on vailla vaikutusvaltaa heidän

suhteensa. Mutta nainen, joka samalla on kunniallinen, rakastettava ja

viisas, nainen, joka pakottaa ihailijansa häntä kunnioittamaan sanalla

sanoen nainen, joka kunnioituksen nojalla ylläpitää rakkautta, lähettää

yhden ainoan merkin annettuaan rakastajansa maailman ääriin,

taisteluun, kunniaan, kuoloon, minne vaan tahtoo. Tämä hänen

hallitsemisensa on mielestäni kaunis ja ansaitsee kyllä, että sen

saavuttamiseksi tehdään uhrauksia.[172]

Tähän henkeen on Sophie kasvatettu, ja hänen kasvatuksensa on vaatinut

enemmän huolellisuutta kuin vaivaa, kun näet pikemmin on seurattu hänen

harrastuksiaan, kuin häntä on vaivattu. Mainitkaamme nyt sananen hänen

persoonastaan sen kuvan mukaisesti, jonka hänestä olen Émilelle

tarjonnut ja jonka hän itse mielikuvituksessaan on luonut puolisosta,

joka voi tehdä hänet onnelliseksi.

Mainitsen yhä vielä toistamiseen, että jätän syrjään kaikki ihmeet.

Émile ei ole mikään ihme eikä Sophie liioin. Émile on mies ja Sophie

nainen; siinä koko heidän kunniansa. Siinä sukupuoli-ominaisuuksien

sekaannuksessa, joka meidän päivinämme vallitsee, on melkein ihme, jos

joku kaikilta ominaisuuksiltaan kuuluu omaan sukupuoleensa.

Sophiella on hyvät taipumukset ja hyvä luonne. Hänellä on hyvin

tunteellinen sydän, ja tämä suuri tunteellisuus antaa hänen

mielikuvitukselleen joskus viekkauden, jota on vaikea hillitä. Hänen

älynsä ei ole niin terävä kuin se on asioiden ytimeen tunkeva, hänen

mielialansa ovat hilpeät, mutta kuitenkin vaihtelevat, hänen kasvonsa

ovat tavalliset, mutta samalla miellyttävät. Hänen kasvojensa ilmeet

todistavat henkevyyttä, eivätkä ne valehtele. Saattaa lähestyä häntä

välinpitämättömänä, mutta ei voi lähteä hänen luotaan saamatta hänestä

syvää vaikutusta. Toisilla naisilla saattaa olla sellaisia hyviä

ominaisuuksia, jotka häneltä puuttuvat; toisilla taas on vielä

suuremmassa määrin hänen hyviä ominaisuuksiaan. Mutta ei yhdelläkään

ole parempaa ominaisuuksien yhtymää, joka muodostaa onnellisen

luonteen. Hän osaa käyttää edukseen vikojansakin, ja jos hän olisi

täydellisempi, hän miellyttäisi paljon vähemmän.

Sophie ei ole kaunis, mutta hänen seurassaan miehet unhottavat kauniit

naiset, ja nämä ovat hänen seurassaan tyytymättömät itseensä. Ensi

näkemältä hän tuskin on sievä, mutta kuta useammin häntä näkee, sitä

kauniimmalta hän tuntuu. Hänen persoonansa voittaa siinä, missä niin

monet muut menettävät, ja sitä, minkä hän kerran on voittanut, hän ei

enää menetä. Toisella naisella saattaa olla kauniimmat silmät,

kauniimpi suu, voimakkaamman vaikutuksen tekevä vartalo; mutta eipä

toisella ole sen miellyttävämpää kasvua, kauniimpaa ihoa, valkeampaa

kättä, sirompaa ja pienempää jalkaa, lempeämpää katsetta,

liikuttavampia kasvonpiirteitä. Häikäisemättä hän herättää

mielenkiintoa ja hurmaa, ja vaikeata on sanoa miksi.

Sophie pitää sievistä puvuista ja ymmärtää niitä hankkia. Hänen

äidillään ei ole muuta kamarineittä kuin hän. Hänellä on sangen hyvä

pukeutumisaisti, mutta hän vihaa upeita pukimia. Hänen vaatteissaan

huomaa aina yksinkertaisuuden yhtyneen hienouteen; hän ei rakasta

mitään loistokasta, vaan ainoastaan sellaista, mikä pukee. Hän ei tunne

muodissa olevia värejä, mutta tietää erinomaisen hyvin, mitkä värit

hänelle sopivat. Ei ole ainoatakaan nuorta naista, joka näyttäisi

panevan vähemmän huolta pukuunsa kuin hän ja jonka puku olisi

valitumpi. Joskohta ei yksikään hänen pukunsa osa ole sattumalta

hankittu, ei se kuitenkaan ilmaise kuinka suurta taidokkaisuutta on

käytetty sen valinnassa. Hänen pukimensa on näennäisesti hyvin

vaatimaton, mutta itse teossa hyvin soma ja miellyttävä. Hän ei

paljasta sulouksiaan, vaan päinvastoin verhoaa niitä, mutta hän verhoaa

niitä siten, että näkee niiden haamoittavan esiin verhon takaa. Kun

hänet näkee, huudahtaa: "tuossa on siveä ja viisas tyttö!" Jos kauemmin

viipyy hänen seurassaan, silmät ja sydän tarkastavat koko hänen

persoonaansa, ilman että niitä voi kääntää hänestä pois, ja tekisi

mieli sanoa, että koko tämä niin yksinkertainen vaatetus verhoaa häntä

ainoastaan sitä varten, että mielikuvitus sen kappale kappaleelta

riistäisi pois.

Sophiella on luontaisia taipumuksia. Hän on tietoinen niistä eikä ole

niitä laiminlyönyt. Mutta kun hänellä ei ole ollut tilaisuutta niitä

erityisen taiteellisesti kehittää, hän on tyytynyt harjottamaan somaa

ääntänsä laulamaan puhtaasti ja tarkasti sekä aistikkaasti, pieniä

jalkojaan astumaan kevyesti, helposti, notkeasti, ja on lisäksi

opetellut kumartamaan vapaan sulavasti ja ilman kömpelyyttä, tehden sen

kaikenlaisissa eri tiloissa. Muuten hänellä ei ole ollut muuta

laulunopettajaa kuin isänsä, ei muuta tanssinopettajaa kuin äitinsä, ja

läheisyydessä asuva urkuri on antanut muutamia pianotunteja säestystä

varten; tätä taitoa hän sittemmin on omin päin viljellyt. Alussa hän

koetti vaan saattaa valkean kätensä näyttämään sievältä mustilla

koskettimilla. Sitten hän huomasi että pianon kuiva ja terävä ääni teki

ihmisäänen kaiun pehmeämmäksi, ja vähitellen hänen korvansa tottui

erottamaan soinnoksia. Tullessaan vanhemmaksi hän on alkanut tuntea

esityksen tunteellisuuden viehätystä ja rakastaa musiikkia sen itsensä

tähden. Mutta tämä on enemmän taideharrastusta kuin todellista

taipumusta; hän näet ei osaa nuottien mukaan soittaa sävelmää.

Parhaiten Sophie osaa, parhaiten hänelle on opetettu hänen sukupuolensa

töitä, jopa sellaisiakin, joihin tavallisesti ei kiinnitetä huomiota,

kuten hameidensa leikkaamista ja ompelemista. Ei ole ainoataan

ompelutyötä, jota hän ei osaisi, ja jota hän ei tekisi mielellään.

Mutta enimmin kaikista käsitöistä hän pitää pitsien solmustelemisesta,

sillä ei mikään muu käsityö aiheuta niin miellyttävää asentoa eikä

niin siroa ja kevyttä sormienliikettä. Hän on myös perehtynyt

taloudenhoitoon yksityiskohtia myöten. Hän osaa hallita keittiötä ja

ruokakomeroa. Hän tuntee ruokatavaroiden hinnan ja laadun; hän osaa

sangen hyvin kirjanpitoa, hän on äitinsä hovimestari. Koska hänen

kutsumuksensa on kerran itse tulla perheenäidiksi, hän ohjatessaan

synnyinkotiaan oppii ohjaamaan omaa kotiaan. Hän osaa auttaa

palvelijoita heidän töissään ja tekee sen aina kernaasti. Ainoastaan

sitä voi hyvin neuvoillaan ohjata, minkä itse osaa toimittaa. Tämän

vuoksi hänen äitinsä näin pitää häntä työssä ja toimessa. Sophien

ajatukset eivät tosin vielä ulotu niin kauas tulevaisuuteen. Hänen

ainoana päämääränään on hänen äitinsä palveleminen ja hänen

huolitaakkansa huojentaminen. On kuitenkin totta, ettei hän kaikkia

tehtäviään suorita yhtä suurella mielihyvällä. Niinpä hän, vaikka onkin

herkkusuu, ei pidä keittiötoimista. Ruuanvalmistamiseen yhtyvät

askareet ovat hänelle vastenmieliset, hänen mielestään ne eivät koskaan

ole tarpeeksi puhtaat. Hän on tässä suhteessa äärettömän herkkä, ja

tästä hänen herkkämielisyydestään, joka on kehittynyt liiallisuuteen,

on tullut eräs hänen vikojaan. Kernaammin hän antaisi koko

päivällisruuan pudota tuleen, kuin antaisi hihapitsiensä likaantua

Samasta syystä hän on aina tuntenut vastenmielisyyttä puutarhanhoidon

ohjausta kohtaan. Multa on hänen mielestään likaista. Niinpian kuin hän

näkee lantaläjän, luulee hän tuntevansa sen pahan hajan.

Tähän hänen vikaansa on syynä hänen äitinsä opetus. Äidin mielestä

ensimäisiä naisen oikeuksista on puhtaus; se on erityinen, välttämätön,

luonnon asettama velvollisuus. Ei ole maailmassa mitään inhottavampaa

kuin likainen vaimo, ja mies, joka sellaista vaimoa inhoaa, on aina

oikeassa. Sophien äiti on niin paljon saarnannut tätä velvollisuutta

tyttärelleen, hän on häneltä vaatinut niin suurta siisteyttä mitä omaan

persoonaansa tulee, mitä tulee hänen vaatteisiinsa, huoneeseensa,

työhönsä, pukeutumiseensa, että hänen tarkkaavaisuutensa tässä

suhteessa on muuttunut tavaksi ja anastaa suuren osan hänen aikaansa ja

muutenkin melkoisen sijan hänen huomiossaan. Sentähden kaikessa, minkä

hän tekee, hänen ensimäinen huolensa on tehdä se puhtaasti; se, että

hän sen hyvin tekee, astuu toiseen sijaan.

Kuitenkaan kaikki tämä ei ole muuttunut turhaksi teeskentelyksi ja

heikoksi ylellisyyskiihkoksi. Komeilun hienostelu ei suinkaan ole hänen

pyyteidensä päämäärä. Hänen huoneeseensa ei koskaan tule muuta kuin

yksinkertaista raitista vettä; hän ei tunne muuta hyvää hajua kuin

kukkien tuoksua, eikä hänen miehensä koskaan ole vetävä sieraimiinsa

suloisempaa tuoksua, kuin hänen henkäyksensä. Lopuksi on mainittava,

ettei se tarkkaavaisuus, jonka hän omistaa persoonansa ulkonaiseen

hoitoon, saata häntä unhottamaan, että hän on velkapää omistamaan

elämänsä ja aikansa jalommille toimille. Hän ei tunne tai halveksii

tuota ylenmääräistä ruumiillista puhtautta, joka saastuttaa sielun.

Sophie ei ainoastaan ole ruumiillista puhtautta harrastava, hänen

sielunsakin on puhdas.

Sanoin, että Sophie on herkkusuu; se hän oli luonnostaan, mutta hän on

totuttanut itsensä kohtuulliseksi ruuassa, ja nyt hän harjottaa tätä

kohtuullisuutta hyveenä. Tyttöjen laita ei ole sama kuin poikien, joita

melkoisessa määrin voi heidän herkullisuuttaan tyydyttämällä hallita.

Jos tämän taipumuksen sallitaan jäädä tyttölapsiin, sillä on

arveluttavat seuraukset; on suorastaan vaarallista olla sitä

poistamatta. Kun Sophie pienenä yksin meni äitinsä huoneeseen, ei hän

aina sieltä palannut tyhjin käsin, eikä hänen omatuntonsa ollut vallan

puhdas makeisiin nähden. Hänen äitinsä yllätti hänet, nuhteli ja

rankaisi häntä ja antoi hänen paastota. Lopulta sai hän tyttärensä

käsittämään, että makeiset turmelevat hampaat ja liika syöminen

pöhöttää ruumiin. Näin Sophie teki parannuksen; tultuaan suuremmaksi on

hänessä herännyt toisenlainen maku, joka on vierottanut hänet tästä

alhaisesta aistillisesta mausta. Herkutteleminen menettää heti valtansa

sekä naisiin että miehiin nähden, kun sydämen jalot tunteet alkavat

paisua. Sophie on, mitä ruokalajeihin tulee, säilyttänyt sukupuolelleen

ominaisen maun, hän pitää maitoruuista ja makeista ruokalajeista; hän

pitää leivoksista ja väliruuista, mutta varsin vähän lihasta. Hän ei

koskaan ole maistanut viiniä eikä väkeviä liköörejä. Muuten hän kaikkea

syö varsin kohtuullisesti. Toimittaahan hänen sukupuolensa paljon

vähemmän työläitä askareita kuin me miehet, ja hänen voimansa

tarvitsevat siis vähemmän korvausta. Yleensä hän pitää kaikista hyvistä

ruuista ja panee niihin arvoa; mutta hän osaa myös tyytyä vähemmän

hyviin ruokiin, ilman että tämä puute häntä vaivaa.

Sophiella on miellyttävät, vaikkei loistavat henkiset kyvyt; hänen

älykkäisyytensä on varma, joskaan ei syvä; sanalla sanoen hänen

kyvyistään ei sanota mitään erityistä, sillä ne ovat samat kuin

tavallisilla ihmisillä yleensä. Hänen henkensä, kykynsä miellyttävät

aina niitä henkilöitä, jotka puhuvat hänen kanssaan, joskohta niissä ei

ole mitään kaunistelevaa, mikä meidän käsityksemme mukaan kuuluu

naisten henkiseen kasvatukseen. Hänen sivistyksensä näet ei ole

muodostunut kirjojen luvusta, vaan hänen keskusteluistaan vanhempiensa

kanssa, hänen omista mietteistään ja niistä havainnoista, jotka hän on

tehnyt siinä vähäisessä seurustelupiirissä, jonka yhteyteen hänellä on

ollut tilaisuutta tulla. Sophie on luonnostaan iloinen; lapsena hän oli

vallatonkin, mutta hänen äitinsä on vähitellen onnistunut hillitsemään

hänen rajun luontonsa, peläten, ettei liian äkillinen käänne

aavistamatta olisi tehnyt selväksi, että tuollainen hillitseminen oli

välttämätön. Sophie on siis tullut siveäksi ja ennen aikaa hiljaiseksi;

ja nyt kun tuo aika on tullut, on hänen helpompi säilyttää omaksumansa

ryhti, kuin mitä olisi ollut, jos ei olisi annettu hänen käsittää

muutoksensa syytä. Nyt on miellyttävää nähdä kuinka hänessä joskus

vielä heräävät vanhat tavat ja kuinka hän antautuu lapselliseen

vilkkauteen, mutta sitten heti äkkiä muuttuu miettiväksi, vaikenee, luo

alas katseensa ja punastuu. Onhan luonnollista, että hän ollessaan

tällä kahden iän rajalla, jossakin määrin omistaa kummankin

ominaisuuksia. Sophie on liian tunteellinen, jotta hänen mielialansa

aina voisivat olla samanlaiset, mutta hänen mielensä on liian lempeä,

jotta tämä tunteellisuus voisi muille tuottaa ikävyyksiä; ainoastaan

hänelle itselleen tuo tunteellisuus tuottaa ikäviä hetkiä. Yksi ainoa

loukkaava sana riittää tekemään hänen mielensä raskaaksi, joskohta hän

ei näytä mielipahaansa; hän näet silloin koettaa päästä muiden seurasta

mennäkseen itkemään. Jos keskellä hänen itkemistään isä tai äiti häntä

kutsuu yhdelläkin ainoalla sanalla, hän tulee heti leikkimään ja

nauramaan, taitavasti pyyhkien kyyneleet silmistään ja koettaen

tukahuttaa nyyhkytyksensä.

Hän ei liioin ole kokonaan vapaa itsepäisyydestä. Jos hänen paha

tuulensa kiihottuu, se muuttuu uhkamielisyydeksi, ja silloin hän

saattaa unhottaa malttinsa. Mutta jos antaa hänen tyyntyä, niin saa

nähdä, että se tapa, jolla hän taas koettaa hyvittää ikävän tekonsa, on

melkein luettava hänelle ansioksi. Jos häntä rangaistaan, hän on

taipuisa ja nöyrä ja huomaa, ettei hänen häpeänsä niin paljoa johdu

rangaistuksesta kuin hänen vikansa tietoisuudesta. Jos ei hänelle sano

mitään, ei hän koskaan ole itsestään vikaansa katumatta, ja tämän hän

tekee niin vilpittömästi ja niin miellyttävästi, että on mahdotonta

olla hänelle suuttunut. Hän olisi valmis alhaisimmankin palvelijan

läsnäollessa suutelemaan maata, eikä tämä alentuminen häntä ollenkaan

surettaisi, ja niin pian kuin hän on saanut anteeksi, hänen ilonsa ja

hyväilynsä osottavat, mistä taakasta hänen sydämensä on vapautunut.

Sanalla sanoen, hän kestää kärsivällisesti toisten väärät teot, ja

hyvittää alttiisti omat vikansa. Tällainen on hänen sukupuolensa

rakastettava luonne, ennenkuin me olemme sen turmelleet. Nainen on

luotu alistumaan miehen tahtoon, jopa kestämään vääryyttäkin hänen

puoleltaan. Nuoria poikia taas ei koskaan voi samanlaiseen taivuttaa.

Sisäinen tunne heissä nousee ja kapinoi vääryyttä vastaan; luonto ei

ole tehnyt heitä sellaisiksi, että he sitä sietäisivät.

gravem

Pelidae stomachum cedere nescii.[173]

Sophie on uskonnollinen, mutta hänen uskonnollisuutensa on järkevä

ja yksinkertainen; siinä on vähän dogmeja ja vielä vähemmän

hartaudenharjotuksia, tai oikeammin sanoen: hän ei tunne muuta

olennaista uskollisuuden ilmausta kuin moraalin harjoittamiseen, ja

senvuoksi hän omistaa koko elämänsä palvellakseen Jumalaa tekemällä

hyvää. Koko se opetus, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle tässä

suhteessa antaneet, on tähdännyt siihen, että he totuttaisivat hänet

kunnioittavaan alistumiseen, minkä vuoksi he alati ovat sanoneet:

"Tyttäremme, nuo tiedot eivät ole ikäsi kehityksen mukaiset; miehesi on

ne sinulle selvittävä, kun sopiva aika tulee." Muuten he eivät pidä

hänelle pitkiä saarnoja jumalisuudesta, vaan tyytyvät saarnaamaan sitä

hänelle esimerkillään, ja tämä esimerkki on syvälle painunut hänen

sydämeensä.

Sophie rakastaa hyvettä; tämä rakkaus on muuttunut hänessä vallan

hallitsevaksi intohimoksi. Hän rakastaa hyvettä, koska ei ole mitään

niin kaunista kuin se on; hän sitä rakastaa, se kun on naisen kunnia ja

kun hyveinen nainen hänen mielestään on melkein enkelin arvoinen; hän

rakastaa sitä onnen oikeana tienä ja sentähden, että hän näkee pelkkää

kurjuutta, avuttomuutta, onnettomuutta ja häpeää siveettömän naisen

elämässä. Hän rakastaa sitä vihdoin sentähden, että se on rakas hänen

kunnianarvoiselle isälleen, hänen hellälle ja arvokkaalle äidilleen.

Hänen vanhempansa näet eivät tyydy tuntemaan onnellisuutta omista

hyveistään, vaan tahtovat sitä tuntea tyttärensäkin hyveellisyyden

nojalla, ja tyttären ensimäinen onnen ehto on saattaa vanhempansa

onnellisiksi. Kaikki nämä tunteet herättävät hänessä innostuksen, joka

ylentää hänen mieltänsä ja joka alistaa kaikki hänen pikku pyyteensä

niin jalon intohimon alaisiksi. Sophie on oleva sievä ja kunniallinen

viimeiseen henkäykseensä asti; sen hän on vannonut sydämessään, ja

tämän valan hän on vannonut iässä, jolloin hän jo käsitti, miten

vaikeata on sellaista valaa täyttää; hän on sen vannonut silloin, kun

hänen olisi pitänyt pidättäytyä sellaisesta sitoumuksesta, jos hänen

aistillisuutensa olisi näyttänyt vaativan herruutta hänen ylitsensä.

Sophie ei ole tuollainen rakastettava ranskatar, joka on

luonnonlaadultaan kylmä ja turhamielisyydestä kiemaileva, tahtoen

ennemmin loistaa kuin miellyttää, hakien ennemmin huvittavaa

ajanvietettä kuin todellista iloa. Sophien mieltä kalvaa ainoastaan

rakastamisen halu; se tunkeutuu hänen mieleensä ja tekee hänet

levottomaksi keskellä kemuja. Hän on menettänyt entisen hilpeytensä;

vallattomat leikit eivät enää häntä miellytä. Kaukana siitä, että hän

pelkäisi yksinäisyyden häntä ikävystyttävän, hän sitä päinvastoin

hakee. Hän siellä ajattelee sitä miestä, joka on saattava sen hänelle

suloiseksi. Kaikki hänelle välinpitämättömät henkilöt ovat hänen

vastuksenaan. Hän ei halua ihailijoita, vaan lemmittyä. Hän tahtoo

kernaammin miellyttää yhtä ainoata kunnon miestä, ja häntä aina

miellyttää, kuin saavuttaa muotinaisen maineen, jota kestää päivän,

mutta joka seuraavana päivänä saattaa ivanaurun alaiseksi.

Naisten arvostelukyky kehittyy aikaisemmin kuin miesten, Koska näet

naiset melkein lapsuudesta alkaen ovat puolustautumistilassa ja koska

heille on uskottu niin kalliin aarteen vaikea hoitaminen, heidän

välttämättömästi tulee aikaisemmin tuntea hyvä ja paha. Sophie on joka

suhteessa aikaisin kehittynyt, koska hänen luonnonlaatunsa tätä

kehitystä jouduttaa, ja sentähden hänen arvostelukykynsäkin muodostuu

aikaisemmin kuin muilla hänen ikäisillään tytöillä. Tämä ei ole

ollenkaan kummallista: eihän henkinen kypsyys kaikissa esiinny samaan

aikaan.

Sophie tuntee hyvin oman sukupuolensa kuten myös miesten

velvollisuudet. Hän tuntee miesten viat ja naisten paheet. Hän tuntee

myöskin yhtä hyvin päinvastaiset ominaisuudet ja hyveet, ja on painanut

ne kaikki syvälle sydämeensä. Ei saata olla sen korkeampaa luuloa

kunniallisesta naisesta kuin mikä hänellä on, eikä tämä käsitys häntä

pelota. Mutta tietenkin hän suuremmalla mielihyvällä kiinnittää

huomionsa kunnon mieheen. Hän näet tietää olevansa luotu sellaista

miestä varten, että hän on hänen arvoisensa, että hän hänelle voi antaa

samanlaista onnea, jota itse häneltä saa. Hän tietää varsin hyvin, että

hän tuollaisen miehen on oikeaksi tunteva, kunhan hän vaan hänet

kohtaa.

Naiset ovat miesten ansioiden luonnollisia tuomareita, samoin

kuin miehet ovat naisten ansioiden arvostelijoita. Tämä seikka

perustuu molemminpuolisiin oikeuksiin, ja kumpikin puoli sen hyvin

tietää. Sophie tuntee tämän oikeutensa ja käyttää sitä, mutta

vaatimattomasti, kuten sopii hänen ikäiselleen nuorelle naiselle, hänen

kokemattomuudelleen ja asemalleen. Hän arvostelee ainoastaan sellaisia

seikkoja, joita kykenee käsittämään, ja harjottaa arvosteluansa

ainoastaan silloin, kun siitä voi kehittää jotakin hyödyllistä

periaatetta. Poissaolevista hän puhuu mitä varovaisimmin, varsinkin

naisista. Hän tietää että naiset tulevat parjaaviksi ja purevan

ivallisiksi, kun he rupeavat puhumaan omasta sukupuolestaan. Niin,

kauan kuin he rajoittuvat arvostelemaan miehiä, he ovat aina

tasapuolisia. Sophie rajoittaa siis arvostelunsa miehiin. Mitä naisiin

tulee, hän puhuu heistä, vaan kaiken sen hyvän, minkä heistä tietää.

Hän arvelee olevansa velkapää osottamaan tätä kunniaa omalle

sukupuolelleen. Niistä naisista taas, joista hänellä ei ole mitään

hyvää sanottavaa, hän ei sano mitään, ja tämän hänen menettelynsä hyvin

ymmärtää.

Sophiella on varsin vähän hienon maailman seurustelutottumusta; mutta

hän on kohtelias ja tarkkaavainen ja on käyttäymisessään aina

miellyttävä. Onnellinen luonto häntä auttaa paljon paremmin kuin kaikki

taidot. Hänellä on oma omituinen kohteliaisuutensa, joka ei johdu

mistään kaavamaisista säännöistä, joka ei ole muodin orjuuden alainen,

joka ei vaihtele eri muotien mukaan, joka ei tee mitään totutun tavan

nojalla, vaan joka johtuu todellisesta halusta miellyttää ja joka

miellyttääkin. Hän ei ollenkaan tunne kuluneita jokapäiväisiä

kohteliaisuuksia eikä myöskään itse keksi harvinaisempia. Hän ei sano,

että on "syvästi kiitollinen", että "on hänelle suuri kunnia", "älkää

vaivatko itseänne", j.n.e. Vielä vähemmin hän käyttää korupuhetta. Kun

hänelle osotetaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, hän vastaa

kumartamalla tai sanomalla yksinkertaisesti: kiitos; mutta tämä sana

hänen lausumanaan korvaa useita muita sanoja. Kun hänelle tehdään

todellinen palvelus, hän antaa sydämensä puhua, eikä tämä ilmaise

tunteitaan kohteliaisuuksien muodossa. Hän ei koskaan ole ranskalaisen

tavan mukaan alistuva sievisteleviin kujeisiin, kuten esim. mennessään

toisesta huoneesta toiseen laskemaan kätensä kuusikymmenvuotisen miehen

käsivarrelle, kun hänellä päinvastoin olisi halu tuota vanhusta tukea.

Jos meidän kohtelias nuori keikari tarjoaa hänelle samaa tungettelevaa

palvelusta, hän jättää tämän palvelukseen alttiin herran portaisiin,

keikahtaa parilla askeleella huoneeseen ja sanoo, ettei hän ole ontuva.

Vaikka hän ei ole kasvultaan pitkä, hän ei koskaan ole huolinut

korkeista koroista; hänen pienet jalkansa ovatkin tarpeeksi somat, niin

ettei hänen tarvitse turvautua korkeihin korkoihin.

Hän ei pysy hiljaisena ja kunnioittavana ainoastaan naisten seurassa,

vaan myöskin naineiden tai häntä paljon vanhempien miesten seurassa.

Hän ei koskaan ole asettuva heitä ylemmälle sijalle muun vaikuttimen

kuin tottelevaisuuden nojalla, ja on niin pian, kuin suinkin voi, taas

asettuva alemmalle sijalleen. Hän näet tietää, että iän oikeudet käyvät

sukupuolen edellä; sillä vanhuudella on viisaus, jota on kunnioitettava

ennen kaikkea muuta.

Toisin hän taas käyttäytyy ikäistensä nuorten miesten seurassa.

Siinä hänen on tarpeellista noudattaa toisenlaista käytöstapaa,

saavuttaakseen heidän kunnioituksensa, ja hän osaa sitä noudattaa,

luopumatta siitä vaatimattomasta sävystä, joka hänelle sopii. Jos nuo

nuoret miehet itse ovat vaatimattomia ja hiljaisia, on hän kernaasti

seurustellessaan heidän kanssaan osottava nuoruuden rakastettavaa

tutunomaisuutta. Heidän leikkisän vallattomat puheensa ovat kuitenkin

viattomat ja pysyvät säädyllisyyden rajoissa. Jos heidän keskustelunsa

saa vakavan käänteen, hän tahtoo, että se samalla on hyödyllinen. Jos

se taas muuttuu mauttomaksi, hän on pian lopettava sen. Sillä hän

halveksii etenkin tuota mitätöntä keikailevan kohteliaisuuden

lavertelua, pitäen sitä hyvin loukkaavana sukupuolelleen. Hän tietää

varsin hyvin, ettei se mies, jota hän etsii, käytä tuollaista

lavertelua, eikä hän koskaan kernaasti kärsi toisen miehen puolelta

sellaista kohtelua, johon ei tekisi itseään syypääksi se mies, jonka

kuva on syvälle painunut hänen sydämeensä. Se korkea ajatus, joka

hänellä on sukupuolensa oikeuksista, se henkinen itsetietoisuus, jonka

hänessä herättää hänen tunteidensa puhtaus, se hyveen voimakkuus, jota

hän itsessään tuntee, ja joka tekee hänet varmaksi siitä, että hän

ansaitsee kunnioitusta, saattavat häntä paheksuen kuuntelemaan niitä

imeliä puheita, joilla luullaan voitavan häntä huvittaa. Hän ei

kuuntele niitä ilmeisellä vihastuksella, vaan ivallisella

myönnytyksellä, joka saattaa hämille, tai välinpitämättömän

kylmäkiskoisesti, ja tätä viimemainittua menettelyä vähimmin odotetaan.

Jos joku kaunis salonki-leijona latelee hänelle kohteliaisuuksiaan, jos

hän sukkelasti ylistää hänen älykkäisyyttään, kauneuttaan, suloaan, ja

arvaamatonta onnea saada häntä miellyttää, niin Sophie hyvin rohkenee

häntä keskeyttää, sanoen hänelle kohteliaasti: "Hyvä herra, luulenpa

tietäväni nuo seikat paremmin kuin te; jollei meillä ole toisillemme

mitään merkillisempää sanottavaa, luulen, että voimme tähän päättää

keskustelumme." Silmänräpäyksessä hän sitten tämän sanottuaan kumartaa

ja on kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä. Kysykääpä nyt noilta

salonki-leijonilta, onkohan helppoa ladella kohteliaita laverruksiaan

näin vastahakoiselle henkilölle!

Silti ei pidä luulla, ettei hän pitäisi toisten kiitoksesta, jos se

vaan on vilpitöntä ja jos hän voi uskoa että todella ajatellaan hänestä

sitä hyvää, mitä sanotaan. Sillä, joka tahtoo näyttää ihailevansa hänen

etevyyksiään, tulee itselläänkin niitä olla. Sellainen kunnioituksen

osotus, joka perustuu todelliseen arvonantoon, saattaa tehdä

miellyttävän vaikutuksen hänen arvostaan tietoiseen sydämeensä, mutta

jokainen kohtelias ivailu vaikuttaa häneen vastenmielisesti. Sophie ei

ole luotu antamaan houkkiolle aihetta kehittää taipumuksiaan.

Koska Sophiella on näin kypsynyt arvostelukyky ja koska hän joka

suhteessa on niin kehittynyt kuin kaksikymmenvuotias nainen, eivät

hänen vanhempansa kohtele häntä lapsena viisitoistavuotiaanakaan.

Tuskin he hänessä huomaavat tuota nuoruuden levottomuutta, kun he sen

ehkäisevät, ennenkuin se on ehtinyt yltyä. He puhuvat hänelle silloin

hellästi ja järkevästi. Tällaiset hellät ja järkevät puheet soveltuvat

erityisesti hänen iälleen ja luonteelleen. Jos tämä luonne on

sellainen, joksi minä sitä kuvittelen, niin miksi hänen isänsä ei

saattaisi puhua hänelle jotenkin seuraavasti:

"Nyt sinä, Sophie, olet jo suuri tyttö. Iän karttuessa et aina voi

pysyä neitosena. Me, vanhempasi, tahdomme, että tulisit onnelliseksi;

meidän itsemme tähden sitä tahdomme, sillä meidän onnemme riippuu sinun

onnestasi. Kunniallisen nuoren naisen onni on siinä, että hän perustaa

kunnon miehen onnen. Meidän tulee siis ajatella, sinun naittamistasi.

Sitä tulee ajatella hyvissä ajoin, sillä aviosta riippuu elämän

kohtalo, eikä koskaan ole liiaksi aikaa sitä ajatella."

"Ei mikään ole vaikeampaa kuin hyvän aviomiehen valinta, -- jollei

kenties hyvän aviovaimon valinta. Sophie, sinä olet oleva tällainen

harvinainen nainen, sinä olet oleva elämämme kunnia ja vanhojen

päiviemme onni. Mutta olkoon sinulla mitä avuja tahansa, ei maailmasta

puutu miehiä, joilla niitä on vielä enemmän kuin sinulla. Ei ole

ainoatakaan miestä, jolle sinun saavuttamisesi ei tuottaisi kunniaa, on

paljon sellaisia, jotka tuottaisivat sinulle vielä suurempaa kunniaa.

Nyt tulee löytää sellainen mies, joka sinulle sopii, tulee tutustua

häneen ja saattaa hänet tutustumaan sinuun."

"Korkein avio-onni riippuu niin monista asianhaaroista ja ehdoista,

että olisi mieletöntä toivoa niitä kaikkia. Tärkeintä on ensin saada

varmuutta niistä, jotka ovat välttämättömiä. Jos nuo muutkin ehdot sen

ohella täyttyvät, on etu mahdollisimman suuri; jos ne taas eivät täyty,

niin voipi olla niitä vailla. Täydellistä onnea ei ole maan päällä.

Mutta suurin onnettomuus ja samalla se, jota aina voimme välttää, on

onnettomuus, joka on itsemme aiheuttama."

"On olemassa luonnollisia suhteita, on sellaisia, jotka perustuvat

inhimillisiin laitoksiin ja lopuksi pelkkään yleiseen mielipiteeseen

perustuvia. Molempia jälkimäisiä saattavat vanhemmat arvostella ja

ratkaista, edellisiä taas lapset yksin. Niitä avioita solmittaessa,

jotka aiheutuvat vanhempien määräyksestä, noudatetaan yksinomaan

inhimillisiin laitoksiin ja yleiseen mielipiteeseen perustuvia

suhteita. Tällöin ei itse teossa naiteta itse henkilöitä, vaan

sovitetaan yhteen olosuhteita ja omaisuuksia. Mutta kaikki tämä saattaa

muuttua, ainoastaan henkilöt pysyvät samoina, kaikkialle he vievät

perusominaisuutensa mukaansa. Huolimatta omaisuudesta avio saattaa olla

onnellinen tai onneton persoonallisten suhteiden nojalla."

"Äitisi oli ylhäistä sukua, minä olin rikas; nämä olivat ainoat

vaikuttimet, jotka aiheuttivat meidän vanhempiamme meitä liittämään

toisiimme. Minä olen menettänyt omaisuuteni, hän on menettänyt nimensä.

Mitä häntä hyödyttää, että on syntynyt aatelisneitosena, kun hänen

sukunsa hänet nyt kuitenkin on unhottanut? Sydäntemme yhteys on

kuitenkin lohduttanut meitä kaikissa onnettomuuksissamme.

Harrastustemme yhtäläisyys ja sopusuhtaisuus on saattanut meidät

valitsemaan itsellemme tämän syrjäisen olopaikan. Täällä elämme

onnellisina köyhyydessä, saamme toinen toisestamme korvausta kaikesta.

Sophie on meidän yhteinen aarteemme. Siunaamme taivasta siitä, että se

on antanut meille tämän aarteen ja että se on riistänyt meiltä kaikki

muut. Katso, lapseni, minne kaitselmus on meidät johdattanut. Ne

suhteet, jotka aiheuttivat avioliittomme, ovat kadonneet. Onnemme

perustuu ainoastaan sellaiseen, johon silloin ei pantu mitään arvoa."

"Naimisiin menevien tulee valita oikea puoliso itselleen.

Molemminpuolisen kiintymyksen tulee olla heidän ensimäinen

yhdyssiteensä; heidän silmänsä ja sydämensä tulee olla heidän

ensimäisiä oppaitaan. Heidän ensimäinen velvollisuutensa heidän avionsa

solmittuaan on toistensa rakastaminen, ja rakastaminen tai sen puute ei

riipu meistä itsestämme, minkä vuoksi tuo ensimäinen velvollisuus

välttämättömästi edellyttää toista velvollisuutta, nimittäin sitä, että

molempien tulee rakastaa toisiaan jo ennen avion solmimista. Tämä on

luonnon oikeus, jota ei mikään voi kumota. Ne, jotka tuota oikeutta

ovat supistaneet niin monilla yhteiskunnallisilla laeilla, ovat enemmän

pitäneet silmällä näennäistä järjestystä kuin avio-onnea ja

kansalaisten tapoja. Huomaat, tyttäreni, ettemme saarnaa sinulle mitään

vaikeata moraalia. Se tähtää vaan siihen, että sinä pääsisit kokonaan

omaksi valtiattareksesi ja että meidän olisi mahdollista laskea omiin

käsiisi puolisosi valinta."

"Mainittuani sinulle meidän syymme ja perusteemme, antaakseni sinulle

täyden vapauden, on sopivata ja kohtuullista myöskin puhua sinun omista

perusteistasi, jotta voisit tuota vapauttasi viisaasti käyttää.

Tyttäreni, olet hyvä ja ymmärtäväinen, olet vilpitön ja hurskas,

sinulla on sellaisia taipumuksia, jotka sopivat kunnialliselle

naiselle, eikä sinulta puutu miellyttäviä ominaisuuksia. Mutta olet

köyhä, sinulla on mitä kunnioitettavinta omaisuutta, mutta sinulta

puuttuu sellaista omaisuutta, jota pidetään suurimmassa arvossa.

Tavoittele siis ainoastaan sellaista, mikä sinulle on saavutettavissa,

äläkä aseta kunnianhimosi päämäärää oman mielipiteesi tai meidän

mielipiteidemme, vaan ihmisten mielipiteiden mukaan. Jos olisi kysymys

ainoastaan etevyyksien yhdenarvoisuudesta, en tietäisi, en tahtoisi

panna toiveillesi mitään rajoja; mutta älä ulota niitä varojesi rajoja

ulommaksi, äläkä unhota että ne ovat mitä ahtaimmat. Vaikka ei sinun

arvoisesi mies ole pitävä tätä varattomuuttasi esteenä, tulee sinun

tehdä äitisi tavoin ja astua perheen jäseneksi, joka pitää kunnianaan

vastaanottaa sinut keskuuteensa. Sinä et ole nähnyt varallisuutemme

päiviä, olet syntynyt köyhdyttyämme: sinä saatat sen meille helpoksi ja

jaat sitä keveällä mielellä meidän kanssamme. Usko minua, tyttäreni,

äläkä tavoittele sellaista omaisuutta, jonka menettämisestä me

siunaamme taivasta. Olemmehan nauttineet onnea vasta menetettyämme

rikkautemme."

"Olet liiaksi rakastettava, jotta et miellyttäisi ketään. Sinun

aineellinen tilasi ei myöskään ole sellainen, että kunnon mies pitäisi

sitä esteenä naimatuumilleen. Sinua tullaan moneltakin taholta

kosimaan, jopa saattaa ilmestyä kosijoita, jotka eivät ole sinun

arvoisiasi. Jos nämä näyttäytyisivät sinulle sellaisina kuin he todella

ovat, näkisit heidän oikean arvonsa, eikä koko heidän ulkonainen

upeutensa sinuun tekisi kauan vaikutusta. Mutta joskohta sinulla on

hyvä arvostelukyky ja vaikka tunnet omat avusi, olet vailla kokemusta

etkä tiedä missä määrin miehet saattavat teeskennellä. Joku viekas

konna voi tutkia makuasi ja harrastuksiasi sinua viehättääkseen ja

teeskennellä sinun edessäsi hyveitä, joita hänellä ei ole. Hän syöksisi

sinut turmioon, ennenkuin olisit vaaraa huomannutkaan, ja sinä

huomaisit erehdyksesi vasta sitä itkeäksesi. Vaarallisin kaikista

ansoista ja ainoa, jota järki ei voi välttää, on aistillisuuden ansa.

Jos joskus olet niin onneton, että siihen lankeat, et enää ole näkevä

ympärilläsi muuta kuin harhaluuloja ja pettymyksiä, silmäsi

häikäistyvät, arvostelukykysi himmenee, tahtosi turmeltuu,

erehdyksesikin käy sinulle rakkaaksi, ja kun viimein kykenet sitä

huomaamaan, et enää tahdo siitä luopua. Tyttäreni, jätän sinut

järkevyytesi varaan enkä sydämesi pyyteiden ohjattavaksi. Niin kauan

kuin tunteesi lepäävät, voit olla oma ohjaajasi; mutta niin pian kuin

alat tuntea rakkautta, niin antaudu äitisi ohjattavaksi."

"Ehdotan sinulle sopimusta, joka sinulle osottaa meidän kunnioitustamme

ja joka on saattava tasapainoon meidän välillämme vallitsevan

luonnollisen suhteen. Tavallisesti vanhemmat valitsevat tyttärensä

tulevan puolison ja kysyvät ainoastaan muodon vuoksi tyttärensä

mielipidettä; tällainen on yleinen tapa. Me taaskin menettelemme sinun

suhteesi vallan päinvastoin. Sinä saat valita ja kysyt sitte meidän

mielipidettämme. Käytä hyväksesi tätä oikeuttasi, käytä sitä vapaasti

ja järkevästi. Sen puolison, joka on oleva sinulle sovelias, tulee olla

sinun valitsemasi eikä meidän valitsemamme. Mutta meidän tehtävämme on

arvostella, etkö sinä mahdollisesti erehdy vallitseviin asianhaaroihin

ja suhteisiin nähden ja etkö tietämättäsi tee muuta, kuin mitä pohjalta

tahdot. Syntyperä, omaisuus, yhteiskunnallinen asema, yleinen mielipide

eivät vähääkään määrää meidän perusteitamme. Valitse kunnon mies, jonka

persoonallisuus sinua miellyttää ja jonka luonne vastaa vaatimuksiasi,

olkoon hän sitten muuten kuka tahansa, niin me hyväksymme hänet

vävyksemme. Hänen omaisuutensa on aina oleva riittävä, jos hänellä on

lujat käsivarret, hyvät tavat ja jos hän rakastaa perhettänsä. Hänen

säätynsä on meidän mielestämme aina oleva tarpeeksi ylhäinen, jos hän

sitä aateloi hyveellä. Me emme huoli, vaikka koko maailma moittisi

valintaamme. Me näet emme tavoittele yleistä hyväksymistä; meille

riittää, että sinä tulet onnelliseksi."

Lukijat, en tiedä minkä vaikutuksen tällainen puhe tekisi teidän

tavallanne kasvatettuun nuoreen neitoseen. Mitä Sophiehin tulee, ei hän

ole löytävä sanoja siihen vastatakseen. Häpy ja heltymys eivät salli

hänen vapaasti ilmaista ajatuksiaan. Mutta olen aivan varma siitä, että

tuo puhe on painuva syvälle hänen sydämeensä ja pysyvä siinä koko hänen

elämänsä ajan ja että, jos yleensä voi luottaa inhimillisiin

päätöksiin, voimme olla varmat siitä, että Sophie on koettava olla

vanhempiensa kunnioituksen arvoinen.

Olettakaamme kaikkien pahinta tapausta, nimittäin että Sophiella on

hehkuva luonnonlaatu, joka saattaa hänelle pitkän odotuksen

tuskalliseksi. Mutta silloinkin väitän, että hänen arvostelukykynsä,

hänen tietonsa, harrastuksensa, hänen hienotunteisuutensa, ja ennen

kaikkea ne tunteet, joilla hänen sydäntään on ravittu nuoruudesta

alkaen, ovat muodostaneet aistillisuudelle vastapainon, joka on auttava

häntä sitä voittamaan tai ainakin kauan vastustamaan. Hän kuolisi

ennemmin tilansa marttyyrina, kuin saattaisi surua vanhemmilleen, kuin

menisi vaimoksi arvottomalle miehelle ja panisi itsensä alttiiksi

epäonnistuneen avion tuottamille onnettomuuksille. Yksin se vapaus,

joka hänelle on annettu, on lisäävä hänen sielunsa ylevyyttä ja on

saattava hänet vaativaisemmaksi miehensä ja valtiaansa valinnan

suhteen. Italialaisen naisen luonnonlaadun ja englantilaisen naisen

tunteellisuuden ohella hänellä on sydämensä ja aistillisuutensa

hillitsemiskeinona espanjattaren ylpeys, joka hakiessaan lemmittyä ei

helposti löydä arvoistansa miestä.

Tosin ei jokainen voi käsittää, mitä innostusta rakkaus siveyteen voi

luoda sieluun ja mitä sisäistä voimaa se voi itsessään löytää, joka

tahtoo vilpittömästi harjottaa hyvettä. On ihmisiä, joista kaikki, mikä

on suurta, näyttää harhaluulolta ja jotka alhaisessa ja halpamaisessa

järkeilemisessään eivät koskaan käsitä, mitä ylenmääräinen rakkaus

hyveeseen voi vaikuttaa inhimillisiin intohimoihin. Tuollaisille

ihmisille tulee puhua ainoastaan esimerkkien muodossa; he ovat

surkuteltavia, jos ovat niin itsepäiset, etteivät niitäkään usko. Jos

heille sanoisin, ettei Sophie ole mikään kuviteltu olento, että

ainoastaan hänen nimensä on minun keksimäni, että hänen kasvatuksensa,

hänen siveytensä, hänen luonteensa ja hänen kasvojensa piirteet ovat

jotakin, joka todella on ollut olemassa, ja että hänen muistonsa vielä

saattaa koko kunniallisen perheen vuodattamaan kyyneleitä, niin he

epäilemättä eivät usko siitä sanaakaan. Mutta mitä vahinkoa voi olla

siitä, että minä rehellisesti kerron loppuun asti erään nuoren neitosen

tarun, joka oli niin suuresti Sophien kaltainen, niin että tämä taru

yhtä hyvin voisi olla Sophien elämäntaru, ilman että se ollenkaan

herättäisi ihmetystä. Uskottakoon sitä todelliseksi tai ei, se on

minulle yhdentekevää. Jos välttämättömästi niin tahdotaan, olen

kertonut jotakin kuviteltua, mutta olen joka tapauksessa selvittänyt

metodiani ja olen kulkenut alati päämäärääni kohti.

Sillä nuorella neitosella, jonka luonnonlaadun olen omistanut

Sophielle, oli muuten joka suhteessa Sophien kaltainen luonne, niin

että hän ansaitsee tuon nimen, jonka yhä edelleen hänelle annan. Tuon

keskustelun jälkeen, jonka yllä esitin, hänen isänsä ja äitinsä, jotka

käsittivät, ettei aviotarjousta heidän tyttärelleen tultaisi tekemään

siihen majaan, jossa asuivat, lähettivät hänet viettämään talven

kaupungissa erään tädin luo, jolle salaa ilmaisivat matkan

tarkoituksen. Sillä tuo ylpeä Sophie kantoi sydämessään sitä jaloa

itsetietoisuutta, että osasi voittaa itsensä; ja vaikka hän kaihosikin

puolisoa, olisi hän ennemmin kuollut neitsyenä kuin mennyt miestä

haeskelemaan.

Täyttääkseen Sophien vanhempien toivomukset hänen tätinsä esitti hänet

perheissä, vei hänet seuraelämään ja juhliin ja antoi hänen nähdä

hienoa maailmaa tai pikemmin näytti häntä sille, sillä Sophie varsin

vähän välitti kaikesta tästä komeudesta. Huomattiin kuitenkin, ettei

hän paennut miellyttävän näköisiä nuoria miehiä, jotka näyttivät

säädyllisiltä ja hyväntapaisilta. Hänellä oli varovan hiljaisessa

esiintymisessäänkin jonkunmoinen viehätysvoima, joka veti puoleensa, ja

se vivahti keikailuun. Mutta keskusteltuaan noiden nuorten miesten

kanssa pari kolme kertaa, hän tunsi heitä kohtaan vastenmielisyyttä.

Pian hän vaihtoi tämän vaativaisen käytöstavan, joka näyttää

vastaanottavan ylistelyä, nöyrempään ryhtiin ja kohteliaisuuteen, joka

pitää ihailijat matkan päässä. Ollen aina tarkkaavainen itsensä suhteen

ei hän enää antanut heille tilaisuutta tehdä hänelle vähintäkään

palvelusta. Täten hän tarpeeksi osotti, ettei tahtonut olla heidän

rakastajattarensa.

Tunteelliset sydämet eivät koskaan voi rakastaa meluavia huveja; nämä

näet ovat tylsätunteisten ihmisten turhamaisia ja tehottomia onnen

aiheita, he kun luulevat, että elämän huumaaminen on elämän

nauttimista. Kun Sophie ei löytänyt mitä etsi ja kun hän oli hylännyt

kaiken toivon löytää sitä täältä kaupungista, hän kyllästyi elämään

siellä. Hän rakasti hellästi vanhempiansa, ei mikään hänelle korvannut

heidän seuraansa eikä mikään ollut omansa saattamaan häntä heitä

unhottamaan. Hän palasikin heidän luokseen paljon ennen sitä aikaa,

joka oli hänen paluutansa varten määrätty.

Tuskin hän oli jälleen ryhtynyt askareisiinsa synnyinkodissaan, kun

huomattiin hänen, huolimatta siitä, että käyttäytyi kuten ennen,

muuttuneen mielialoiltaan. Milloin hän oli hajamielinen, milloin

kärsimätön, milloin surullinen ja haaveileva; toiste hän taas

piilottautui itkemään. Luultiin alussa, että hän oli rakastunut ja että

hän tätä häpesi. Mainittiin hänelle tämä, mutta hän kielsi niin olevan

laidan. Hän väitti, ettei ollut nähnyt ketään, joka olisi voinut

liikuttaa hänen sydäntään, eikä hän koskaan valehdellut.

Tällävälin hänen alakuloisuutensa lisääntymistään lisääntyi, ja hänen

terveytensä rupesi horjumaan. Hänen äitinsä, joka tämän muutoksen

johdosta oli käynyt levottomaksi, päätti viimein ottaa selville sen

syyt. Hän vetäytyi kahden kesken hänen kanssaan syrjään ja puhui

hänelle tuota vakuuttavan hellää kieltä ja peitti hänet noilla

vastustamattomilla hyväilyillä, joita ainoastaan äidin hellyys osaa

käyttää. "Tyttäreni, sinä, jota olen kantanut kohdussani ja jota

lakkaamatta kannan sydämessäni, vuodata sydämesi salaisuudet äitisi

helmaan. Mitkä siis ovat nuo salaisuudet, joita ei äiti saa tietää?

Kukapa säälisi tuskiasi, kuka niihin ottaisi osaa? Kuka muu tahtoisi

niitä huojentaa kuin isäsi ja minä? Oi, lapseni, tahdotko että minä

menehdyn sinun suruusi, sitä edes tuntematta!"

Kaukana siitä, että olisi äidiltään salannut surunsa, nuori neitonen ei

halunnut mitään hartaammin kuin saada äidistään lohduttajan ja uskotun.

Mutta häveliäisyys esti häntä puhumasta, ja hienotunteisuudessaan hän

ei löytänyt sanoja kuvaillakseen tilaa, joka hänen mielestään oli

hänelle niin arvoton, nimittäin sitä mielenliikutusta, joka vasten

hänen tahtoansa pani hänen aistinsa kuohuksiin. Viimein hänen

häveliäisyytensäkin oli hänen äidilleen osviittana, ja äidin onnistui

lopulta saada häneltä tuo nöyryyttävä tunnustus. Äiti ei suinkaan häntä

masentanut kohtuuttomilla soimauksilla, vaan päinvastoin lohdutti ja

sääli häntä ja vuodatti kyyneleitä hänen tähtensä. Äiti oli liian

älykäs sanoakseen rikokseksi kärsimystä, jonka ainoastaan tyttären

hyveisyys saattoi esiintymään niin räikeänä. Mutta miksi pakotta kestää

kärsimystä, jonka parannuskeino oli niin helppo ja oikeutettu? Miksi

Sophie ei käyttänyt hyväkseen sitä vapautta, joka oli hänelle annettu?

Miksi hän ei hyväksynyt itselleen miestä, miksi hän ei häntä valinnut?

Eikö hän tietänyt, että hänen kohtalonsa riippui yksinomaan hänestä

itsestään ja että, millainen hänen valintansa tulikaan olemaan, se

hyväksyttäisiin, koska hän ei kuitenkaan voinut valita kunniatonta

puolisoa? Hänet oli lähetetty kaupunkiin, mutta hän ei ollut tahtonut

jäädä sinne. Useita naimatarjouksia oli tehty, mutta hän oli hylännyt

kaikki. Mitä hän siis odotti? Mitä hän halusi? Mikä selittämätön

ristiriitaisuus!

Vastaus oli yksinkertainen. Jos vaan olisi tarvinnut valita nuoruuden

ajan ihailija, olisi valinta pian tapahtunut; mutta elämänaikuisen

valtiaan valitseminen ei ole yhtä helppo tehtävä. Ja koska ei näitä

kahta valitsemista voi toisistaan erottaa, täytyy odottaa ja usein

menettää nuoruutensa, ennenkuin löytää sen miehen, jonka rinnalla

tahtoo viettää elämänsä päivät. Näin oli Sophien laita. Hän kaipasi

lemmittyä, mutta tämän lemmityn tuli olla hänen puolisonsa. Ja kun piti

löytää sellainen sydän, joka olisi vastannut hänen vaatimuksiansa, oli

yhtä vaikea löytää lemmitty kuin aviomies. Kaikilla noilla niin

hienoilla nuorilla miehillä ei ollut muuta sopivaa ominaisuutta kuin

samanikäisyys hänen kanssaan, muut ominaisuudet aina puuttuivat. Heidän

pintapuolisuutensa, heidän turhamielisyytensä, lavertelunsa,

hillittömät tapansa, heidän säädyttömät matkimisensa saattoivat heidät

hänelle inhottaviksi. Hän haki miestä ja löysi pelkkiä apinoita. Hän

haki sielua, mutta ei löytänyt ainoatakaan.

"Kuinka olen onneton", hän sanoi äidilleen. "Minun on tarvis rakastaa,

enkä kohtaa ainoatakaan miestä, joka todella minua miellyttäisi.

Sydämeni sysää luotaan kaikki ne, joita aistillisuuteni vetää

puoleensa. En näe ainoatakaan miestä, joka ei kiihottaisi aistillista

himoani, enkä myöskään ainoata, joka ei sitä jälleen karkottaisi.

Intohimoinen kiintymyksen tunne, joka ei perustu kunnioitukseen, ei ole

pysyvää laatua. Oi, tuollainen ei ole se mies, jota tyttärenne kaipaa.

Tämän miehen ihannekuva on liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä.

Sophie voi rakastaa ainoastaan häntä, ainoastaan hänet hän voi tehdä

onnelliseksi, ja itse hän voi olla onnellinen ainoastaan hänen

kauttansa. Kernaammin Sophie tahtoo riutua ja lakkaamatta tukahuttaa

tunteitaan, kernaammin hän tahtoo kuolla onnettomana ja vapaana, kuin

epätoivoisena elää yhdessä miehen kanssa, jota ei rakasta ja jonka hän

päällepäätteeksi tekisi onnettomaksi. Parempi olisi lakata elämästä

kuin elää ainoastaan tällaista kärsimystä kantaakseen."

Hänen äitinsä tyrmistyi näin omituisesta tunnustuksesta ja piti sitä

liiaksi eriskummaisena, jotta olisi voinut olla epäilemättä sen alla

piilevän jonkun salaperäisen seikan. Sophie ei ollut sievistelevä eikä

liioin mikään hupsu. Miten olikaan selitettävissä tämä hänen

ylenmääräinen herkkätunteisuutensa, hänen, jolle lapsuudestaan

asti ei oltu muuta sen hartaammin opetettu kuin mukautumaan niiden

henkilöiden mukaan, joiden kanssa hänen oli eläminen sekä tekemään

välttämättömyydestä hyveen? Tuo rakastettavan miehen ihannekuva, johon

Sophie oli niin hurmaantunut ja joka niin usein ilmeni kaikissa hänen

puheissaan, saattoi hänen äitinsä arvaamaan, että tyttären

oikullisuudella oli joku toinen syy, jota äiti ei vielä tuntenut, ja

ettei Sophie vielä ollut kaikkea tunnustanut. Tämä onneton neitonen,

ollen salaisen tuskansa ahdistamana, ei toivonut mitään hartaammin kuin

sydämensä keventämistä. Hänen äitinsä häntä kehottelee; tytär epäröi,

mutta myöntyy viimein, poistuu huoneesta mitään sanomatta ja palaa

hetken kuluttua kirja kädessään. "Surkutelkaa onnetonta tytärtänne,

hänen surunsa on parantamaton, hänen kyyneleensä ovat kuivumattomat.

Tahdotteko tietää syyn tähän: no hyvä! tuossa se on." Näin sanoen hän

heittää kirjan pöydälle. Äiti ottaa kirjan ja avaa sen. Se oli teos

"Telemakhoksen seikkailut".[174] Ensin hän ei ollenkaan ymmärrä tätä

arvoitusta. Tehtyään useita kysymyksiä ja saatuaan himmeitä vastauksia,

hän viimein älyää suuresti hämmästyen, kuten saattaa ymmärtää, että

hänen tyttärensä on Euchariksen[175] kilpailijatar.

Sophie rakasti Telemakhosta ja hänen rakkautensa oli niin intohimoinen,

ettei mikään voinut sitä parantaa. Niinpian kuin hänen isänsä ja

äitinsä saivat tietää tämän hänen mielettömän tunteensa, he nauroivat

häntä ja koettivat järkisyillä saada hänet siitä luopumaan. Mutta he

erehtyivät; oikeus ei ollut kokonaan heidän puolellaan. Sophie oli

puolestaan hänkin oikeassa ja osasi oikeuttaan perustella. Monasti hän

sai vanhempansa vaikenemaan käyttämällä todistusperusteinaan

perussyitä, joita vanhemmat itse aikaisemmin olivat käyttäneet ja

näyttämällä, että he itse olivat aiheuttaneet koko onnettomuuden,

etteivät olleet kasvattaneet häntä hänen aikansa miehiä varten, että

hänen välttämättömästi tuli omaksua miehensä katsantotapa tai saada

miehensä omaksumaan hänen katsantotapansa; että he kasvatustavallaan

olivat saattaneet hänelle mahdottomaksi edellisen näistä keinoista ja

että jälkimäinen keino juuri oli se, jota hän tavoitteli. "Antakaa

minulle mies, joka on minun periaatteideni läpitunkema", hän sanoi,

"tai mies, johon voi ne juurruttaa, ja minä olen rupeava hänen

vaimokseen; mutta miksi minua soimaatte, ennenkuin sellainen on

löydetty? Säälikää minua. Olen onneton enkä mieletön. Ovatko sydämen

tunteet riippuvaiset tahdosta? Onhan isäni itse sen sanonut. Onko minun

vikani, että rakastan sellaista, mitä ei ole olemassa? En ole mikään

haaveilija, en halua miehekseni ruhtinasta enkä hae Telemakhosta.

Tiedänhän, että hän on pelkkä mielikuvitukseni luoma. Haen miestä, joka

olisi hänen kaltaisensa. Ja miksi ei sellaista miestä voisi olla

olemassa, koska minäkin olen olemassa, minä, joka tunnen sydämeni

olevan niin suuresti hänen sydämensä kaltaisen? Älkäämme siihen määrään

halventako ihmiskunnan arvoa. Älkäämme luulko, että rakastettava ja

hyveinen mies on pelkkä harhaluulon tuote. Hän on olemassa, hän elää,

hän ehkä minua hakee; hän etsii sielua, joka voisi häntä rakastaa.

Mutta kuka hän on? Missä hän on? Sitä en tiedä; ainakaan hän ei ole

kukaan näkemistäni miehistä; epäilemättä en koskaan ole häntä näkevä.

Oi, äitini! Miksi olette saattanut minut liiaksi rakastamaan hyvettä?

Jos en voi rakastaa muuta kuin hyvettä, se on vähemmin minun kuin

teidän syynne."

Olenko nyt johtava tämän surullisen tarinan loppuun saakka? Kerronko ne

pitkät taistelut, jotka kävivät tuon lopun edellä? Olenko kuvaava

tuskaantuneen äidin, joka muuttaa alussa antamansa hyväilyt

ankaruudeksi? Olenko näyttävä närkästyneen isän, joka unhottaa alussa

tekemänsä sopimukset ja kohtelee mielettömänä kaikkein hyveisintä

tytärtä? Olenko lopuksi kuvaileva tätä onnetonta, joka kärsimästään

kovistelusta yhä enemmän kiintyy harhaluuloonsa ja joka hitain askelin

astuu kuoloansa kohti ja vaipuu hautaansa sinä hetkenä, kun luullaan

häntä vietävän alttarille? En, syrjäytän tällaiset synkät kuvaukset.

Minun ei tarvitse mennä niin pitkälle näyttääkseni tarpeeksi kuvaavalla

esimerkillä, kuten luulen, että, huolimatta vuosisadan tapojen

synnyttämistä ennakkoluuloista, rakkaus ja into kunniallisuuteen ja

kauneuteen ei ole vieraampi naisille kuin miehillekään ja ettei ole

mitään, jota ei luonnon järjestystä seuraten voisi saada heitä

toteuttamaan.

Joku saattaa tässä keskeyttää minut kysyen, määrääköhän luonto meitä

niin suuresti vaivaamaan itseämme voidaksemme tukahuttaa ylen rajuja

aistillisia pyyteitä. Minä vastaan kielteisesti, mutta huomautan,

samalla, ettei luonto myöskään istuta meihin niin rajuja himoja.

Kaikki, millä ei ole juuriaan luonnossa, on luonnon vastaista; tämän

olen monta monituista kertaa kokenut.

Mutta palatkaamme Émilemme Sophiesta puhumaan. Luokaamme

mielikuvituksessamme uudestaan tämä rakastettava neitonen ja

kuvitelkaamme, että hänellä on vähemmin vilkas mielikuvitus ja että

onnellisempi kohtalo häntä odottaa. Alkuperäinen tarkoitukseni oli

kuvata tavallinen nainen; mutta kun olen antanut hänen sielulleen ylen

suuren aateluuden, olen pimittänyt hänen järkensä. Minä itse olen

erehtynyt: Palatkaamme siis ensimäiseen lähtökohtaan. Sophiella ei ole

muuta kuin hyvä luonnonlaatu, mutta muuten vallan tavallinen henki.

Kaikki ne ominaisuudet, jotka hänellä ovat etevämmät muiden naisten

ominaisuuksia, hän on saanut kasvatuksen kautta.

Tarkoitukseni on ollut tässä kirjassa esittää kaikki, mikä kasvatukseen

nähden on toteutettavissa, jättäen itsekullekin vapaus valita siitä,

mikä mahdollisesti esityksessäni on hyvää, se, mikä kullekin on

sopivaa. Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut varhaisesta iästä alkaen

kasvattaa Émilen naistoveria, kasvattaa heidät toinen toistaan varten

ja kasvattaa heidät molemmat yhdessä. Mutta asiaa lähemmin punnittuani

olen huomannut että kaikki nämä liian varhaiset toimenpiteet eivät

vastaa tarkoitustaan ja että on järjetöntä määrätä kaksi lasta

tulevaisuudessa kuulumaan toisilleen, ennenkuin saattaa tietää, onko

tällainen liitto luonnon järjestyksen mukainen ja onko noilla

molemmilla yksilöillä tuollaiseen liittoon soveltuvat ominaisuudet. Ei

pidä sekoittaa sitä, mikä on luonnollista raakalaisasteella ja sitä,

mikä on luonnollista sivistysasteella. Edellisellä kehitysasteella näet

kaikki naiset sopivat kaikille miehille, sillä niin hyvin naisilla kuin

miehillä on alkuperäinen yhteinen kehitysmuoto. Mutta jälkimäisellä

asteella on jokainen luonne muodostunut yhteiskuntalaitosten

vaikutuksesta, ja jokainen henki on saanut oman omituisen ja määrätyn

kehitysmuotonsa sekä kasvatuksesta että hyvin tai pahoin kehittyneen

luontaisen kyvyn ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Eri yksilöitä ei

siis voi toisiinsa liittää muuten kuin tutustuttamalla ne toisiinsa,

jotta saisi varmuutta siitä, sopivatko he toisilleen joka suhteessa,

tai jotta tässä suhteessa ainakin voisi tehdä sellaisen valinnan, joka

mitä useimmissa kohdin tarjoaa yhteen soveltuvia ominaisuuksia.

Suuri epäkohta on siinä, että yhteiskuntaolot luonnetta kehitettäessä

tekevät eroa eri säätyarvojen välillä. Ja koska nämä molemmat seikat

ovat niin erisuhtaiset, on vaikutus luonteen kehitykseen sitä

turmiollisempi, kuta enemmän eroa tehdään säätyjen välillä. Tästä

johtuvat epäonnistuneet aviot ja kaikki niistä syntyvät siveelliset

häiriöt. Siitä huomaa ilmeisen selvästi, että kuta enemmän poistutaan

yhdenarvoisuudesta, sitä enemmän tylsistyvät luonnolliset tunteet; kuta

avarammaksi ylhäisiä ja alhaisia erottava kuilu tulee, sitä enemmän

aviositeet höllenevät. Kuta enemmän rikkaita ja köyhiä on olemassa,

sitä vähemmän on isiä ja aviomiehiä. Ei herralla eikä orjalla ole

oikeata perhettä, kumpikin näkee ainoastaan oman säätynsä. Jos tahdotte

välttää näitä epäkohtia ja solmia onnellisia avioliittoja, niin

tukahuttakaa ennakkoluulot, unhottakaa inhimilliset laitokset ja

kysykää neuvoa luonnolta. Älkää liittäkö toisiinsa henkilöitä, jotka

soveltuvat yhteen ainoastaan määrättyjen olosuhteiden vallitessa, mutta

jotka eivät enää sovi toisilleen, jos nämä olosuhteet muuttuvat; vaan

liittäkää toisiinsa henkilöitä, jotka soveltuvat yhteen missä elämän

tilassa tahansa, missä maassa tahansa ja missä säädyssä tahansa. En

väitä, että sovinnaiset suhteet olisivat merkitystä vailla avioliittoon

nähden, mutta sanon, että luonnollisten suhteiden vaikutus siihen

määrään vie edellisiltä voiton, että se yksin ratkaisee elämän kohtalon

ja että on olemassa niin suuri harrastuksien, luonnonlaatujen,

tunteiden ja luonteiden sopusuhtaisuus, että sen pitäisi velvottaa

viisasta isää, oli hän sitten vaikka ruhtinas tai hallitsija, empimättä

antamaan pojalleen se nainen, jolla olisi kaikki nuo sopusuhtaiset

ominaisuudet, vaikka tämä nainen olisi syntyisin epäkunniallista

ammattia harjottavasta perheestä, vaikka hän olisi pyövelin tytär.

Väitän lisäksi, että, vaikka kaikki mahdolliset kärsimykset

lankeaisivat kahden sopusointuiseksi aviopariksi liittyneen puolison

niskoille, he nauttisivat suurempaa onnea itkiessään yhdessä, kuin mitä

voivat tuntea eläessään mitä onnellisimmissa oloissa, joita kuitenkin

myrkyttäisi sydänten ristiriitainen eroavaisuus.

Siis sen sijaan, että olisin lapsuudesta alkaen määrännyt Émilelleni

puolison, olen odottanut siksi, kunnes olen oppinut tuntemaan hänelle

soveltuvan naisen. Minä en tätä seikkaa määrää, vaan luonto. Minun

tehtäväni on vain löytää luonnon tekemä valinta. Minun tehtäväni, sanon

_minun_, eikä Émilen isän. Sillä uskomalla poikansa minun huostaani hän

on luovuttanut minulle paikkansa, hän on myöntänyt minulle omat

oikeutensa. Minä olenkin Émilen oikea isä, minä olen kasvattanut

hänestä miehen. Olisin kieltäytynyt häntä kasvattamasta, ellei minulla

olisi ollut valta antaa hänen solmia avioliittoa oman valintansa, s.o.

minun valintani mukaan. Ainoastaan se mielihyvä, jota tunnemme siitä,

että saatamme toisen ihmisen onnelliseksi, voi korvata siitä näkemämme

vaivan, kun olemme koettaneet tehdä hänet kykeneväksi onnestaan

nauttimaan.

Mutta älkää myöskään luulko minun viivytelleeni Émilen puolison

hankkimista siihen asti, kunnes olen häntä velvottanut sellaista

itselleen hakemaan. Tämä teennäinen hakeminen on pelkkä tekosyy, jotta

hän sen kautta oppisi tuntemaan naiset ja huomaisi sen naisen arvon,

joka hänelle on sovelias. Jo aikoja sitten Sophie on löydetty. Ehkä

Émile jo on hänet nähnytkin; mutta hän on hänet huomaava tuoksi

oikeaksi vasta silloin kun on aika.

Joskohta säädyn yhtäläisyys ei ole välttämätön avioliitolle, niin tämä

yhtäläisyys, liittyessään muihin sopusuhtaisiin ominaisuuksiin, lisää

niiden arvoa. Sen tulee olla kaikkia huomioon otettavia seikkoja

vähempiarvoinen, mutta on lisäetu siitä, että kaikki muut ominaisuudet

ovat sopusuhtaiset.

Mies, ellei hän ole hallitsija, ei voi ottaa itselleen vaimoa mistä

säädystä tahansa. Sillä joskohta hän itse on vapaa ennakkoluuloista,

hän on kohtaava niitä muissa. Ja niin olisi mahdollista, että monikin

neitonen hänelle sopisi, mutta ettei hän siltä saa häntä vaimokseen. On

siis varovaisuussyitä, joiden tulee rajoittaa arvostelukykyisen isän

tekemää valintaa. Hänen ei pidä koettaa solmia lapselleen aviota, joka

on yläpuolella tämän säätyä, sillä tämä ei riipu hänen vapaasta

tahdostaan. Jos hän sen voisikin tehdä, niin ei hänen sittenkään

pitäisi sitä katsoa suotavaksi. Sillä mitä nuori mies, ja ainakin minun

kasvattamani, huolii säätyarvosta? Jos hän kuitenkin kohoaa yläpuolelle

säätyään, panee hän itsensä alttiiksi tuhansille epäkohdille, joita on

tunteva koko ikänsä. Väitänpä lisäksi, ettei hänen pidä koettaa

keskenään tasoittaa eriluontoisia arvoseikkoja, kuten jalosukuisuutta

ja rikkautta, sillä kumpikin näistä paljon vähemmän lisää toisen arvoa,

kuin mitä se kadottaa omasta arvostaan. Vielä väitän, etteivät ihmiset

yhteisessä arvonpanossa koskaan voi olla täysin yksimieliset ja että

kumpikin panee suuremman arvon pesään tuomaansa omaisuuteen, mistä

aiheutuu eripuraisuus kahden perheen, jopa kahden aviopuolisonkin

välillä.

Avioliittoon nähden on vielä suuri ero siinä, naiko mies ylemmästä vai

alemmasta säädystä. Edellinen tapaus on vallan järjetön, jälkimäinen

taas on järkevämpi. Perhe liittyy yhteiskuntaan ainoastaan perheenisän

kautta, joten tämän sääty ja asema määrää koko perheen aseman. Kun mies

siis ottaa vaimon alemmasta säätyluokasta, ei hän itse alennu, vaan

kohottaa puolisonsa. Jos hän taas ottaa vaimon ylemmästä säätyluokasta,

hän alentuu, voimatta itseään ylentää. Siis edellisessä tapauksessa

hänellä on etua, ilman vahinkoa, jälkimäisessä vahinkoa, ilman etua.

Lisäksi on luonnon järjestyksen mukaista, että vaimo tottelee miestä.

Kun siis mies ottaa alempisäätyisen vaimon, luonnon järjestys ja

yhteiskuntajärjestys ovat sopusuhtaiset ja kaikki on kuin olla pitää.

Mutta päinvastoin on laita, kun mies ottaa aviovaimon ylemmästä

säädystä, sillä silloin mies joko loukkaa oikeuttaan tai

kiitollisuuttaan, osottautuu kiittämättömäksi tai tekee itsensä

halveksittavaksi. Silloin vaimo, vaatien itselleen auktoriteetin, kohoaa

miehensä tyranniksi; ja mies muuttuneena orjaksi on mitä naurettavin ja

kurjin olento. Tämä on niiden onnettomien suosikkien kohtalo, joita

Aasian hallitsijat kunnioittavat ja kiduttavat aviositeillä perheensä

jäsenten kanssa. Nämä suosikit, niin kerrotaan, saavat maatakseen

vaimojensa vuoteessa, nousta niihin ainoastaan jalkapuolesta.

Odotan useiden lukijoiden, muistaen minun väittäneen naisella olevan

luonnollisen kyvyn hallita miestä, syyttävän minua ristiriitaisten

mielipiteiden esilletuomisesta tässä suhteessa; mutta jos he näin

tekevät, he erehtyvät. On suuri ero, anastaako itselleen käskyvallan,

vai hallitseeko itse käskijää. Naisen valta on lempeyden, taitavuuden

ja ystävällisyyden valta. Hänen käskynä ovat hyväilyjä, hänen

uhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita talossa kuin

ministerin valtiossa; tämä näet asettaa niin, että hänelle annetaan

käsky tehdä se, mitä hän tahtoo tehdä. Tässä suhteessa saattaa pitää

kieltämättömänä, että onnellisimmat perheet ovat ne, joissa vaimolla on

enimmin sanottavaa. Mutta kun hän ei tunnusta perheenisän mielipidettä,

jos hän tahtoo anastaa hänen oikeutensa ja itse käskeä, tällaisesta

nurinkurisuudesta ei koskaan johdu muuta kuin onnettomuutta, pahennusta

ja häpeää.

Meidän on siis vielä kosketteleminen sitä tapausta, jolloin mies ottaa

vaimon samasta tai alemmasta säädystä, ja mitä jälkimäiseen tapaukseen

tulee, luulen olevan vähäisen rajoituksen tehtävänä. On näet vaikea

alimmista kansankerroksista löytää vaimo, joka voisi tehdä kunnon

miehen onnelliseksi. Tällä en väitä, että näissä kansankerroksissa

olisi enemmän paheellisuutta kuin ylhäisissä, mutta kieltämätöntä on,

että niissä on varsin vähän käsitystä kauneudesta ja kunniallisuudesta

ja että ylempien kansankerrosten vääryydet saattavat alhaisia

kansanluokkia näkemään ylhäisempien paheitakin oikeuden valossa.

Luonnostaan ihminen ei ollenkaan ole taipuvainen ajattelemaan.

Ajatteleminen on taito, jonka hän oppii kuten kaikki muutkin taidot,

jopa hän sen oppii vaikeamminkin. Molempien sukupuolten ihmiset minä

puolestani jaan kahteen luokkaan, nimittäin henkilöihin, jotka

ajattelevat, ja henkilöihin, jotka eivät ajattele. Ja tämä ero johtuu

melkein yksinomaan kasvatuksesta. Miehen, joka kuuluu edelliseen

luokkaan, ei tule ottaa itselleen vaimoa jälkimäisestä. Sillä

seurustelun suurin viehätys puuttuu hänen yhdyselämästään vaimonsa

kanssa, jos hänen on pakko yksin ajatella. Henkilöillä, jotka viettävät

koko elämänsä tehden työtä toimeentuloa varten, ei ole muita ajatuksia

kuin sellaisia, jotka koskevat heidän työtänsä tai etuansa, ja koko

heidän henkevyytensä ja älykkäisyytensä tuntuu piilevän heidän

käsivarsissaan. Tämä tiedottomuus ei vahingoita rehellisyyttä eikä

siveellisyyttä, päinvastoin se usein niitä hyödyttääkin. Usein näet

tinkii velvollisuuksista, kun niitä liiaksi pohtii, ja lopulta panee

sovittelevia puheita itse velvollisuuden täyttämyksen sijaan. Omatunto

on kaikkein valistunein filosofeista. Ei ole tarpeellista tuntea

Ciceron kirjoittamaa velvollisuuksien tutkistelua voidakseen olla

kunnon mies. Ja maailman kunniallisin nainen tietää kenties itse

kaikkein vähimmin mitä kunniallisuus on. Mutta kuitenkin on yhtä totta,

että ainoastaan sivistynyt henkilö saattaa seurustelun miellyttäväksi;

ja surullista on perheenisälle, joka viihtyy kotonaan, jos hänen on

pakko sulkeutua itseensä ja jos häntä hänen kodissaan ei kukaan

ymmärrä.

Miten muuten nainen, jolla ei ole mitään kykyä ajatella, voisi

kasvattaa lapsiaan? Miten hän saattaa ratkaista, mikä heille on

soveliasta? Miten on hän valmistava heitä omistamaan hyveitä, joita hän

ei tunne, ja avuja, joista hänellä ei ole mitään käsitystä? Hän on

osaava käyttää kasvatuskeinoinaan ainoastaan imartelua tai uhkauksia ja

siten tehdä heidät joko julkean röyhkeiksi tai pelokkaiksi. Hän on

tekevä heistä joko koreilevia apinoita tai hurjia veitikoita, mutta ei

koskaan ole kasvattava heistä älykkäitä tai rakastettavia lapsia.

Ei siis sovi miehelle, jolla on hyvä kasvatus, ottaa vaimo, jolla ei

ole mitään kasvatusta, eikä siis myöskään hakea itselleen vaimoa

säädystä, jossa yleensä ei voi olla hyvää kasvatusta. Mutta minä

puolestani pitäisin sata kertaa parempana yksinkertaista ja tavallisen

kasvatuksen saanutta neitosta kuin oppinutta naista, kaunosielua, joka

kotiinsa asettaisi kirjallisen tuomioistuimen, minkä ylituomariksi hän

itse tekeytyisi. Tällainen kaunosieluinen nainen on miehensä, lastensa,

ystäviensä, palvelijoidensa, sanalla sanoen kaikkien vitsaus. Kauniin

neronsa ylevistä korkeuksista hän katsoo alas halveksien kaikkia naisen

velvollisuuksiaan ja pääseikka on hänelle aina tekeytyä miesmäiseksi

olennoksi, kuten neiti de Lenclos. Ulkopuolella taloaan hän on aina

naurettava ja syystä häntä ankarasti arvostellaan, eikä tätä voi

välttää niin pian kuin hylkää oman säätynsä eikä ole luotu sitä säätyä

varten, johon tahtoo astua. Kaikki nuo suurilahjaiset naiset saattavat

herättää ihailua ainoastaan houkkioissa. Tunnetaan aina se taiteilija

tai ystävä, joka on ohjannut kynää tai sivellintä, kun he ovat jonkun

taideteoksen valmistaneet. Tunnetaan, että joku hienotunteisen

hiljainen kynäilijä on heille sanellut heidän oraakkeliennustuksensa.

Koko tämä tyhjänkerskuruus on arvotonta kunnialliselle naiselle. Vaikka

hänellä olisikin oikeita taipumuksia, niin niiden esilletuominen ei

olisi hänen arvonsa mukainen. Hänen arvokkaisuutensa on olla

huomaamaton; hänen kunniansa piilee hänen miehensä kunnioituksessa;

hänen ilonsa perustuu perheensä onneen. Lukija, vetoan sinuun itseesi;

ollos vilpitön. Mikä antaa sinulle paremman ajatuksen naisesta ja

saattaa sinut lähestymään häntä kunnioittavammin; sekö, että astuessasi

hänen huoneeseensa näet hänen harrastavan sukupuolensa töitä ja

kaikenlaisia talousaskareita ja olevan lastensa vaatteiden ympäröimänä,

vai se, että huomaat hänen kirjoittavan runoja peilipöytänsä ääressä,

ollen kaikennäköisten lentokirjasten ja pienten eriväristen

paperilehtien ympäröimänä? Kukaan oppinut ja kirjallisuutta harrastava

nainen ei koskaan saisi miestä, jos maan päällä olisi pelkkiä järkeviä

miehiä: