ihmisiä, muuten en hänestä huoli. En tahdo, että toiset pilaavat minun
työtäni; tahdon joko yksin kasvattaa hänet tai olla kokonaan hänen
kasvatukseensa ryhtymättä. Viisas Locke, joka osan elämäänsä oli
tutkinut lääketiedettä, varottaa pontevasti koskaan antamasta lapsille
lääkkeitä, ei varokeinona eikä vähäisen pahoinvoinnin poistamiseksi.
Minä menen pitemmälle ja selitän, etten itse koskaan itseäni varten
kutsu lääkäriä, enkä myöskään Émileäni varten, ellei hän ole ilmeisessä
hengenvaarassa, silloin näet lääkäri ei voi hänelle tehdä pahempaa kuin
että tuottaa hänelle surman.
Tiedän hyvin, ettei lääkäri jätä hyväkseen käyttämättä tätä viivytystä.
Jos lapsi kuolee, hän sanoo, että hänet on kutsuttu liian myöhään; jos
se paranee, lääkäri tietysti on sen pelastanut. Olkoon niin:
riemuitkoon lääkäri; mutta kutsuttakoon hän sairaan luo ainoastaan
tämän ollessa viimeisillään.
Koska lapsi ei osaa parantaa itseään, niin osatkoon ainakin olla
sairas; tämä taito korvaa edellisen ja on usein vaikutuksiltaan paljon
terveellisempi; se näet on luonnon taito. Kun eläin on kipeä, se kärsii
ääneti ja pysyy alallaan; emme kuitenkaan näe enemmän kipeitä eläimiä
kuin ihmisiä. Kuinka monta ihmistä onkaan kuollut kärsimättömyydestä,
pelosta, levottomuudesta ja ennen kaikkea lääkkeistä; ja nämä ihmiset
heidän tautinsa olisi säästänyt ja aika yksin olisi heidät parantanut.
Minulle kenties huomautetaan, että eläimet, joiden elintapa on enemmän
luonnonmukainen, joutuvat harvemmille taudeille alttiiksi kuin me.
Aivan niin, niiden elintapa on juuri se, minkä tahdon antaa
oppilaalleni; hän on siis siitä hyötyvä yhtä suuresti.
Ainoa lääketieteen hyödyllinen osa on terveydenhoito-oppi. Mutta sekin
on vähemmän tiede kuin hyve. Kohtuus ja työ ovat ihmisen kaksi oikeata
lääkäriä. Työ lisää ruokahalua ja kohtuus estää sitä väärinkäyttämästä.
Tietääksemme mikä elintapa on hyödyllisin elämälle ja terveydelle,
tulee meidän vaan tietää mitä elintapaa noudattavat ne kansat, joiden
terveys on paras, jotka ovat rotevimpia ja elävät kauimman aikaa. Jos
yleiset havainnot osottavat, ettei lääketiede tuota ihmisille lujempaa
terveyttä tai pitempää ikää, niin yksistään sen tähden, ettei tämä
taito ole hyödyllinen, se on vahingollinen, se kun turhanpäiten vaatii
palvelukseensa ajan, ihmiset ja asiat. Terveyttämme hoitelemalla se
aika, joka tähän kuluu on hukkaan mennyttä ja siis elinajasta
vähennettävä; ja koska lisäksi kulutamme tämän ajan itseämme
kiusataksemme, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan olisi. Ja jos
tasapuolisesti laskemme, niin se on vähennettävä loppuiästämme.
Ihminen, joka elää kymmenen vuotta ilman lääkärejä, elää enemmän
itseään ja toisia varten kuin se, joka elää kolmekymmentä vuotta heidän
uhrinaan. Koska olen kokenut kumpaakin, luulen olevani oikeutettu
enemmän kuin kukaan muu tästä seikasta tekemään johtopäätöksiäni.
Nämä ovat ne syyt ja perusteet, joiden nojalla vastaanotan ainoastaan
rotevan ja terveen oppilaan ja tahdon häntä pysyttää sellaisena.
En tahdo hukata aikaa pitkältä todistamalla käsitöiden ja
ruumiinharjoitusten hyödyllisyyttä terveyden vahvistajina. Sitä ei
kukaan kiellä. Esimerkkejä kaikkein pisimmästä eliniästä tarjoavat
melkein yksinomaan henkilöt, jotka ovat enimmin harjottaneet
ruumiinliikkeitä ja jotka ovat kestäneet kaikkein enimmin vaivoja ja
työtä.[15] En myöskään ole esittävä lukuisia yksityisseikkoja siitä
huolenpidosta, jonka aion omistaa tälle yhdelle kysymykselle.
Lukija on huomaava, että ne niin välttämättömästi liittyvät minun
kasvatusmetodiini, että vaan tarvitsee käsittää sen yleistä henkeä,
päästäkseen kaipaamasta muita selityksiä.
Elämän kanssa alkavat tarpeet. Vastasyntynyt lapsi tarvitsee imettäjää.
Jos äiti suostuu täyttämään velvollisuutensa, on se sitä parempi;
hänelle annetaan ohjeita kirjallisesti. Tämä etu ei näet ole haittoja
vailla, se kun hieman erottaa kasvattajaa oppilaastaan. On kuitenkin
luultavaa, että lapsen menestyksen harrastus ja kunnioitus sitä
henkilöä kohtaan, jolle hän tahtoo uskoa niin kalliin aarteen, saattavat
äidin tarkkaavasti noudattamaan opettajan antamia neuvoja. Saattaa olla
varma siitä, että hän on tekevä kaikki, minkä vaan tahtoo tehdä,
paremmin kuin kukaan muu. Jos on turvauduttava vieraaseen imettäjään,
on ensi tehtävä tunnollisesti valita siksi kelpaava henkilö.
Eräs rikkaiden ihmisten onnettomuuksia on se, että heitä kaikessa
petetään. Onko siis ihmeellistä, että heillä on huono ajatus ihmisistä?
Rikkaus turmelee heidät ja oikeutettuna kohtalonkostona he itse ensiksi
kokevat ainoan tuntemansa vaikutuskeinon puutteellisuudet. Kaikki
heidän talossaan on huonosti tehtyä, paitsi se, minkä itse tekevät,
mutta he eivät melkein koskaan tee mitään. Jos on kysymys imettäjän
hankkimisesta, niin annetaan kätilön valita. Mikä on seurauksena siitä?
Yksinkertaisesti se, että paras imettäjä on se, joka asiamiehelle on
maksanut enimmin. Minä en siis mene pyytämään kätilön neuvoa
hankkiessani imettäjää Émilelle. Aion itse pitää huolta sen
hankkimisesta. En ehkä siitä osaa pitää yhtä oppinutta esitelmää kuin
kirurgi, mutta varmaankin olen onnistuva paremmin, ja hyvä intoni on
minua pettävä vähemmin kuin hänen ahneutensa.
Tätä valitsemusta varten ei suinkaan tarvita mitään salaperäisiä
tietoja. Sitä määräävät säännöt ovat tunnetut. Mutta en tiedä,
pitäisikö kenties kiinnittää vähän enempi huomiota maidon tuoreuteen ja
laatuun. Aivan nuori maito on vallan vetistä; sen täytyy melkein
vaikuttaa ulostavasti puhdistaakseen äsken syntyneen lapsen sisälmykset
sakean _meconiumin_ jäännöksistä. Vähitellen imettäjän maito muuttuu
sakeammaksi ja tuottaa vahvempaa ravintoa lapselle joka on
tarpeeksi voimistunut sitä sulattaakseen. Siinä piilee varmaankin
tarkoituksenmukaisuutta, että luonto kaikissa erilaisissa naaraissa
muuttaa maidon laadun imetettävän iän mukaan.
Vastasyntynyt lapsi tarvitsisi siis imettäjän, joka itse hiljattain on
synnyttänyt. Tähän yhtyy vaikeuksia, sen tiedän; mutta niin pian kuin
poiketaan luonnon järjestyksestä, jokainen seikka kohtaa vaikeuksia,
jos se on hyvin tehtävä. Ainoa mukava suoriutumistapa on hutiloiminen;
se tavallisesti valitaankin.
Imettäjän tulisi olla terve sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Hillittömät intohimot saattavat turmella hänen maitonsa samoin kuin
huonot ruumiinnesteet. Jos taas yksinomaan pannaan painoa imettäjän
ruumiillisiin ominaisuuksiin, katsellaan asiaa vaan toiselta puolelta.
Imettäjän maito saattaa olla hyvä, mutta hän itse häijy; hyvä luonne on
yhtä tärkeä kuin hyvä ruumiinrakennus. Jos imettäjäksi valitaan
paheinen nainen, niin en tahdo väittää, että imetettävä perii hänen
paheensa, mutta ainakin se niistä kärsii. Onhan imettäjä velvollinen
sille maitonsa ohella tarjoamaan huolenpitoa, joka vaatii intoa,
kärsivällisyyttä, lempeyttä ja puhtautta. Jos hän on nautinnonhimoinen,
kohtuuton, niin on hän pian turmeleva maitonsa; jos hän on huolimaton
tai kiivasluontoinen, niin miten käy tuon pienokaisparan, joka on
jätetty hänen mielivaltaansa ja joka ei voi puolustautua eikä valittaa?
Häijyt ihmiset eivät koskaan kelpaa aikaansaamaan minkäänlaista hyvää.
Imettäjän oikea valitseminen on kahta tärkeämpi sen vuoksi, ettei
imetettävällä tule olla muuta kasvattajatarta kuin hän, samoin kuin
sillä ei tule olla muuta opettajaa kuin kasvattajansa. Tämä oli tapana
muinaiskansoilla, jotka tuhlailivat vähemmän sanoja, mutta olivat meitä
viisaammat. Imetettyään omaan sukupuoleensa kuuluvia lapsia imettäjät
eivät enää hylänneet niitä. Senpä tähden heidän näytelmäkappaleissaan
esiintyvät uskotut naishenkilöt ovat imettäjiä. On mahdotonta että
lapsi, joka joutuu toisista käsistä toisiin, voisi saada hyvää
kasvatusta. Kunkin vaihtamisen jälkeen lapsi itsekseen vertailee, ja
seuraus tästä vertailemisesta on se, että sen kunnioitus vähenee
ohjaajiaan kohtaan; ja luonnollinen seuraus taas siitä on, että heidän
vaikutusvaltansa heikkenee. Jos kasvatti joskus johtuu ajattelemaan,
että on olemassa aikaihmisiä, joilla ei ole enemmän järkeä kuin
lapsilla, niin kunnioituksen tunne kokonaan häviää ja kasvatus on
hukkaan mennyttä. Lapsen ei tule tuntea muita esimiehiä kuin isänsä ja
äitinsä tai heidän puutteessa imettäjänsä ja kasvattajansa; ja näissä
kahdessakin jo on liikaa. Mutta tämä kaksinaisuus on välttämätön, ja
ainoa seikka, joka voi lieventää tätä epäkohtaa on se, että nuo kaksi
erisukupuolista henkilöä, jotka lapsen kasvatusta ohjaavat, siihen
määrään ovat yhtä mieltä sen suhteen, että nämä kaksi lapsen mielestä
muodostavat vaan kuin yhden ainoan henkilön.
Imettäjän tulee elää entistään hieman mukavammin, hänen ruokansa tulee
olla vähän ravitsevampaa; mutta hän ei saa kokonaan muuttaa
elintapaansa. Sillä äkillinen ja täydellinen muutos, silloinkin kun se
tapahtuu pahasta parempaan, on aina vaarallinen terveydelle. Ja kun
hänen tavallinen elintapansa on ylläpitänyt hänen terveyttään tai
tuottanut sen hänelle, niin mitä hyödyttäisi sen muuttaminen?
Maalaisnaiset syövät vähemmän lihaa ja enemmän vihanneksia kuin
kaupunkilaisnaiset. Tämä ruokajärjestys näyttää olevan pikemmin
hyödyllinen kuin vahingollinen heidän ja heidän lastensa terveydelle.
Kun maalaisnaisille tuodaan kaupunkilaisten lapsia imetettäväksi,
annetaan heidän syödä kosolta lihalientä ja luullaan varmasti, että
lihamehu tekee heidän maitonsa voimakkaammaksi ja runsaammaksi. Minä en
ollenkaan ole samaa mieltä, sillä minulla puolestani on se kokemus,
että sillä tavoin imetetyt lapset ovat enemmän vatsakivuille ja
madoille alttiina kuin muut.
Tämä ei ollenkaan ole ihmeellistä, kun näet eläimellisissä
ruoka-aineissa, niiden ollessa mätänemistilassa vilisee matoja,
mikä ei ole yhtä suuressa määrin kasviaineiden laita. Maito, joskin se
on muodostunut eläimellisessä ruumiissa, on kasviaineksista
kokoonpantu,[16] tämän todistaa sen kemiallinen tutkiminen. Se happanee
helposti; se ei osota merkkiäkään haihtuvasta lipeäsuolasta, kuten
eläimelliset ainekset, vaan erottaa kasvien tavoin oleellisesti
neutraalista suolaa.
Kasvinsyöjien naarasten maito on makeampaa ja terveellisempää kuin
lihansyöjien. Ollen muodostunut samanlaatuisista aineista se säilyy
paremmin muuttumattomana ja on vähemmin altis mätänemiselle. Mitä tulee
ravintoaineen paljouteen, on yleisesti tunnettua, että jauhoruuat
synnyttävät enemmän verta kuin liharuuat; on siis luonnollista, että ne
myös tuottavat enemmän maitoa. En saata luulla että lapsi, jota ei
liian aikaisin vieroteta pois imettäjästään, tai jota vierottamisen
jälkeen ravittaisiin pelkillä kasviksilla ja jonka imettäjä niinikään
söisi ainoastaan kasviksia, kärsii madoista.
On mahdollista että ravintona käytetyt kasvikset tuottavat maitoa, joka
helpommin happanee; mutta minä en millään muotoa pidä hapanta maitoa
epäterveellisenä. Kokonaiset kansakunnat, jotka nauttivat pelkkää
hapanta maitoa, voivat siitä sangen hyvin, ja minusta tuntuu kaikkien
noiden happoja kuluttavien aineiden käyttäminen täydelliseltä
kujeilemiselta. On henkilöitä, joiden vatsa ei kärsi maitoa, eikä
mikään happoja kuluttava aine voi saattaa sitä sille kärsittäväksi;
toiset taas kärsivät sitä ilman mainittuja aineita. Pelätään hapanta
maitoa, mutta se on järjetöntä, kun tiedetään, että maito aina happanee
vatsassa. Siten siitä tulee tarpeeksi vahva ravinto lapsille ja
eläinten poikasille. Jos se ei happanisi, se valuisi vatsan kautta
ravitsematta.[17] Turhaan tehdään maitoa monella monituisella tavalla
ohuemmaksi ja käytetään lukemattomia happoja kuluttavia aineita, sillä
jokainen joka juo maitoa, sulattaa vatsassaan juustoa; tämä tapahtuu
poikkeuksetta. Vatsa on siihen määrään sovelias juoksuttamaan maitoa,
että vasikan mahalla maitoa juoksutetaan juustoksi.
Luulen siis ettei ole syytä muuttaa imettäjien tavallista ravintoa,
vaan että on vallan riittävää, jos heille annetaan runsaampaa ja
parempilaatuista ravintoa. Rasvattomat ruuat eivät luonnostaan
ole kiihottavia. Ainoastaan niiden valmistamistapa tekee ne
epäterveellisiksi. Parantakaa keittotaitonne säännöt; älkää viljelkö
paljon leivottuja ja paistettuja ruokia; älkää panko tulelle voita,
suolaa ja maitoruokia; älkää höystäkö vedessä keitettyjä vihanneksia
ennenkuin ne vallan kuumina tuodaan pöydälle. Rasvattomat ruuat eivät
suinkaan kiihota imettäjää, vaan tuottavat hänelle päinvastoin
runsasta ja laadultaan parempaa maitoa.[18] Olisiko mahdollista että
liharuokajärjestys olisi parempi imettäjälle, kun kasvisten syöminen
tunnustetusti on parempi lapselle? Olisihan se ristiriitaista.
Etenkin ensi ikävuosina ilma vaikuttaa lapsen ruumiinrakennukseen.
Herkkään ja pehmeään ihoon se tunkee joka huokosesta, muodostelee
kasvavia soluja ja jättää niihin vaikutuksia, jotka eivät häviä. En
siis neuvoisi ottamaan talonpoikaisnaista kylästään ja sulkemaan häntä
kaupungin huoneeseen ja antamaan hänen siellä imettää lasta. Minun
mielestäni on parempi, että lapsi pääsee hengittämään maaseudun
raitista ilmaa, kuin että imettäjä tulee hengittämään kaupungin huonoa.
Lapsi siirtyköön uuden äitinsä säätyyn, asukoon hänen maalaismajassaan,
ja sen kasvattaja seuratkoon sitä sinne. Lukija suvaitkoon muistaa
ettei tämä kasvattaja ole palkattu henkilö, vaan että hän on lapsen
isän ystävä. Mutta ellei tällaista ystävää ole löydettävissä, ellei
tuollainen maallemuutto ole helppoa; ellei mitään siitä mitä olette
neuvonut meille ole toteutettavissa, mitä silloin on tehtävä sen
asemasta? -- näin kysyttäneen minulta. Olenhan sen jo teille sanonut:
tehkää, kuten itse parhaaksi näette; sitä varten ei tarvita neuvoja.
Ihmiset eivät ole luodut elämään sullottuina muurahaispesiin, vaan
elämään hajaantuneina ympäri maapalloa sitä viljelläkseen. Kuta enemmän
he sulloutuvat yhteen, sitä enemmän he turmeltuvat. Ruumiin heikkous
ja hengenvauriot ovat välttämättömiä seurauksia liiallisesta
kokoonkerääntymisestä. Ihminen on kaikista eläimistä vähimmin sovelias
elämään laumoissa. Lampaiden tavoin laumoittuneet ihmiset kuolisivat
sukupuuttoon ennen pitkää. Ihmisen hengitys on kuolettavan turmiollinen
hänen kaltaisilleen; tämä pitää, paikkansa niin alkuperäisessä kuin
kuvaannollisessa merkityksessä.
Kaupungit ovat ihmissukukunnan turmionkuiluja. Muutaman sukupolven
kuluttua rodut kuolevat tai huononevat; niitä täytyy uudistaa, ja
maaseutu toimittaa aina tämän uudistuksen. Lähettäkää siis lapsenne
niin sanoakseni itse uudistamaan itseään ja saavuttamaan keskellä
ketoja sitä elinvoimaa, joka menetetään liian tiheään asuttujen
seutujen epäterveellisessä ilmassa. Maalla oleskelevat raskaat vaimot
palaavat kiireisesti kaupunkiin synnyttämään; heidän pitäisi menetellä
juuri päinvastoin, varsinkin niiden jotka tahtovat hyvin ravita
lapsiaan. He katuisivat sitä paljon vähemmin kuin mitä luulevat; ja
ihmissuvulle luonnollisemmassa olopaikassa luonnon velvollisuuksiin
yhtyneet huvitukset pian karkottaisivat heistä halun sellaisiin
huvituksiin, jotka näille velvollisuuksille ovat vieraat.
Heti synnytyksen jälkeen lapsi pestään haalealla vedellä, johon
tavallisesti sekoitetaan viiniä. Tämä viinin lisääminen minusta tuntuu
jotenkin turhalta. Luonto kun ei tuota mitään käynyttä ainetta, on
sangen epätodenmukaista, että keinotekoinen neste olisi tärkeä sen
synnyttämille olennoille.
Samasta syystä se varokeino, että lämmitetään vesi haaleaksi, ei sekään
ole välttämätön; monet kansat pesevätkin vastasyntyneitä lapsiaan
puroissa tai suorastaan meressä. Mutta meidän lapsemme, jotka ovat
hemmoteltuja ennen syntymistään hemmoteltujen vanhempiensa vuoksi,
saavat kumppanikseen elämään tärvellyn terveyden, eikä sitä heti alussa
saa panna alttiiksi kaikille niille kokeiluille, joiden on määränä
parantaa se. Ainoastaan asteittain saattaa niille hankkia alkuperäisen
elinvoiman. Seuratkaa siis aluksi totuttua menettelytapaa ja poiketkaa
siitä vasta vähitellen. Peskää lapsia usein; niiden likaisuus osottaa,
että se kyllin on tarpeen. Kun lapsia vaan pyyhitään, kiihotetaan
niiden ihoa. Mutta mikäli ne vahvistuvat, niin sikäli vähentäkää veden
haaleutta, kunnes viimein kesät talvet pesette niitä kylmässä jopa
jääkylmässäkin vedessä. Jotta lapsi ei joutuisi vilustumisen vaaraan,
on tärkeää että tämä väheneminen tapahtuu hitaasti, asteittain ja
huomaamatta, ja veden lämpötilaa saattaa tarkalleen mitata
lämpömittarilla.
Niin pian kuin tämä kylvyn käyttäminen on tullut tavaksi, ei sitä enää
pidä keskeyttää, vaan päinvastoin jatkaa koko elinaikansa. Pidän sitä
tärkeänä sekä puhtauden ja nykyisen terveyden kannalta, että myös
hyödyllisenä varokeinona saattamaan notkeammiksi jäntereiden kudokset
ja tekemään ne taitavammiksi vaivatta ja vaaratta mukaantumaan lämmön
ja kylmän eri määriin. Tämän vuoksi neuvoisin, että kukin varttuessaan
vähitellen totuttaisi itsensä kylpemään milloin kuumassa vedessä, jolla
on kaikki eri kärsittävissä olevat astemäärät, milloin taas samalla
tavoin eri asteisessa kylmässä vedessä. Täten totuttuamme kärsimään
veden eri lämpötiloja, veden, joka ollen tiviimpää ainetta koskettelee
meitä useammassa pisteessä ja vaikuttaa meihin enemmän kuin ilma, tämän
vaikutukset menettäisivät melkein kaiken voiman meihin nähden.
Älköön sallittako että lapselle sinä hetkenä, kun se rupeaa
hengittämään ja pääsee vapaaksi äidin kohdun muodostamista kapaloista,
annetaan toisia kapaloita, jotka sitä puristavat entistään kireämmälle.
Pois kaikki myssyt, siteet ja kapalot ja niiden sijaan avarat ja
aallehtivat vaatteet, jotka jättävät lapsen kaikki jäsenet vapaiksi ja
jotka eivät saa olla liian raskaat estämään sen liikkeitä eivätkä liian
paksut, niin että lapsi voi tuntea ilman eri vaikutukset.[19] Pankaa
lapsi suureen kehtoon,[20] jonka laidat sisältäpäin on hyvin pehmeiksi
päällystetty, jotta lapsi siinä itseään loukkaamatta vapaasti voi
liikkua. Kun se alkaa vahvistua, niin antakaa sen ryömiä huoneessa;
antakaa sen kehittää ja ojennella pieniä jäseniään, ja tulette
huomaamaan, miten se voimistuu päivä päivältä. Verratkaa sitä
samanikäiseen ja huolellisesti kapaloittuun lapseen, ja olette
ihmetellen huomaava erotuksen niiden edistymisessä.[21]
Saattaa odottaa suurta vastustusta imettäjien puolelta, joille hyvin
kapaloitu lapsi tuottaa vähemmän vaivaa kuin kapaloimaton, jota alati
täytyy valvoa. Sitäpaitsi näkyy paremmin milloin lapsi on likainen, kun
sillä on yllä avoin kolttu; sitä täytyy useammin pestä. Lopuksi
tottumus on todistusperuste, jota muutamissa maissa ei koskaan saata
kumota kaikkien mieliksi.
Älkää ryhtykö selittämään imettäjille järkisyitä. Antakaa käskynne ja
pitäkää huolta siitä, että ne täytetään, älkääkä säästäkö vaivojanne
saattaaksenne antamanne määräykset helpoiksi käytännössä toteuttaa.
Miksi ette ottaisi osaa tämän tehtävän suorittamiseen? Tavallista
kasvatustapaa noudatettaessa, jolloin pidetään silmällä etupäässä
ruumiillista kehitystä, katsotaan pääseikaksi sitä, että lapsi elää
eikä riudu, ja kaikki muu on sivuseikkoja, mutta kysymyksessä olevassa
tapauksessa, kun kasvatus alkaa syntymästä, on lapsi tästä hetkestä
alkaen oppilas, ei kasvattajan, vaan luonnon oppilas. Kasvattajan
toimena on yksinomaan tutkia tämän ensimäisen opettajan tarkoituksia ja
estää vastustamasta sen huolenpitoa. Hän pitää silmällä hoidokastaan,
seuraa sitä, hän tähystelee valppaasti sen heikon ymmärryksen ensi
valonvälkettä, vallan kuin muhamettilaiset ensimäisen kuunneljänneksen
lähestyessä tähystelevät kuun nousemista taivaalle.
Synnymme omistaen oppimismahdollisuuden, mutta tietämättä mitään,
osaamatta mitään. Sielu ollen kahlehdittu epätäydellisiin ja puoleksi
kehittyneisiin elimiin ei ole itsetietoinen olemassaolostaan.
Vastasyntyneen lapsen liikunnot ja huudot ovat puhtaasti mekaanisia
ilmiöitä, vailla tietoisuutta ja tahtoa.
Olettakaamme että lapsi syntyessään olisi yhtä vahva kuin aikamies,
että se, niinsanoakseni, astuisi ulos äitinsä kohdusta täysiaseisena,
kuten Pallas Atene astui ulos Jupiterin päästä, niin tällainen
täysikasvuinen lapsi olisi täydellinen hölmö, automaatti, liikkumaton
ja melkein tunnoton kuvapatsas. Se ei näkisi mitään, ei kuulisi mitään,
ei tuntisi ketään ihmistä eikä osaisi kääntää silmiään siihen, mitä sen
olisi tarve katsoa. Se ei huomaisi mitään ulkoesinettä eikä sen
aistimet kykenisi siinä aistimuksia synnyttämään; sen silmät eivät
erottaisi värejä, sen korvat eivät kuulisi ääniä, se ei tuntisi
esineiden kosketusta, se ei edes tietäisi, että sillä itsellään on
ruumis; käsiensä kosketuksen se havaitsisi aivoissaan; kaikki sen
aistimukset kokoontuisivat yhteen ainoaan pisteeseen. Sen olemassaolo
ilmenisi vaan yhdessä yhteisessä aistimuskyvyssä (sensorium), sillä
olisi yksi ainoa mielle, nimittäin _minä_, johon se kohdistaisi kaikki
aistimuksensa, ja tämä mielle, eli oikeammin himmeä havaitsemus, olisi
ainoa seikka, mikä kohottaisi sen tavallista lasta ylemmäksi.
Tämä yhtäkkiä täysikasvuiseksi muodostunut ihminen ei myöskään osaisi
nousta pystyyn jaloilleen, se tarvitsisi paljon aikaa oppiakseen
pystyasennossa pysymään tasapainossa; ehkei se sitä edes yrittäisikään,
vaan nähtäisiin ehkä tämän suuren, vahvan ja rotevan ruumiin pysyvän
paikallaan kuin kiven tai ryömivän ja laahaavan itseään eteenpäin kuin
koiranpenikan.
Sillä olisi mielipahan tunne tarpeistaan, niitä tuntematta ja voimatta
keksiä mitään keinoa niitä tyydyttääkseen. Ei ole olemassa mitään
välitöntä yhteyttä vatsa-, käsivarsi- ja jalkalihasten välillä, niin
että nämä, jos olisikin yltympäri ravintoaineita, eivät saattaisi sitä
ottamaan askeltakaan niitä lähestyäkseen eivätkä ojentamaan kättä
niihin tarttuakseen; ja koska sen ruumis olisi täysikasvuinen ja kaikki
sen jäsenet kehittyneet, ei se siis olisi lasten tavoin levoton ja
alati liikkeessä, saattaisipa kuolla nälkään ennenkuin olisi
liikahtanut ravintoa hankkimaan. Ken vähänkin on harkinnut tietokykymme
asteittaista kehitystä, ei saata kieltää että jotenkin sellainen oli
ihmisen alkuperäinen tietämättömyyden ja saamattomuuden tila, ennenkuin
hän oli oppinut mitään kokemukselta tai vertaisiltaan.
Tunnetaan siis, tai voidaan tuntea se kohta, josta kukin lähtee
saapuakseen yleiseen ymmärtämismäärään; mutta kukapa tuntee sen
äärimäiset rajat? Kukin edistyy enemmän tai vähemmän lahjojensa,
makunsa, tarpeidensa, taipumustensa, intonsa ja toimintatilaisuuksiensa
mukaan. En tunne yhtään filosofia, joka olisi ollut kyllin rohkea
sanomaan: kas tuossa se raja, jolle ihminen voipi saapua, mutta jonka
yli hän ei voi astua. Me emme tiedä, kuinka laajan kehityksen luontomme
meille sallii; ei kukaan meistä ole mitannut sitä kehitys-etäisyyttä,
joka saattaa olla olemassa kahden ihmisen välillä. Tokko lienee niin
alhaista sielua, ettei tämä ajatus sitä innostaisi ja ettei se
ylpeydessään joskus itselleen sanoisi: kuinka monet olen jo jättänyt
taakseni, kuinka monen muun tasalle voin vielä päästä! miksi vertaiseni
menisi minusta edelle?
Toistan vielä kerran: ihmisen kasvatus alkaa hänen syntymästään;
ennenkuin hän puhuu ja ymmärtää, hän jo oppii. Kokemus käy opetuksen
edellä; sinä hetkenä jolloin lapsi tuntee imettäjänsä, se on jo oppinut
paljon. Ihmettelisimme mitä raaimmankin ihmisen tietoja, jos olisimme
seuranneet hänen kehitystään hänen syntymästään nykyhetkeen. Jos koko
inhimillinen tietämys jaettaisiin kahteen osaan, joista toinen olisi
yhteinen kaikille ihmisille ja toinen erityisesti oppineiden omistama,
olisi jälkimäinen hyvin vähäinen verrattuna edelliseen. Mutta me emme
ollenkaan ajattele yleistä tiedonsaavutusta, se kun tapahtuu ilman
erityistä punniskelua, jopa ennen järkevän iän tuloa, ja kun tieto
huomataan vaan sen erilaisuudesta, ja koska, kuten algebrallisissa
ekvatsioneissa, yhtäsuuria suureita ei oteta lukuun.
Eläimetkin oppivat paljon. Niillä on aistimet, niiden tulee siis oppia
niitä käyttämään, niillä on tarpeensa, niiden tulee siis oppia niitä
tyydyttämään: niiden tulee oppia syömään, astumaan, lentämään.
Nelijalkaiset eläimet, jotka seisovat jaloillaan syntymästään alkaen,
eivät siltä osaa kävellä; niiden ensi askeleista huomaa, että ne ovat
epävarmoja kokeiluja. Häkeistään päässeet kanarialinnut eivät osaa
lentää, ne kun eivät ole koskaan ennen lentäneet. Kaikki on oppia
elollisille ja tunteville olennoille. Jos kasveilla olisi kyky liikkua
paikaltaan, täytyisi niillä olla aistimet, ja niiden tulisi saavuttaa
tietoja, muuten suvut pian kuolisivat.
Lasten ensimäiset mielteet ovat tunnevaikutteita, ne eivät tajua muuta
kuin mielihyvää ja mielipahaa. Koska ne eivät osaa kävellä eivätkä
käsin tarttua kiinni, tarvitsevat ne paljon aikaa muodostaakseen
itselleen ne kuvittelevat aistimukset, jotka osottavat niille niiden
ulkopuolella olevat esineet; mutta sillä välin kuin nämä esineet heidän
mielessään saavat ulottuvaisuutta, ikäänkuin etenevät heidän silmistään
ja saavat eri kokonsa ja muotonsa, usein toistuvat ulkoaistimukset
alkavat alistaa niitä tottumuksen voiman alaiseksi. Näkee lasten
silmäin lakkaamatta kääntyvän valoa kohti, ja jos valo lankeaa sivulta,
vaistomaisesti kääntyvän sinnepäin. Tulee siis kääntää niiden kasvot
päivää kohti, muuten ne voivat tottua katsomaan kieroon. Lasten tulee
myös aikaisin tottua pimeään; muuten ne itkevät ja parkuvat niin pian
kuin siihen joutuvat. Jos niille annetaan ruokaa ja jos ne pannaan
nukkumaan liian säntillisesti, niin ruoka ja uni näiden määräaikojen
kuluttua käyvät niille välttämättömiksi, ja kohta ne eivät enää halua
niitä tarpeesta, vaan tottumuksesta, tai pikemmin: tottumus lisää uuden
tarpeen luonnon vaatimaan, ja sitä tulee välttää.
Ainoa tottumus, joka on lapseen istutettava, on se, ettei se saa mitään
tottumuksia; älköön sitä kannettako useammin toisella kuin toisella
käsivarrella, älköön sitä totutettako ojentamaan ennemmin toista kuin
toista kättä tai useammin käyttämään toista kättänsä, älköönkä siihen,
että se tahtoo syödä, nukkua ja olla hereillä samoina tunteina ja ettei
se voi olla yksin yöllä eikä päivällä. Valmistettakoon sitä aikaisin
oikein käyttämään vapauttaan ja voimiaan jättämällä sen ruumiille
luonnollinen ryhtinsä ja saattamalla se kykeneväksi aina hillitsemään
itseänsä ja kaikessa käyttämään tahtoansa, niin pian kuin se siinä on
herännyt.
Heti kun lapsi alkaa erottaa esineitä toisistaan, on tärkeätä valita ne
esineet, jotka sille näytetään. Luonnollisesti kaikki uudet esineet
herättävät ihmisessä mielenkiintoa. Hän tuntee itsensä niin heikoksi,
että pelkää kaikkea, mitä ei tunne: tottumus nähdä uusia esineitä,
ilman että ne herättävät epämieluisia tunteita, karkottaa tämän pelon.
Siisteissä taloissa kasvatetut lapset, missä ei kärsitä hämähäkkejä,
pelkäävät niitä, ja tämä pelko pysyy heissä usein vielä suureksi
tultuansa. En koskaan ole nähnyt talonpoikaisihmisen, -miehen, -vaimon
tai -lapsen pelkäävän hämähäkkejä.
Kuinka siis lapsen kasvatus ei alkaisi ennenkuin se puhuu ja ymmärtää,
kun yksistään ne esineet, joita sille näytetään, ovat omansa saattamaan
sen pelokkaaksi tai rohkeaksi? Minä neuvon totuttamaan lasta näkemään
uusia esineitä, rumia, inhottavia, eriskummaisia eläimiä; mutta
tapahtukoon se vähitellen ja kaukaa, kunnes lapsi on siihen tottunut ja
kunnes se usein nähtyään muiden niitä koskettelevan itse niitä rohkenee
kosketella. Jos se lapsuutensa aikana on tottunut pelotta näkemään
rupisammakkoja, käärmeitä ja krapuja, on se suurena ilman kauhua
katseleva mitä eläimiä tahansa. Ken joka päivä näkee kauhistuttavia
ilmiöitä, ei lopulta enään tunne sellaisia.
Kaikki lapset pelkäävät naamareita. Näytänpä siis aluksi Émilelle
miellyttävän näköistä naamaria. Sitten joku hänen nähden panee tämän
naamarin kasvoilleen; minä alan nauraa, kaikki muut nauravat mukana, ja
lapsi nauraa kuten muut. Vähitellen totutan sitä vähemmin miellyttäviin
naamareihin ja lopulta kamalannäköisiin. Jos olen taitavasti
toimittanut tämän asteittaisen muutoksen, niin ei lapsi ollenkaan
pelästy viimeisen naamarin ilmestyessä, vaan nauraa sille kuten
ensimäisellekin. Tämän jälkeen en enää pelkää, että sitä voidaan
pelottaa naamareilla.
Kun pikku Astyanax Hektorin ja Andromaken jäähyväishetkellä pelästyy
isänsä kypärissä liehuvaa höyhentöyhtöä, oudoksuu sitä ja heittäytyy
parkuen imettäjänsä povelle, saattaen äitinsä kyynelsilmin hymyilemään,
niin mitä tekee Hektor karkottaakseen tämän kauhun? Hän menettelee
vallan oikein, laskien kypärinsä maahan ja sitten hyväillen lasta.
Levollisempana hetkenä ei pitäisi tyytyä siihen; tulisi lähestyä
kypäriä, leikitellen kosketella höyheniä, antaisi lapsen kosketella
niitä ja lopuksi imettäjä ottaisi kypärin ja painaisi sen nauraen omaan
päähänsä, jos vaan naisen käsi uskaltaisi koskea Hektorin aseisiin.
Jos on kysymys Émilen totuttamisesta ampuma-aseen laukaukseen, niin
ensin laukaisen pelkällä nallihatulla ladatun pistoolin. Tämä äkillinen
ja haihtuva leimahdus, tämä pienoissalama häntä huvittaa; toistan saman
pannen pyssynpiippuun hieman ruutia; jonkun ajan kuluttua lataan
pistoolini heikosti ilman etupanosta, sitten vahvemmin; lopulta voin
totuttaa hänet pyssyn- ja kanuunanlaukauksiin, jopa mitä
hirvittävimpiin pamauksiin.
Olen huomannut että lapset harvoin pelkäävät ukkosta, elleivät sen
jyrähdykset ole kovin ankaroita ja koske korvakalvoihin; muuten ne
eivät pelkää sitä kuin silloin, kun ovat kuulleet, että salama
haavoittaa tai tappaa joskus. Jos lapsen saavuttama kokemus sille
tuottaa pelontunteita, niin meneteltäköön siten, että tottumus sitä
taas rauhoittaa. Asteittain ja hitaasti tapahtuvalla totuttamisella
saatetaan sekä täysikasvuinen ihminen että lapsi pelottomaksi joka
suhteessa.
Alkuiässä, jolloin muisti ja mielikuvitus vielä ovat toimimatta, lapsen
tarkkaavaisuus kiintyy ainoastaan siihen, mikä hetkellisesti vaikuttaa
sen aistimiin. Koska aistimukset ovat sen tiedon ensi aineksia, tulee
tarjota ne sille sopivassa järjestyksessä, jotta sen muisti kehittyisi
niitä samassa järjestyksessä kerran tarjoamaan sen ymmärrykselle; ja
koska lapsi tarkkaa ainoastaan aistimuksiaan, riittää että sille aluksi
selvästi osottaa yhteyden näiden aistimusten ja niitä aiheuttavien
esineiden välillä. Lapsi tahtoo tunnustella ja kosketella kaikkea;
älkää estäkö sitä tästä levottomasta pyrkimyksestä; se tuottaa sille
hyvin tärkeitä kokemuksia. Siten se oppii tuntemaan esineiden lämmön,
kylmyyden, kovuuden, pehmeyden, niiden painavuuden ja keveyden,
havaitsemaan niiden suuruuden, muodon ja kaikki ulkonaiset
ominaisuudet, kaiken tämän katselemalla, tunnustelemalla,[22]
kuuntelemalla, ennen kaikkea vertaamalla näköä kosketukseen ja silmällä
jo edeltäkäsin arvostellen aistimusta, minkä sormien kosketus
aikaansaisi.
Ainoastaan liikkeen kautta me opimme, että on olemassa ulkopuolella
itseämme olioita, ja ainoastaan oman liikuntomme kautta saavutamme
ulottuvaisuuden käsitteen. Juuri sen vuoksi, ettei lapsella ole tätä
käsitettä, se samalla tavoin umpimähkään ojentaa kättänsä tarttuakseen
vallan lähellä olevaan tai sadan askeleen päässä sijaitsevaan
esineeseen. Tämä ponnistus, jonka se tekee, saattaa näyttää vallanhimon
merkiltä tai annetulta käskyltä, että esine lähestyisi tai että toiset
sen lapselle noutaisivat; niin ei kuitenkaan ole laita; lapsen
menettely johtuu yksinkertaisesti siitä, että se näkee samojen
esineiden, jotka ensin havaitsi aivoissaan ja sitten silmiensä edessä,
olevan sormiensa päässä eikä saata mielessään kuvitella muuta
etäisyyttä kuin sellaista, joka on sen saavutettavissa. Pitäkää siis
huolta siitä, että se usein saa liikkua, että se siirtyy paikasta
toiseen, että se saa huomata paikan vaihdoksen, jotta se oppisi
arvostelemaan eri etäisyyksiä. Kun se alkaa niitä tuntea, tulee muuttaa
menettelyä, ja sitten panna se liikkumaan aikaihmisen tahdon mukaan,
eikä kuten se itse tahtoo; sillä niin pian kuin sen aistimet eivät enää
vie sitä harhaan, johtuu sen ponnistus toisesta syystä. Tämä muutos on
huomattava ja kaipaa selitystä.
Luonnollisten tarpeiden aiheuttama mielipaha näyttäytyy, lapsen
kaivatessa toisten apua, ulkonaisissa liikkeissä ja ilmeissä. Siitä
lasten parkuminen. Ne itkevät paljon, ja se on luonnollista. Kaikki
niiden aistimukset ovat mielenliikutuksia: kun nämä ovat mieluisia, ne
nauttivat niistä ääneti; kun ne taas ovat epämieluisia, ilmaisevat ne
sen omalla kielellään ja pyytävät huojennusta. Ollen hereillä ne eivät
juuri voi pysyä välinpitämättömyyden tilassa; joko ne nukkuvat tai ovat
mielenliikutusten valloissa.
Kaikki kielet ovat keinotekoisia tuotteita. On kauvan tutkittu olisiko
olemassa luonnollinen ja kaikille ihmisille yhteinen kieli. Epäilemättä
on olemassa yksi sellainen, nimittäin se kieli, jota lapset käyttävät,
ennenkuin osaavat puhua. Tämä kieli tosin on ääntämiseltään tolkutonta,
mutta korollista, soinnukasta ja helppoa ymmärtää. Perehtymisemme
täysikäisten kieliin on saattanut meidät siihen määrään sitä
laiminlyömään, että olemme sen kokonaan unhottaneet. Tarkatkaamme
lapsia ja pian taas olemme oppivat niiden kielen. Imettäjät ovat
opettajamme tässä kielessä, he ymmärtävät kaiken, minkä heidän
hoidokkaansa sanovat, he vastaavat niille ja pitävät niiden kanssa
hyvin yhtenäisiä vuoropuheluja; ja vaikka imettäjät lausuvatkin sanoja,
ne ovat vallan turhia, sillä lapsi ei ymmärrä sanan merkitystä, vaan
äänen painon jolla se on lausuttu.
Äänen välittämään kieleen yhtyy toinen, nimittäin ilmeiden välittämä,
joka ei suinkaan ole heikompi. Nämä ilmeet eivät näyttäy lasten
heikoissa käsissä, vaan niiden kasvoissa. On hämmästyttävää, kuinka
ilmehikkäät jo ovat nämä epätäydellisesti muodostuneet kasvot; niiden
ilmeet muuttuvat hetkestä toiseen käsittämättömän nopeasti. Näette
niissä hymyn, halun ja kauhistuksen syntyvän ja haihtuvan yhtä monen
salamanvälkkeen tavoin; joka kerta luulette näkevänne uudet kasvot.
Kieltämättä niiden kasvolihakset ovat liikkuvammat kuin aikaihmisillä.
Sitävastoin niiden himmeät silmät eivät sano juuri mitään. Sellaisten
tuleekin olla niiden ilmaisumerkkien, iässä, joka tuntee pelkkiä
ruumiillisia tarpeita; aistimukset näet kuvastuvat kasvojen ilmeissä,
tunteet katseissa.
Koska ihmisen alkutila on puute ja heikkous, sen ensi äänet ovat
valitus ja itku. Lapsi tuntee tarpeensa eikä voi niitä tyydyttää, se
rukoilee toisten apua huudoillaan; jos sillä on jano, se itkee, jos
sillä on liian kylmä tai kuuma, se itkee; jos se tarvitsee liikettä ja
sitä pidetään paikallaan, se itkee; jos se tahtoo nukkua ja sitä
pidetään liikkeellä, se itkee. Kuta epämukavampi sen on olla, sitä
useammin se pyrkii muuttamaan asentoaan. Sillä on vaan yksi ainoa
puhetapa, se kun ei juuri tunne muuta kuin yhdenlaista pahoinvointia,
nimittäin epätäydellisten elintensä aiheuttamaa, joiden eri vaikutuksia
se ei osaa erottaa; kaikki epämieluisat aistimukset muodostavat siinä
yhden ainoan mielipahan tunteen.
Tästä itkusta, jonka luulisi ansaitsevan niin vähän huomiota,
syntyy ihmisen ensimäinen suhde kaikkeen siihen, mikä sitä ympäröi;
siinä taotaan sen pitkän ketjun ensi rengas, joka muodostaa
yhteiskuntajärjestyksen.
Kun lapsi itkee, sen on paha olla, sillä on joku tarve, jota se ei voi
tyydyttää; tätä tarvetta haetaan, tutkitaan, se löydetään ja
tyydytetään. Kun sitä ei huomata, kun ei sitä siis tyydytetä, itku
jatkuu, ja tämä tuskastuttaa; hyväillään lasta, jotta se vaikenisi,
sitä tuuditetaan, sille lauletaan, että se nukkuisi. Jos se vaan yhä
itsepäisesti jatkaa, käydään kärsimättömäksi ja uhataan sitä;
sydämettömät imettäjät lyövät sitä joskus. Tämä on omituinen kokemus,
jonka se saa mukaansa elämään.
En koskaan ole unhottava kuinka kerran näin erään imettäjän lyövän
sellaista epämukavaa parkujaa. Pienokainen vaikeni heti, ja minä luulin
että se tapahtui pelosta. Ajattelin itsekseni: siitä on kehittyvä
orjallinen sielu, jota ei saada tekemään mitään ilman ankaruutta.
Erehdyin; tuo poloinen oli vähällä tukehtua kiukusta, se tavoitteli
hengitystään, näin sen muuttuvan punasinerväksi kasvoiltaan.
Seuraavassa tuokiossa kaikuivat korvia viiltävät huudot; kaikki tällä
iällä mahdolliset kostonhimon-, raivon- ja epätoivontunteet ilmenivät
sen äänessä. Pelkäsin, että se kuolisi tästä mielenkiihotuksesta. Jos
ennen olisin epäillyt sitä, että oikean ja väärän tietoisuus on
synnynnäinen ihmissydämessä, niin tämä ainoa esimerkki olisi tehnyt
vakaumukseni järkähtämättömäksi. Olen varma siitä, että lapsen kädelle
sattumalta pudonnut palava kekäle olisi siihen koskenut vähemmin kuin
tämä lyönti, joka tosin oli jotenkin vähäinen, mutta annettu selvästi
loukkaavassa tarkotuksessa.
Tämä lasten herkkä taipumus suuttumiseen, kiukustumiseen ja
vihastumiseen vaatii erityisen varovaista menettelyä. Boerhaave
arvelee, että lasten taudit enimmästi ovat kouristuksentapaisia; niiden
pää kun näet on verrattain suurempi ja hermosto laajempi kuin
aikaihmisillä, hermot helpommin kiihottuvat. Karkottakaa niiden luota
mitä huolellisimmin kaikki palvelijat, jotka niitä kiusaavat,
suututtavat ja saattavat kärsimättömiksi; he ovat niille sata kertaa
vaarallisemmat ja turmiollisemmat kuin ilman ja vuodenaikojen
aiheuttamat vahingot. Niin kauan kuin lapset kohtaavat vastustusta
ainoastaan esineissä, eivätkä ihmistahdoissa, ne eivät tule
uppiniskaisiksi eivätkä äkäisiksi ja ne pysyvät paremmin terveinä.
Tässä piilee yksi syy siihen, että kansan lapset, jotka kasvavat
vapaampina ja riippumattomampina, yleensä ovat vahvemmat, vähemmän arat
ja rotevammat kuin ne lapset, joita luullaan paremmin kasvatettavan
siten, että alituisesti vastustetaan niiden tahtoa. Mutta tulee aina
huomata, ettei siltä tarvitse lasta kaikessa totella, vaikka kohta ei
aina vastustella sen tahtoa.
Lapsen ensimäiset kyyneleet ovat pyyntöjä; jos emme ole varuillamme,
ne pian muuttuvat käskyiksi. Aluksi ne pyytävät apua, lopuksi ne
vaativat palvelusta. Täten niiden omasta heikkoudesta, josta ensin
johtuu niiden riippuvaisuudentunne, syntyy sittemmin käskemisen ja
hallitsemisen käsitteet. Mutta koska tämä käsite aiheutuu vähemmin
niiden tarpeista kuin meidän alttiista palveluksestamme, niin tästä
alkavat näyttäytyä siveelliset vaikuttimet, joiden välitön syy ei piile
luonnossa, ja on siis selvää, miksi on tärkeätä tästä ensi iästä alkaen
tutkistella lapsen liikkeiden, ilmeiden ja huutojen salaista
tarkoitusta.
Kun lapsi ojentaa kättänsä ponnistaen ja mitään sanomatta, se luulee
saavuttavansa esineen, se kun ei osaa arvostella etäisyyttä; se
erehtyy. Mutta kun se valittaa ja parkuu kättään ojentaessaan, silloin
se ei enää erehdy etäisyyden suhteen, se käskee esineen lähestyä tai
lähellä olevia henkilöitä sitä sille tuomaan. Viekää se edellisessä
tapauksessa hitaasti ja lyhyin askelin esineen luo; älkää jälkimäisessä
tapauksessa edes olko kuulevinanne sen huutamista; kuta enemmän se
parkuu, sitä vähemmän sitä tulee kuunnella. On tärkeätä aikaisin
totuttaa sitä luopumaan antamasta käskyjä ihmisille, se kun ei ole
heidän valtiaansa, ja esineille, jotka eivät sitä kuule. Siis kun lapsi
tahtoo saada jonkun esineen, jonka se näkee ja joka tahdotaan sille
antaa, on parempi viedä lapsi tuon esineen luo kuin tuoda se lapselle;
lapsi näet tekee tästä menettelystä johtopäätöksen, joka on sen iän
mukainen, eikä tätä vaikutusta voida millään muulla tavoin aikaansaada.
Abotti de Saint-Pierre sanoi ihmisiä suuriksi lapsiksi; saattaisi
päinvastaisesti sanoa lapsia pieniksi ihmisiksi. Ajatelmina ovat
tämänkaltaiset lauselmat päteviä; periaatteina ne kaipaavat selitystä.
Kun Hobbes sanoi häijyä ihmistä rotevaksi lapseksi, hän lausui vallan
ristiriitaisen seikan. Häijyys johtuu aina heikkoudesta; lapsi on häijy
ainoastaan sen vuoksi, että se on heikko; saattakaa se vahvaksi, niin
se tulee hyväksi; se joka voisi tehdä kaikkea, ei koskaan olisi häijy.
Kaikkivaltiaan jumaluuden kaikista ominaisuuksista hyvyys on se, jota
ilman sitä vähimmin saattaa käsittää. Kaikki kansat, jotka ovat
olettaneet kahta perusvoimaa, ovat aina pitäneet pahaa alhaisempana
voimana kuin hyvää, muuten heidän olettamuksensa olisi ollut vallan
ristiriitainen. Viittaan tämän johdosta kauempana tässä teoksessa
esiintyvään Savoijilaisen papin uskontunnustukseen.
Järki yksin opettaa meitä tuntemaan hyvää ja pahaa. Omatunto, joka
saattaa meidät rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei voi, vaikka se
onkin riippumaton järjestä, kehittyä ilman sitä. Ennenkuin olemme
saavuttaneet järjen iän, teemme hyvää ja pahaa sitä tuntematta; eikä
silloin teoissamme ole mitään siveellisyyttä, vaikka sitä tosin joskus
liittyy tietoisuuteen toisten teoista, joiden vaikutuksen alaisina
olemme olleet. Lapsi tahtoo saattaa epäjärjestykseen kaiken, minkä
näkee, se särkee ja pirstoo kaiken, minkä ikinä saa käsiinsä, se
puristaa kouraansa linnun samoin kuin puristaisi kiven, ja tukehduttaa
sen tietämättä mitä se tekee.
Miksi niin? Ensin filosofia koettaa selittää tämän ilmiön vetämällä
esiin synnynnäiset paheet, ylpeyden, vallanhimon, itserakkauden ja
inhimillisen pahuuden; se mainitsee kenties vielä, että heikkouden
tietoisuus saattaa lapsen halukkaaksi tekemään voimanponnistuksia ja
näyttämään itselleen omaa valtaansa. Mutta tarkastakaa heikkoa ja
raihnaista vanhusta, jonka inhimillisen elämän kiertokulku jälleen on
palauttanut lapsuuden heikkoudentilaan. Vanhus ei yksistään itse pysy
asemillaan ja levollisena, hän tahtoo myös, että kaikki muu hänen
ympärillään samoin pysyy alallansa; vähinkin muutos häntä häiritsee ja
saattaa hänet levottomaksi; hän tahtoisi, että yleinen levollisuus
vallitsisi maailmassa. Kuinka sama heikkous yhtyneenä samoihin vikoihin
ja taipumuksiin aiheuttaisi niin erilaisia vaikutuksia näinä eri
ikävuosina, ellei alkusyy olisi muuttunut? Ja mistä voisikaan hakea
tätä syiden erilaisuutta, ellei yksilöjen erilaisesta ruumiintilasta?
Kummallekin yhteinen toiminnanvaisto puhkeaa kehitykseensä lapsessa ja
on sammumaisillaan vanhuksessa; edellinen puhkeaa kukoistukseen,
jälkimäinen kuihtuu, edellinen rientää elämään, jälkimäinen kallistuu
hautaa kohti. Heikkenevä toimintakyky sulloutuu vanhuksen sydämeen;
lapsen sydämessä se kuohuu uhkuvana ja pyrkii levenemään ulospäin; se
tuntee niin sanoakseni omistavansa tarpeeksi elämää elähyttääkseen
kaiken, mikä sitä ympäröi. Joko se sitten rakentaa tai repii alas, on
sille yhdentekevää; sille riittää, kun se vaan muuttaa asioiden tilan,
sillä jokainen muutos vaatii toimintaa. Se, että lapsella näyttää
olevan enemmän taipumusta hävittämään, ei johdu häijyydestä; se tulee
siitä, että luova eli rakentava toiminta aina on hidas, ja hajottava
toiminta on nopeampi, joten se paremmin sopii lapsen vilkkaudelle.
Samalla kun Luoja istuttaa lapsiin tämän toiminnanvaiston, hän
järjestää niin, että se vallan vähäisessä määrässä on vahingollinen,
antamalla lapselle vaan vähäsen voimaa tuota vaistoa tyydyttämään.
Mutta niin pian kuin ne tottuvat pitämään ympäröiviä henkilöitä
välikappaleina, joita ne oman mielensä mukaan voivat käyttää hyväkseen,
niin ne heidän avullaan panevat täytäntöön mielihalunsa, korvaten siten
heikkouttaan. Siten ne ovat kiusaksi, tulevat tyranneiksi, käskeviksi,
häijyiksi, hillittömiksi; tämä muutos ei tapahdu niissä minkään
synnynnäisen vallanhimon vaikutuksesta, vaan se herättää heissä
vallanhimoa. Sillä ei tarvita pitkää kokemusta, jotta huomaisi, kuinka
miellyttävää on saada toiset toimimaan omasta puolestaan ja kuinka vaan
tarvitsee liikuttaa kieltänsä saadakseen kaiken liikkeelle.
Suuremmaksi varttuessaan lapsi saa lisää voimia, tulee vähemmän
levottomaksi ja liikunnonhaluiseksi ja sulkeutuu enemmän itseensä.
Sielu ja ruumis ikäänkuin joutuvat keskinäiseen tasapainotilaan, eikä
luonto enää vaadi muuta kuin itsesuojelemiselle välttämätöntä liikettä.
Mutta käskemishalu ei haihdu sen tarpeen mukana, joka sen on
synnyttänyt. Vallantunto herättää ja kiihottaa itserakkautta ja
tottumus sitä vahvistaa. Siten oikullisuus astuu tarpeen sijaan, siten
juurtuvat ensimäiset ennakkoluulot ja mielipiteet.
Kun nyt siis tunnemme periaatteen, näemme selvästi, missä kohdassa tie
erkanee luonnollisuudesta. Katsokaamme mitä on tehtävä, jotta siinä
pysyttäisiin.
Kaukana siitä että lapsilla olisi liiaksi voimia, niillä ei niitä ole
edes riittämään asti kaikkeen siihen, mitä luonto niiltä vaatii; tulee
siis antaa niiden käyttää kaikkia niitä voimia, jotka luonto niille
antaa ja joita ne eivät saata väärinkäyttää. Tämä on ensimäinen
perusohje.
Tulee auttaa niitä ja korvata se, mikä niiltä puuttuu, sekä mitä tulee
henkisiin että ruumiillisiin voimiin ja tarpeisiin. Tämä on toinen
perusohje.
Tulee auttaessaan niitä yksinomaan rajoittua siihen, mikä todella on
hyödyllistä, tekemättä mitään myönnytystä oikullisuudelle tai
järjettömälle halulle; oikullisuus ei näet ollenkaan niitä vaivaa,
ellei sitä niissä ole herätetty, kun se ei niissä ole synnynnäinen.
Tämä on kolmas perusohje.
Tulee huolellisesti tutkia niiden kieltä ja merkkejä, jotta voisi
niiden vielä ollessa siinä iässä, jolloin ei teeskennellä, erottaa
niiden haluissa sen, mikä johtuu välittömästi luonnosta, ja sen, mikä
johtuu niiden omista oikuista. Tämä on neljäs perusohje.
Näiden sääntöjen päätarkotus on myöntää lapsille enemmän oikeata
vapautta ja vähemmän valtaa, saattaa ne aikaansaamaan enemmän omin
voimin ja vaatimaan vähempää toisilta. Täten tottuen aikaisin
supistamaan halunsa voimiensa mukaisiksi, ne tuntevat varsin vähän
sellaisten seikkojen puutetta, joita eivät kykene omin voimin
toteuttamaan.
Siinä siis on uusi ja hyvin tärkeä syy jättää lasten ruumis ja jäsenet
vallan vapaiksi, kunhan vaan noudatetaan sitä varovaisuutta, että ne
turvataan putoamisen vaaralta ja että niiden käsistä poistetaan kaikki,
mikä voi niitä vahingoittaa.
Kieltämättä lapsi, jonka ruumis ja kädet ovat vapaina, itkee vähemmän
kuin kapaloon kääritty lapsi. Se, joka tuntee ainoastaan ruumiillisia
tarpeita, itkee vaan silloin, kun se kärsii, ja tämä on suuri etu;
silloin näet tarkalleen tietää, milloin se tarvitsee apua, eikä saa
hetkeksikään avun antamista lykätä, jos se vaan on mahdollista. Mutta
ellette voi sen kärsimystä lieventää, niin pysykää alallanne älkääkä
sitä hyväilkö; hyväilynne eivät kuitenkaan paranna sen vatsakipua.
Sillä jos sitä silloin hyväilette, se on muistava, miten on meneteltävä
hyväilyn saamiseksi, ja kun se kerran tietää, miten tulee kohdella
aikaihmistä taivuttaakseen häntä tahtonsa mukaan, niin tulee siitä
aikaihmisen käskijä; silloin kaikki on hukassa.
Jos lasten liikkeitä vähemmän estää, ne itkevät vähemmän; kun niiden
itku meitä vähemmän häiritsee, me vähemmän kiusaamme itseämme
koettamalla saada ne vaikenemaan. Jos niitä uhataan tai hyväillään
vähemmän, ne ovat vähemmän pelokkaita tai vähemmän itsepäisiä ja
pysyvät paremmin luonnollisessa tilassaan. Jos annetaan lasten itkeä,
on niillä paljon vähempi vaara saada tyrät, kuin jos hääritään niiden
ympärillä koettaen niitä rauhoittaa, ja todistukseksi siitä mainitsen,
että hoidon puolesta enimmin laiminlyödyt lapset ovat paljoa vähemmin
tämän vaaran alaiset kuin muut. En siltä suinkaan neuvo niitä
laiminlyömään; päinvastoin tulee niitä varoittaa eikä antaa niiden
ilmaista hätäänsä huudoillaan. Mutta en myöskään tahdo, että se
huolenpito, joka niille omistetaan, sattuu väärään paikkaan. Miksi
lapsi luopuisi kyyneleistään, jos se huomaa, että niistä on monessa
suhteessa hyötyä? Jos ne hyvin tietävät, millä hinnalla ne saadaan
vaikenemaan, eivät ne vaiteliaisuudessa ole liian tuhlailevia. Lopulta
ne saattavat sen niin kallishintaiseksi, ettei siihen enään riitä
varoja, ja silloin ne itkien turhaan kiihottavat, uuvuttavat, jopa
tappavatkin itsensä.
Sellaisen lapsen itku, joka ei ole kapaloitu eikä kipeä ja jolta ei
anneta puuttua mitään, on pelkkää tottumusta ja itsepäisyyttä. Se ei
ole luonnon, vaan imettäjän aiheuttamaa, joka tuskaantuu lapseen ja
tahtoo siitä päästä, mutta joka ei ajattele, että hän saamalla sen
tänään hetkeksi vaikenemaan kiihottaa sitä huomenna itkemään kahta
enemmän.
Ainoa keino parantaa tai ehkäistä tätä tapaa on se, ettei siihen
kiinnitetä huomiota. Ei kukaan huoli turhasta vaivannäöstä, eivät edes
lapset. Ne tosin ovat itsepäiset yrityksissään; mutta jos teidän
järkähtämättömyytenne on suurempi kuin niiden itsepäisyys, ne väsyvät
eivätkä ala uudestaan. Täten niiltä säästetään turhia kyyneleitä ja
totutetaan ne vuodattamaan niitä ainoastaan silloin, kun kipu pakottaa.
Muuten, kun ne itkevät oikullisuudesta tai itsepäisyydestä, on varma
keino estää niitä jatkamasta se, että niiden huomio käännetään johonkin
miellyttävään ja silmäänpistävään seikkaan, joka saattaa ne unhottamaan
itkunhalunsa. Suurin osa lastenhoitajattarista loistaa tällä taidolla,
ja hyvin käytettynä se on sangen hyödyllinen; mutta on perin tärkeätä,
ettei lapsi huomaa tätä huvittamistarkotusta, ja että se saa tuon huvin
tietämättä, että sitä erityisesti ajatellaan; tässä suhteessa kaikki
lapsenhoitajat ovat taitamattomia.
Lapset totutetaan tavallisesti liian aikaisin pois imetyksestä. Tämän
vierottamisen oikean ajan ilmaisee hampaiden puhkeaminen, ja se on
yleensä vaivalloinen ja kipua tuottava. Koneellisen vaistomaisesti
lapsi silloin usein panee suuhunsa kaiken, mikä sillä on käsissä, sitä
pureskellakseen. Luullaan voitavan helpottaa hampaiden saantia
antamalla lapselle leikkikaluiksi kovia esineitä, kuten norsunluuta tai
sudenhampaita. Luulen että siinä erehdytään. Kun tällaisia kovia
esineitä painetaan ikeniä vastaan, eivät ne suinkaan tee niitä
pehmeämmiksi, vaan saattavat ne känsäisiksi ja koviksi ja tekevät
hampaiden puhkeamisen kahta vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi.
Ottakaamme aina vaisto esikuvaksemme. Ei koskaan näe koiranpenikkojen
hiovan esiinpuhkeavia hampaitaan kiviin, rautaan tai luuhun, vaan
puuhun, nahkaan, riepuihin ja yleensä pehmeihin aineisiin, joihin
hammas pääsee pureutumaan.
Ei enää osata noudattaa yksinkertaisuutta missään, ei edes lasten
ympärillä. Hopea-, kulta- ja koralli-kulkusia, särmäkkäitä kristalleja,
kaikenlaisia ja kaikenhintaisia leluja -- kuinka paljo turhaa ja
vahingollista korukalua! Pois kaikki se! Pois kaikki kulkuset ja lelut;
pienet oksat hedelmineen ja lehtineen, unikon kota, jonka sisällä
kuulee siementen kalisevan, lakritsitanko, jota lapsi voi imeä ja
pureskella, huvittavat sitä yhtä paljon kuin nuo komeat leikkikalut
eivätkä ole haitallisia siinä suhteessa, että totuttaisivat lasta
ylellisyyteen syntymästä alkaen.
On tunnustettu seikka, ettei velli ole varsin terveellistä ruokaa.
Keitetty maito ja puolikypsät jauhot ovat raskaat ja epäterveelliset
vatsalle. Vellissä jauhot ovat vähemmin kypsässä tilassa kuin leivässä
eivätkä edes ole nousseet; leivänmuru-liemi ja riisiryynipuuro tuntuvat
minusta paremmilta. Jos välttämättömästi tahtoo keittää velliä, on
parasta sitä ennen hieman paahtaa jauhoja. Synnyinseudullani tehdään
näin paahdetuista jauhoista hyvin hyvänmakuista ja terveellistä lientä.
Lihaliemet ovat nekin keskinkertaista ravintoainetta, jota tulee
käyttää niin vähä kuin mahdollista. Lasten tulee aluksi oppia ruokaa
pureksimaan; se on oikea keino helpottaa hammasten puhkeamista; ja kun
ne alkavat niellä ruokaansa, edistää ravintoaineisiin yhtynyt sylki
niiden sulamista.
Minä siis aluksi antaisin niiden pureksia kuivia hedelmiä tai
leivänkuoria. Antaisin niille leikkikaluiksi kuivia leipäpalasia tai
Piemontin leivän kaltaisia korppuja, joilla kotiseudullani on nimenä
_griffes_.[23] Liottamalla tätä leipää suussaan ne lopulta nielisivät
siitä jonkun murun, niiden hampaat siitä puhkeaisivat esiin ja ne
vierottuisivat maidosta melkein ennen kuin sitä huomaisikaan.
Maalaisväestöllä on tavallisesti hyvin hyvä vatsa, eikä sen lapsia
totuteta pois imettämisestä millään muulla kuin tällä tavalla.
Lapset kuulevat syntymästään alkaen puhuttavan; niitä puhutellaan sekä
ennenkuin ne ymmärtävät, mitä niille sanotaan, että ennenkuin ne
osaavat itse lausua niitä ääniä, joita kuulevat. Niiden jäykkä
puhe-elin taipuu vasta vähitellen matkimaan niitä ääniä, jotka niille
lausutaan, eikä edes ole varmaa, että nämä äänet alussa tunkevat niiden
korviin yhtä selvästi kuin meidän korviimme. Hyväksyn puolestani sen
että imettäjä huvittaa lasta lauluilla ja hyvin iloisilla ja
vaihtelevilla sävelillä, mutta en hyväksy sitä, että hän lakkaamatta
panee lapsen pään pyörälle puhumalla sille koko joukon joutavia sanoja,
joista se ei ymmärrä muuta kuin sen äänenpainon, jolla ne on lausuttu.
Tahtoisin että ensimäiset puheäänet, jotka sille lausutaan, olisivat
harvat, helpot, selvät, usein toistetut ja että niiden ilmaisemat sanat
vastaisivat ainoastaan havainnollisia esineitä, jotka ensin voitaisiin
näyttää lapselle. Onneton taipumuksemme tuhlaillen käyttää sanoja,
joita emme ollenkaan ymmärrä, alkaa aikaisemmin kuin luulemmekaan.
Koulupoika kuuntelee luokalla opettaja-valtiaansa sanatulvaa samoin
kuin kuunteli kapaloihin käärittynä imettäjänsä lörpötystä. Minun
mielestäni olisi oppilaalle hyvin hyödyllistä, jos häntä opetettaisiin
niin, ettei mokomasta mitään ymmärtäisi.
Mietteitä herää kosolta, kun rupeaa kiinnittämään huomiotansa lasten
kieleen ja ensimäiseen puheluun. Meneteltäköön miten tahansa, niin ne
oppivat aina puhumaan samalla tavoin, ja kaikki filosofiset mietiskelyt
sen johdosta ovat aivan turhat.
Aluksi lapsilla on niin sanoakseni ikänsä mukainen kielioppi, jonka
lauseopilla on yleisemmät säännöt kuin aikaihmisten; ja jos sitä
tutkisi tarkkaavaisesti, ihmettelisi, miten tarkasti ne noudattavat
muutamia analogioja (yhdenmukaisuuksia), jotka tosin ovat hyvin
virheellisiä, mutta hyvin johdonmukaisia, ja jotka loukkaavat korvaa
ainoastaan sen vuoksi, että ne ovat karkeita ja ettei yleinen käytäntö
niitä salli. Kuulin hiljan erään isän suuresti toruvan lapsiparkaansa
siitä, että tämä oli sanonut: _mon père, irai-je-t-y_? (isäni, menenkö
sinne?). Kuitenkin tämä lapsi noudatti paremmin analogiaa kuin meidän
kielentutkijat; kun sille näet sanottiin: _vas-y_ (mene sinne), niin
miksi se ei olisi voinut sanoa: _irai-je-t-y_? Huomatkaa lisäksi,
kuinka taitavasti se vältti muodoissa _irai-je-y_ tai _y-irai-je_
esiintyvät hiatukset. Onko se lapsiparan syy, jos me aikaihmiset olemme
tuosta lauseesta aiheettomasti jättäneet pois paikallisadverbin _y_,
kun emme ole tietäneet, miten sijoittaa sitä? On sietämätöntä
turhantarkkuutta ja joutavaa huolellisuutta ryhtyä korjaamaan lasten
puheessa kaikkia noita pieniä virheitä kielenkäyttämisessä, jotka he
aina varmasti aikaa myöten itse korjaavat. Puhukaa aina virheettömästi
lasten kuullen ja tehkää niin, etteivät ne viihdy kenenkään kanssa niin
hyvin kuin teidän kanssanne, niin voitte olla varma siitä, että niiden
kieli on korjaantuva teidän kielenne mukaan, ilman että koskaan olette
sitä korjannut.
Toinen paljoa arveluttavampi erehdys, jota on vielä vaikeampi välttää,
on se, että liiaksi kiirehditään lasten puhumista, ikäänkuin
pelättäisiin, etteivät ne itsestään oppisi puhumaan. Tämä ajattelematon
jouduttaminen aikaansaa vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä on
tavoiteltu. Se vaikuttaa vaan sen, että lapsi myöhemmin puhuu
sekavammin. Se ylenmääräinen tarkkaavaisuus, jolla kuunnellaan kaikkea
mitä lapset sanovat, vapauttaa ne ääntämästä selvästi, ja kun ne tuskin
suvaitsevat avata suutansa, useat niistä säilyttävät koko ikänsä
puutteellisen ääntämistavan ja sekavan puheen, joka tekee, että tuskin
niitä ymmärtää.
Olen paljon elänyt talonpoikien parissa, enkä ole koskaan kuullut
yhdenkään heistä, en miehen, vaimon, en tytön enkä pojan puhuvan
sorakielin. Mistä tämä johtuu? Ovatko talonpoikien elimet toisin luodut
kuin meidän? Eivät, mutta toisin harjotettuja. Vastapäätä ikkunaani on
kumpu, jolle seudun lapset kokoontuvat leikittelemään. Vaikka ne ovat
jotenkin etäällä minusta, erotan vallan selvästi kaiken, minkä ne
puhuvat ja minä teen siitä usein hyviä johtopäätöksiä tätä kirjaani
varten. Joka päivä korvani pettää minua niiden iän suhteen; luulen
kuulevani kymmenvuotisten lasten ääniä, katson ulos ja näen kolmi- tai
nelivuotisten lasten vartalot ja kasvot. Tämä kokemus ei ole yksinomaan
minun tekemäni. Kaupunkilaiset, jotka tulevat minua tervehtimään ja
joille huomautan tätä seikkaa, joutuvat kaikki samaan erehdykseen.
Tämä saa selityksensä siten, että kaupungin lapset, joita kasvatetaan
kamarissa ja kotiopettajattaren siipien suojassa, tulevat viidenteen
tai kuudenteen ikävuoteensa asti toimeen mutisemalla epäselviä sanoja;
heti kun ne liikuttavat huuliaan, koetellaan niitä kuunnella. Niille
lausutaan sanoja, joita ne itse kykenevät huonosti ääntämään, ja aina
tarkkaamalla niiden puhetta samat henkilöt, jotka alati ovat niiden
ympärillä, pikemmin arvaavat mitä ne ovat tahtoneet sanoa, kuin todella
sitä ymmärtävät.
Maalla on laita vallan toinen. Talonpoikaisnainen ei alati ole lapsensa
ympärillä; tämän täytyy siis oppia sanomaan hyvin selvästi ja hyvin
ääneen se, mitä tahtoo tehdä äidilleen ymmärrettäväksi. Ollen kedolla
hajalla ja etäällä isästä, äidistä ja muista lapsista lapset
harjaantuvat saattamaan äänensä kuuluviin kaukaa sekä sovittamaan
ääntänsä sen välin mukaan, joka erottaa ne niistä henkilöistä, joita
tahtovat puhutella. Sillä tavoin todella oppii ääntämään, eikä suinkaan
sopertelemalla muutamia äänteitä tarkkaavaisen kotiopettajattaren
korvaan. Tosin voipi sattua että kysyttäessä jotakin talonpojan
lapselta ujous estää sitä vastaamasta, mutta minkä se sanoo,
sen se sanoo selvästi. Sitävastoin lapsenhoitajan täytyy olla
kaupunkilaislapsen tulkkina, muuten ei kuule mitään siitä, mitä se
mutisee hampaiden välistä.[24]
Kasvaessaan suuremmiksi pitäisi poikien päästä tästä viasta kouluissa
ja tyttöjen luostareissa; ja todella he puhuvatkin yleensä selvemmin
kuin ne, joita aina on opetettu kodissa. Mutta muudan seikka estää
heitä koskaan saamasta niin selvää ääntämistapaa kuin talonpojat,
nimittäin se, että heidän on välttämätöntä oppia ulkoa paljon asioita
ja ääneen toistaa ulkoa oppimansa. Ulkoa lukiessaan he tottuvat
mutisemaan ja ääntämään huolimattomasti ja huonosti. Vastatessaan
opettajalle he ääntävät vielä huonommin; he hakevat sanojaan
vaivalloisesti, he venyttelevät ja pidentävät tavuita; onhan
välttämätöntä että kieli muistin pettäessä sopertelee. Siten syntyvät
tai säilyvät ääntämisviat. Lukija on huomaava kauempana ettei
Émilelläni niitä ole, tai etteivät ne ainakaan johdu samoista syistä.
Myönnän, että kansa ja maalaiset menevät toiseen äärimäisyyteen; he
näet puhuvat melkein aina kovemmalla äänellä kuin mitä on tarpeellista;
ääntäessään liian täsmällisesti he käyttävät liian kovaa ja karkeata
ääntä, panevat liiaksi painoa sanoihin, valitsevat huonosti
puhetapansa, j.n.e.
Mutta joka tapauksessa tämä liiottelu tuntuu minusta paljoa
anteeksiannettavammalta kuin tuo toinen, koska ensimäinen puhumisen
laki on se, että muut kuulevat mitä puhutaan, ja koska siis suurin
virhe tässä suhteessa on puhua niin, etteivät toiset sitä kuule. Ken
kerskailee siitä, ettei puhuessaan painosta sanoja, kerskaa samalla
siitä, että riistää lauseiltaan niiden viehätyksen ja pontevuuden.
Paino on puheen sielu; se luo siihen tunnetta ja totuutta. Paino
valhettelee vähemmin kuin sana; sentähden kenties niin sanotut hienosti
kasvatetut henkilöt sitä niin suuresti pelkäävät. Tavasta sanoa kaikki
samaan ääneen on johtunut tapa ivata ihmisiä heidän sitä huomaamattaan.
Painon laiminlyömistä seuraa naurettava, teeskennelty ja muodinmukainen
ääntämistapa, jommoista huomaa varsinkin nuorissa hovimiehissä. Tämä
puheen ja käytöstavan teeskenteleväisyys tekee yleensä ranskalaisen
esiintymisen epämiellyttäväksi toisille kansoille. Painon asemasta
ranskalainen värittää puhettaan ilmeillä ja liikkeillä. Tämä ei ole
omansa tekemään edullista vaikutusta muihin. Kaikki nuo pienet
ääntämis- ja kielivirheet, joiden niin suuresti pelätään tarttuvan
lapsiin, eivät merkitse mitään, ne vältetään tai korjataan erittäin
helposti. Mutta ne virheet, jotka niihin tartutetaan siten, että
saatetaan niiden puhe himmeäksi, sekavaksi, pelokkaaksi, alati
moittimalla niiden ääntä ja korjaamalla joka sanaa -- ne eivät koskaan
ole korjattavissa. Mies, joka on tottunut puhumaan ainoastaan
makuuhuoneessa, saa huonosti äänensä kuuluviin pataljoonan etunenässä
eikä voi saavuttaa mitään vaikutusta kapinoivaan kansajoukkoon.
Opettakaa siis lapsia ensin puhumaan miesten kanssa: tarpeen vaatiessa
he kyllä oppivat naistenkin kanssa puhumaan.
Kasvatettuina maalla maalaisyksinkertaisuudessa lapsenne saavat
sointuvamman äänen eivätkä kaupunkilaislasten sekavaa soperrusta; ne
eivät myöskään siellä opi talonpoikaisia puhetapoja ja murteellista
ääntämistä, tai vapautuvat siitä ainakin helposti, kun näet niiden
opettaja, joka elää niiden seurassa niiden syntymästä alkaen, ja sitten
myöhemmin vähitellen yksinomaan, on ehkäisevä tai korjaamisella
poistava niiden kielestä talonpoikaismurteen vaikutukset. Émile on
puhuva yhtä puhdasta ranskaa kuin minä itse, mutta hän on puhuva sitä
paljon selvemmin ja on ääntävä paljon paremmin kuin minä.
Lapsen, joka tahtoo puhua, ei tule kuunnella muita kuin sellaisia
sanoja, joita se ymmärtää, eikä lausua muita kuin niitä, jotka se osaa
ääntää. Sen sitä varten tekemät ponnistukset saattavat sen kahdentamaan
saman tavun, ikäänkuin se siten tahtoisi ääntää sitä selvemmin. Kun
lapsi alkaa soperrella, niin älkää niin kovin suuresti vaivatko
päätänne arvaamalla mitä se sanoo. Se, joka vaatii, että häntä aina
kuultaisiin, harjottaa siinäkin jossain määrin vallanpitoa, eikä lapsi
saa sitä ollenkaan tehdä. Riittäköön, että aikaihmiset hyvin tarkasti
pitävät huolen siitä, mikä on välttämätöntä; lapsen tehtävä on osottaa,
mikä ei ole välttämätöntä. Paljon vähemmän tulee kiirehtiä lasta
puhumaan; se on kyllä itsestään rupeava puhumaan, kun huomaa sen
hyödylliseksi.
Huomautetaan tosin etteivät ne, jotka alkavat puhua hyvin myöhään,
koskaan puhu niin selvästi kuin toiset. Mutta heidän puhe-elimensä
eivät ole tulleet kankeiksi sen tähden, että ovat alkaneet puhua
myöhään, vaan päinvastoin sen vuoksi, että he syntymästään ovat saaneet
kankeat puhe-elimet, he ovat alkaneet puhua myöhään; sillä miksi he
muuten puhuisivat myöhemmin kuin toiset? Onko heillä vähemmän
tilaisuutta puhua ja kehotetaanko heitä vähemmän puhumaan? Päinvastoin
tämän viivytyksen aiheuttama levottomuus, niin pian kuin se huomataan,
matkaansaa sen, että kahta kiihkeämmin koetetaan saada tuollaiset
lapset sopertelemaan kuin ne, jotka ovat alkaneet harjotella puhumista
aikaisemmin. Ja tämä varomaton hätäileminen saattaa suuressa määrin
tehdä epäselväksi niiden puheen, jota niillä olisi ollut aikaa
parannella, jos ei niitä olisi niin suuresti kiirehditty.
Lapset, joita liiaksi joudutetaan puhumaan, eivät ehdi oppia hyvin
ääntämään eivätkä hyvin käsittämään, mitä niiden annetaan sanoa. Jos
niiden sitävastoin annetaan mennä omaa tietään, ne harjottavat itseään
ensin lausumaan kaikkein helpoimpia tavuja, yhdistäen niihin vähitellen
jonkun merkityksen, joka käy selville niiden ilmeistä, ja lausuvat
teille sanansa, ennenkuin olette heihin niitä terottaneet; tästä johtuu
että lapset omistavat ne vasta ymmärrettyään ne. Kun ei niitä jouduteta
näitä sanoja käyttämään, ne ensin tarkoin huomaavat minkä merkityksen
niille annatte ja saatuaan sen selville, rupeavat niitä käyttämään.
Suurin epäkohta lapsia joudutettaessa puhumaan ennen aikaansa ei ole
siinä, ettei niihin kohdistetulla puheella eikä niiden lausumilla
sanoilla ole mitään merkitystä niiden mielessä, vaan siinä, että
sanoilla niistä on toinen merkitys kuin meillä, meidän voimatta sitä
huomata, joten lapset näyttävät vastaavan meille, mutta itse teossa
puhuvat kanssamme ymmärtämättä meitä ja meidän ymmärtämättä niitä.
Tällaisesta kaksinaiskäsityksestä tavallisesti johtuu se hämmästys,
joka meidät valtaa joskus kuullessamme lasten puheita, joiden luulemme
tarkottavan vallan toista kuin mitä ne ovat ajatelleet. Tämä seikka,
ettemme huomaa sitä merkitystä, jonka lapset omistavat sanoille, tuntuu
minusta olevan syynä niiden ensi erehdyksiin; ja nämä erehdykset
vaikuttavat, sittenkin kun lapset ovat niistä vapautuneet, koko
loppuiän niiden ajatussuuntaan. Minulla on oleva tuonnempana monasti
tilaisuutta valaista tätä seikkaa esimerkeillä.
Rajoittakaa siis niin paljo kuin suinkin lapsen sanavarastoa. On hyvin
haitallista, jos sillä on enemmän sanoja kuin käsitteitä ja jos se osaa
lausua enemmän seikkoja, kuin mitä se voi ajatella. Luulen yhdeksi
syyksi siihen, että maalaisasukkailla yleensä on tarkempi arvostelukyky
kuin kaupunkilaisilla, sitä seikkaa, että heidän sanavarastonsa on
rajoitetumpi. Heillä on vähän käsitteitä, mutta he vertaavat niitä
hyvin toisiinsa.
Lapsen ensi edistysennätykset tapahtuvat melkein kaikki samaan aikaan.
Se oppii puhumaan, syömään ja kävelemään jotenkin yhdenaikaisesti. Tämä
aika on sen elämän varsinainen ensimäinen kehityskausi. Sitä ennen se
ei ole mitään enempää kuin mitä se oli äitinsä kohdussa, sillä ei ole
mitään tunnetta, ei mitään käsitettä, tuskinpa edes aistimustakaan; se
ei edes ole tietoinen omasta olemassaolostaan.