Kaikki on hyvää, lähtiessään luojan käsistä: kaikki huononee ihmisen
käsissä. Hän pakottaa toisen maan kantamaan toisen maan kasveja, toisen
puun kantamaan toisen hedelmiä; hän sekoittaa ja saattaa pois
luonnollisesta järjestyksestään eri ilmanalat, alkuainekset,
vuodenajat; hän silpoo koiraansa, hevostansa ja orjaansa; hän mullistaa
kaikki, rumentaa kaikki; hän pitää muodottomasta ja hirviömäisestä; hän
ei tyydy mihinkään sellaisena, kuin luonto sen on tehnyt, ei edes
ihmiseenkään; ihmisenkin hän välttämättömästi tahtoo oppikurilla
taivuttaa kuin maneesi-hevosen; ihminenkin on taivutettava muodin
mukaan kuten hänen puutarhansa puut.
Mutta ilman tätä kaikki kävisi vielä huonommin, eikä meidän sukumme
tyydy puolinaisuuksiin. Asioiden nykyistilassa ihminen, joka
syntymästään alkaen jätettäisiin omin neuvoin elämään muiden
keskuudessa, olisi kaikista kunnottomin ja kurjin. Ennakkoluulot,
vaikutuksenalaisuus, välttämättömyys, esimerkki ja kaikki ne
yhteiskunta-laitokset, joihin olemme uponneet, tukahuttaisivat hänessä
luonnon, antamatta mitään sijaan. Luonnon kävisi silloin kuin nuoren
pensaan, joka sattumalta on ruvennut kasvamaan keskellä tietä, missä
vaeltajat pian kuihduttavat sen työkkäämällä sitä joka taholta ja
taivuttamalla sitä joka suuntaan.
Sinun puoleesi käännyn, hellä ja huoltapitävä äiti,[2] joka
ymmärtäväisesti kyllä olet vetäytynyt pois valtatieltä ja turvannut
kasvavan vesan ihmismielipiteiden ristiriitaisuuksilta. Kasvata ja
kastele nuorta taimea, ennenkuin se kuihtuu; sen hedelmät ovat kerran
tuottavat sinulle suloista iloa. Rakenna aikaisin suojaava kehys
lapsesi sielun ympärille; joku toinen saattaa määrätä sen laajuuden,
mutta sinun itsesi on pystyttäminen suojaava aituus.[3]
Kasvit voidaan jalostaa puutarhataidon avulla ja ihmiset kasvatuksella.
Jos ihminen syntyisi suurena ja vahvana, hänen vartalonsa pituus ja
hänen voimansa olisivat hänelle hyödyttömät siihen asti, kuin hän olisi
oppimat niitä hyväkseen käyttämään; jopa ne olisivat hänelle
vahingolliset, estäen toisia ajattelemasta hänen auttamistaan;[4] ja
jos hänet jätettäisiin omaan huostaansa, hän kuolisi kurjuuttaan
ennenkuin olisi oppinut tuntemaan tarpeensa. Valitetaan lapsen avutonta
tilaa; mutta ei oteta huomioon että ihmiskunta olisi kuollut
sukupuuttoon, ellei ihminen olisi alkanut elämäänsä ollen lapsi.
Synnymme heikkoina, tarvitsemme voimia; synnymme vailla kaikkea, ja
tarvitsemme apua; synnymme typerinä ja tarvitsemme arvostelukykyä.
Kaiken sen, mitä meillä ei ole syntyessämme ja mitä tarvitsemme
täysikasvuisina, sen meille antaa kasvatus.
Tämän kasvatuksen tarjoaa meille joko luonto, ihmiset tai olot.
Kykyjemme ja elintemme sisäinen kehitys johtuu luonnon kasvatuksesta;
se tapa, jolla meitä opetetaan hyväksemme käyttämään tätä kehitystä,
johtuu ihmisten antamasta kasvatuksesta; ja oma kokemuksemme, jonka
saavutamme kaikesta siitä minkä kanssa tulemme kosketuksiin, on olojen
kasvatuksen tulos.
Jokaista meitä siis kasvattavat kolmenlaiset opettajat. Se oppilas,
jossa näiden eri opettajien antamat opetukset ovat toisilleen
ristiriitaiset, on huonosti kasvatettu, eikä koskaan saavuta sisäistä
sopusointuisuutta; se taas, jossa ne tasasuhtaisesti yhtyvät ja
tavoittelevat samoja tarkoitusperiä, yksistään saavuttaa päämääränsä ja
elää johdonmukaisesti. Ainoastaan sellainen henkilö on hyvin
kasvatettu.
Näistä kolmesta kasvatuslajista luonnon suorittama ei ollenkaan riipu
meistä ja olojen matkaansaama ainoastaan erityisissä suhteissa;
ihmisten antama kasvatus on ainoa, jota todella voimme hallita, mutta
ainoastaan puutteellisesti; sillä kukapa voisi toivoa voivansa kokonaan
ohjata kaikkien niiden henkilöiden puheita ja tekoja, jotka ympäröivät
lasta?
Kasvatus on siis taito, ja sentähden on melkein mahdotonta, että se
tuottaisi hyvää tulosta, kun ne olosuhteet, joiden sopusuhtaisuus on
välttämätön sen menestymiselle, eivät ole kenenkään ihmisen vallassa.
Korkeintaan saattaa noudattamalla tarkkaa huolellisuutta enemmän tai
vähemmän lähestyä päämäärää, mutta jotta se todella saavutettaisiin,
siihen vaaditaan perin suotuisaa onnea.
Mikä on tämä päämäärä? Se on, kuten juuri on osotettu, luonnon asettama
kasvatus. Koska kolmen erilaisen kasvatuksen yhteisvaikutus on
väittämätön, jotta täydellinen tulos saavutettaisiin, niin on meidän
sovittaminen nuo kaksi kasvatuslajia sen kolmannen mukaan, joka ei ole
vallassamme. Mutta kenties tällä luonto sanalla on liian epämääräinen
merkitys; täytyypä siis koettaa sitä tässä lähemmin määritellä.
Luonto, näin meille sanotaan, ei ole muuta kuin tapa.[5] Mitä tämä
merkitsee? Eikö kenties ole tapoja jotka ainoastaan pakollisesti
omistetaan ja jotka eivät koskaan tukahduta luontoa? Onpa kyllä, ja
sellainen on esimerkiksi kasveilla, jotka on taivutettu pois
pystysuorasta asennostaan. Taas vapaaksi päästetty kasvi tosin pysyy
koukistuneena, joksi se on pakotettu vääntymään; mutta sen neste ei
kuitenkaan silti ole lakannut virtaamasta alkuperäiseen suuntaansa, ja
jos se yhä jatkuvasti versoo, se palaa pystysuoraan asentoonsa. Samoin
on inhimillisten taipumuksien laita. Niin kauvan kuin ihminen on saman
tilan alaisena, saattaa hänessä olla sellaisia taipumuksia, jotka
johtuvat tavasta, vaikka ne eivät ollenkaan olisi luonnon mukaisia;
mutta niinpian kuin tämä tila muuttuu, tapa lakkaa ja luonto palaa.
Kasvatus ei suinkaan ole muuta kuin tapa. Mutta on olemassa ihmisiä,
jotka unhottavat ja menettävät saamansa kasvatuksen, toisia taas, jotka
sen säilyttävät. Mistä johtuu tämä erilaisuus? Jos rajoittaa käsitteen
"luonto" luonnonmukaisiin tapoihin, voipi välttää tätä käsitteiden
sekaannusta.
Synnymme vaikutteille alttiina ja syntymästämme alkaen meitä ympäröivät
esineet meihin eri lailla vaikuttavat. Heti kun, niin sanoaksemme,
tajuamme aistimuksiamme, herää meissä taipumus joko tavoittelemaan tai
pakenemaan niitä esineitä, joista ne ovat aiheutuneet, ensin mikäli ne
ovat meille mieluisia tai vastenmielisiä, sitten mikäli huomaamme
sopusuhtaisuutta olevan tai puuttuvan meidän ja näiden esineiden
väliltä ja lopuksi mikäli luulemme niiden vastaavan sitä onnen ja
täydellisyyden käsitystä, jonka järki meille antaa. Tämä taipumus
laajenee ja vahvistuu siinä määrin kuin tulemme vaikutteille enemmän
alttiiksi ja kuin valistumme; mutta tapojemme pakosta ja
mielipiteidemme vaikutuksesta se myöhemmin muuttuu enemmän tai
vähemmän. Ennen tätä muuttumista se on se meissä piilevä ominaisuus,
jota sanon luonnoksi.
Tämän alkuperäisen taipumuksen mukaan pitäisi kaikki järjestää; ja tämä
kävisi päinsä, jos nuo kolme kasvatuslajia olisivat ainoastaan
erilaiset, mutta mitä tehdä, kun ne ovat ristiriitaiset keskenään, kun
esim. tahdotaan kasvattaa joku ihminen toisia eikä häntä itseään
varten. Silloin on sopusointu mahdoton. On näet pakko vastustaa joko
luontoa tai yhteiskuntalaitoksia, kun tulee kehittää joko ihminen tai
kansalainen; sillä molempia ei voi yhdellä haavaa tehdä.
Jokainen pienois-yhteiskunta, kun se on rajoitettu ja hyvin
kokoonpantu, erkanee suuresta yhteiskunnasta. Jokainen isänmaanystävä on
ankara ulkomaalaisille; nämä ovat hänen silmissään pelkkiä ihmisiä,
jopa vallan tyhjänarvoiset.[6] Tätä epäkohtaa ei voi välttää, mutta se
ei kuitenkaan ole varsin tuhoa tuottava. Pääasia on se, että kohtelee
hyvin niitä henkilöitä, joiden keskuudessa elää. Ulkomaalaisia kohtaan
spartalainen osottautui kunnianhimoiseksi, saidaksi ja väärintekeväksi;
mutta hänen omien muuriensa sisällä vallitsi omanvoitonpyytämättömyys,
oikeudellisuus ja sopu. Älkää luottako niihin kosmopoliitteihin, jotka
teoksiinsa hakevat kaukaa velvollisuuksia, joita halveksien
kieltäytyvät täyttämästä omaan ympäristöönsä nähden. Sentapainen
filosofi pitää tataareista, päästäkseen naapureistaan pitämästä.
Luonnollinen ihminen muodostaa itsekseen kokonaisuuden; hän on
numero-yksikkö, ehdoton kokonaisuus, joka suhtautuu ainoastaan itseensä
ja vertaiseensa. Yhteiskunnallinen ihminen on pelkkä murtoluku, joka
riippuu nimittäjästään ja jonka arvon määrää sen suhde kokonaislukuun,
joka on yhteiskunta. Juuri parhaat yhteiskuntalaitokset enimmin
saattavat ihmisen luonnosta poikkeavaksi, riistäen häneltä hänen
ehdottoman olemuksensa ja antaen hänelle sijaan riippuvaisen, ja
siirtäen _minän_ yleis-yhteyteen, niin ettei mikään erityisyksilö enää
pidä itseään kokonaisuutena, vaan yleis-yhteyden osana ja että sillä on
pelkkiä yhteisrientoja ja -tunteita. Rooman kansalainen ei ollut Caius
eikä Lucius, vaan pelkkä roomalainen. Jopa hän rakasti isänmaataan
syrjäyttäen itsensä. Regulus esiintyi kartagolaisena, kun muka oli
joutunut voittajiensa omaisuudeksi. Ollen muukalainen hän kieltäytyi
ottamasta osaa Rooman senaatin istuntoihin; kartagolaisen täytyi se
hänelle käskeä, ennenkuin hän sen teki. Hän paheksui sitä, että
tahdottiin pelastaa hänen henkensä. Hänen vakaumuksensa pääsi voitolle,
ja riemuiten hän palasi kuolemaan kidutuskuoleman. Tämä ei mielestäni
suuresti ole niiden ihmisten kaltaista, jotka me tunnemme.
Lakedaimonilainen Phaidaretes pyrkii päästä kolmisatamiehisen neuvoston
jäseneksi, mutta hylätään. Hän palaa ollen vallan iloissaan siitä, että
Spartassa on ollut kolme sataa miestä, jotka ovat häntä etevämmät.
Luulen hänen lausuntoaan vilpittömäksi, ja on syytä uskoa, että niin
oli laita; siinä oikea kansalainen.
Eräällä spartalais-naisella oli viisi poikaa sodassa, ja hän odotti
taistelu-uutisia. Helootti saapuu; vaimo kysyy vavisten, miten on
käynyt. "Viisi poikaanne ovat kaatuneet taistelussa." -- "Halpa orja,
olenko kysynyt sinulta tätä!" -- "Olemme voittaneet taistelun." -- Äiti
rientää temppeliin ja kiittää jumalia. Siinä oikea kansalainen.
Se, joka yhteiskuntajärjestyksen alaisena eläen tahtoo pysyttää
etusijalla luonnolliset tunteensa, ei tiedä, mitä tahtoo. Ollen alati
sisäisen ristiriidan valloissa hän ei koskaan ole oleva oikea ihminen
eikä oikea kansalainen; hän ei ole kykenevä itselleen eikä muille hyvää
aikaansaamaan. Hänestä on tuleva tuollainen tavallinen nykyaikaisilmiö,
ranskalainen, englantilainen, poroporvari: sanalla sanoen ei yhtään
mitään.
Sen, joka tahtoo olla jotakin, olla oma itsensä ja aina johdonmukainen,
tulee toimia niinkuin puhuu, tulee aina varmasti tietää minkä päätöksen
aikoo tehdä, lisäksi avoimesti se tehdä ja johdonmukaisesti panna
täytäntöön. Tahtoisinpa nähdä sellaisen ihmeellisen ihmisen, jotta
tietäisin, onko hän ihminen vai kansalainen, vai miten hän menettelee,
ollakseen kumpaakin yhdellä haavaa.
Näistä kahdesta vastakohdasta johtuu kaksi toisilleen vastaista
kasvatustapaa, joista toinen on julkinen, yhteiskunnallinen, ja toinen
yksityinen, kotoinen.
Jos tahdotte saada käsityksen julkisesta kasvatuksesta, niin lukekaa
Platon teos "Valtio". Tämä ei ole mikään valtio-opillinen teos, kuten
luulevat ne, jotka arvostelevat kirjoja yksinomaan niiden nimen mukaan.
Se on kaunein kasvatusopillinen tutkimus, mikä koskaan on kirjoitettu.
Kun tahdotaan viitata haaveiden maailmaan, mainitaan Platon
kasvatusoppi. Jos Lykurgos vaan olisi pannut oman kasvatusoppinsa
paperille, pitäisin sitä vielä haaveellisempana. Plato näet on
vaan puhdistanut ihmissydäntä: Lykurgos riistänyt siltä sen
luonnonmukaisuuden. Julkista kasvatusta ei enää ole olemassa eikä enää
voi olla olemassa; sillä kun ei enää ole isänmaata, ei myöskään voi
olla kansalaisia. Nämä kaksi sanaa _isänmaa_ ja _kansalainen_ ovat
poispyhittävät uusista kielistä. Tiedän kyllä syyn siihen, mutta en
tahdo sitä sanoa; se ei ollenkaan kuulu minun aineeseeni.
En pidä julkisena kasvatuksena sitä, jota tarjotaan noissa
naurettavissa laitoksissa, joita sanotaan oppikouluiksi.[7] En myöskään
pidä sellaisena maailman kasvatusta, sillä se tavoittelee kahta
tarkoitusperää, eikä saavuta kumpaakaan. Se ei kelpaa muuhun, kuin
kasvattamaan kaksinaisia ihmisiä, jotka näennäisesti tekevät kaikki
muita varten, mutta jotka itse teossa aina yksinomaan ajattelevat
itseänsä. Ja kun tämä teeskentely on kaikkien yhteisomaisuutta, se ei
kykene ketään pettämään. Se on siis pelkkää turhaa vaivaa.
Näistä ristiriitaisuuksista syntyy sekin, jota alati tunnemme
sisässämme. Luonnon ja ihmisten ajamina eri teille ja pakotettuina
jakamaan harrastuksemme eri suuntiin, käännymme keskitielle, joka ei
vie meitä kumpaankaan päämäärään. Täten ollen koko elinaikamme
taistelun ja epäröimisen alaisina päätämme elämämme, ilman että olemme
päässeet sisäiseen tasapainoon, ilman että olemme voineet hyödyttää
itseämme tai muita.
Jäljellä on siis vaan kodin tai luonnon kasvatus. Mutta mitä on muille
sellainen ihminen, joka on kasvatettu yksinomaan itseänsä varten? Jos
nuo kaksi kasvatuksen päämäärää, joita tavoitellaan, voitaisiin
yhdistää yhdeksi ja näin poistaa ihmisluonnon ristiriitaisuudet,
syrjäytettäisiin hänen onneltaan suuri este. Jotta voisi arvostella
tämän mahdollisuutta, pitäisi nähdä ihminen vallan valmiiksi
kehitettynä; olisi pitänyt tutkia hänen taipumuksiaan, nähdä hänen
edistymistään ja seurata hänen elämänkulkuansa: pitäisi sanalla sanoen
tuntea luonnonihminen. Luulen, että sittenkuin on luettu tämä kirja, on
edistytty muutama askel tämänkaltaisten tutkimusten alalla.
Mitä tulee meidän tehdä kasvattaaksemme tällaisen erinomaisen ihmisen?
Paljo, epäilemättä, nimittäin varoa ettei mitään tehtäisi. Kun on
kysymyksessä vastatuuleen purjehtiminen, niin luovaillaan; mutta jos
aallot ovat rajut ja jos tahdotaan pysyä paikoillaan, täytyy laskea
ankkuri. Varo vaan nuori purjehtija, ettei ankkuritouvisi löyhdy, ettei
ankkuri laahaa jäljessä ja päästä alustasi tuuliajolle, ennenkuin olet
sitä huomannutkaan.
Yhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, joka on tarkasti määrännyt jokaisen
paikan, kukin on kasvatettava omaa paikkaansa varten. Jos joku
erityistä paikkaansa varten kasvatettu henkilö jättää tämän paikkansa,
hän ei kelpaa mihinkään. Kasvatus on hyödyllinen ainoastaan silloin,
kun onni suosii vanhempien lapselleen valitsemaa kutsumusta; kaikissa
muissa tapauksissa se on vahingollinen kasvatille, ainakin niiden
ennakkoluulojen vuoksi, joita se on terottanut hänelle mieleen.
Egyptissä, jossa pojan täytyi valita isänsä sääty ja ammatti,
kasvatuksella ainakin oli varma päämäärä; meillä taas, missä eri säädyt
ja ammatit yksistään ovat pysyviä, mutta niiden omistajat ja
harjottajat lakkaamatta vaihtelevat, ei kukaan tiedä kasvattaessaan
poikaansa omaan säätyynsä ja ammattiinsa, vahingoittaako hän häntä vai
ei.
Luonnon järjestyksen mukaisesti kaikki ihmiset ovat yhdenvertaiset, ja
heidän yhteinen kutsumuksensa on pelkästään olla ihminen; ken on hyvin
kasvatettu sellaiseksi, täyttää hyvin kaikki siihen kuuluvat
velvollisuudet. Määrättäköön kasvatti sotilaaksi, kirkonpalvelukseen
tai tuomarinvirkaan, se on yhdentekevää. Ennen vanhempien määräämää
kutsumusta luonto kutsuu itse ihmiselämään. Eläminen on se ammatti,
jonka minä tahdon hänelle opettaa. Lopetettuaan minun antamani
oppijakson hän ei ole oleva virkamies, ei soturi eikä pappi, sen
myönnän; hän on oleva ennen kaikkea ihminen; hänellä on oleva kaikki
ihmisen välttämättömät ominaisuudet, ja tarvittaessa hän on osaava
niitä käyttää vallan yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, ja vaikka
kohtalon vaiheet saattavatkin hänet muuttamaan asemaansa, hän on aina
oleva omalla paikallaan. _Occupavi te, fortuna, atque cepi: omnesque
aditus tuos interclusi, ut ad me aspirare non posses_.[8]
Varsinaisena tutkimuksemme esineenä ovat ihmiselämän ehdot. Se meistä,
joka parhaiten osaa kestää tämän elämän myötä- ja vastoinkäymiset, on
mielestäni parhaiten kasvatettu; siitä seuraa, että oikea kasvatus
tapahtuu vähemmin ohjekäskyjen kuin harjotusten muodossa.
Koulunkäyntimme alkaa syntymästämme. Kasvatuksemme alkaa samalla
hetkellä kuin elämämme; ensimäinen opettajamme on imettäjämme. Sanalla
kasvatus (educatio) olikin vanhaan aikaan toinen merkitys, kuin minkä
me sille annamme; se merkitsi lapsenhoitoa. _Educit obstetrix_, sanoo
Varro; _educat nutrix, instituit paedagogus, docet magister_.[9] Siis
kasvatus, ohjaus ja opetus ovat kolme tarkoitukseltaan yhtä erilaista
seikkaa kuin lastenhoitajatar, ohjaaja ja opettaja. Mutta näitä
erotuksia on väärin käsitelty; saavuttaakseen hyvän kasvatuksen lapsen
tulee seurata ainoastaan yhtä ohjaajaa.
Meidän tulee siis laajentaa näkökantaamme ja pitää oppilastamme
ihmisenä yleensä, ihmisenä, joka on alttiina kaikille elämän vaiheille.
Jos ihmiset syntyisivät kiinnitettyinä yhden maan maaperään, jos samaa
vuodenaikaa kestäisi koko vuoden, jos kukin alati nauttisi samoja
kohtalon etuja, voimassa oleva kasvatustapa olisi erityisissä suhteissa
hyvä; lapsi, joka olisi kasvatettu omaa säätyänsä ja ammattiansa
varten, joita ei koskaan vaihtaisi toisiin, ei voisi joutua kärsimään
toisenlaisen aseman tuottamia epäkohtia. Mutta kun otamme huomioon
ihmiselon vaihtuvaisuuden ja tämän vuosisatamme levottoman ja vilkkaan
hengen, joka mullistaa jokaisen uuden sukupolven olot, niin saatammeko
kuvitella mielettömämpää menettelyä kuin se, että kasvatetaan lapsi,
kuin ei sen koskaan tarvitsisi astua ulos huoneestaan ja kuin sen alati
täytyisi olla lähimpiensä ympäröimänä? Jos tuollainen poloinen astuu
askeleenkin tasaisella maalla, jos hän astuu askeleenkin alemmaksi, hän
on hukassa. Tuollainen kasvatustapa ei suinkaan opeta häntä kestämään
kärsimyksiä, se päinvastoin harjottaa häntä niitä kahta kipeämmin
tuntemaan.
Ajatellaan vaan lapsen suoranaista suojelemista; se ei riitä. Tulee
opettaa sitä suojelemaan itse itseään varttuneena miehenä, kestämään
kohtalon kolauksia, välttämään yltäkylläisyyttä ja voittamaan
köyhyyttä, elämään, jos niin vaaditaan, Iislannin jääkentillä tai
Maltan paahtavan kuumilla kallioilla. Turhaan olette varovainen
suojellaksenne lastanne kuolemalta; sen täytyy kuitenkin kuolla;
ja vaikka sen kuolema ei olisikaan seuraus hemmottelevasta
huolenpidostanne, niin tämä huolenpito kuitenkin on väärältä kannalta
otettu. Tärkeämpää kuin että estetään sitä kuolemasta on, että
opetetaan sille elämisen taito. Eläminen ei ole hengittämistä, vaan
toimimista; se on elintemme, aistiemme, lahjojemme ja kaikkien
olemassa-olon tietoisuutta herättävien ominaisuuksiemme käyttämistä.
Runsaimmin elänyt ei ole se, joka on elänyt kauimmin, vaan se, joka on
tuntenut vahvimmin elämän tunnetta. Moni on haudattu satavuotiaana,
mutta on ollut kuollut jo syntyessään. Parempi hänen olisi ollut kuolla
nuorena, jos hän todella olisi siihen asti elänyt.
Koko viisautemme on orjamaisten ennakkoluulojen alaisuutta; kaikki
tapamme osoittavat alistumista, epämukavuutta ja pakollisuutta.
Yhteiskuntaihminen syntyy, elää ja kuolee orjuudessa; kun hän on
syntynyt, hän nivotaan kapaloihin; kun hän on kuollut, hän suljetaan
ruumisarkkuun; eläessään ihmisen hahmossa, hänet vangitsevat
yhteiskuntalaitoksemme.
Sanotaan useiden kätilöiden puristelevan vastasyntyneen lapsen päätä
antaakseen sille paremman muodon; ja tämä sallitaan! Päämme, sellaisina
kuin ne lähtevät Luojan kädestä, muka ovat huonosti muodostettuja;
kätilöiden muka pitää muovailla niitä ulkonaisesti ja filosofien
sisällisesti. Karaibit ovat puolta onnellisemmassa asemassa kuin me.
Tuskin on lapsi lähtenyt äidin kohdusta ja tuskin se ehtii nauttia
vapaudestaan saada liikuttaa ja ojentaa jäseniään, kun se uudelleen
sidotaan. Se kapaloidaan, se pannaan loikomaan pää liikkumattomana ja
jalat ojennettuina ja käsivarret puristettuina kylkiin; se kääritään
kaikenlaisiin liinoihin ja siteihin, jotka eivät salli sen muuttaa
asentoansa. Hyvä on vielä, jos ei sitä ole kapaloitu niin kireälle,
ettei se voi hengittää ja jos on oltu kyllin varovaisia ja pantu se
loikomaan kupeelleen, niin että ne nesteet, joiden tulee poistua suun
kautta, pääsevät itsestään valumaan ulos; sillä lapsi ei edes ole niin
vapaa, että voisi kääntää päätänsä sivulle helpottaakseen niiden
valumista.[10]
Vastasyntyneellä lapsella on tarve ojentaa ja liikuttaa jäseniään,
vapauttaakseen ne siitä jäykkyydestä, jonka alaisena, ikäänkuin kerään
käärittyinä, niiden on ollut pakko niin kauvan pysyä. Ne tosin
ojennetaan, mutta ne estetään liikkumasta; pääkin vangitaan myssyyn;
tuntuu siltä kuin pelättäisiin lapsen näyttävän elonmerkkejä.
Näin jokaisen ruumiin sisäosien tarve päästä kehittymään ehkäistään
estämällä se liike, jota tuo kehitys vaatisi. Lapsi ponnistelee
lakkaamatta turhaan ja täten uupuvat sen voimat tai hidastuu niiden
varttuminen. Äidin kohdussa sen oli vähemmin ahdas olla kuin
kapaloissaan; en voi huomata mitä etua sillä on ollut syntymisestään.
Toimettomuus ja pakollisuus, jossa pidetään lapsen jäseniä,
välttämättömästi häiritsevät veren ja muiden nesteiden kiertoa ja
estävät lasta voimistumasta, kasvamasta ja vahingoittavat sen ruumiin
rakennetta. Niillä seuduin, missä ei ryhdytä tuollaisiin luonnottomiin
varokeinoihin, ihmiset ovat kaikki suuria, vahvoja ja sopusuhtaisesti
kehittyneitä. Niissä maissa, missä lapset kapaloidaan, vilisee
kyttyräselkäisiä, ontuvia, vääräsäärisiä, riisitautisia, raajarikkoja
ja kaikenlaisia vaivasia. Pelätään lapsen ruumiin tulevan viallisiksi,
jos annetaan sen vapaasti liikkua, ja sentähden kiireisesti puristetaan
sen jäsenet kokoon, ja täten todella saatetaan se surkastumaan. Näyttää
siltä kuin tahdottaisiin tehdä lapset hervottomiksi, niin etteivät ne
voisi tulla raajarikoiksi.
Täytyy olettaa, että sellainen julma pakkotila vaikuttaa lasten
mielentilaan ja luonnonlaatuun. Heidän ensimäinen tunteensa on tuskan
ja kivun tunne; he kohtaavat estettä yrittäessään pienintäkin tarpeen
vaatimaa liikettä; ollen onnettomammat kuin pahantekijä raudoissaan ne
turhaan ponnistelevat, tuskaantuvat ja huutavat. Niiden ensi ääni, niin
sanotaan, on itku? Tietysti; niitä kiihotetaan syntymästä alkaen; ensi
lahjat, jotka niille annetaan, ovat kahleita; ensi kohtelu, joka niiden
osaksi tulee, on kidutusta. Koska niillä ei ole mikään muu vapaana kuin
ääni, niin miksi eivät ainakin sitä käyttäisi hyväkseen valittaakseen.
Ne valittavat sitä kärsimystä, johon ne pakotetaan: jos teitä yhtä
pahoin pideltäisiin, huutaisitte kovemmin kuin ne.
Mistä tämä järjetön tapa johtuu? Luonnottomasta asianhaarasta.
Siitäperin kuin äidit, unhottaen ensimäisen velvollisuutensa, ovat
jättäneet lastensa imettämisen toisten tehtäväksi, on sitten täytynyt
uskoa ne palkatuille naisille, jotka täten joutuen vieraiden lasten
äideiksi ja kuulematta luonnon ääntä sisällänsä ovat koettaneet päästä
niin vähällä vaivalla kuin suinkin. Täytyisihän lakkaamatta pitää
silmällä vapaana olevaa lasta; mutta kun se on hyvin nivottu
kapaloihinsa, se työnnetään johonkin nurkkaan eikä välitetä sen
huudoista. Kunhan vaan ei ole olemassa todisteita imettäjän
huolimattomuudesta, kunhan pienokainen vaan ei taita käsivarttaan tai
jalkaansa, niin mitä siitä on väliä, jos se kuolee tai jos siitä tulee
heikko potilas koko elinajakseen? Sen raajat säilytetään eheinä ruumiin
kustannuksella; ja sattui mitä sattui, niin imettäjä on syytön.
Tietävätköhän nuo hellät äidit, jotka vapautuneina lastensa
hoitamisesta antautuvat kaupungin iloisiin huvituksiin, minkä kohtelun
kapalolapsi maalla saa osakseen? Pienimmänkin askareen tarjoutuessa,
kapalolapsi ripustetaan naulaan kuin vaatemytty; ja sen ajan kuin
imettäjä pitämättä kiirettä toimittaa askareensa, tuo poloinen riippuu
siinä ikäänkuin ristiinnaulittuna. Kaikki lapset, joita on havaittu
tässä asemassa olevina, ovat olleet kasvoiltaan punasinervät; kun rinta
on ollut kovassa puristuksessa, ei veri ole päässyt kiertämään vaan on
noussut päähän; ja on luultu poloisen olevan vallan tyytyväisen, kun
sillä ei ole ollut voimaa huutaa. En tiedä, montako tuntia lapsi voi
pysyä tässä tilassa menettämättä henkeänsä, mutta en suinkaan luule,
että sitä voi kestää pitkään. Siinä, luullakseni, suurimpia kapaloiden
tuottamia mukavuuksia.
Väitetään, että kapaloimatta jätetyt lapset voisivat asettua
vaarallisiin asentoihin ja tehdä liikkeitä, jotka voisivat vahingoittaa
niiden jäsenten oikeata kehittymistä. Tuo on väärän viisauden
järkeilyjä, joita kokemus ei koskaan ole todeksi osottanut. Niistä
monista lapsista, joita meitä älykkäämmät kansat imettävät ja
kasvattavat vallan vapaina kapaloista, ei yksikään saa vammaa tai tule
rammaksi. Niillä ei ole tarpeeksi voimaa tehdä vaarallisia liikkeitä,
ja kun sattumalta asettuvat väkinäiseen asentoon, niin sen aiheuttama
kipu heti panee ne sen hylkäämään.
Päähämme ei vielä ole pälkähtänyt panna kapaloihin koiranpentuja ja
kissanpoikasia; huomataanko tästä laiminlyömisestä niille olevan
jotakin vahinkoa? Ihmisten lapset ovat raskaammat ja kömpelömmät, se
kyllä myönnetään; mutta ne ovat myös suhteellisesti heikommat. Tuskin
ne voivat liikkua, miten ne sitten voisivat vioittua rammoiksi? Jos ne
käännettäisiin selälleen loikomaan, ne kuolisivat tässä asennossa,
kuten kilpikonna, kun eivät kykenisi kääntymään.
Naiset eivät tyydy yksistään siihen, että ovat hylänneet lasten
imettämisen, he lisäksi menettävät halun synnyttää lapsia; onhan tämä
seuraus vallan luonnollinen. Niin pian kuin äiteys käy rasittavaksi,
keksitään kyllä keino vapautua siitä kokonaan: aviollista yhteyttä
tahdotaan harjottaa niin, ettei kartu lapsia, jotta voitaisiin antautua
nautintoon niin usein kuin suinkin, ja näin käytetään suvun vahingoksi
se viehätys, joka on annettu sen kartuttamista varten. Tämä tapa ynnä
muut väkiluvun vähenemisen syyt osottaa meille mikä kohtalo läheltä
uhkaa Europpaa. Tämän maanosan synnyttämät tieteet, taiteet, filosofia
ja tavat muuttavat sen ennen pitkää erämaaksi. Siinä tulee asumaan
villipetoja; eipä se silloin ole suuresti muuttanut asujamia.
Olen joskus nähnyt sellaisten nuorten vaimojen pikkutemput, jotka
teeskentelevät tahtovansa imettää lapsiaan. He osaavat järjestää asiat
niin, että heidän muka on pakko luopua tästä mielijohteesta; taitavasti
he osaavat asettaa niin, että puoliso, lääkäri ja etenkin äiti kieltää
heiltä tuon velvollisuuden täyttämisen. Aviomies, joka uskaltaisi
suostua siihen, että hänen vaimonsa imettäisi lastansa, olisi
huutavassa hukassa. Hänestä tehtäisiin murhaaja, joka muka tahtoo
päästä irti vaimostaan. Olkaa siis varovaiset, hyvät aviomiehet ja
uhratkaa kotirauhanne hyväksi isänrakkautenne! Onneksi sentään maalla
tapaa kieltäytyvämpiä vaimoja kuin teidän vaimonne ovat! Vielä
onnellisempi seikka olisi se, jos se aika, jonka nämä voittavat, tulisi
käytetyksi yksinomaan teitä varten!
Naisen velvollisuuksista ei ole mitään epäilystä olemassa; kysymys on
vaan siitä, onko, äitien halveksiessa velvollisuuttaan, yhdentekevää
saako lapsi ravintonsa äidin vai toisen maidosta. Puolestani pidän tätä
kysymystä, jonka arvostelijoita lääkärit ovat, naisten eduksi
ratkaistuna.[11] Minä puolestani olen myöskin sitä mieltä, että lapsen
on parempi imeä terveen imettäjän kuin sairaan äidin maitoa, sillä sen
kautta se voisi saada jonkun uuden taudin siitä verestä, josta se on
syntynyt.
Mutta onko kysymystä tarkastettava ainoastaan aineelliselta kannalta ja
tarvitseeko lapsi vähemmin äidin huolenpitoa kuin hänen rintaansa?
Toiset naiset, jopa eläimet voivat antaa lapselle maitoa; jonka äiti
siltä kieltää; mutta äidin hoitoa ei mikään voi korvata. Se nainen,
joka imettää toisen eikä omaa lastansa, on huono äiti; mitenkä hänestä
siis voisi tulla hyvä imettäjä? Tosin hän saattaa siksi kehittyä, mutta
hitaasti, sittenkuin tottumus on muuttanut luonnon; mutta huonosti
hoidettu lapsi ehtii kuolla sata kertaa, ennenkuin sen imettäjä on
ruvennut tuntemaan äidin hellyyttä sitä kohtaan.
Mutta jos näin edullinen asianlaita esiintyykin, nimittäin että
imettäjä hellästi kiintyy hoidokkaaseensa, niin siitä kuitenkin johtuu
epäkohta, jonka yksinään pitäisi riistää jokaiselta tunteelliselta
vaimolta halu imetyttää lastansa toisella, nimittäin se seikka, että
toinen jakaa hänen kanssaan äidinvelvollisuuksia, tai oikeammin että
hän luovuttaa ne pois, että näkee lapsensa rakastavan toista naista
yhtä paljon ja enemmänkin kuin häntä itseään, että huomaa lapsen
äitiään kohtaan tunteman hellyyden armoksi, mutta kasvatusäitiään
kohtaan tunteman hellyyden velvollisuudeksi. Sillä olenhan velkapää
tuntemaan lapsen kiintymystä siihen henkilöön, joka on suonut minulle
äidin huolenpitävän hoidon.
Tapa, jolla koetetaan saada tämä epäkohta korjatuksi, on se, että
herätetään lapsissa halveksimista niiden imettäjää kohtaan,
kohtelemalla näitä tavallisina palvelijattarina. Kun heidän tehtävänsä
on täytetty, niin lapsi otetaan pois tai imettäjä erotetaan
palveluksestaan: ja kohtelemalla häntä tylysti häneltä viedään halu
käydä katsomassa kasvattiaan. Jonkun vuoden kuluttua tämä ei enää näe
häntä eikä tunne häntä. Äiti, joka luulee astuvansa hänen sijalleen ja
korjaavansa laiminlyömisensä ankaruudella, erehtyy pahasti. Sen sijaan
että tekisi väärin kasvatetusta pienokaisesta hellän pojan, hän
harjottaa häntä kiittämättömyyteen; ja tällä menettelyllään hän saattaa
lapsensa halveksimaan häntä, joka hänelle on elämän antanut samoin kuin
sitä henkilöä, joka on häntä maidollaan imettänyt.
Kovin kernaasti viipyisin vielä tarkastamassa tätä seikkaa, jos ei
olisi niin lamauttavaa turhaan puolustaa näin hyödyllisiä asioita. Tämä
riippuu useammasta seikasta kuin mitä ajatellaankaan. Jos tahdotte että
kukin palaisi täyttämään ensimäiset velvollisuutensa, niin alkakaa
äideistä; olette hämmästyvät aikaansaamistanne muutoksista. Kaikki paha
johtuu järjestänsä tästä ensimäisestä turmeluksesta; koko siveellinen
järjestys mullistuu; luonto surkastuu jokaisessa sydämessä; kotien
sisäinen elämä käy yksitoikkoisemmaksi; kasvavan perheen tarjoama
liikuttava viehätys ei pääse vaikuttamaan perheen isiin eikä
herättämään kunnioituksen tunnetta vieraissa; äitiä, jonka lapsia ei
näe, pitää vähemmässä arvossa; ei ole mitään koossapitävää
yhtenäisyyttä perheissä; jokapäiväisen seurustelun synnyttämä tottumus
ei pääse vahvistamaan perhesiteitä; ei ole enää isiä, äitejä, lapsia,
ei veljiä eikä sisaria. Eiväthän nämä kaikki edes tarpeeksi tunne
toisiaan, mitenkä he sitten voisivat toisiaan rakastaa? Kukin ajattelee
vaan itseään. Kun koti tarjoaa pelkkää surunomaista yksinäisyyttä,
täytyy tietysti mennä muualle huvittelemaan.
Mutta jos äidit suvaitsevat itse ruveta lapsiaan imettämään, niin tavat
paranevat itsestään, ja luonnonmukaiset tunteet heräävät kaikissa
sydämissä; valtion asukasluku on karttuva; tämä ensimäinen seuraus,
tämä ainoa seuraus on liittävä kaikki sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.
Kotielämän tarjoama viehätys on paras vastamyrkky huonoille tavoille.
Lasten meluavat leikit ja heidän aiheuttamansa vaivannäkö, joita alussa
pidetään häiritsevinä, muuttuvat miellyttäviksi; ne saattavat isän ja
äidin toisilleen tarpeellisemmiksi, rakkaammiksi, ne lujittavat
aviollisia siteitä. Kun kotielämä on vilkas ja iloinen, silloin
kotoiset huolenpidot ovat vaimon rakkain tehtävä ja miehen viehkein
huvitus. Näin siis tämän ainoan epäkohdan korjaamisesta seuraisi
yleinen parannustila ja luonto olisi pian palauttanut kaikki
oikeutensa. Niin pian kuin naisista taas on tullut äitejä, niin kohta
miehistä tulee isiä ja puolisoja.
Turhaa puhetta! Ei edes kyllästyminen seuraelämän huvituksiin saata
palauttaa tuota onnellista tilaa. Naiset ovat lakanneet olemasta
äitejä; he eivät enää siksi rupea, eivät tahdo ruveta. Vaikka
tahtoisivatkin, niin tuskinpa voisivat enää. Tätä nykyä näet, kun nurja
ja luonnonvastainen tila vallitsee, jokaisen parempaa tavoittelevan
täytyisi taistella kaikkia niitä vastaan, joiden kanssa tulee
tekemisiin ja jotka kaikki liittoutuisivat vastustamaan menettelytapaa,
jota toiset eivät ole noudattaneet ja toiset eivät tahdo noudattaa.
On kuitenkin joskus olemassa hyvänluontoisia nuoria naisia, jotka tässä
suhteessa rohkenevat vastustaa muodin valtaa ja sukupuolensa
parjaushuutoja, täyttäen hyveisellä pelottomuudella tämän luonnon
heille määräämän suloisen velvollisuuden. Oi jospa heidän lukunsa
lisääntyisi sen siunauksen viehätyksestä, joka on suotu tuota jaloa
menettelytapaa noudattaville! Perustuen mitä yksinkertaisimman
järkitoiminnan päätelmiin sekä tekemiini havaintoihin, joita en koskaan
ole vääriksi huomannut, rohkenen luvata tällaisille äideille vahvaa ja
pysyvää kiintymystä heidän miestensä puolelta, vilpitöntä ja todellista
rakkautta heidän lastensa puolelta, kanssaihmisten kunnioitusta ja
arvossapitoa, onnellisia synnytyksiä ilman pahoja seurauksia, lujaa ja
jäntevää terveyttä ja lopuksi tuon ilon, että kerran näkevät omien
tyttäriensä noudattavan heidän esimerkkiään ja että heitä mainitaan
muille esikuvana.
Jos äiti ei ole oikea äiti, ei hänen lapsensa myöskään ole oikea lapsi.
Heidän velvollisuutensa ovat molemminpuoliset; jos toinen ne huonosti
täyttää, toinenkin ne laiminlyö. Lapsen tulee rakastaa äitiänsä
ennenkuin se tietää, että se on sen velvollisuus. Ellei veren ääni
vahvistu tottumuksen ja huolenpidon kautta, se kuihtuu ensi vuosina ja
sydän kuolee niin sanoakseni, ennenkuin se on syntynyt. Näin siis jo
ensi askeleemme johtavat meidät pois luonnosta.
Luonnonmukaisuudesta poistutaan vielä toistakin vallan vastakkaista
tietä, silloin nimittäin, kun nainen ei laiminlyö äidin
velvollisuuksiaan, vaan kun hän liioittelee niiden täyttämistä, kun hän
tekee lapsensa epäjumalakseen, kun hän lisää ja ylläpitää sen
heikkouksia, estääkseen sitä niitä tuntemasta ja kun hän toivoen
vapauttavansa sen luonnonlakien alaisuudesta, poistaa siitä kaikki
mielipahaa ja kipua tuottavat seikat, ajattelematta kuinka paljon juuri
sen kautta, että suojelee lastansa hetken pienistä vastuksista, kasaa
sen yli tulevaisuudessa kohtaavia vahinkoja, vaaroja, ja kuinka armoton
on sellainen huolenpito, joka panee jo varttuneen miehen, huolimatta
ikänsä vaatimista rasittavista velvollisuuksista, yhä vaan tuntemaan
itsessään lapsen heikkoutta. Saattaakseen poikansa haavoittumattomaksi,
näin kertoo taru, Thetis huuhteli häntä Styx[12] joen vedessä. Tämä
vertauskuvallinen taru on kaunis ja selvä. Ne sydämettömät äidit,
joista olen puhunut, menettelevät toisin; upottamalla lapsensa
hennokkuuteen, he tekevät ne kärsimykselle alttiiksi ja aukaisevat ovet
kaikenlaiselle pahalle, jonka uhreiksi lapset varmasti joutuvat
suuriksi tultuaan.
Tarkatkaa luontoa ja seuratkaa sen osottamaa tietä. Se harjottaa
lapsia lakkaamatta; se karkaisee niiden voimat kaikenlaisilla
koettelemuksilla; se opettaa niille aikaisin mitä tuska ja kärsimys on.
Hampaiden puhkeaminen synnyttää niissä kuumetta; kova vatsakipu tuottaa
niille kouristuksia; vahva yskä on vähällä tukehduttaa ne; vatsamadot
niitä vaivaavat; verenrunsaus turmelee niiden ruumiinnesteet; eri hapot
käyvät ja synnyttävät niiden ihoon vaarallisia vihoittumia. Melkein
koko tämä alkuikä on täynnä tauteja ja vaaroja. Puolet kaikista
lapsista, jotka syntyvät maailmaan, kuolee ennen kahdeksatta ikävuotta.
Kun nämä koettelemukset ovat ohitse, lapsi on vahvistunut, ja niin pian
kuin se oppii elinvoimiaan käyttämään, tulee elämän perustus
varmemmaksi.
Sellainen on luonnon järjestys. Miksi se rikotaan? Eikö huomata, että
kun luullaan voitavan sitä parantaa, ehkäistään sen vaikutuksien hyvät
seuraukset? Sen toteuttamista ulkoapäin, minkä luonto toteuttaa
sisältä, pidetään vaaran kaksinkertaiseksi saattamisena, vaikka se
olisi päinvastoin vaaran sivuuttamista tai vähentämistä. Kokemus
osottaa, että lellittelemällä kasvatettuja lapsia kuolee enempi kuin
toisia. Kunhan vaan ei liiaksi rasiteta lasten voimia, on parempi niitä
harjottaa kuin niitä säästää. Harjottakaa niitä siis niin, että ne
kykenevät kestämään tulevia kohtalon kolauksia. Karkaiskaa lasten
ruumiit kestämään vuodenaikojen, ilmanalojen ja elementtien kovuutta,
vieläpä nälkää, janoa ja vaivoja; huuhdelkaa niitä Styx virran vedellä.
Ennenkuin ruumis on kehittynyt erityiseen suuntaan, se totutetaan
vaaratta millaiseksi tahansa; mutta niin pian kuin se on saanut vahvat
tottumuksensa, on jokainen muutos vaarallinen. Lapsi kestää sellaisia
muutoksia, joita mies ei kestäisi; lapsen jänteet, jotka ovat pehmeät
ja notkeat, taipuvat helposti taivuttajan tahdon mukaisesti; miehen
jänteet taaskin, jotka ovat jäykistyneet ja karaistuneet, saadaan
ainoastaan väkivaltaisesti muuttamaan kerran omistamaansa muotoa.
Saattaa siis tehdä lapsen vahvaksi panematta sen henkeä ja terveyttä
alttiiksi; ja jos tässä suhteessa olisikin joku vaara pelättävissä,
niin tulisi vaan epäröimättä uskaltaa. Koska ihmiselämässä kerran
välttämättömästi on vaaroja, niin epäilemättä on parasta siirtää ne
siihen ikäkauteen, jossa ne ovat vähimmin vahingollisia.
Kuta vanhemmaksi lapsi tulee, sitä suurempiarvoiseksi se käy. Sen omaan
persoonalliseen arvoon liittyy tietoisuus niistä vaivoista ja siitä
huolenpidosta, jotka sen kasvatus on vaatinut; kuta enemmän sille
karttuu ikää, sitä selvempänä siinä herää kuolemantunne. Kun siis
koetetaan suojella sitä pahoilta vaikutuksilta, tulee etupäässä pitää
silmällä sen tulevaisuutta. Siitä on häädettävä nuoruudeniän vaarat,
ennenkuin se on tämän iän saavuttanut. Sillä jos elämän arvo lisääntyy
siihen ikään asti, jolloin elämästä voi alkaa nauttia hyötyä, on varsin
mieletöntä säästää lapsuudeniältä vähäisiä kärsimyksiä ja kasata niitä
varttuneemman iän niskoille. Onko tämä ehkä mestarin oppia?
Ihmisten kohtalo määrää, että he kaikkina aikoina ovat kärsimyksille
alttiina. Itse huolenpito toimeentulosta liittyy kärsimyksiin.
Onnellinen se, joka lapsuudessaan on tuntenut ainoastaan ruumiillista
kipua! Tämä näet on paljon lievempi kärsimys kuin toisenlaiset ja se
saattaa paljon harvemmin ihmisen itsensä päättämään päivänsä. Ihminen
ei tee itsemurhaa esimerkiksi luuvalon tuottamien tuskien tähden;
ainoastaan henkiset kärsimykset matkaansaattavat epätoivon.
Surkuttelemme lapsuudenikää, ja meidän tulisi päinvastoin surkutella
omaa ikäämme. Suurimmat kärsimyksemme tuotamme itse itsellemme.
Lapsi parkuu syntyessään; sen alkuikä kuluu itkien. Milloin sitä
keinutetaan ja hyväillään, jotta se viihtyisi ja rauhoittuisi; milloin
sitä uhataan ja lyödään, jotta se olisi ääneti. Joko me teemme, mitä se
tahtoo, tai vaadimme siltä mitä itse tahdomme; joko mukaudumme sen
oikkuihin tai pakotamme sen mukautumaan omiin oikkuihimme. Keskitietä
ei seurata; lapsen täytyy joko itse jaella käskyjä tai olla
käskettävänä. Sen ensi käsitteet ovat siis valta ja orjuus. Ennenkuin
se osaa puhua, se käskee; ennenkuin se voi toimia, se tottelee. Joskus
sitä rangaistaan ennenkuin se käsittää pahaa tekoaan tai edes sellaista
harjottaa. Tällä tavoin vuodatetaan aikaisin lapsen nuoreen sydämeen
intohimoja, joista sitten syytetään luontoa, ja kun ensin kaikin tavoin
on koetettu saada lapsi kiukkuiseksi, valitetaan, että se on sellainen.
Lapsi viettää täten kuusi tai seitsemän vuotta naisten hoidokkaana,
ollen heidän ja omien oikkujensa uhrina; ja sittenkuin sille on
opetettu yhtä ja toista, s.o. sittenkuin on rasitettu sen muistia joko
sellaisilla sanoilla, joita se ei voi ymmärtää tai seikoilla, jotka
ovat vallan hyödyttömiä, sittenkuin on tukahutettu sen luontaiset
taipumukset niillä intohimoilla, jotka siinä on herätetty, jätetään se
tällaiseksi keinotekoiseksi olennoksi muuttuneena opettajan käsiin;
tämä antaa lopullisen kehityksen niille keinotekoisuuden iduille, jotka
huomaa jo varsin reheviksi, ja opettaa sille kaikkea, paitsi
itsetuntemusta, paitsi itsenäistä toimintakykyä, paitsi elämisen ja
onnelliseksi tulemisen taitoa. Kun sitten tämä lapsi, ollen orja ja
tyranni samalla, pää täyteen ahdettuna tietoja, mutta vailla
järkevyyttä, yhtä heikkona ruumiiltaan kuin hengeltään, työnnetään ulos
maailmaan ja kun se silloin paljastaa kykenemättömyytensä, ylpeytensä
ja kaikki paheensa, niin silloin surkutellaan inhimillistä kurjuutta ja
nurinkurisuutta. Mutta siinä erehdytään; sillä tuollainen ihminen on
ainoastaan meidän oikkujemme kasvattama; luonnon luomana ihminen on
vallan toisenlainen.
Jos siis tahdotte, että lapsi säilyttäisi alkuperäisen luontonsa, niin
ylläpitäkää ja hoitakaa tätä lapsen syntymästä alkaen. Heti sen
synnyttyä ottakaa se huostaanne älkääkä päästäkö sitä, ennenkuin se on
varttunut täysikäiseksi; muuten ette ole onnistuva. Samoin kuin äiti on
paras imettäjä, on isä paras opettaja. Heidän tulee keskenänsä
täydelleen sopia tehtävistään ja menettelytavastaan; siirtyköön lapsi
toisen käsistä toisen käsiin. Älykäs, jos kohta tiedoiltaan köyhempi
isä on kasvattava lapsensa paremmin kuin mitä taitavin opettaja; sillä
hyvä into korvaa pikemmin taitavuuden kuin taitavuus innon.
Entä toimet ja velvollisuudet... Niin nuo siunatut velvollisuudet! Isän
velvollisuudet, niin kaiketi arvellaan, ovat viimeiseen sijaan
asetettavat.[13] Älkäämme ihmetelkö että mies, jonka vaimo on
ylenkatsonut heidän avioliittonsa hedelmän imettämisen, halveksii
sen kasvattamista. Ei ole olemassa viehättävämpää näkyä kuin se,
minkä perhe tarjoaa, mutta yksi ainoa ruma piirre himmentää
kokonaisvaikutuksen. Jos äiti pitää itseään liian heikkona imettääkseen
lapsiaan, niin isällä on liian paljon toimia voidakseen olla
niiden kasvattaja. Ollen kaukana vanhemmistaan, sijoitettuina
kasvatuslaitoksiin, luostareihin ja kouluihin lapset tottuvat
suuntaamaan toisaalle synnyinkotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden, tai
oikeammin sanottuna, tottuvat siellä olemaan kiintymättä mihinkään.
Tuskinpa veli ja sisar tuntevat toisensa. Kun kaikki perheenjäsenet
kokoontuvat juhlatiloihin, saattavat he toisilleen olla hyvin
kohteliaita; mutta he ovat kuitenkin vieraat toisilleen. Niin pian kuin
ei enää vanhempien kesken vallitse mitään sydämellisen herttaista
suhdetta, niin pian kuin perhepiiri ei enää ole elämän sulostuttaja,
niin korvaukseksi turvaudutaan huonoihin tapoihin. Kuka olisi niin
typerä, ettei huomaisi, miten nämä seikat ovat välttämättömässä
yhteydessä, vallan kuin ketjun renkaat.
Isä, joka siittää ja elättää lapsensa, täyttää ainoastaan kolmannen
osan velvollisuuksistaan. Hän näet on velkapää tarjoamaan suvulleen
ihmisiä, yhteiskunnalle yhteiskuntaelämään soveltuvia henkilöitä ja
valtiolle kansalaisia. Jokainen ihminen, joka voi maksaa tämän
kolminkertaisen lainan ja joka ei sitä tee, on rikollinen ja ehkä vielä
rikollisempi, jos hän sen maksaa ainoastaan puoleksi. Sillä, joka ei
voi täyttää isän velvollisuuksiaan, ei ole oikeutta isäksi tulla. Ei
köyhyys, eivät toimet eivätkä mitkään inhimilliset arvelut vapauta isää
elättämästä ja itse kasvattamasta lapsiaan. Uskokaa minua, lukijani.
Sanon jokaiselle, jolla on tunteellinen sydän ja joka laiminlyö niin
pyhiä velvollisuuksia, että hän kauvan on katkerasti itkevä erehdystään
eikä koskaan ole siltä saava rauhaa.
Mutta mitä sitten tekee tuo rikas mies, tuo toimissaan kokonaan
kiinnioleva perheenisä, jonka kuten väittää, on pakko hylätä lapsensa.
Hän palkkaa toisen täyttämään niitä tehtäviä, jotka hänelle itselleen
ovat hankalat. Oi sinä kaupitteluun altis sielu! Luuletko voivasi
rahalla hankkia lapsellesi toisen isän? Siinäpä suuresti erehdyt; et
siten hanki hänelle edes opettajaa, vaan palvelijan. Ja hän on
lapsestasi niinikään tekevä palvelijan.
Puhutaan paljo hyvän kasvattajan ominaisuuksista. Ensimäinen
ominaisuus, jonka kasvattajalta vaatisin -- ja joka edellyttää useita
muita ominaisuuksia -- on se, ettei hän saisi olla mikään palkkalainen.
On näet niin jaloja ammatteja, ettei niitä voi hoitaa rahasta, olematta
arvoton niitä harjottamaan; sellaisia ovat sotilaan ja kasvattajan
ammatti. Kuka siis on kasvattava lapsesi? Olen sen jo sanonut: sinä
itse. -- Minä en voi sitä tehdä. -- Vai et voi!... Hanki siis itsellesi
sitä tehtävää varten ystävä. Minä en huomaa muuta keinoa.
Kasvattaja! -- oi mikä ylevä sielu!... Mutta totisesti, sen, joka
mielii kasvatettavastaan tehdä ihmisen, tulee itsensä olla joko isä tai
enempi kuin ihminen. Mutta tämän tehtävän te vallan levollisina uskotte
palkkalaisille.
Kuta enemmän tätä asiaa ajattelee, sitä enemmän uusia vaikeuksia
huomaa. Olisi näet välttämätöntä, että kasvattaja itse olisi kasvatettu
oppilastansa varten, palvelijat isäntäänsä varten, ja että kaikki,
jotka tulevat tekemisiin lapsen kanssa olisivat vastaanottaneet
sellaisia vaikutteita, kuin heidän tulee lapselle välittää; näin
pitäisi toisen kasvatuksen johtua toisesta vallan äärettömiin. Kuinka
voisi lapsi saada hyvän kasvatuksen henkilöltä, joka ei itse ole saanut
hyvää kasvatusta.
Eikö tällainen harvinainen kuolevainen ole löydettävissä? Sitä en
tiedä. Kukapa voisi sanoa kuinka suuren hyveellisyyden ihmissielu voipi
saavuttaa tähän turmeltuneeseen aikaan! Mutta olettakaamme, että
tällainen ihme tapahtuisi. Tarkastaessamme kasvattajan tehtäviä
huomaamme millainen hänen pitäisi olla. Luulen voivani edeltäkäsin
ennustaa, että isä, joka täydelleen käsittäisi hyvän kasvattajan
merkityksen, päättäisi olla kasvattajaa vailla; sillä hän näkisi
enemmän vaivaa sellaista itselleen hankkiessaan kuin itse siksi
ruvetessaan. Jos hän taas tätä varten tahtoo saavuttaa ystävän, niin
kasvattakoon poikansa siksi. Siten häneltä säästyisi vaiva etsiä
sellaista muualta, kun luonto näet jo on tehnyt toisen puolen.
Eräs henkilö, josta tiedän ainoastaan että hän on ylhäistä säätyä,
tahtoi uskoa minulle poikansa kasvatettavaksi. Hänen ehdotuksensa
tuotti minulle epäilemättä suurta kunniaa; mutta sen sijaan, että hän
valittaisi kieltäytymistäni, saattaa hän olla tyytyväinen epäävään
vastaukseeni. Jos olisin suostunut hänen ehdotukseensa ja jos olisin
kasvatustavassani erehtynyt, olisi tuo kasvatus ollut hukkaan mennyttä.
Jos taas siinä olisin onnistunut, niin olisi asianlaita ollut vielä
pahempi. Hänen poikansa olisi näet kieltänyt säätynsä eikä enää olisi
tahtonut olla ruhtinas.
Minulla on liian suuri ajatus kasvattajan velvollisuuksien
merkityksestä ja tunnen siis liiaksi kykenemättömyyteni voidakseni
koskaan vastaanottaa sellaista tointa, miltä taholta tahansa se minulle
tarjottaneenkin; ystävyyssuhdekin olisi minulle vaan lisäaihe
kieltäytymiseen. Luulen että harvat niistä, jotka ovat lukeneet tämän
kirjan, ovat halukkaat minulle sellaista tarjousta tekemään ja pyydän
niitä, jotka sitä mahdollisesti aikovat tehdä, säästämään itseltään
tuon turhan vaivan. Olen aikaisemmin tarpeeksi kokeillut tämän ammatin
alalla, ollakseni varma siitä, etten ole siihen kykenevä, ja jos
minulta riittäisikin kykyä siihen, pitäisi minun asemani ja oloni minut
siitä vapauttaa. Olen pitänyt velvollisuutenani antaa tämän julkisen
selityksen niille, jotka eivät näy tarpeeksi kunnioittavan minua
luottaakseen vilpittömyyteeni, ja päätösteni vakavuuteen.
Ollen kykenemätön täyttämään kaikkein hyödyllisintä tehtävää rohkenen
ainakin yrittää kaikkein helpointa; niin useiden muiden esimerkkiä
noudattaen en ollenkaan käy käsiksi itse tehtävään, vaan kynään, ja sen
sijaan että tekisin mitä pitää tehdä, olen koettava sitä sanoa.
Tiedän että tekijä tämänkaltaisissa yrityksissä aina hyvin helposti
rakentelee systeemejä, joita hänen ei tarvitse käytännössä toteuttaa ja
antaa vaivatta paljon kauniita ohjeita. Näitä on kuitenkin mahdoton
noudattaa, ja kun yksityisseikkoihin menevää käsittelyä ja esimerkkejä
puuttuu, sekin, mikä niissä on käytäntöön kelpaavaa, jää käyttämättä,
kun ei ole osotettu miten se on toteutettava.
Olen siis päättänyt ottaa itselleni kuvitellun oppilaan, ja olettaa
omistavani sen iän, terveyden, ne tiedot ja kaiken sen kyvyn, joka on
minulle tarpeen johtaakseni hänen kasvatustaan, valvoakseni sitä,
alkaen hänen syntymästään siihen asti, kuin hän aikamieheksi tultuaan
ei enää tarvitse muuta ohjaajaa kuin itseään. Tämä metodi tuntuu
minusta hyödylliseltä siinä suhteessa, että se estää epäröivällä
kannalla olevan tekijän eksymästä haaveiluihin; sillä niin pian kuin
hän poikkeaa tavallisesta kasvattamismenettelystä, hänen tarvitsee vaan
panna käytäntöön oma metodinsa oppilaansa suhteen. Hän on pian
huomaava, tai ainakin lukija on huomaava, seuraako hän lapsen
edistymistä ja ihmissydämen luonnollista kehitystä.
Näin olen koettanut menetellä välttääkseni kaikki esiintyneet
vaikeudet. Jotta en tarpeettomasti paisuttaisi kirjaani liian laajaksi,
olen tyytynyt edellyttämään niitä perusteita, joiden totuuden jokainen
tuntee. Mitä taas tulee niihin ohjesääntöihin, jotka saattavat kaivata
todisteita, olen pannut ne kaikki käytäntöön joko Émileeni tai
muihin esimerkkeihin nähden, ja olen osottanut hyvin taajoilla
yksityiskohdilla miten esittämiäni seikkoja saattaa käytännössä
toteuttaa. Tällainen on ainakin se suunnitelma, jota olen päättänyt
noudattaa. Lukija päättäköön, olenko siinä onnistunut.
Tästä on johtunut se, että alussa puhun varsin vähän Émilestä, kun
ensimäiset kasvatusperusteeni, jos kohta ovatkin vastaiset
tavallisille, ovat niin ilmeisen selvät, ettei kukaan järkevä ihminen
saata kieltää niiden pätevyyttä. Mutta mikäli edistyn aineessani, ei
oppilaani, jonka kehitystä ohjataan toisella tavoin kuin muiden lasten,
enää ole tavallinen lapsi; hän tarvitsee vallan erityistä johtoa.
Silloin hän esiintyy yhä useammin, ja lopuksi en enää päästä häntä
näkyvistäni siihen hetkeen asti, jolloin hän, mitä itse sanoneekaan, ei
ollenkaan tarvitse minua.
En tässä lainkaan aijo puhua hyvästä kasvattajasta, edellytän kaikki
kasvattajan hyvät ominaisuudet ja oletan, että ne on minulla kaikki. Se
joka lukee kirjaani, on huomaava, millaista itseluottamusta siinä
osotan.
Huomautan ainoastaan seikasta, joka on yleiselle mielipiteelle
vastainen, nimittäin että lapsen kasvattajan tulee olla nuori, jopa
niinkin nuori kuin järkevä ihminen suinkin saattaa olla. Soisin että
hän olisi itse lapsi, jos se olisi mahdollista, jotta hän voisi olla
oppilaansa toveri ja saavuttaa hänen luottamuksensa ottamalla osaa
hänen leikkeihinsä. Ei näet ole tarpeeksi yhdyssiteitä lapsuuden ja
varttuneen iän välillä, jotta näin suuren ikäeron vallitessa voisi
syntyä lujaa kiintymystä. Lapset hyväilevät joskus vanhuksia, mutta
eivät heitä koskaan rakasta.
Vaaditaan ehkä, että kasvattaja jo olisi suorittanut yhden kasvatuksen.
Tämä on liikaa; yksi ihminen voi suorittaa ainoastaan yhden. Jos kaksi
kasvatusta olisi välttämätöntä onnistumista varten, niin millä
oikeudella ryhdyttäisiin ensimäiseen?
Se, joka tässä suhteessa olisi saavuttanut enemmän kokemusta, tosin
voisi onnistua paremmin, mutta hän ei enää voisi uudelleen ryhtyä
tehtäväänsä. Jokainen, joka kerran on suorittanut tämän tehtävän siten,
että on oppinut tuntemaan kaikki siihen yhtyvät vaikeudet, ei ollenkaan
halua siihen palata, ja jos se hänelle on onnistunut huonosti ensi
kerralla, ei tämä ennusta mitään hyvää toista kertaa varten.
On tietysti hyvin suuri ero, ohjataanko nuorukaista neljän vuoden vai
kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Tavallisesti annetaan kasvattaja
lapselle, joka jo on saavuttanut jonkun määrätyn kehityksen; minä
tahdon, että se hänelle annetaan jo ennen kuin hän on syntynyt.
Tavallisesti opettaja joka viiden vuoden kuluttua saattaa vaihtaa
oppilasta; minun ehdottamallani opettajalla ei koskaan ole oleva
enempää kuin yksi oppilas. Tavallisesti tehdään ero kasvattajan ja
opettajan välillä: tämä on uusi järjettömyys! Teettekö siis eron
kasvatin ja oppilaan välillä? On olemassa ainoastaan yksi tiede, joka
on lapsille opetettava, ja se on inhimillisten velvollisuuksien tiede.
Tämä tiede on yksi ja huolimatta siitä mitä Xenofon kertoo
persialaisten kasvatuksesta, se on jakamaton. Muuten sanon kernaammin
sellaista henkilöä, joka tätä tiedettä opettaa, kasvattajaksi kuin
opettajaksi; sillä hänen tehtävänsä on pikemmin ohjaaminen kuin
opettaminen. Hänen ei ollenkaan pidä antaa ohjemääräyksiä, vaan saattaa
oppilaansa itse niitä huomaamaan.
Jos kasvattajan valitsemisessa osotetaan näin suurta huolellisuutta,
niin on hänen epäilemättä lupa puolestaan valita oppilaansa, varsinkin
kun on kysymyksessä malliksi kelpaavan yksilön valitseminen. Tätä
valitsemista ei saata määrätä lapsen henkiset lahjat eikä luonne, sillä
tunnetaanhan oppilaani vasta kasvatustyön päätyttyä, kun näet valitsen
kasvattini jo ennen sen syntymää. Jos vapaasti voisin valita, ottaisin
kasvatikseni tavalliset luonnonlahjat omistavan lapsen, jommoiseksi
juuri kuvittelen oppilastani. Ainoastaan tavalliset ihmiset tarvitsevat
kasvatusta; heidän kasvatuksensa yksin voi kelvata malliksi heidän
vertaistensa kasvatukselle. Muut kasvattavat itse itsensä huolimatta
siitä kasvatustavasta, jota heihin nähden koetetaan toteuttaa.
Maan asema vaikuttaa melkoisesti ihmisten kehitykseen. Ainoastaan
lauhkeissa vyöhykkeissä saattavat he saavuttaa korkeimman
kehitysasteensa. Liian kylmien tai kuumien ilmanalojen haitallinen
vaikutus on päivänselvä. Ihminen ei ole puun tavoin istutettu yhteen
maahan aina siinä pysyäkseen, ja sen joka pyrkii toisesta
äärimäisyydestä toiseen, on pakko suorittaa kahta vertaa suurempi matka
kuin sen, joka keskitiestä kulkee sen päähän. Oleskelkoon lauhkean
vyöhykkeen asukas vaikkapa perätysten kummankin äärimäisen
ilmavyöhykkeen maissa, on ilmeisen selvää, että hän on edullisemmassa
asemassa muiden ilmavyöhykkeiden asujamiin nähden. Sillä jos kohta hän
on yhtä paljon alttiina eri ilman-alan vaikutuksille kuin se, joka
siirtyy toisesta äärimäisestä ilmastovyöhykkeestä toiseen, hän
kuitenkin poistuu kahta vertaa vähemmän niistä ilmanala-oloista, joihin
on tottunut. Ranskalainen saattaa elää Guineassa ja Lapinmaalla; mutta
neekeri ei samoin voisi elää Torniossa eikä samojedi Beninissä. Muuten
aivojen muodostus näyttää olevan vähimmin täydellinen molemmissa
äärimmäisissä ilmastovyöhykkeissä. Eivät neekerit eivätkä lappalaiset
henkisiin lahjoihinsa nähden vedä vertoja europpalaisille. Koska siis
tahdon että oppilaani saattaisi asustaa maapallon eri osissa, valitsen
lauhkean ilmastovyöhykkeen asujamen ja ranskalaisen pikemmin kuin
kenenkään muun.
Pohjoismaissa, missä maanlaatu on karua, ihmiset tarvitsevat runsasta
ravintoa. Etelän asujamet taas, joiden maa on viljavaa, tarvitsevat
sitä vähän. Siitä johtuu uusi eroavaisuus: edelliset kehittyvät
työteliäiksi ja jälkimmäiset mietiskeleviksi. Yhteiskunta tarjoaa
meille samalla paikkakunnalla kuvan näistä erovaisuuksista, nimittäin
köyhien ja rikkaiden erilaisuuden muodossa. Edelliset asuvat karulla
maalla, jälkimäiset hedelmällisellä.
Köyhä ei tarvitse kasvatusta. Hänen säätynsä pakottaa hänet
itsekasvatukseen; muunlaista kasvatusta hän ei kykenisi itselleen
hankkimaan. Se kasvatus taas, jonka rikas säädyltänsä saa, on sitä
laatua ettei se ollenkaan hyödytä häntä eikä yhteiskuntaa. Luonnollisen
kasvatuksen tulee muuten saattaa ihminen soveliaaksi tulemaan toimeen
kaikissa elämänoloissa. Niinpä on vähemmin järkevää kasvattaa köyhää
sen mahdollisuuden varalle, että hänestä joskus tulisi rikas, kuin
rikasta sen varalle, että hän voisi köyhtyä; on näet verrattain enemmän
köyhtyneitä kuin nousukkaita. Valitkaamme siis kasvatiksi rikkaan
lapsi; silloin on meillä ainakin se varmuus, että kasvatuksellamme
olemme ihmiskunnalle lahjoittaneet yhden ihmisen lisää; köyhä näet voi
itsestään kehittyä ihmiseksi.
Samasta syystä ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Émile on
ylhäistä sukua. Siten ainakin pelastuisi yksi uhri ennakkoluuloilta.
Émile on orpo. Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, ei sillä seikalla
olisi mitään merkitystä. Omistaessani heidän velvollisuutensa otan myös
kaikki heidän oikeutensa. Jos he olisivat elossa, hänen tulisi heitä
kunnioittaa, mutta totella hän ei saa ketään muuta kuin minua. Se on
ensimäinen tai oikeammin ainoa ehtoni.
Tähän lisään vielä toisen ehdon, joka kuitenkin on vaan sen
luonnollinen seuraus, nimittäin ettei meitä koskaan saa erottaa
toisistamme ilman meidän suostumustamme. Tämä ehto on välttämätön, ja
soisin vielä lisäksi, että oppilas ja kasvattaja pitäisivät toinen
toistaan siihen määrään erottamattomina, että heidän kohtalonsa alati
olisi heidän yhteisen huolenpitonsa esineenä. Niin pian kuin
kaukaisessakin tulevaisuudessa näkevät eronhetkensä häämöttävän, niin
pian kuin aavistavat hetkeä, joka on tekevä heidät toisilleen
vieraiksi, he jo ovat siksi muuttuneet. Kumpikin silloin muodostelee
omia suunnitelmiaan, ja kumpikin ajatellessaan sitä aikaa, jolloin
eivät enää ole yhdessä, pysyy toisen seurassa vaan vastenmielisesti.
Oppilas pitää opettajaansa pelkkänä vartijana ja nuoren ikänsä
vitsauksena; opettaja taas pitää oppilastaan raskaana taakkana, josta
hän palavasti haluaa päästä erilleen. Kumpikin odottaa sitä hetkeä,
joka vapauttaa toisen toisesta, ja kun heidän välillään ei koskaan
vallitse todellista kiintymystä, on toinen osottava varsin vähän
valppautta, toinen yhtä vähän oppivaisuutta.
Mutta jos he katsovat elämäntiensä eroamattomasti yhtyneiksi, on
kumpikin koettava saavuttaa toisen kiintymyksen, ja juuri tämän kautta
he tulevat toisilleen rakkaammiksi. Oppilas seuraa häpeämättä
lapsuudessaan sen ystävän neuvoja, joka hänellä on oleva suureksi
vartuttuaankin. Kasvattaja harrastaa sellaista huolenpitoa, jonka
hedelmiä hän on niittävä. Kaikki ne ansiokkaat ominaisuudet, jotka hän
istuttaa oppilaaseensa, muodostavat pääoman, jonka hän tallettaa
vanhojen päiviensä varalle.
Tämä edeltäpäin tehty sopimus edellyttää onnellista synnyttämistä,
hyvin muodostunutta, voimakasta ja tervettä lasta. Isä ei saa valikoida
eikä erityisesti suosia yhtä perheensä jäsenistä, perheen, jonka Jumala
hänelle antaa. Kaikki hänen lapsensa ovat samassa määrin hänen
lapsiaan; hän on velkapää omistamaan heille kaikille samaa huolenpitoa
ja hellyyttä. Olkootpa hänen lapsensa rampoja tai terveraajaisia,
riutuvia tai rotevia, niin on kukin heistä isälle uskottua omaisuutta,
josta hän on vastuunalainen antajalle, ja avioliitto on yhtä paljo
sopimus luonnon kanssa kuin aviopuolisojen kesken.
Mutta sen, joka ottaa kannettavakseen velvollisuuksia, joita luonto
ei hänelle ole määrännyt, tulee edeltäkäsin olla varma keinoista
täyttää niitä. Muuten hän saattaa itsensä vastuunalaiseksi
sellaisestakin, mitä ei ole kyennyt täyttämään. Ken ottaa kasvattaakseen
heikkoa ja kivulloista oppilasta, muuttaa kasvattajan-toimensa
sairaanhoitajan-toimeksi; hän hukkaa hoitamalla hyödytöntä elämää sen
ajan, jonka hän oli määrännyt ihmiselämän arvon kohottamiseen. Hän panee
itsensä alttiiksi vaaralle kuulla toivottoman äidin tulevaisuudessa
syyttävän häntä poikansa kuolemasta, poikansa, jonka elämää kasvattaja
kauan on ylläpitänyt.
Minä en ottaisi kasvattaakseni kivulloista ja sairauttaan kituvaa
lasta, vaikkapa se eläisi kahdeksankymmenen vuotiaaksi. En huoli
oppilaasta, joka alati on hyödytön itselleen ja muille, joka yksinomaan
ajattelee itsensä suojelemista ja jonka ruumis ehkäisee hengen
kehittymistä. Mitä muuta saisinkaan aikaan tuhlailemalla hänelle
turhaan huolenpitoani kuin sen, että tekisin yhteiskunnan vahingon
kaksinkertaiseksi ja riistäisin siltä kaksi ihmistä yhden asemasta?
Ottakoon joku toinen minun asemastani hoitaakseen tätä raihnaista
raukkaa; minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin annan
tunnustukseni hänen rakkaudenteolleen. Mutta minun kykyni ei siihen
sovellu; minä en osaa opettaa elämään sellaista ihmistä, joka vaan
ajattelee miten estäisi itsensä kuolemasta.
Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan
tulee olla roteva. Tiedän että kohtuuttomuus kiihottaa intohimoja; ajan
pitkään se lisäksi heikontaa ruumista. Ruumiin kuritus ja paastoaminen
tekevät usein saman vaikutuksen, joskin päinvastaista tietä. Kuta
heikompi ruumis on, sitä enemmän se hallitsee; kuta voimakkaampi se on,
sitä enemmän se tottelee. Kaikki aistilliset intohimot piilevät
veltostuneissa ruumiissa; ne kärsivät sitä enemmän niiden
raivokkaisuudesta, kuta vähemmän ne voivat niitä tyydyttää.
Heikko ruumis heikontaa sielua. Siitä johtuu lääkintätaidon valta, tuon
taidon, joka on ihmisille turmiollisempi, kuin kaikki ne kivut, jotka
se väittää parantavansa. Minä puolestani en tiedä, mistä taudista
lääkärit oikeastaan meitä parantavat, tiedän vaan, että he antavat
meille toisia, hyvin tuhoavia tauteja, kuten pelkurimaisuuden,
arkamaisuuden, herkkäluuloisuuden ja kuolemankauhun. Jos parantavatkin
ruumiin, niin tappavat rohkeuden. Mitä se meitä hyödyttää, jos he
auttavat haaskoja jaloilleen? Me tarvitsemme ihmisiä, eikä niitä näe
ollenkaan lähtevän heidän käsistään.
Lääkkeiden käyttäminen on muotiasia meillä, ja niin täytyy olla. Se on
joutilasten ja laiskurien ajanvietettä, nämä kun eivät tiedä miten
saisivat aikansa kulumaan ja sen vuoksi tuhlaavat sitä ruumiinsa
hoitoon. Jos he onnettomuudekseen olisivat syntyneet kuolemattomiksi,
he olisivat kurjimmat kaikista olennoista. Elämä, jota eivät koskaan
pelkäisi menettävänsä, ei olisi heille minkään arvoinen. Moiset ihmiset
tarvitsevat lääkäreitä, jotka tyydyttävät heitä saattamalla heidät
levottomiksi ja jotka joka päivä tuottavat heille ainoan huvin, jota
kykenevät nauttimaan, nimittäin sen, etteivät ole kuolleet.
Aikomukseni ei suinkaan ole tässä pitkältä puhua lääketieteen
turhuudesta. Tarkoitukseni on ainoastaan tarkastaa sitä siveelliseltä
kannalta. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta, että ihmiset sen
käyttämisessä muodostavat samoja vääriä johtopäätöksiä kuin totuuden
etsinnässä. He olettavat aina, että potilas paranee hoitamalla ja että
totuus aina löydetään, kun sitä vaan etsitään. He eivät huomaa, että on
punnittava keskenään yksi ainoa lääkärin aikaansaama parannus ja sadan
hänen tappamansa potilaan kuolema, ja samoin yhden löydetyn totuuden
tuottama hyöty ja samaan aikaan esiintyvien erehdyksien aiheuttamat
haitat. Tiede, joka opettaa ja lääkintötaito, joka parantaa, ovat
erinomaisen hyviä, epäilemättä; mutta tiede, joka pettää ja
lääkintötaito, joka tappaa, ovat kovin pahoja. Oppikaamme siis
erottamaan ne toisistaan. Siinä on kysymyksen ponsi. Jos hylkäisimme
totuuden etsinnän, emme koskaan joutuisi pettävien valheiden uhriksi;
jos osaisimme olla turvautumatta luonnonvastaisiin parannuskeinoihin,
emme koskaan kuolisi lääkärin kädestä. Sellainen pidättäytyminen olisi
järkevä; sen harjottaja epäilemättä suuresti hyötyisi. En siis väitä,
etteikö lääketiede voisi olla hyödyllinen muutamille ihmisille, sanon
vaan, että se on turmiollinen ihmissuvulle yleensä.
Minulle huomautetaan, kuten aina tapahtuu, että syy on lääkärin, mutta
että lääketiede itsessään on erehtymätön. Olkoon menneeksi; mutta
auttaako se sitten meitä ilman lääkäriä; sillä kun nämä kaksi yhtyvät,
on sata kertaa enemmän pelättävä taitajaa kuin apua toivottava itse
taidolta.
Tämä valheellinen taito, joka on terveellisempi henkisille kuin
ruumiillisille taudeille, kykenee yhtä vähän parantamaan kumpaakaan. Se
ei paranna tautejamme, se vaan panee meidät kauhistuen niitä
pelkäämään. Se ei viivytä kuoleman tuloa, se vaan panee huomaamaan sen
edeltäpäin; se riuduttaa elämää sen sijaan että sitä pitkittäisi. Ja
jos se sitä pidentäisikin, tapahtuisi tämä suvun vahingoksi, se kun
riistää meidät yhteiskunnalta alituisen terveyden hoidon takia, johon
se meidät pakottaa, sekä ehkäisee meitä täyttämästä velvollisuuksiamme
herättämällä meissä pelkoa. Vaarojen tunteminen saattaa meitä niitä
pelkäämään; se, joka luulisi olevansa haavoittumaton, ei pelkäisi
mitään. Tekemällä Akilleuksesta miehen, johon vaarat eivät pysty,
runoilija riistää häneltä rohkeuden hyveen. Kuka tahansa Akilleuksen
asemassa olisi samoilla ehdoilla ollut hänen veroisensa.
Jos tahdotte löytää todella rohkeita ihmisiä, niin etsikää heitä
seuduilta, missä ei ole ainoatakaan lääkäriä, missä ei tunneta tautien
seurauksia ja missä ei ollenkaan ajatella kuolemaa. Luonnon ihminen
osaa kärsiä kestäväisesti ja kuolla rauhassa. Lääkärit määräyksillään,
filosofit ohjeillaan ja papit kehotuksillaan huonontavat sydämen ja
opettavat rauhattomana kuolemaan.[14]