Pariisi, 8 p:nä maalisk. 1890.
Rakennus ei ole ulkoa nähden kovinkaan komea. Mutta kokoonpantuna
harmaasta kivestä, vaikuttaa se arvokkaasti ja sopusuhtaisesti sitä
katseltaessa Concorden sillalta, joka Place de la Concorde'lta vie
toiselle puolen Seinevirran.
Varustettuna sisäänpääsölipulla, joka on onnistuttu hankkia tuttavien
tuttavien avulla, joudutaan monien käytäväin kautta katsojain
lehterille. Jos on jokin tärkeä asia esillä, ovat paikat täytetyt jo
tunteja ennen istunnon alkamista. Pilarin suojasta katsellen, edessä
istuvain naisten niskojen taitse, tekee »kamari» vaikutuksen
samanlaisen kuin yliopiston juhlasali Helsingissä. Katosta puoliseinään
on pylväitä, joiden takana ovat katsojain istuimet kahdessa rivissä.
Alempana niitä, laskeutuen porras portaaltaan, ovat puoliympyrässä
edusmiesten punaisella veralla päällystetyt istuinrivit. Pieni aukea
pyörylä keskipisteessä, ja vastaisella seinämällä kohoaa suuri
monikerroksinen kateederi, kamarinpresidentin valta-istuin. Siinä on
eri osastonsa ylempänä ja alempana eduskunnan virkamiehiä: notarioita,
sihteerejä ja pikakirjureja varten. Valo tulee katosta suuren viuhkan
muotoisesta ikkunasta. Oikealla ja vasemmalla presidentin suuresta
pulpettirakennuksesta on iso mustakitainen ovi, josta auennee tie
tupakkahuoneisiin ja ravintoloihin. Katsellessa sinne alas muistuu
mieleen kuva vanhasta roomalaisesta sirkuksesta, ja tuo ovi näyttää
vievän johonkin maanalaiseen kellariholviin, mistä joka hetki odottaa
astuvan esiin tiikerin tai jalopeuran. Niiden vartioitako lienevät nuo
punarintaisiin univormuihin puetut miehet, jotka seisovat siellä
pihtipielissä tai tulevat silloin tällöin sisäänkin järjestämään
jotakin kohtaa taistelukentällä.
Vähitellen alkaa ilmestyä edusmiehiä autioon huoneeseen. Hiljaisuus
siellä muuttuu ensin muutamien muminaksi, kasvaa siitä keskusteluksi,
kehittyy yhä uusien tullen, on vähän aikaa sointuvata ja vilkasta
sananvaihtoa ja päättyy lopulta melkein huumaavaan kohinaan, josta
erottaa kaksi pää-ääntä: tuon heleän tenorin ja miellyttävästi
sorahtelevan ranskalaisen »ärrän». Edusmiehiä kuohuu ja kihisee
pienessä puoliympyrässä keskellä lattiaa ja siitä ne leviävät mustina
ryhminä ylös istumasijoilleen.
Katsojain parvella mainitaan nimiä ja lausutaan arvosteluja. Tuo
mustatukkainen, terhakan näköinen mies, joka istuu oikean puolen
alimmalle penkille, on Paul de Cassagnac, kuuluisa sanomalehtimies ja
kuninkuuden harrastaja. Hänen vieressään on muuan arkkipiispa, sininen
leveä vyö kiinnittämässä mustaa kauhtanaa. Ministerien penkillä istuvat
vierekkäin ulkoasiain ministeri lihava Spuller ja laiha Tirard. Tirard
on viime aikoina käynyt kärsivän näköiseksi ja kovin totiseksi. Vähän
vähä hieroelee hän hermostunutta otsaansa. Maanantaina olikin hänellä
kuuma päivä Constansin luopumisen johdosta ja joka hetki ovat
sanomalehdet olleet hänen kimpussaan. Äskettäin kuului hänellä olleen
kova hermotaudin kohtaus, mutta nähtävästi hän on jo parempi. Ei ole
kadehdittava tuokaan ammatti.
Aivan meidän edessämme istuvat boulangistit, äärimmäisinä vasemmalla.
Heidän miehistään ovat etevimmät Naquet ja Laguerre. He tulevatkin
usein yhdessä, Naquet edellä, valkeatukkainen kyyryselkä juutalainen,
Laguerre jälessä, pitkä mies ja elegantti, etevä puhuja. Heidän
ympärilleen kiiruhtaa joukko ystäviä ja kättä paiskellaan. Kuulen
sitten nimitettävän niitä ja niitä, mutta en saa selkoa, missä hän on
tuolla alhaalla se tai se, neljänsadan miehen muurahaispesässä.
Ainoastaan kaksi kummallista tyyppiä tarttui eilen silmääni tuosta
kaljupäisestä, redangottipukuisesta seurakunnasta. Katsojain lehterillä
kuuluu pidätettyä naurua ja sen esineeksi huomaan vanhan
patalakkipäisen ukon, joka kuluneeseen palttooseen puettuna ja iso
sinikantinen kirja kainalossa kömpii aina ylimmäiselle penkkiriville.
Kuka on tuo kummitus täällä hienojen herrain seurassa, en tiedä, mutta
hullunkuriselta hän näyttää. Toinen, jota jo ennakolta kysellään, on
sosialisti Thivrier, jonka tiedetään esiintyvän työmiehen mekossa. Hän
tulee melkein juoksemalla paikalleen, ja nyt ovat kaikki uteliaat
saaneet nähdä tämän ihmeen, josta kaikki sanomalehdet parin viikon
kuluessa sisälsivät pitkiä tarinoita, keskustellen sekä leikillisesti
että totisestikin sen periaatteen pätevyyttä, minkä nojalla mainittu
edusmies oli poikennut tavallisesta muodista. Hänen uusi
kansanvaltainen muotinsa näkyy muuten ulottuvan ainoastaan mekkoon.
Sillä tämän »työmiehen» kengät ovat kiilloitetut, housut ovat kuin
muillakin herroilla ja tukka öljytty.
Puhelu lakkaa, kun puhemies, presidentti, saapuu kokoushuoneeseen. Hän
on komea mies; iso harmaa tukka kuohuu kauniin pään ympärillä.
Seisoessaan estraadinsa huipulla on hän kuin korkein vaahtopäälaine
tuossa alhaalla olevassa kuohussa. Hän on »koristeellinen» ja
senkintähden sopii hän niin hyvin esimieheksi ranskalaisille, joilla
aina pitää olla silmän nautintoa.
Itse toimessaankin on hän erinomainen. Sellaista kuumaveristä katrasta
ei hallita niinkuin meikäläisiä lauhkeita lampaita. Ei riitä vasaran
isku puhemiehen pöytään. Täytyy osata asettua johdettaviensa kannalle,
kuljettaa heitä houkuttelemalla. Sen osaa Floquet. Vähän väliä kohoo
hän seisoalleen, röyhistää rintaansa, takoo paperiveitsellä pöydän
laitaan tai soittaa kelloaan sitä mukaa kuin melu vaatii, mutta se ei
pitkälle auta. Kaukaa katsoen näyttää hän tosin hyvinkin tuikealta,
mutta kiikarilla tarkastaen ovat suupielet aina pienessä ivanaurussa,
vastakohtana vartalon viralliselle asennolle. Ja tuossa hänen
ivallisuudessaan on hänen peränpitotaitonsa. Tirkistäen kakkulainsa
läpi pahimman melun pitäjiä ja heittäen heille sattuvan sätkäyksen saa
hän sanoillaan meren asettumaan. Silloin tällöin hän kyllä
julmistuukin. Ja riitelee niin että heläjää niille, jotka eivät usko
hyvällä. On verrattoman koomillista nähdä sillä lailla vastakkain
harmaahapsinen presidentti ja joku kaljupää, yhtä vanha edusmies,
kiistelemässä keskenään yli salin, molemmat sähisten kuin kissa ja
koira, toinen toisella puolen koskea, joka estää äänen kuulumasta.
Istunto alkaa kohta, kun presidentti on asettunut tuoliinsa. Hän alkaa
lukea jotakin, jota ei kukaan kuuntele, lienevätkö pöytäkirjoja vai
muita otteita. Hän ei koetakaan saada hiljaisuutta aikaan. Ainoastaan
suun käynnistä tietää, että hän on jotakin sanovinaan.
Vasta sitten, kun päivän keskustelukysymys on esitetty ja ensimmäinen
puhuja nousee puhujalavalle, presidentin istuimen eteen, syntyy
hiljaisuus.
Mutta ainoastaan lyhyeksi hetkeksi. Sillä vaikka puhuja tavallisesti
aina alkaa sävyisästi ja hitaasti ja sovittaa sanansa taitaviin
taitteisiin, niin kiihtyy hän kohta. Hän alkaa liikkua edestakaisin,
kulkea lavan yhdestä päästä toiseen, tekee jo liikkeitä käsillään ja
antaa niiden avulla vauhtia lauseilleen. Sanat ovat sitä mukaa
terävämmät, ja ei aikaakaan, niin katkeaa äänettömyys. Se on joko
paheksumista tai hyväksymistä, nurinata tai kättentaputusta ja
hyvä-huutoja. Koko tuo musta joukko tuolla alhaalla alkaa aaltoilla.
Liikutaan, noustaan ylös, nauretaan pilkallisesti tai käyvät kasvot
kiihkeiksi, vihaisiksi, ja tukat pörrötetään kiivailla käsien
tempauksilla. Aploodit tekevät aina vilkkaimman vaikutuksen katsojaan.
Kun puhuja on sanonut jonkin suuren, isänmaallisen sanan, kun hän on
puhunut onnistuneesti de l'honneur de la France [Ranskan kunniasta],
niin syttyvät sadat kämmenet rätäjämään kuin palava katajikko ja koko
tuo kalteva rinne on yhtenä valkeana mansettien väikkeenä.
Puhuja odottaa asianhaarain mukaan joko tyytyväisenä tai suuttuneena.
Jos häntä keskeytetään vihamielisessä tarkoituksessa, vetoo hän ensin
presidenttiin ja koettaa odottaa siksi, kunnes tämä saa myrskyn
asettumaan. Mutta usein herättää hänen ensi sanansa uuden metelin, ja
jos on niin, ettei kamarin enemmistö tahdo kuulla häntä, niin ei se
kuule kiusallakaan ja sillä hyvä. Eivät auta presidentin ponnistukset
eivätkä mitkään ja niin saa puhuja laskeutua alas. Vielä istuimeltaan
heittää hän ja hänen puoluelaisensa sattuvia sanoja huutajalle. Eilen
kiljasi esim. Deroulede, joka muuten aina on ensimmäinen
keskeyttämässä;
--Ette te osaa puhua ettekä edes kuunnellakaan!
Tuollainen rähinä saattaa tuntua ulkopuolella olevasta kuuntelijasta
harmilliselta. Mutta on täällä kuitenkin hauskempi kuin meidän
talonpoikaissäädyssä, jossa täytyy samoja saarnoja kuunnella
tuntikausia, ainoastaan eri miesten huulilta. Ja siitä on siis se
hyöty, että ei turhia laverruksia kärsitä, vaan lopetetaan löpinä
lyhyeen. Saattaa tosin väittää, että sillä tavalla jää sanomatta moni
hyvä asia. Mutta kun enemmistö ei tahdo kuunnella, niin ei siihen
silloin enää syytkään vaikuta.
Kun huudetaan äänestystä (»Aux voix! Aux voix!»), niin uskaltaa enää
harva puhuja esiintyä. Sillä huuto on merkki väsymyksestä, yleisö on
uupunut ja hermostunut ja ranskalainen ymmärtää antaa arvonsa
ranskalaisille hermoille.
Päätökset eivät tietääkseni ole sen tyhmempiä ja ajattelemattomampia,
vaikka ne olisivatkin seurauksia myrskyisistä keskusteluista. Etenkin
näyttää nykyinen eduskunta ymmärtävän aran edesvastuullisen asemansa.
Se on tullut näkyviin varsinkin sen suhteesta Tirardin ministeristöön.
Ministeristö ei ole suosittu, mutta sitä ei kuitenkaan tahdota ensi
tilassa kumota. Tilaisuutta ei ole puuttunut. Viimeinen tarjoutui
eilen, jolloin käsiteltiin interpellatsionia Ranskan osanotosta Saksan
keisarin kokoonkutsumaan työmieskonferenssiin. Oppositsionin s.o.
boulangistien puheissa pamahti pyssyt ja haisi ruuti. »Elsas ja
Lothringen!» »Häpeä Ranskalle!» »L'honneur de la France!» Sanalla
sanoen: kaikki kiihoittavat elementit olivat liikkeellä. Mutta älykkään
miehen maltilla antoi eduskunta tukensa ministeristölle, joka siis
yhäkin vielä pysyy pystyssä.
Ja niin ollen on, joka kerta tullessani noista meluisista istunnoista,
minulla ollut sama tunne kuin olisin nähnyt huvinäytelmän, jossa kaikki
uhkaavat pilvet hajoavat ja kappale päättyy päiväpaisteeseen ja
naimisiin.