jonka toimeenpanevat 18:n vaalipiirin tasavaltalaisten,
revisionistien, sosialistien ja patrioottien komitea ynnä
tasavaltalais-kansallinen komitea sekä keskuskomitea yleisen
äänivallan puolustamista varten Lauantaina 21 p:nä joulukuuta
1889 klo 8 illalla.
Moolin de la Galettessa Girardon'in kadun varrella.
Päästäkseni sisään kävin pyytämässä piletin punaisimman boulangistisen
lehden »Cocarden» toimituspaikasta. Sieltä se heti annettiinkin ja vielä
kaupanpäälliseksi toinenkin, ystävällisellä silmäniskulla, että »jos
teillä on joku ystävä, joka tahtoo...»
Moulin de la Galette (s.o. rahamylly, sampo) on suuren tanssisalin nimi
ylhäällä Montmartren huipulla. Hakiessamme sitä käsiimme ahtaiden ja
huonosti valaistujen etukaupungin katujen periltä, meitä hiukan
pöyristytti, toveriani ja minua. Edellämme ja jälessämme kuului
raskaita anturan askeleita, ohitsemme kiiruhti epäilyttävän näköisesti
puettuja haamuja ja kuului tuota raakaa maalaismurretta, jota puhuu
Montmartren työväki.
--Minä en suinkaan kernaasti tahtoisi kulkea täällä yksin öiseen
aikaan, sanoi toverini. Ja ympäristö, tuo märkä muuri ja musta kadun
kita, johtikin mieleen ranskalaisten romaanien kertomuksia väijyvistä
varkaista, murhista, roistoväestä ja ryöväyksistä. Varovaisuuden vuoksi
päätimme olla paljon puhumatta toisillemme, sillä hänen tanskansa ja
minun ruotsinkieleni saattaisi merkitä meidät saksalaisiksi, ja
silloin--Jumala varjelkoon meitä vaivaisia syntisiä!
Olimme vähää ennen istuneet hienossa valoisassa boulevardikahvilassa ja
kävelleet katuja, joiden varrella hohtivat loistavat myymälät, sähkön
häikäisevässä valossa. Moulin de la Galetten edustalla oli vastakohta
silmiinpistävä. Valemyllyn siivet häämöttivät harmaan hämärän sisästä.
Pientä kadun risteykseen muodostunutta aukeaa paikkaa valaisivat vain
heikot tulet kulmassa olevasta ravintolasta, jonka tiskin ääressä hääri
päitä, käsiä ja ilmaan kohoavia täysiä ja tyhjennetyitä ryyppylaseja.
Ovi kokouspaikkaan, rautainen ristikkoportti, oli vielä suljettuna.
Katukäytävällä odotti jo pitkä jono, pitäen epämääräistä murinata.
Toisella puolen katua seinänvierellä huomasin äänettömän mustan
möhkäleen, joka oli painautunut kivijalan kylkeen. Se oli hallituksen
salavihainen kartanokoira, joka niuhotti vartioimassa yleistä
turvallisuutta, äänetönnä odottaen tilaisuutta purrakseen. Se oli
poliisiparvi, pari sataa miestä vartioimassa väkijoukkoa, joka tuskin
oli paljoa lukuisampi. Jonossa, johon asetuimme, keskusteltiin tietysti
Boulangerista.
Hänkö, ei hän ota armoa hallitukselta! Hän viisi välittää
anteeksiannosta. Hän on sanonut tulevansa takaisin omin voimin! Oo, se
ei kestä kauan, saattepa nähdä!--Vihdoin avattiin rautaristikko ja ovi
alkoi niellä jonoa sisäänsä. »Korttinne, kansalainen, korttinne,
kansalainen!» toistivat vartijat ovella. Toverini, joka oli
kotimaassaan Tanskassa ollut monessa tällaisessa mylläkässä, huomautti
minua siitä, etten vain vahingossakaan kutsuisi ketään monsieur'iksi,
sillä täällä ei ole kukaan »herra», täällä ovat kaikki »kansalaisia».
Yhtä kauniina »kansalaisina» kuin kaikki muutkin astuimme sisään
suureen, matalaan, lehtereillä varustettuun saliin. Varovaisuuden
vuoksi oli kaikki irtonaiset aseiksi kelpaavat kapineet korjattu pois
ja tuolitkin vaihdettu puutarhan penkkeihin, joita oli rivittäin
puolilattiaan. Sähkö- ja kaasutulien valossa oli nyt tilaisuus
tarkastaa ystäviä ympärilläni. Joka puolelta piiritti minua miesjoukko.
Nuo ne siis nyt olivat niitä n.s. boulangistejä, revisionisteja,
sosialisteja, patriootteja y.m.s. Jos oikein osaan päättää, on tuo
lihavanläntä vähän olevinaan olevan näköinen mies jonkin pienen
ravintolan isäntä, joka pitää kapakassaan »Cocardea» ja
»L'Intransigeant'ia» ja laskee vuotuisiin tuloihinsa sievoisen summan
siitä, että maustaa jokaisen antamansa absinttilasin pienellä puheella
Boulangerin puolesta. Toinen päätyyppi on työmies samettihousuissa ja
työmekossa. Ja kolmas ammatiltaan jotenkin epämääräinen henkilö,
jonkinlainen puoliherra, jolla on kaulus ja kravatti muodinmukainen,
mutta ei juuri puhtaudella pilattu, jolla on kulunut knalli ja
rikkinäiset napinlävet, ja jonka silmässä on kiilto, mikä ei juuri
herätä luottamusta. Siellä täällä miesten keskellä näkyy naisen hattu.
Ainakin olen yhden näistä kasvoista ennen nähnyt. Totta tosiaankin, se
oli juuri äsken illan hämärässä, kun hän juoksi jälessäni boulevardin
puitten välissä.
--Hiis tiesi, jos ei täällä vielä ennen illan loppua saa selkäänsä?--
tulee minulle mieleeni katsellessani yleisöä. Ja minä sanon itselleni,
että heti kohta, kun vaan jokukaan huutaa tai taputtaa tai koputtaa
keppiään, niin minä säestän, säestän sydämeni pohjasta ja teen mitä
ikinä näen muittenkin tekevän.
Aluksi ostivat he melkein kaikki sanomalehteä »La sentinelle de
Montmartre» (Montmartren vartiomies), jota myytiin joka haaralla. Minä
ostin myös. Ja se maksoi vaivan. Sen etusivua kaunisti korea kuva. Enkö
olisi ihaillut sitä, minä mies kansanvaltainen! Maassa lepää siinä
»yleinen äänivalta», lattiaan kahlehdittuna käsistään ja jaloistaan.
Häntä polkee rintaan Joffrin, pistooli kädessä. Vapaus ja oikeus
näyttää olevan viimeisillään. Mutta kun vaara on suurin, on pelastuskin
lähinnä. Kauempana kuvassa nähdään kansa rientämässä avuksi--myllyä
takaa. Kansalla on kädessään vasaroita, viitakkeita, kirveitä, luutia
ja lapioita. Ja kansan etupäässä astuu kenraali Boulanger, ruoska
kädessä. Vasta tänään olen uskaltanut olla huvitettu kuvasta. Eilen
panin kaikki voimani liikkeelle pysyäkseni totisena.
Puhujalava pysyi vielä tyhjänä. Tai oikeastaan soittolava, jossa joka
ilta istuu orkesteri puhaltamassa valsseja ja polkkia. Eiliseltä
jäleltä oli arvattavasti vielä ruokapöytä lavan perällä ja sen edessä
olevalta ilmoitustaululta luin suurin kirjaimin: »Polkka». Nykyhetken
tarkoituksesta muistutti siellä ainoastaan viheriä pöytä.
Me pysymme jotenkin rauhallisina kaikki »kansalaiset». Mutta yht'äkkiä
annetaan meille erinomainen syy ensimmäiseen mielenliikutukseen.
Ilmaantuu lavalle mies ja kiinnittää neulalla pöytäliinaan kenraali
Boulangerin kuvan, täysissä sotatamineissa, ristit ja kunniamerkit
rinnassa. Kuva, josta »La Presse» tänään ylpeillen kertoo, että se oli
lehden lahjapalkkio tilaajilleen, jää riippumaan yläpuolelle »Polkkaa».
Me kaikki boulangistit humahdamme seisoallemme, paljastamme päämme,
huudamme äärettömässä riemastuksessa: »Eläköön Boulanger!... Kuolkoon
Joffrin!» ja puhaltaumme laulamaan hänen lauluaan: »En revenant de la
revue!»
Ensimmäisen innostukseni iloa häiritsee kuitenkin pieni hetkellinen
pelästys. Siellä on tuolla takana niitä, jotka vastaavat vihellyksillä.
Täällä on siis Joffrininkin ystäviä! Kuka ties ne ovat enemmistössä? Ja
minä, joka jo olin »merkinnyt» kantani. Mutta onneksi ne vaikenivat,
meillä boulangisteilla on ehdoton enemmistö, »valtaava enemmistö»,
käyttääkseni Jonas Castrénin huulilta usein kuulemaamme sanaa.
Samassa astuivat lavalle ne, joita olimme odottaneet: kokouksen
toimeenpanijat. Yksi boulangistisen puolueen pääjohtajia, edusmies
Laguerre saa aikaan sanoin selittämättömän metelin. Sitten huudamme me
sen minkä keuhkomme kestävät: Vive Laisant! Vive Susini! Vive Gabriel!
Vive Vergoin! Vive Youssot! Ne ovat nuo meidän miehiämme, meidän
johtajiamme ja kalliin asiamme ajajia, ne ovat niitä kansan todellisia
ystäviä, oikeita tasavaltalaisia, kunnon kansalaisia. Hienoilta
herroilta ne näyttävät, älykkäiltä ja eleganteilta. Suurin osa heistä
on edusmiehiä, joiden vaaleja edustajakamari ei ole hyväksynyt. Mutta
juuri sentähden he ovat meistä tuhat kertaa rakkaammat. Sillä me olemme
tulleet tänne protesteeraamaan, protesteeraamaan. En oikein tiedä, mitä
vastaan ja millä perusteella protesteeraamme. Mutta nuo tuolla
ylhäällä, ne sen kyllä tietävät ja sanovat kai myös, minkä tietävät.
He ryhmittyvät kahden puolen pöytää. Joku pieni pienokainen mustaparta
nousee sanomaan jotakin. Asetettuaan kädellään myrskyn täällä alhaalla,
ehdottaa hän kokouksen kunniapresidentiksi Boulangerin ja kahdeksi
varakunniapresidentiksi Rochefortin ja Dillonin, jotka ovat paenneet
Ranskasta samoin kuin Boulangerkin.
--Eläköön Boulanger! Eläköön Rochefort! Eläköön Dillon!--Alas Joffrin!
Alas Constans! Alas varkaat!
Pieni mustaparta kiittää meitä kaikkia siitä, että olemme näin
lukuisasti tänne saapuneet panemaan vastalausettamme sitä eduskuntaa
vastaan, joka on häväissyt kansan yleistä äänestysoikeutta, hän lukee
kirjeitä eräiltä ystäviltä, joita »influensa» on estänyt saapuville
tulemasta, antaa puheenvuoron eräälle pitkälle herralle siellä ylhäällä
lavalla, ja niin on varsinainen kokous alkanut.
He ovat verrattoman taitavia puhujia kaikki. Meidän suurimmat suupaltit
siellä kotona ovat oppipoikia näiden rinnalla. Eivät he etsi sanojaan,
hylkää tai ota uusia. Se käy kuin ulkoa opittujen nuottien mukaan.
Liikkeet, asennot, mimiikki tekevät sen, että koko mies kiireestä
kantapäähän näyttää puhuvan. Hänen koko ruumiinsa sulaa hänen
sanoihinsa. Jokainen kure vaatteissakin, joka syntyy ja siliää hänen
liikkuessaan, lisää eloa ja antaa vauhtia hänen lausumilleen
ajatuksille.
Mutta on se heidän kielensäkin luotu kuin tätä tarkoitusta varten. Se
laulaa ja lirisee kuin puro, joka juoksee kivikkoa pitkin, se räiskyy
ja ritisee kuin kulo katajikossa, ja yht'äkkiä kurahtaa se siitä
paukkuen ja humisten kuivaan korpikuuseen. Se on todellista
ilotulitusta, ja siitä muistuttavat yleisön aplooditkin, jotka
säännöllisesti pamahtavat parhaimmissa paikoissa.
En ymmärrä kieltä niin tarkoin, että voisin antaa kuvan joka
vivahduksesta. Ainoastaan äkäisimmät kipinät, kirkkaimmat tulikaaret
jäävät mieleeni.
Marcel Habert, eräs vastavalittu edusmies, vertaa boulangismia »suuren
meren nousuveteen». Se saa voimaa niistä loukkauksista, joita yleinen
äänestysoikeus on saanut kärsiä. Edustajakamari on hylännyt sen, jonka
kansa hyväksyi. Joffrin, Boulangerin vastaehdokas täällä Montmartren
vaalipiirissä ei ole kansan valitsema, hän on hallituksen valitsema.
Nykyinen eduskunta ei tunnusta enää »ei lakia ei oikeutta, ei kykyä
eikä kuntoa». »He ovat saaneet Joffrininsa, suojelkoot nyt häntä! Me
muut, meillä on Boulangerimme ja me suojelemme häntä!»
Maurice Vergoin on ihan äskettäin tuomittu kahdeksan kuukauden
vankeuteen siitä, että hän on liiaksi sättinyt Quesnay de Baurefaire'a
joka oli asianajajana Boulangerin, Dillonin ja Rochefortin jutussa.
Hänen puheensa on katkera, ivallinen ja pureva. Melkein joka lause
herättää päättyessään naurua ja ihastusta.
Puheenjohtaja mainitsee jonkun nimen, mutta kansa huutaa Laguerrea ja
tahtoo kuulla häntä. Luulen, että huutajille oli siitä edeltäkäsin
annettu viittaus.
Laguerre on solakka, pitkä gentlemanni. Hänen puheensa
edustajakamarissa Joffrinin vaalin hyväksymistä vastaan kuului olleen
mestariteos logiikkaa ja lakitietoja. Aine on sama nytkin.
»On kuultu edusmiesten valtakirjoja hylättävän ennenkin. Mutta sitä ei
ole ennen kuultu, että eduskunta olisi itse valinnut edusmiehensä. Se
on nyt kuitenkin tapahtunut. Mutta minä olen iloinen siitä. Minä
onnittelen isänmaata ja puoluettamme näiden laittomuuksien, näiden
rikosten johdosta, jotka ovat loukanneet ja loanneet yleistä
äänioikeutta.»
»Minä tahtoisin tehdä sananlaskuksi totuuden: älä loukkaa yleistä
äänioikeutta!»
»Sillä se, joka tässä maassa on loukannut yleistä äänioikeutta, se on
samassa ollut hukassa».
»Ne verivirrat, mitkä Pariisissa ovat vuotaneet loukatun äänioikeuden
kostoksi, todistavat tosiksi sanani.»
»Niin pian kuin jokin hallitus on sitä loukannut, on se ollut hukassa.»
»Vuosina 1830 ja 1848 se jo tapahtui. Ja viimeksi vuonna 1871.»
»Keisarikunta pysyi pystyssä ainoastaan niin kauan kuin se kunnioitti
yleistä äänioikeutta. Mutta niin pian kuin se sitä häpäisi, se oli
hukassa.»
»Nykyinen opportunistinen tasavalta peri keisarikunnan. Se on nyt
vuorostaan häväissyt yleistä äänestysoikeutta. Ja sen on käyvä samalla
lailla: sekin on oleva hukassa!»
Puhetta seurasi pitkä, innokas mielenosoitus. Huudettiin, polettiin
jalkoja ja heilutettiin hattuja. Muuan työmies vierelläni huutaa niin,
että kasvot punottavat ja niskasuonet pullistuvat. Toinen on sivaltanut
hatun päästään, puristanut sen yhdeksi mytyksi käteensä, jota survoo
ylös ja alas ja eteenpäin, niinkuin tekisi säännöllisiä
voimisteluliikkeitä. Sähkökin näyttää ymmärtävän asemansa. Se tulee
levottomaksi, aikoo sammua, syttyy taas ja tirskuu ja rätäjää.
Vaivoin saavat seuraavat puhujat sananvuoroa. Laisant esittää
Boulangerin merkityksen: On hänen ansionsa, että Ranska on kadottanut
tunteen uhkaavasta perikadosta. Juuri hän on saanut Ranskan taas
ymmärtämään oman arvonsa. Maa ei tahtonut sotaa, mutta maa ajatteli:
Saksa tahtoo käydä kimppuumme; mutta silloin se on löytävä meitä
johtamassa Boulangerin, joka on meidät yhdistänyt ja saanut meissä
viriämään koston tulen. Ja tämä mies, tämä ihmeteltävän suuri isänmaan
ystävä, hän on joutunut entisten ylistäjäinsä ja imartelijainsa
kateuden ja koston uhriksi! Mutta eläköön hän! Ja hän on vielä elävä!
Susini, joka oli ministeri Constansin kilpailija Marseillessa, on
tulinen etelämaalainen ja purkaa kuohuvan sappensa voittajaansa
vastaan. »Meitä on peloitettu Boulangerin yksinvaltiudella, mutta
meillä on parhaallaan Constansin yksinvaltius!»
Lopuksi astuu esiin kokouksen puheenjohtaja, tuo ennen mainittu pieni
mustaparta. On kuin sata saakelia telmäisi ja tappelisi hänen
sisässään.
Youssot on hänen nimensä, eduskunta on hylännyt hänenkin vaalinsa
joidenkuiden laittomuuksien perusteella ja hän lopettaa puheensa näin:
»Oli ennen olemassa lippu, lippu, johon oli kirjoitettu valtiollisten
ja yhteiskunnallisten olojen uudistus. Sitä kuljetti ennen muinoin
edessään radikaalinen puolue. Nyt se on antanut sen pudota maahan ja
nyt se lippu ei ole muuta kuin rääsy, jolla peitetään edusmiesten
persoonalliset pyyteet.»
»Kansalaiset! Meidän on pelastettava tuo lippu ja sitä puolustettava.
Kohta ovat käsillä kunnalliset vaalit. Kantakaamme silloin tämä lippu
heilumaan Kaupungintalon katolle! Ja kun aika on täytetty ja kun
häpeällisten tekojen mitta on kukkurallaan, silloin ponnistakaamme
voimamme kaikki me patriootit ja boulangistit, ja kansanvallan
kohotetuilla käsivarsilla viekäämme se yhä eteenpäin ja nostakaamme se
heilumaan sinne, missä sen oikea paikka on, edustajahuoneen katon
harjalle!»
Ja ennenkuin höyry on ehtinyt haihtua, esittää hän samassa henkäyksessä
kokouksen hyväksyttäväksi näin kuuluvan lausunnon:
»Seinen departementin vaalimiehet, kokoontuneina Moulin de la
Gallette'n saliin lauantaina 21 p:nä joulukuuta 1889, luvultaan 500;
[Antiboulangistiset lehdet saavat tämän summan nousemaan 700:aan.]
Lausuvat vihansa kelvotonta parlamenttia vastaan, joka uskaltaa tehdä
astinlaudakseen yleisen äänioikeuden ja julistaa valituksi miehen, joka
ei ole valittu;
Lausuvat onnittelunsa niille muutamille edusmiehille, jotka ovat
jääneet uskollisiksi asialleen ja jotka ovat äänestäneet kenraali
Boulangerin, oikean kansanvalitun hyväksi;
Lähettävät hänelle tervehdyksensä, kiitoksensa ja kunnianosoituksensa;
Lausuvat vastalauseensa Maurice Vergoin'in tuomiota vastaan, joka olisi
saattanut keisarikunnankin punastumaan;
Päättävät julistaa kaikkia luvallisia aseita käyttävän sodan sitä
häpeällistä yksinvaltiutta vastaan, jonka valtikan alle nykyinen
hallitus on saattanut meidän rakkaan Ranskanmaamme;
Vetoovat kaikkiin Ranskan tasavallan ystäviin ja patriootteihin
kehoittaen heitä valmistamaan kansanvallan lopullista ja pikaista
voittoa;
Eläköön kansanvaltainen, sosialistinen tasavalta! Eläköön yleinen
äänioikeus!
Eläköön kenraali Boulanger, Clignancourt'in vaalipiirin ainoa oikea
edusmies!»
Siinä se, ja mitäs muuta neuvoksi kuin taas huutaa se hyväksi ja
kiittää kauniiksi! Eläköön, kasvakoon ja karttukoon kernaasti meidänkin
puolestamme!
Mutta tappelua ei tullutkaan. Olimme kaikki liiaksi yksimieliset.
Hihkuttiin ja hurrattiin vain, purkautuessamme ulos huoneesta pimeälle
kadulle. Mutta vartiojoukko oli äskeisestä kulmastaan siirtynyt oven
eteen ja muodosti käytävän kahden puolen. Aioin seisahtua katsomaan,
vieläkö piti mitään tuleman. Mutta totinen poliisimies ei sitä
sallinut. »Poistukaa!» sanoi hän käskevästi. Ja siihen loppui minun
puolestani tämä valtiollinen mielenosoitus. En tiedä, lienevätkö
hengenheimolaiseni sitä vielä jääneet jatkamaan.
--Se on nyt oikeastaan verratonta ilveilyä tuo kaikki, nauroi toverini.
Noista »kansalaisista» tuolla ylhäällä puhujalavalla, luuletko, että
heistä yksikään teki tuota tosissaan! Oo, minä olen ollut puhujalavalla
minäkin!
Mutta me olimme molemmat yksimieliset siitä, että heidän
näyttelijätaitonsa oli erinomainen.