Larsson, Ingrid.
LARSSON (Ommellen myyntipöydän ääressä). Kummallista on tämä sentään
minusta. Olen aina luullut, että sinä pidät Rudolf'ista, ja nyt... No,
no, sinulla on vapaa tahtosi, olen aina sanonut. Mutta sanos minulle,
kuka se oikeastaan on, jolle olet antanut etusijan, jos hän joskus
sattuisi tulemaan tänne.
INGRID (Ommellen toisen pöydän ääressä). En ole antanut sitä
kenellekään, rakas isäni!
LARSSON: Lörpötystä! Täytät kohta kaksikymmentä vuotta ja olet sen
lisäksi reipas ja iloinen tyttö... Tahdot kai uskotella minulle, ettei
rakkauden tauti sinuun ollenkaan pysty?... Ei, tyttöseni, se ei ole
totta!... Sinä olet varmaan ihastunut johonkin nuoreen sotilaaseen,
joita nyt on niin kosolta hyvässä kaupungissamme. Eikö niin... Sinä et
virka mitään... Niin, niin, vaitiolo puhuu jo jotakin...
INGRID: Muuta en voi teille vastata, kuin että sydämmeni on vapaa.
Ihailen kyllä sekä Kustaa kuningasta itseään, että hänen sotilaitaan,
mutta etusijaa en ole antanut heistä kenellekään.
LARSSON: No mutta Herran nimessä, miksi sitten et voi vähääkään pitää
Rudolf'ista? Hän rakastaa sinua kumminkin sydämmestään. Ja kun hän
sitäpaitsi on kunnon poika, niin en voi ymmärtää miksikä... Ei, se on
totta, ei mitään pakkoa naima-asioissa.
INGRID: Puhukaamme ennemmin jostain muusta! Luulen että Rudolf
ajattelee ainakin kaksi kertaa päänsä ympäri, ennenkuin menee
sotaväkeen.
LARSSON: Niin, niin, ei kukaan tiedä, mihin jäniksen jäljet vievät.
Rudolf'in tapaista ei ole paljon ajatella asioita... Mutta tapahtukoon
tahtosi, lapseni! Tunteesi tulevat kyllä aikanaan itsestään ilmi, sillä
rakkaus on siinä kohden yskän tapaista, sitä ei voida salata.
INGRID: No, nyt ovat hansikkaat valmiit, jotka upseeri eilen tilasi.
LARSSON (Panee pois työnsä). Sinulta alkaa työ joutua nopeammin kuin
minulta itseltäni... Niin, nuoret edistyvät, vanhemmat tulevat
kykenemättömiksi!... (Nousee). Näytähän!... Hyvää työtä! Aivan kuin
itse olisin ne ommellut. Kyllä näillä vaan sopii mennä vaikka
minkälaisiin paaliin. Emme me käsityöläiset ole niinkään hyödyttömiä,
kuin luullaan, sillä jos esimerkiksi kaikki ihmiset menisivät
sotilaiksi, niin miten sitten elettäisiin, kuka työt tekisi. Niin,
niin, sotakunnia on vaihtelevainen, mutta työn kunnia säteilee yhtä
kirkkaasti kaikkina aikoina.