josta en voi häntä kumminkaan pois auttaa.
ÄITI.
Ei lapseni, päinvastoin pyydän anteeksi, jos en ole sinua ennen
tuntenut, sillä ihminen katsoo, mikä silmään pistää.
Mutta nyt tunnen sinut, enkä voi parempaa morsianta pojalleni toivoa.
Ole sinä hänelle lohduttajana taisteluissa, sillä hän on joutunut
myrskyiselle merelle ja sitä tarvitaan vapahtajamme asettamaan. Minun,
lähtöni on lähellä, mutta nyt lähden mielelläni, olisin vaan suonut
näkeväni Antin kerran saarnastuolissa, -- muuta en enää kaipaisi.
ANTTI.
Vaan uskallanko minä enää papiksi ruveta?
ÄITI.
Uskallat, uskallat, silloin sinä olet paraimmassa turvassa ja jumala on
kääntävä sinun epäilyksesi ja kokemuksesi hyväksi. Hän kasvattaa sinusta
paimenen, joka voi ohjata Herran seurakuntaa kaikkien koetusten läpi.
ELLI.
Elä epäile sitä enää, se on sinun kutsumuksesi kumminkin .. täytä
kuolinvuoteellaan makaavan äitisi tahto.
ANTTI.
No sen teen, tulkoon sitten mitä tahansa. _(Ojentaa kätensä äitille.)_
Tuossa äiti käteni: pojastasi tulee pappi, se on sinun tahtosi ja se
tapahtukoon.
ÄITI.
_(Tarttuen Antin käteen.)_ Amen, kiitetty olkoon se, joka kaikki hyvin
tekee! En voi sinua, Jumala, kylläksi kiittää tästä rauhasta, jonka
minulle olet suonut.
Minun lähtöni on lähellä, armahda minuakin.
_(Silmät painuvat kiini.)_
ELLI.
Hän ummistaa silmänsä.. Kädet kylmenevät. _(Itkee.)_ Kuoleeko hän?
ÄITI.
_(Aukaisee silmänsä.)_ Kuulitteko mitään?
ANTTI.
Ei.
ÄITI.
Minä kuulin niin kaunista soitantoa.
_(ANTTI painuu polvilleen vuoteen viereen ja itkee.)_
ÄITI.
Miksi itket, Antti?
ANTTI.
Kun meidän täytyy kohta erota.
ÄITI.
Elämän lankani on lopussa. Täytyy valmistautua kuolemaa vastaan
ottamaan. Vaan voisitko Antti hankkia minulle pappia, että saisin vielä
kerran syödä Herran armopöydältä.
ANTTI.
_(Nousee ylös.)_ Heti paikalla.
ÄITI.
Lähetä joku palvelija noutamaan.
ANTTI.
Minä menen heitä herättämään.
ÄITI.
Mutta tule itse pian pois.
_(ANTTI menee kiireesti ulos.)_
ELLI.
Jos sinä, äiti, et jättäisi meitä, olisi meillä hyvä olla. Me jäädään
orvoiksi.
ÄITI.
Täytyy totella, kun minua kutsutaan pois.
ELLI.
_(Heltyy itkemään.)_ Pääsethän parempiin asunnoihin siellä, jossa ei
vaivoja ole, toisten pyhien naisten joukkoon. Siellä ihminen vasta
täydellisyytensä löytää,
ÄITI.
Elä lapseni niin, että sinäkin siellä asunnon löytäisit.
_(ANTTI ja palvelijoita kokoontuu huoneesen, he pyyhkivät kyyneleitä
silmistään.)_
ÄITI.
Elkää itkekö, minulla on hyvä olla. -- Hetki lähenee.. Kohta olen
tuolla.. Mikä tuo kirkkaus?.. _(Koettelee nousta ylös.)_
_(ANTTI ja ELLI auttavat häntä.)_
ÄITI.
_(Istuillaan Ellin tukemana.)_ Kas, tuolla on pikku Eevani!
_(Tavoittelee käsillänsä ilmaan.)_ Hän on niin puhdas ja kirkas kruunu
päässä, hänellä on enkelin siivet.. Ja tuo hyvä paimen heidän
joukossaan.. Eevani, Eevani! Hän hymyilee minulle.. _(Painuu
vuoteelle.)_
ANTTI.
Äiti hourailee.
ELLI.
Hän näkee paremman maailman.
ÄITI.
_(Näyttää taas tointuvan.)_ Mutta eikö se pappi joudu?... Oh!... Olenko
kauan nukkunut?
ELLI.
Et ole.
ÄITI.
Nyt tuli pappi.
_(KAIKKI kuuntelevat.)_
ANTTI.
Ei kuulu mitään, tuuli vaan puhaltelee.
ÄITI.
Mutta sinähän, Antti, olet pappi. Sinähän voit auttaa minua.
ANTTI.
En ole vielä pappi.
ÄITI.
_(Valittavasti.)_ Voi, miks'et? Kuka minua nyt auttaa, jos pappi ei
joudu. Anna sinä minun vielä saada osa Kristuksen ruumiista ja verestä.
ANTTI.
En ole pappi, minulla ei ole siihen oikeutta. Luota jumalaan, hän voi
sinut pelastaa muutoinkin.
ÄITI.
Mutta se olisi antanut minulle voimaa voittaa kuoleman ja perkeleen.
_(Hänen silmänsä alkavat taas harhailla.)_ Mikä tuo musta on? _(Osottaa
puoleksi raollaan olevaa ovea, josta musta porstua näkyy; kiljasee
kovasti.)_ Se tulee tuo musta. _(Tarttuu Ellin kaulaan.)_ Suojelkaa
minua, se aikoo viedä, voi, voi, voi!
ANTTI.
Ei siellä ole mitään.
ÄITI.
_(Huiskuttaa käsiään.)_ On, on, on, on! Se tulee, voi, voi, voi, voi!
_(ERÄS PALVELIJA vetää oven kiini.)_
ÄITI.
Se meni. Olen voittanut. _(Painuu vuoteelleen.)_
ELLI.
_(Itkien.)_ Hän kuolee. _(Painuu hänen ylitsensä.)_ Henki kulkee vielä..
Nyt se loppui.
_(KAIKKI itkevät.)_
ELLI.
Katsokaa, hänellä on hymy huulillaan. Vieläkö voit, Antti, epäillä sitä
uskoa, jossa nytkin äitisi noin vakuutuksessa kuoli?
ANTTI.
Äiti, äiti!.. Mitä on kuolema? Sinä sen nyt tiedät. Eikö sitä voi tietää
ennenkuin tuolloin vasta, kun kaikki on lopussa? Jokaisen täytyy kokea,
ennenkuin tietää mitä kuolema on. _(Tarttuu äitinsä käteen.)_
Oletko petetty, vai pettänyt?
Kolmas Näytös.
_(Huone Antin kotona. Lämmin kesäaamu. Ikkunat ja ovet auki, peräovesta
näkyy portaat ja kirkas päiväpaisteinen maisema.)_
_(ELLI istuu ikkunan luona somassa, mutta yksinkertaisessa kesäpuvussa
ja ompelee, hyräillen jotakin virren nuottia.)_
PALVELIJA.
_(Tulee peräovesta.)_ Hyvää huomenta rouva.
ELLI.
_(Panee ompeluksensa pois.)_ Kas, Kallehan on jo kotona, vai niin ..
sepä oli erittäin hyvä, entiset jauhot ovatkin jo kaikki.. No mitäs
muuta kaupunkiin kuuluu?
KALLE.
Eipähän sinne juuri niin erityisiä.. Köyhyys näkyi olevan siellä
niinkuin täälläkin. _(Kaivaa kukkaron taskustaan.)_ Kaksi kulia minä
ostin, niinkuin puhe oli .. tässä on tähteet. _(Antaa hopearahoja
Ellille.)_
ELLI.
_(Panee ne pöydälle ja seuraa Kallea ovelle.)_ Liisa!.. Liisa!
ÄÄNI ULKONA.
Kyllä rouva.
ELLI.
Panepas, Liisa, kahvipannu tulelle pastoria varten, sillä hänen pitäisi
kohta tulla, ja mene sitte Kallen kanssa ja tyhjentäkää ne kulit siihen
ruoka-aitan keskimäiseen hinkaloon.
ÄÄNI ULKONA.
Kyllä rouva.
_(NISKALAN EMÄNTÄ vanhan kansan pukuun puettuna nousee rappusia ylös.)_
ELLI.
_(Menee häntä vastaan.)_ Hyvää päivää, hyvää päivää emäntä!
EMÄNTÄ.
_(Vetää huivia korvansa taakse.)_ Sanoiko rouva jotakin?
ELLI.
Minä sanoin että hyvää päivää.
EMÄNTÄ.
Jumal'antakoon, jumal'antakoon, rakas rouva.. Minun kuuloni tahtoo yhä
vaan huonota. Pistäysin tässä sivu kulkeissani rouvaakin katsomaan ja
tervehtimään, sitä ei useinkaan suuresta talosta tahdo emäntä irtautua,
kun on niitä töitä ja..
ELLI.
Niinhän se on.
EMÄNTÄ.
Niin mitenkä?
ELLI.
Niin että niinhän se taitaa olla.
EMÄNTÄ.
Niinhän se on, niinhän se on.
ELLI.
Vaikka muuten minusta olisi hauskaa, jos emäntä useamminkin kävisi
täällä, sillä minäkin tahdon olla niin yksin.
_(Istuutuvat huoneesen tultua; Elli ottaa ompeluksensa.)_
EMÄNTÄ.
Ohhoh! kylläpä nyt on kuuma.
ELLI.
On vähä liika kuumakin, vaan hyvää se viljavainioille tekee tuo.
EMÄNTÄ.
Tekee kai, tekee kai, kyllähän tällä ilmalla kelpaa viljan kasvaa. Mutta
pitkään se tänä vuonna veti. Ei miesmuistiin ole kesä näin myöhään
tullut. Kun tuolla sydänmaan järvissä vielä kesäkuun puolivälissäkin
kuuluivat jäitä ajaneen.
ELLI.
Niinhän ne kertovat.
EMÄNTÄ.
_(Vetää huivia korvansa taakse.)_ Niin mitä se rouva sanoi?
ELLI.
Että niinhän ne kertoivat.
EMANTA.
Niinhän ne kertoivat.. Vaan sittenhän tuo kun kesä rupesi tulemaan, niin
Herra antoi sen tulla kerrassaan. Aivanhan muutamissa päivissä tuli
täysi kesä. Ohrapellot ovat siellä meidänkin kylällä niin koreita, jotta
ainai..
ELLI.
Jumala näyttää ihmisille että hänen kädessään on kaikki.
EMÄNTÄ.
Mikä on kaikki?
ELLI.
_(Kovemmasti.)_ Jumalan kädessä näet kaikki.
EMÄNTÄ.
Niin, niin, jumalan kädessähän kaikki on.. Hänen kaikkiviisautensa
kurittaa meitä.. Tämä talvi on ollut koetuksen aika, murheen päivä niin
köyhille kuin rikkaille, niin väärille kuin vanhurskaille.. Mutta onhan,
jumalan kiitos, monta herätystä tapahtunut ja ihmiset ovat oppineet
turvautumaan jumalaan.
ELLI.
Senpä tähden jumala ottaa nyt vitsauksensa pois.
EMÄNTÄ.
Toivotaan niin, toivotaan niin.. _(Hetken äänettömyys.)_ Ei pastori
taida olla kotona.
ELLI.
Ei ole. Hän ei tähän puoleen vuoteen ole ollut yhtään kokonaista päivää
kotona.
EMÄNTÄ.
Vai ei yhtään. Sehän on ikävä.
ELLI.
Onhan se vähän.
EMÄNTÄ.
Mutta täytyyhän sitä kärsiä, kun jumala on hänessä kerran valinnut
voimallisen aseen ja lohduttajan tänä hädän ja murheen aikana. Hänen
kauttansa on muutos jo monessa tapahtunut, monen mielen on hän
kuolinvuoteella vapahtajan puoleen kääntänyt..
Hänessä on Ukko-Paavon henkeä, ja paljon hän on hengellistä elämää
tälläkin seudulla virkistänyt, se oli jo hyvin laimentunut ja moni
vanhoistakin heränneistä oli kääntynyt maailman mukaan ahneudessa ja
oman voiton pyynnissä.
ELLI.
Niistäpä hän on saanutkin itsellensä vihamiehiä.
EMÄNTÄ.
Saahan niitä vihamiehiäkin, mutta totuus ei niitäkään pelkää. Hän on
saanut voiton jumalassa.
ELLI.
Taistelujen kautta on hän saanut voiton, jommoista ei moni näe, mutta
paljon hän on taistellutkin.
EMANTA.
Sen arvaa, siitähän hänen käytöksensäkin on niin nöyräksi käynyt, että
kyllä se on nöyrä.
ELLI.
Äitinsä kuolema häneen suurimman vaikutuksen teki, vaikka epäilyksensä
vielä oli suuri, mutta sen jo silloin näki että suuri henki hänessä
asui. Hän ei lakannut etsimästä totuutta.
EMÄNTÄ.
Min mitä etsimästä?
ELLI.
_(Kovemmin.)_ Totuutta.
EMÄNTÄ.
Niin, totuutta .. aivan niin, aivan niin .. ja löysi?
ELLI.
Ja löysi. Täytyy kummastella sitä intoa, jolla hän nyt toimii. Eikös hän
ole oikea kristitty?
EMÄNTÄ.
No kyllä kai hän on oikea ristitty. Ympäri pitäjään kuuluvat kertovan
kuinka tässä talossa kaikkia autetaan ja kohdellaan ristillisellä
rakkaudella.. Kyllä kai tämä talo on oikea kointähti meidänkin
pitäjäässä.
_(ERÄS MIES tulee peräovesta, sairaan näkösenä, leukaa peittää musta
parta, viikset ylähuulta; häntä seuraa NAINEN kantaen pientä lasta
sylissään vaatteen tukemana, joka olan ja toisen kainalon taite kiertää
selän taakse; hän näyttää vielä nuorelta.)_
MIES.
Päivää rouva!
Pyytäisin saada talossa hiukan levähtää; väsynyt ja sairas kun on, ei
jaksa pitkiä taipalia tehdä.
ELLI.
Saahan sitä. _(Nousee ja menee katsomaan lasta; naiselle.)_ Istu tuohon
tuolille.
EMÄNTÄ.
_(Joka on myös noussut.)_ Korea lapsi.
ELLI.
_(Katsellen lasta.)_ Pieni raukka, oletpa syntynyt keskellä kurjuutta..
Voi kuin hänellä on mustat ja vilkkaat silmät.
EMÄNTÄ.
Korea lapsi.. Mistä päin ne vieraat kulkevat?
MIES.
Tuolta Nerkoon kanavan kaivokselta sitä on tultu.
ELLI.
Ei suinkaan sieltä vielä ole työ loppunut.
MIES.
Ei työ, vaan voimat. Keuhkotaudin sain siellä kanavan pohjaa
perkatessani kylmässä vedessä ja savessa; kun ei ole noista
jalkineistakaan, niin eipä sitä terveys tahdo kestää.
EMÄNTÄ.
Niin ainai, eihän sitä kestä semmoista.
MIES.
Onhan tuosta kuitenkin se hyöty, ettei nälkään tarvitse kuolla.
ELLI.
Antti ainakin sanoo että se koko kanavatyö on Herran vitsaus, maailman
lasten kokeita sotiakseen jumalan rangaistuksia vastaan.
EMÄNTÄ.
No kyllä se on ainai niin, niitä syntisparan puuhia.
_(MIES nauraa ivallisesti.)_
ELLI.
Te nauratte sille.
EMÄNTÄ.
_(Loukattuna.)_ Niin .. naura vaan, mutta kyllä sinä ja kaikki tohtyörit
ja sen laittajat saatte nähdä vielä viimeisellä tuomiolla mitä se tahtoo
sanoa, että jumalan, vihan vetää päälleen.
MIES.
Postillassako se seisoo?
EMÄNTÄ.
Pilkkaa sinä vaan postilloita ja muita pyhiä kirjoja, mutta saat nähdä
että siinä ei ole hiuskarvaakaan valetta siinä, mitä minä sanon.
ELLI.
_(Joka on tarkastanut Annia.)_ Mutta mitenkä minusta tuntuu siltä kuin
minä olisin teitä kumpaistakin jo ennen nähnyt.
NAINEN.
Ettäkö ei rouva enää tunne meitä?
ELLI.
Kyllä minä en jaksa muistaa.
NAINEN.
Olinhan minä piikanakin rouvan kotona yhteen aikaan.
ELLI.
Ai.. Anni Mähönen, kyllä .. kyllä minä nyt! Sehän oli siihen aikaan, kun
Antti ja minä olimme kihloissa.
ANNI.
Niin, siihen aikaanhan se taisi olla.
ELLI.
_(Katsoo säälivästi Anniin.)_ Voi Anni kulta, kun tähän aikaan olet
äidiksi joutunut.. No mutta kuka se tuo miehesi on?
ANNI.
_(Hiukan nauraen.)_ Sanokoon itse.
MIES.
Eikö rouva enää tunne tuota hurjaa Mustalais-Simoa.
ELLI.
Ai, Simoko se on! En tok' olisi tuntenut.. Kun on niin muuttunut!
SIMO.
Näkyyhän se ihminen taudin käsissä muuttuvan.
EMÄNTÄ.
Etkö huomaa että se on jumalan rangaistus.
SIMO.
Mikä?
EMÄNTÄ.
Tuo sinun tautisi.
SIMO.
Olipa tuo vaikka kahden jumalan, mutta sen vaan tiedän että tauti näkyy
ihmistä muuttavan.. Saakeli soikoon! kun tämä harmittaa, eihän elämä
tunnu elämällekään, kun on näin raihnainen. No jonkinlaiseen seutuun
sitä on pitänyt joutuakin, kun kesätkin täällä talveksi muuttuvat.. Ei
suinkaan ihminen lumella elä.
ELLI.
Ei mitään pahaa, josta ei olisi jotain hyvää. Tämän kauttahan koettelee
jumala saada ihmistä puoleensa käännetyksi pelastaaksensa häntä siitä
ijankaikkisesta kuolemasta.
SIMO.
En minä niistä ijankaikkisista mitään ymmärrä .. kuollut on kuollut.
ELLI.
Mutta mihinkäs teidän sielu joutuu?
SIMO.
Mihinkä se mustalaisen sielu joutuu!
ELLI.
Te olette yhtä uskomatoin kuin ennenkin?
SIMO.
Mistäpähän sitä uskoa meikäläisille siunautunee.
ELLI.
Asianne on huonosti.. Ja miten lie sinunkin laitasi Anni?.. Onko teitä
edes vihittykään?
SIMO.
Luonto on meidät vihkinyt ja tuo lapsi on kyllin suuri todistus siitä
että olemme yhdessä eläneet, ainakin todistaa se yhtä paljon kuin
kirkonkirjat.
ANNI.
Eihän Simo ole käynyt ripillä; eikähän sitä ole kastettukaan.
ELLI.
_(Hämillään.)_ Eikö kastettukaan!
EMÄNTÄ.
Mitä hän sanoi?
ELLI.
Ettei tuota miestä ole edes kastettukaan.
EMÄNTÄ.
Herra siunaa ja varjele! Vai ei kastettukaan.. No, elä sano muuta. Kyllä
on helvetin perillinen tuo mies.
SIMO.
_(Nauraen.)_ Jokohan on?
EMÄNTÄ.
No sen saat uskoa että on.
SIMO.
Kiitos sitten passista, muuta passiapa minulla ei olekaan.
EMÄNTÄ.
Häh..?
SIMO.
_(Kovemmasti.)_ Ei mitään teille asti.
_(EMÄNTÄ kääntää hänelle selkänsä.)_
ELLI.
_(Simolle.)_ Eihän se kumma ole, jos te olette niin kevytmielinen, kun
ette ole koskaan kuullut jumalan sanasta puhuttavan.. Minä niin
mielelläni teitä auttaisin sen tuntemiseen.
SIMO.
Sen minä kyllä luulen, mutta me olemme tyytyväiset, kunhan saamme
ruokaa.
ELLI.
Tietysti ruokaakin .. minä olin tässä aivan unhoittaa sen .. vaan eihän
ihminen elä ainoastaan leivästä.. Teiltä puuttuu vielä paljon, vaan jos
Herra valaiseisi, niin voisihan teissä kumpaisessakin vielä muutos
tapahtua .. jumalan tiet ovat tutkimattomat.. Lähtään nyt kyökkiin niin
siellä saatte syödä.
SIMO.
Kiitoksia paljon.
ANNI.
Te olette yhtä armelias kuin ennenkin. _(Menevät ulos peräovesta.)_
EMÄNTÄ.
Pitää tästä minunkin lähteä ja jos sopii, niin käykää nyt meilläkin,
pyhä-iltana on meillä seurat, niin että jos silloin..
ELLI.
Kiitoksia vaan..
EMÄNTÄ.
No hyvästi nyt sitte ja voikaa hyvin.
ELLI.
Jumalan haltuun.
_(EMÄNTÄ menee peräovesta, ELLI sivu-ovesta.)_
_(Vähän ajan perästä tulee ANTTI sisään peräovesta kantaen
päälystakkiaan ja matkalaukkuaan; panee ne pois ja heittää takinkin
päältään.)_
ANTTI.
_(Pyyhkien hikeä, otsaltaan.)_ Uh huh! _(Menee pöydän luo ja juo pari
lasillista vettä, menee sivu-ovelle ja huutaa.)_ Elli! Oletko siellä?
ELLI.
_(Tulee riemuiten sisään.)_ Antti!.. Sinä olet jo kotona ja kun minä en
ollenkaan huomannut.
ANTTI.
_(Ottaa häntä kiini kädestä ja vyötäisestä; suutelee.)_ Olenhan
vihdoinkin taas kotona.
ELLI.
_(Muuttaa itsensä.)_ Mene nyt tuonne keinutuoliin istumaan, niin minä
tuon kahvia. _(Kiiruhtaa pois sivu-ovesta.)_
_(ANTTI istuutuu keinutuoliin ja väsyneen näköisenä painuu pää kättä
vastaan.)_
ELLI.
_(Tulee sisään kantaen tarjottimella kahvikannua, pari kuppia ja muut
tarpeet; panee ne pöydälle ja kaataa kahvia molempiin kuppiin;
kaataessaan.)_
Sinä et usko, kuinka minulla taas on ollut ikävä, kun olit poissa niin
kauan aikaa.
ANTTI.
_(Katsoo häneen säälivästi.)_ Minä en ainakaan ole joutanut ikävöimään..
Sillä hyvästikin toistakymmentä oli niitä sairaita, joiden luona
tälläkin matkallani olen käynyt. _(Ottaa kahvia.)_
ELLI.
_(On istuutunut toiselle puolen pöytää vastapäätä Anttia.)_ Mutta saat
nähdä, että sinä et kestä tätä.. Sinä tulet vielä sairaaksi.
ANTTI.
Miksi epäilet.. Eikö taudit ole jumalan kädessä; hän panee ja ottaa
niitä mielensä mukaan.
ELLI.
Kyllä .. vaan voisithan sinä olla varovaisempi.
ANTTI.
En. Sen kautta kenties hävittäisin senkin vähäisen vakuutuksen, jonka
paljolla taistelulla olen saavuttanut.. Sen kanssa voin kestää, muutoin
siitä ei tulisi mitään.
Ainoastaan tällaisessa alituisessa työssä voin pysyä pystössä.
Uutterassa velvollisuutensa täyttämisessä kuolettaa ihminen parhaiten
kaikki itsekkäät pyrintönsä ja taipuu korkeimman sääntöjen alle.
ELLI.
Enhän minä käsitä sinua nyt ollenkaan.
ANTTI.
Etkö käsitä, että mikä voi olla suurempi nautinto kuin täyttää
velvollisuutensa.
ELLI.
Kyllä minä sen käsitän hyvinkin, mutta että sinun uskosi perusteet
olisivat niin heikot kuin sinä sanot niiden olevan, sitä minä en saa
päähäni. _(Menee Antin luo ja soudattaa häntä keinutuolissa.)_ Sinä et
saa olla aina noin raskaalla mielellä, sillä tietäväthän kaikki ettei
sen parempaa ihmistä ole kuin sinä.
ANTTI.
Ihminen katsoo, mikä silmään pistää, mutta jumala katsoo sydämeen, ja
senpä tähden ei ihmisten tuomio olekaan jumalan tuomio.. Minun tilani ei
ole niinkään hyvä kuin moni luulee, en ole vielä saanut minkäänlaista
voittoa. Jumalan henki ei ole vielä päässyt minussa vaikuttamaan.
ELLI.
Sinä vaadit itseltäsi liian paljon, eihän muutkaan heränneet ole sen
täydellisempiä.
ANTTI.
Eipä ne tyydytäkään minua. He eivät raski kyllin ankarasti arvostella
itseään. He eivät uskalla ottaa raamattua semmoisena kuin se on, sillä
he pelkäävät lähteä taisteluun Kristuksen sotamiehinä. Ja miestä siinä
kysytäänkin.. Eipä sillä, että se syntyisi minultakaan, mutta koettaa
tahdon.
ELLI.
_(Itkien.)_ Enhän minä ole koskaan kuvaillut uskontoa tuollaiseksi,
viepä se ihmiseltä kaiken ilon ja rauhan. Minä toivoin elämämme
muuttuvan aivan toisellaiseksi.
ANTTI.
Mitä?.. Eikö tämä juuri ole sitä, jota toivoit: hiljaista maaelämää,
jossa kumpainenkin voisi täyttää velvollisuutensa ja tehtävänsä.
ELLI.
Mutta sinähän olet niin paljon poissa,
ANTTI.
Eihän se siihen kuulu. Sehän se juuri on minun velvollisuuteni.
ELLI.
Eihän nuo muut papitkaan kule sairaan luona niin myötäänsä.
ANTTI.
Kun minä olen tämän pitäjään lapsia ja tuttu kaikille, niin tahtovat
sairaat kernaammin minua ja tietysti täytyy minun mennä, kun tulevat
kutsumaan.
ELLI.
Voisithan sinä lähettää ne muiden pappien luo.
ANTTI.
Et käsitä asemaani. Jos minä nyt jo alkaisin vetää itseäni pois
ensimäisistä tehtävistäni ja velvollisuuksistani, niin mitä sitten jäisi
virkaani, se olisi vaan tyhjä nimi. Kuinka luulet minun muutoin voivan
tätä virkaani toimittaa ja pysyä siinä.
ELLI.
Sinä pidät vaan huolta omasta tehtävästäsi.
ANTTI.
No voisinko minä sitten pitää huolta sinunkin tehtävästäsi.
ELLI.
Voisit.. Onhan minun suurin velvollisuuteni seurata sinua niin myötä-
kuin vastoinkäymisissä.. Voisithan ottaa minut matkaasi pitäjäällä
kulkiessasi.
ANTTI.
_(Pysähtyy kiikkumasta ja katsoo kummastellen Elliä.)_ No mutta Elli..
Kuinka voisit sinä siellä liikkua ja mitä ihmettä siellä tekisit?
ELLI.
Voi kun minä saattaisin tehdä paljonkin: minä voisin auttaa samoja
sairaita, joiden luona sinäkin käyt ja sitten --
ANTTI.
Ja mitä sitten?
ELLI.
_(Painaa kasvonsa Antin olkapäätä vasten, liikutettuna.)_ -- Katsoa
ettei sinulle mitään tapahtuisi, sinä olet niin varomatoin.
ANTTI.
_(Hilliten itseänsä.)_ Mutta löytyyhän meillä korkeampi suojelija, joka
kyllä voi, jos tahtoo, varjella minua kaikista onnettomuuksista. Etkö
sitä ole tullut ajatelleeksi?
ELLI.
Kyllähän minä sitäkin olen ajatellut, mutta en sentään saa itseäni
rauhoitetuksi. Sinä et voi aavistaa sitä ääretöintä tuskaa, johonka minä
joudun, kun vaan muistan että sinulle voisi tapahtua joku onnettomuus,
sillä sinä olet minulle kaikki kaikessa.
ANTTI.
Olet liiaksi kiintynyt minuun, sentähden on se hyvä meille molemmille,
jos olemme toisistamme eroitettuina. Varsinkin minulle on se tärkeätä.
Minun täytyy oppia pitämään jumalaa ainoana suojelijana, mutta jos nyt
tietäisin että sinä olet matkassani juuri sitä varten, voisin vähitellen
ruveta luottamaankin ihmisiin ja unhoittaisin siten jumalan
kaitselmuksen. Vaan kun minulla ei ole ketään, johonka turvata, täytyy
pakostakin luottaa jumalaan. Kokemuksen kautta toivon saavani
täydellisen vakuutuksen raamatun opista.
ELLI.
No jos niin on, koetan minäkin kärsiä. _(Menee ikkunan luo ja katsoo
ulos pyyhkien kyyneleitä silmistään.)_
PIIKA.
_(Tulee sivu-ovesta ja pysähtyy kynnykselle.)_ Se mustalaisen vaimo
pyytäisi maitoa lapselleen.
ELLI.
Kyllähän sitä saa antaa, anna hänelle aamumaitoa.
_(PIIKA menee pois.)_
ANTTI.
Mikä mustalainen se on?
ELLI.
_(Joka taas on istuutunut vastapäätä Anttia.)_ Sehän se on se
Mustalais-Simo, muistat kai sinä hänet.
ANTTI.
Ai .. kyllä, kyllä .. vai on hän täällä.
ELLI.
Ja hänen matkassaan on se Anni Mähönen, joka oli meilläkin piikana. Vaan
heitä ei ole vihitty eikä mitään .. kun Simoa ei kuuluta kastetunkaan.
Minä hänelle tässä äsken vähän puhelin, mutta ei se näkynyt vaikuttavan.
Ehken sinä voisit paremmin vaikuttaa.
ANTTI.
Sekin on jumalan tahdossa.
ELLI.
Mutta voisithan koettaa.
ANTTI.
Kyllä, kyllä..
ELLI.
Niin he kenties voisivat vielä mennä kristilliseen avioliittoon..
_(Nousee ja katsoo ulos.)_ Ketä sieltä tuolta tulee?
ANTTI.
_(Joka on myös noussut.)_ Ne on pitäjään miehiä, tänne on kuulutettu
kokous täksi päiväksi.
ELLI.
Eikös siellä ole Karikin?
ANTTI.
Taitaapa olla.
ELLI.
He tulevat tänne. _(Menee pois sivu-ovesta.)_
_(KARI, NISKANEN ja RUOTTI tulevat peräovesta, muut miehet jäävät
ulos.)_
ANTTI.
_(Menee heitä vastaan.)_ Hyvää päivää, terve tulemasta! _(Tervehtii
jokaista.)_ Käykää istumaan.
RUOTTI.
Kiitoksia paljon, kylläpähän tässä ennätetään.
ANTTI.
Teillä taitaa olla nyt pää täynä keinoja, millä nälkä saadaan
poistumaan.
KARI.
Aina hiukan.
RUOTTI.
Aina hiukan, aina hiukan.
NISKANEN.
Enpä häntä ole osannut hyvin punnita, sillä jumalastahan se riippuu.
Saattaahan tuota koettaa.
RUOTTI.
Sa-saattaapa hyvinkin.
KARI.
Missä huoneessa sinä olet aikonut kokousta pitää?
ANTTI.
Minä olen arvellut että sopii kai se tässäkin, ei suinkaan meitä niin
paljon ole.
RITOTTL
E-ei suinkaan.
ANTTI.
Ja taitaa olla paras, jos kutsutaan miehet sisään, niin pääsevät pois,
ei tarvitse tyhjää odottaa.
KARI.
Mitäpä tässä muutakaan.
ANTTI.
_(Menee ovelle ja tervehtii miehiä, jotka nostavat lakkiaan.)_ Jos ehken
tulette tänne huoneesen, niin saamme täällä tuumia.
_(Miehiä kokoontuu huoneesen ja jäävät seisomaan ovensuun puolelle
huonetta, osa portaille.)_
ANTTI.
_(Ottaa paperia ja kynän, menee pöydän taakse istumaan.)_ Tulkaa vaan
kaikki sieltä sisään, kyllä tänne sopii. _(Miehet siirtyvät hiukan
huoneesen päin.)_
ANTTI.
Niinkuin ehken jokainen tietää, on minua kehoitettu kutsumaan teidät
tänne koolle, että yksissä tuumin saisimme miettiä ja päättää, mikä
olisi parhain keino puutteen poistamiseksi tältä paikkakunnalta. Ja kun
nyt olemme tässä koolla, niin pyytäisin jokaista lausumaan mielipiteensä
siitä, mihin keinoihin olisi ryhtyminen puutteen poistamiseksi.
_(Hetken äänettömyys.)_
NISKANEN.
_(Nousee ylös rykien.)_ Tässä taitaa toinen toistaan odottaa alkavaksi
ja jonkinhan se pitää puhe alkaa ja panna käymään, vaan koska tässä ei
muita näy vielä puheen vuoroa vaatimassa, niin sallittanee minunkin
lausua mielipiteeni. Ei sillä että minä mitään erityistä esitystä
tekisin, tahdon vaan huomauttaa että, jos mieli näiden kaikkien
onnistua, täytyy apu tulla ylhäältä, sillä meidän puuhat eivät auta
mitään.
ERÄS MIES.