E-text prepared by Matti Järvinen.
EPÄILIJÄ.
Kuvaus neljässä näytöksessä.
Kirjoittanut
KALLE AHO.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.
Ensimäinen Näytös.
_(Kirkkomäellä. Perällä kirkko ja hautausmaa.) (Esiripun kohotessa
pidetään parhaallaan iltakirkkoa. Ihmisiä liikkuu kirkon ympärillä.
Sakastin ovesta työntää suntio ulos UKKO-MÄKÄRÄTÄ, jolla on huonot
liinavaatteet päällä ja virsut jalassa.)_
MÄKÄRÄ.
_(Kumarrellen sakastin rappusilla.)_ Hyvä herra, armollinen
kirkonpalvelija...
SUNTIO.
Ka, mene, mene! Ei tänne saa tulla.
MÄKÄRÄ.
Enhän minä .. suokaa anteeksi.. Olisin vaan kaikessa nöyryydessäni
tullut herran temppeliin.
SUNTIO.
Sinä et kuitenkaan malta olla yhdessä kohden. Juoksentelet ympäri
kirkkoa ja höpiset jonkin joutavaa.
MÄKÄRÄ.
He, hee.. Höpisenkö minä?.. No ei sitten. Tämä pääkartano ei tahdo taas
pitää kutiaan. _(Hän nauraa kähäyttää.)_
SUNTIO.
Senpätähden saat pysyä poikessa.
MÄKÄRÄ.
_(Vedet silmissä.)_ Ni-ni-niinhän tuota pitänee.. Kas, pääsky lensi..
Mutta mitä pahaa minä sitten olen tehnyt, kun sinä minua ajelet kirkosta
pois?
SUNTIO.
Ethän sinä pysy yhdessä kohdenkaan, ja kun pappi saarnassaan muun muassa
sanoi: kyllä herra hullut hoitaa, niin silloin sinä heti ääneen huusit
että kyllä se hoitaa. Sopiiko tämä nyt kirkossa?
MÄKÄRÄ.
_(On hetken alakuloisen näköinen, mutta sitten iloisesti.)_ Mutta
hoitaakinhan se. Mitäs pahaa siinä on?
SUNTIO.
Eihän kirkossa saa huutaa ja juoksennella. Ymmärräthän sen sinäkin.
MÄKÄRÄ.
Niin .. niinhän se on, eihän sitä saisi, vaan kun ne henget viettelevät,
niin minkäpä sille taitaa.
SUNTIO.
Miten ne henget viettelevät?
MÄKÄRÄ.
Nekö? Nehän pitävät Mäkärää aivan narrillaan. Suhkavat kirkossakin
korvaan: juokse, juokse!.. ja silloin täytyy juosta. Toinen tulee ja
kuiskaa: elä vainenkaan juokse, elä vainenkaan juokse, mutta huuda .. ja
minä huudan. Muutoin ne tekisivät kerrassa kummia, niitä täytyy totella.
Kyllä ne kirkossa kumminkin vähän siivommalla ovat, mutta, vie sun, kun
ne kotona vehkeilevät, niin jos siinä ei ole sen seitsemässäkin
höyräkässä. Se pappa-piru on -- koira vieköön -- kaikista ilkein ..
katsos.. _(Hän levittää kätensä ja sormensa, panee naamansa hyvin julman
näköiseksi, irvistää ja hyppää suntioon päin.)_ Näin se tekee.
_(SUNTIO ärjäsee ja vetäytyy säikähtäen taaksepäin.)_
MÄKÄRÄ.
_(Nauraa viekkaasti ja räpyttää silmiään.)_ Ei tämä mitään Ole sen
suhteen.. Vaan niin se tekee ja ottaa kirveen penkin alta ja huutaa:
Mäkärä, pane pää pölkylle! Ja jos minä silloin en olisi tiukkana ja
sukkelana, niin arvaathan sen, mitä se piru silloin tekisi. Mutta minä
hyppään näin ikään .. taaksepäin, kun se tulee kirveineen ja manaan
häntä jumalan nimessä menemään pois. Sitten se vähitellen vetäytyy
jonkun pimeän nurkan kautta pellolle, mutta kauvanhan peijakkaan mustat
silmät sieltä vielä kiiluvat.
SUNTIO.
Katsos peijakasta. Kyllä kai se minua peloittaisi.
MÄKÄRÄ.
Vaarassa niiden kanssa toki onkin tuolla kulkiessaan. Kun vaan kaivon
kohdalle sattuu, niin silloin tuo, joka on kaikista suurin roisto, tuo
Ansgaarius, joka kirkkoonkin tulee .. se tuntuu aivan kuin niskasta
kiini ottavan ja suhkaa: Mäkärä, Mäkärä, hyppää kaivoon! Vaan silloin
minä pyöräytän sitä tuolla lailla .. ja alan juosta sen minkä käpälästä
lähtee.. Kas, kas; tuolla kun oriit tappelevat.
SUNTIO.
_(Juoksee katsomaan.)_ Missä .. missä?
MÄKÄRÄ.
_(Kiiruhtaa sakastin rappusia ylös päästäkseen kirkkoon.)_ Siellä,
siellä.. He, he, he!.. He, he, he!
SUNTIO.
_(Rientää heti Mäkärän perästä ja tapaa hänet kiini vaatteen liepeestä
juuri sakastin ovella.)_ Eläpäs menekään.. Kas peijakkaan, kun oli
sukkela.
MÄKÄRÄ.
_(Vetäytyy siivosti takaisin ja viekkaasti nauraen räpyttää silmiään.)_
Ilmanhan minä vaan säikäytin. Pidä vasta ovesi tarkemmin kiini, ettei
syntinen kirkkoon pääse.. Hähä! Jo tulen.
_(SUNTIO menee sakastiin ja sukkelasti vetää oven kiini jälessään.)_
MÄKÄRÄ.
_(Koettaa aukaista ovea.)_ Lukkoonpahan pani.. Mutta onhan tuolla ikkuna
auki. Kuuleehan sieltäkin.
_(Hän menee varovasti ikkunan luo, ottaa lakin päästään ja kyykistyy
seinävierelle.)_
Niin .. niin .. aivan niin. Ihminen on himoilta hallittu .. joo .. joo
.. synnin orja. Perkeleet ja pahat henget pyytävät häntä alituisesti
kiusaukseen johdattaa.. Aivanpahan asian mukaan pappikin tuolta
saarnastuolista puhuu.. Kas, kas, joko se tuo Ahasveeruskin tulee minua
häiritsemään.. Peijakas, nauraa vaan. Mutta kuule mitä raamatussa
sanotaan: kilvoituksella täytyy ihmisen teitä vastaan sotia. Pakene!..
pakene, sanon minä!.. Eihän peijakas aijo lähteä. Mutta jos minä..
_(Sieppaa kiven maasta ja alkaa ajaa.)_
_(Samassa tulee kirkosta NISKANEN, SAARELAINEN ja RUOTTI monen muun
miehen kanssa. Kaikki ovat he puetut vanhan kansantapaan: körttinuttu
päällä, lapikkaat jalassa ja musta huopahattu päässä.)_
RUOTTI.
No, mitä se Mäkärä taas hurjastelee?
MÄKÄRÄ.
_(Pysähtyy ja pudottaa kiven selkänsä taakse.)_ Niin, tuota .. suoraan
sanoen, ajan piruja pois kirkon mäeltä.
SAARELAINEN.
Hi, hi, hi! Vai piruja. No oikeassa oletkin. Tuleehan pirut tuommoista
kirkkomenoa kuulemaan. Urkuin helinä se viehättää.
MÄKÄRÄ.
Vaan soitollahan Taavettikin Saulista pahan hengen ajoi. Yksiä piruja
kai ne on tähänkin aikaan.
_(Hän menee Saarelaisen luota viekkaasti silmiänsä räpyttäen, ottaa
joltakin mieheltä virsikirjan, panee paksusankaiset lasit nenälleen,
tavailee ja selailee kirjaa, mutta samalla seuraa vilkkaasti
keskustelua.)_
SAARELAINEN.
_(Miesten keskessä.)_ Kaikellaisia pelikaluja sitä kirkkoonkin laitetaan
huutamaan ja parkumaan. Tämäköhän meidänkin kirkosta vielä puuttui?
RUOTTI.
Se on yhä vaan sitä vanhaa paavia.
NISKANEN.
Niinhän se on. Koko kristillisyys on kohta taas yksistään muodon asia,
kansa vieraantuu yhä enemmän pois jumalasta ja ristin tieltä --
RUOTTI.
Mutta me pysymme siinä lujasti kiini.
NISKANEN.
_(Jatkaen.)_ -- sillä harva pappi tähän aikaan herätyksiä vaikuttaa.
Mitä tuommoisestakin saarnasta, jota nyt juuri kuultiin. Mies menee
raamattua selittämään, eikä ymmärrä enempi kuin pukki koko raamatusta.
No se nyt käänteli sitä niin nurin perin kuin Kottlannin aura nurmea.
(Yleinen nauru.)
SAARELAINEN.
Taitaako sokea sokeata taluttaa.
RUOTTI.
Eikö he molemmat kuoppaan lankea.
NISKANEN.
Aivan niin. Siinä juuri on syy kansan suruttomuuteen. Ilmankos jumalan
sitten täytyy rangaista ihmiskuntaa nälkävuosilla, ruttotaudeilla,
rajuilmoilla ja kaikkinaisilla vitsauksilla. Jos sitten on semmoisia,
joille on tullut tosi hätä sielunsa pelastuksesta, niin heitä paikalla
ruvetaan ahdistamaan lahkolaisina kirkon puolelta. Kyllä siitäkin
saatiin kärsiä herännäisyyden ensi aikoina. Monessa muokassa
Ukko-Paavokin oli. Häntä ahdistivat niin papit kuin vallesmannit ja mitä
kaikkia heitä lienee. Mutta se mies kesti.
SAARELAINEN.
Kunpa hän olisi vieläkin seassamme vaikuttamassa.
NISKANEN.
Jottako hän ei sitten ole?
RUOTTI.
Jottako niin luulet, Saarelainen, ettei hän sitten ole seassamme
vaikuttamassa?
NISKANEN.
Hänen henkensä vaikuttaa meissä.
RUOTTI.
Ja me hänen hengessään.
MÄKÄRÄ.
_(Lähestyy Ruottia ja taputtaa hänen suurta vatsaa.)_ Niin tuota ihraa
noin vankasti kasvatamme.. Hi. hi, hi.
RUOTTI.
Pois, koira!
MÄKÄRÄ.
So-soo ristitty!
ERÄS AKKA.
_(Kantaen vehnäsvakkaa lähestyy Ruottia.)_ Eikös isännät osta vehnästä?
RUOTTI.
Onko tämä mikä markkinapaikka? Häh!..
_(Ottaa akkaa käsivarresta.)_
AKKA.
Ei, ei .. enhän minä ole sanonutkaan.. Päästä irti.
RUOTTI.
_(Puulaa akkaa.)_ Häpeämätöin! kaupitse pakanoille, vaan elä ristityille
kirkon mäellä. _(Puulaa häntä uudestaan.)_
_(AKKA kaatuu ja vehnäset lentävät kentälle. Yleinen nauru.)_
AKKA.
_(Hyppää ylös ja uhkaa nyrkillään.)_ Saatanan körttiläiset!
MÄKÄRÄ.
_(Taputellen eukkoa.)_ So, so eukko, ei pahaa pahalla kostaa. Poimitaan
me vaan pois vehnäset, eikä olla tietäkseenkään.
AKKA.
_(Noukkiessaan vehnäsiä.)_ Siinäkö teidän ristillisyys onkin, mokomat
koirahattuset. Onko tuo oikean ristityn työtä tuo? Pthyi!.. Pthyi,
herjat! Teidän päälle nyt ei viitsisi koiraansakaan usuttaa.
_(ERÄS YLIOPPILAS, joka kantaa ylioppilaslakkia päässään, tulee akan
puheen kestäessä kirkkomaalle ja lähenee miehiä.)_
YLIOPPILAS.
Ohoh, onpas eukko kiivastunut. Päivää isännät.
_(Kättelee Niskasta, Saarelaista ja Ruottia.)_
AKKA.
Luulevat saavansa viskoa ihmisten vehnäsiä ympäri kirkkomaata. Sanokaapa
Antti-herrakin, eikö se ole hävytöintä.
ANTTI.
Kuka se niin tekee?
AKKA.
Tuopa Ruotti.
RUOTTI.
Onko sinulla oikeus käydä kauppaa kirkon toimituksen aikana.
AKKA.
On lauantaina, vaan sinulla ei ole oikeutta tehdä väkivaltaa.
ANTTI.
Kumpainenkin taidatte olla yhtä oikeassa.
RUOTTI.
Te vielä puolustatte häntä?
ANTTI.
Enpähän tässä osaa puolustaa paljon kumpaakaan. Eikä asia minua liikuta.
_(Ostaa vehnästä akalta ja antaa Mäkärälle.)_ Kelpaakos Mäkärälle kirkon
mäellä ostettu vehnänen?
MÄKÄRÄ.
Mikä se ei Mäkärälle kelpaisi.. Suuri kiitos, suuri kiitos! _(Työntää
vehnästä suuhunsa.)_
ANTTI.
Nyt lähdetään, Mäkärä, käymään kirkossa mekin.
MÄKÄRÄ.
Ei ne laske minua. Ajoivat äskenkin pois.
ANTTI.
Kyllä laskevat, kun mennään yhdessä.
_(He menevät kirkkoon; akkakin menee pois vasuineen.)_
RUOTTI.
_(Osottaa Anttia.)_ Ja tuostakin vielä pitäisi tulla pappi.
NISKANEN.
Mikäs auttaa. Tehdäänhän tähän aikaan pappi miehestä millaisesta
hyvänsä, joka vaan osaa selvästi lukea sen määrän, mitä papin koulussa
tarvitaan, olipa sisällinen ihminen hänessä sitten minkä hengen lapsia
tahansa.
RUOTTI.
Niin, niin .. niinhän se on tähän aikaan.
NISKANEN.
Ja taitanut ainakin olla niin.
RUOTTI.
Ja-ja taitanut ainakin olla niin.
SAARELAINEN.
Mutta mitenkä minä olen kuullut, ettei hänestä pappia tulekaan.
NISKANEN.
Niin ainakin äitinsä sanoo, että papiksi hän lukee.
RUOTTI.
Ni-niin ainakin äitinsä sanoo.
SAARELAINEN.
Niinhän se äitinsä luulee, vaan voipihan hän eukkoa peijata. Ei se mikä
ihme olisi. Kun minä tässä äskettäin pistäysin hänen kamarissaan, niin
näin siellä kaikellaisia kummallisia kirjoja, joita en luule tarvittavan
papin koulua käydessä.
NISKANEN.
No mitä kirjoja ne olivat?
SAARELAINEN.
Ka, kun ne näet olivat vieraskielisiä, niin minä en saanut niistä mitään
selvää. Mutta joitain philosohviioja ne näyttivät olevan. Oli siellä
sitten senkin laatuisia kirjoja, joissa oli kaikellaisia kuvia ja
eläimiä. Niitä varmaankaan ei luulisi pappien kirjoissa olevan.
RUOTTI.
Vaan jos ne ovat raamatun kuvia.
SAARELAINEN.
Ei, eihän raamatussa puhuta sellaisista sittipörriäisistä. Ja mikä vielä
kummempi: kun minä aukasin muutaman pienen kirstun kantta, niin sinne
kun oli neulain nenään pistetty kaikellaisia paarmoja, kärpäsiä,
hämähäkkiä, hapsinkakkiaisia ja jos jonkinlaisia kuoriaisia, joita vielä
oli niin mahdottoman paljon, että minä ihmettelen, mistä se tuommoisen
paarmajoukon on saanut. Mitä semmoisesta osaa arvella?
RUOTTI.
E-en suinkaan ymmärrä.
NISKANEN.
Ne paarmathan ei taida hänen omiaan ollakaan. Olenhan nuo minäkin
nähnyt. Hän sanoi ne olevan erään matkustavaisen ylioppilaan.. Ja olipa
tuo miten oli, tottapahan eteensä katsoo.
RUOTTI.
Niin, tottapahan katsoo.
NISKANEN.
Paras on, jos jokainen ottaa ensin rikan omasta silmästään ja sitten
malan veljensä silmästä. Paljon on meidänkin seassa semmoista, joka on
korjattavaa ja parannettavaa. Minä olen huomannut monen meistäkin liian
paljon kallistuvan maailman mammonaan.
_(NISKANEN ja SAARELAINEN menevät hiljakseen pois, osa miehiä seuraa
heitä. Toinen osa on pysähtynyt etemmä ja ovat innokkaassa
keskustelussa, mutta puhuvat kuiskutellen. RUOTTI on eronnut Niskasesta
ja menee miesjoukkoon. Kun Niskanen on mennyt etemmä, alkavat he puhua
kovemmin ja astuvat hiljakseen pois.)_
RUOTTI.
Niin missäkö hinnassa tervat ovat Oulussa?
ERÄS MIES.
Niin, että paljonkohan nyt antanevat?
RUOTTI.
Sitäpä minäkään en tiedä. Tervan vienti olisi minullakin sinne ollut,
vaan en lähde summan päälle. Suolojenhan nuo sanovat laskeuneen
hinnassa.
TOINEN MIES.
Vai on.. No sehän sopii, olin juuri aikeessa lähteä suolan hakuun.. Lie
tuossa puheessa perää?
RUOTTI.
Perä siinä on hyvinkin.. _(He menevät pois.)_
_(Urut herkiävät soimasta, kellolla läpätään kolme kertaa ja kansaa
menee pois kirkosta. Siellä on myös Antti ja Mäkärä. ANTIN ÄITI,
NISKALAN EMÄNTÄ ja muita naisia vanhan kansan tapaan puettuina tulevat
hautausmaalta. Kirkon edessä yhtyy Antti ja Mäkärä heihin.)_
ANTTI.
Ka, äitihän täällä on. Hyvää iltaa, emännät.
ÄITI.
Me käytiin isäsi haudalla.
ANTTI.
Vai niin. Minäkin siellä toisinaan käyn istumassa jonakin kauniina
iltana ja ajattelen aina, että minkälainenhan se isä lie ollut, sillä
minä kovin vähän muistan häntä.
NISKALAN EMÄNTÄ.
Antti on aivan isänsä näköinen.
ANTTI.
Vai olen minä.
EMÄNTÄ.
_(Vetäen huivia korvansa taa.)_ Niin mitenkä?
ANTTI.
Että vai olen minä.
EMÄNTÄ.
Niin ainai, sanon, aivan olet isäsi näköinen.
ÄITI.
Hyvin paljon hän sinusta pitikin. Vielä viimeisillään varoitti hän minua
pitämään huolta sinusta, että lapsi kasvaisi kurituksessa ja herran
pelvossa.
MÄKÄRÄ.
Ja kyllä nyt on mammalla pulska poika.
ÄITI.
_(Hymyillen.)_ Niin, onhan se.
EMÄNTÄ.
Mistä te puhutte?
ÄITI.
_(Kovemmin.)_ Mäkärä ilman vaan sanoi että minulla on nyt pulska poika.
EMÄNTÄ.
On kaiketi, ja kohta on pappina.
ÄITI.
Kohtahan se on. Muutapa minulla ei olekaan enää tässä maailmassa
elettävää kuin nähdä sinut, Antti, pappina. Nähdä sinut saarnastuolissa
siellä, ylhäällä ja kuulla sinun julistavan seurakunnalle raamatun
puhdasta oppia.
MÄKÄRÄ.
Varmaan tulee Antista jalo saarnamies, ettei seuduilla toista, ellei
enkeli taivaasta astu alas.
ANTTI.
_(Näyttää alakuloiselta.)_ Oletko niin vakaantunut tuossa, toivossasi,
ettei se voisi haihtua koskaan.
ÄITI.
Ei koskaan. Ennen tahdon kuolla tuossa toivossani, kuin nähdä sinut
jonakin muuna.
ANTTI.
Olisiko se ollut isänikin tahto, että minusta kaikella muotoa täytyy
tulla pappi?
ÄITI.
Käskihän isäsi minun pitämään huoli sinusta. Ja tämän kautta luulen
juuri parhaiten turvanneeni tulevaisuutesi niin maallisesti kuin
hengellisestikin, sillä pappinahan sinä parhaiten muistat pitää huolta
sielustasi.
_(MÄKÄRÄ on kulkenut vaimojoukossa ja katsellut jokaista hyvin
tutkivasti. Pysähtyy nyt Niskalan emännän eteen ja tarkastelee häntä pää
kallellaan.)_
NISKALAN EMÄNTÄ.
Mitä se Mäkärä taas..?
MÄKÄRÄ.
_(Kääntyy Antin puoleen ja nauraa ivallisesti.)_ Olen katsellut, tokko
tuossa koko akkalaumassa löytyy yhtään oikeata kirkkomiestä.. Mutta eikö
mitä.
EUKOT.
_(Alkavat loukkaantuneina ahdistella Mäkärätä.)_ Mitä sillä sanot?
Luuletko itse olevasi parempi! Kyllä et ole yhtään parempi.
NISKALAN EMÄNTÄ.
Mitä hän taas sanoi?
ERÄS VAIMO.
_(Selittäen.)_ Hän sanoo, ettei meistä yksikään ole oikea kirkkomies.
_(MÄKÄRÄ nauraa vatsansa pohjasta.)_
NISKALAN EMÄNTÄ.
Siunaa ja varjele!.. Se roisto vaan nauraa sille.
MÄKÄRÄ.
_(Yhä nauraen.)_ Enkös arvannut .. enkös arvannut.. Tuo eukkoväki, se ei
kestä pienintäkään moitetta. He, he, he! Eukkoparat, vielä on teissäkin
se vanha Aatami.
EUKOT.
_(Keskenään.)_ Lähtään pois, mitä tuon hullun puheista. _(He menevät.)_
MÄKÄRÄ.
_(Antille)._ Aina se on tuo ihminen arka kunniastaan.
_(ERÄS MIES tulee pitkin maantietä, joka kulkee kirkon sivu poikki
näyttämön. Hän kantaa pieniä matkakapineita ympärillään.)_
ÄITI.
_(Huomattuaan miehen, joka lähestyy heitä.)_ Antti, tuolla tulee se
maisteri, joka tässä pari viikkoa sitten kävi meillä.
ANTTI.
Kas, Karihan siellä tulee. _(Menee häntä vastaan.)_
_(ANTIN ÄITI ja MÄKÄRÄ menevät muiden vaimojen jälessä puhellen
keskenään.)_
ANTTI.
_(Karille.)_ Terve tulemastasi takaisin!
KARI.
Bitte sehr!
ANTTI.
Pianpa sinä jouduit. En minä sinua vielä osannut odottaa.
KARI.
Minä koettelin jouduttautua tänne juhannusaatoksi.. Mutta eiköhän istuta
tuohon sakastin rappusille, olen kulkenut jotenkin paljon tänä päivänä.
_(Istuutuvat.)_
KARI.
_(Heittää lakin päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan.)_ Muutoin on
minulla ollut jokseenkin edullinen matka. Löysin sieltä paljon
harvinaisia kasvia, joita minulla ei ennen ole ollut.
Varsinkin hyönteisiä ja simpukoita olen saanut paljon. _(Ottaa
lasipurkin taskustaan.)_ Katsopas, tuolla on minulla simpukoita, jotka
löysin eräästä lammista. Niissä huomaa kaksi lajia, alhaisemman ja
ylhäisemmän, ja sitten vielä kaikki niiden välimuodot.. Mutta ethän sinä
kuule mitään.
ANTTI.
_(Heräten ajatuksistaan.)_ Niin mitä sinä sanoit simpukoista.
KARI.
Ei kuurolle kahta saarnaa.. Vaan mikä sinua on vaivaavinaan, kun olet
niin synkkämielisen näköinen?
ANTTI.
Onhan niitä huolia varsinkin sellaisella kuin minä.
KARI.
Sinullako todellisia huolia .. mitä vielä. Kuvailet vaan.
ANTTI.
Kunpahan olisit itse minun asemassa. Ajattele nyt: kaikki täällä
odottavat minusta pappia ja äitini koko elämän tarkoitus on siinä, mutta
tiedäthän ettei minusta tämmöisenään ole papiksi, kun epäilen
kristinopin päätotuuksia.
KARI.
Eihän se estä sinua opettamasta kansalle ainoastaan sitä, mitä heille
saa opettaa.
ANTTI.
En puhu koskaan vastoin vakuutustani.
KARI.
Niinpä elä rupea sitten papiksi.
ANTTI.
Mutta miten voin taas ilmoittaa asian äidilleni?
KARI.
Äidillesi?.. Mitä varten sanoa sitä äidillesi. Anna eukon elää siinä
luulossa, ja sinäkin olet pelastettu.
ANTTI.
Valheella ei kuitenkaan kauaksi päästä. Minä tahdon sanoa totuuden.
KARI.
Totuuden!
ANTTI.
Niin juuri. Minä olen jo monta vuotta pitänyt äitiäni väärässä luulossa,
olen pettänyt häntä, vaan nyt sanon niinkuin asia on, kävi miten kävi.
KARI.
Mitä kenenkään tarvitsee puhua semmoisia totuuksia, joilla hän saattaa
vahinkoa sekä itselleen että muille. Totuuden ja hyödyn täytyy toisiansa
seurata.
ANTTI.
Mutta maailmassa on muutakin ei ainoastaan aistillisia, luonnollisia
tunteita. Siellä löytyy myös jotakin, jota sanotaan siveelliseksi
velvollisuudeksi ja minä puolestani panen tämän viimeisen korkeammalle
kuin nuo ensimäiset. Minä en tahdo missään asiassa menetellä alhaisesti,
sillä jos ei muuten, saa siitä ainakin tunnossaan kärsiä.
KARI.
Siis omatunto -- varsin vaativa vieras kyllä käydessään.
ANTTI.
Pilkkaatko sitäkin? Sinulla ei mahda olla minkäänlaisia tunteita, koska
voit olla noin kylmä Sinä et käsitä, etkä etsi mitään korkeampaa ja
jalompaa.
KARI.
Minä en koskaan etsi semmoista, jota ei kuitenkaan löydy.
ANTTI.
Täytyy löytyä.
KARI.
Olet siis löytänyt?
ANTTI.
En täydellisyyttä, mutta aineksia kyllä olen löytänyt. Olen huomannut
ihmisessä jotain kaunista, semmoista puhdasta, jota vielä tämä
aineellisuus painaa ja se se on se tuleva ihminen.
KARI.
Hym, tuleva ihminen..
ANTTI.
Niin juuri. Etkö esimerkiksi ole huomannut istuessasi järven rannalla
jonakin kauniina kesä-iltana semmoista kummallista, jotain
selittämätöintä, kun laineet väsyneenä työntelevät toisiansa pehmyttä
hiekkarantaa vastaan, -- ne hienot tunteet, jotka silloin syntyvät ja se
halu, jolla ihmisen ruumis ja sielu ikäänkuin tahtoisivat sulaa
toisiinsa nauttimaan kaikkea tuota selittämätöintä, todistavat jostain
tulevasta maailmasta, johon ihmistä valmistetaan.
KARI.
No sinä nyt olet semmoinen ainainen haaveksija. Etkö käsitä, että kaikki
nuo häviävät silloin, kun ihminen kuolee.
ANTTI.
Sitä en usko. Kuinka toivotointa elämä olisi, ellei tietäisi tämän
perästä tulevan jotain parempaa. Maailmalla täytyy olla joku
tarkoitusperä.
KARI.
Olla aikansa ja hävitä, se on maailman tarkoitusperä .. samoin ihmisen.
ANTTI.
No mutta mikä elämästä sitten tulisi, jos moraalinen edesvastaus
tulevassa elämässä poistettaisiin.
KARI.
En minäkään puolusta, että se nyt heti otettaisiin ihmisiltä, sillä he
eivät ole vielä kehittyneet omistamaan itsellensä semmoista oppia. Heitä
täytyy pysyttää siinä vanhassa valheessa, koska se on heille hyödyksi.
Senpätähden et sinäkään saa ryöstää äidiltäsi hänen elämänsä tukea.
Eihän tästä elämästä mitä tulisi, jos seuraisi jokaisen oikkuja ja
uskonnollisia vakuutuksia, jotka usein ovat suorastaan hulluuksia.
_(Osottaa kirkkoa.)_ Kas siinä on rakennus, jossa on valhetta ja oikkuja
kymmentä kertaa enempi kuin sinun muka alhaisessa menettelyssä äitiäsi
kohtaan, vaan kirkon menettelyä ei kukaan saa sanoa alhaiseksi. -- Ja
miksi? Sentähden ettei suuri ihmispaljous voi tulla toimeen ilman sen
valhetta. _(On noussut ylös ja lyöpi nyrkkiänsä ovelle.)_ Hohoi, Herran
huone! Kumpi se ennen kukistuu, ihminenkö vai sinä? _(Lyöpi taas.)_
Kuules kuinka se kumajaa.
ANTTI.
Mielipiteesi ja käytöksesi ovat suorastaan alhaisia; täytyy antaa arvo
muidenkin ihmisten tunteille.
KARI.
Vieläkö sinussakin löytyy sellaisia ennakkoluuloja?
ANTTI.
Ei niistä niin helpolla päästä. Ei vuosituhansien totuuksia saa nakella
kuin takkia, varsinkaan jos ei ole parempaa saatavissa.
KARI.
Se vanha fraasi! Silloinhan on ainakin yhtä hyvä olla paitahihasillaan,
kuin kantaa semmoista takkia, joka ei mitään hyödytä, se on vaan tyhjänä
painona, ja ainahan nututtoman mieli paremmin kääntyy uuteen takkiin,
kun hänellä ei minkäänlaista ole.
ANTTI.
Joka siis on vanhat ennakkoluulot jättänyt, se on sangen taipuvainen
uusiin ennakkoluuloihin. Ha, ha, ha!
KARI.
Sinäpä sen sanoit. Se joka ne omistaa, omistaa edistymisen, ja joka
omistaa edistymisen, se löytää siinä maailman jaloimman nautinnon.
ANTTI.
Nautinnon? -- sinä puhut vaan nautinnoista ja kumoot kaikki tuon kylmän
järkesi kanssa; voit huolettomasti nauraa kaikelle, olipa asia miten
tahansa, vaan sitä en voi minä. Minun täytyy löytää jotain varmaa, jonka
päälle voin rakentaa ja jonka hyväksi voin elää. Minä olen kadottanut
sen lapsellisen tunteen, joka minulla oli kirkkoon astuessa, ja
luottamukseni jumalaan. Niiden sijaan täytyy minun saada jotain uutta,
sillä minulta puuttuu luottamusta ja vakavaa pohjaa.
KARI.
Olisit sinäkin vielä saanut pysyä siinä kuuden päivän uskossa.
ANTTI.
Missä kuuden päivän uskossa?
KARI.
Siinäpä, että kuudessa päivässä jumala maailman loi.
ANTTI.
Siinä uskossa ei ole mitään pilkkaamista, sillä sen vaikutus on ollut
suuri minuunkin ja tehnyt minusta rehellisen ihmisen.
Aivan elävänä on vielä muistissani, kuinka viidentoista vanhana näitä
rappusia ensi kerran astuin herran pöydälle Saaren Ellin kanssa. Olimme
silloin vielä koulussa kumpanenkin. -- Niin suloista hetkeä en ole ennen
enkä jälkeen tuntenut. _(Katsoo kirkkoa.)_ Olit silloin kallisarvoinen
rakennus, nyt vaan puuhuone ilman sen enempää.
Mutta katso sentään. --- Eikö se ole juhlallinen? -- Nuo tummaksi
maalatut akkunan pielet, eikö ne näytä runollisen synkiltä?
KASI.
Ojaa, juhlallinen kirkko! Ei kumma, jos se lapsena herättikin niin
suurta kunnioitusta, jonkinmoista pyhää pelon tunnetta... Ja sitten
hautausmaa. Kyllä on se uskonto mestari leikittelemään ihmisen tunteiden
kanssa.
_(Läheneviä ääniä ja laulua kuuluu kirkon takaa.)_
KARI.
Mitä se on?
ANTTI.
Luultavasti menee kylän nuoriso kokolle. Meidän sopii hyvin yhtyä
heihin.
_(Kylän nuorisoa ilmestyy kirkon takaa; ensinnä juoksee poikia keppien
ja pallojen kanssa, niiden joukossa MUSTALAIS-SIMO ja VIULU-RYKÄMÄ;
jälempänä tulevat SAAREN ELLI ja muut tytöt.)_
SIMO.
Hei! Tässäpä kelpaa kuusisuolassa olla. Pojat, haudan tekoon!
_(Järjestyvät ja rupeavat palloa lyömään.)_
ELLI.
Kas, Antti! Hyvää iltaa. _(Karille.)_ Tekin olette jo täällä.. Terve
tulleeksi!
KARI.
Kiitän. Tulin juuri ikään ja tapasin Antin tässä. Hän täällä yhä vaan
suuria haaveksii.
ELLI.
Suuret mietteethän meidän maisterilla on.
ANTTI.
_(Naurahtaen.)_ Vuoret vaikeroivat synnytystuskissaan, ja syntyy vaan
naurettava hiiri.
KARI.
Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoo suomalainen
sananlaskukin.
ELLI.
Ei toki niin pahaa ennusteta.
KARI.
Ei ennusteta, ei ennusteta, mutta niin se tavallisesti käy.
ELLI.
Ettekös tekin yhdy meidän matkaan, niin vietetään tämä ilta hauskasti?
KARI.
Tietysti, tietysti.
ELLI.
Kun itse on kansan lapsi, niin tuntee olevansa luonnollisin heidän
parissaan.
KARI.
Se on tietty se.
SIMO.
_(Pojille.)_ Lyökää te siellä palloa, minä menen näitä täällä
liikuttamaan. _(Juoksee tyttöjen luo.)_ No tytöt ja herrat, mitä nyt
aijotaan?.. Eikö panna yksi polska, tässä kirkon mäen kunniaksi?
KARI.
Ka miks'ei.
SIMO.
Sitä minäkin. Rykämä, anna viulusi soida.
RYKÄMÄ.
Kirkon mäelläkö?
ELLI.
Voisimmehan mennä jonnekin muualle.
KARI.
Mitä se haittaa, ei suinkaan asia sillä pahene, tanssipa sitä vaikka
kirkossa.
SIMO.
_(Tarkastaa Karia.)_ Herrallapa taitaa olla sama usko kuin minullakin.
KARI.
No minkälainen se on?
SIMO.
Tuta riemu rinnassa ja laulaa sitä suulla .. siin' on minun uskontoni.
KARI.
Terve sitten! Saman hengen lapsia.
SIMO.
Kerranpahan minäkin yhdyin oikeaan velikultaan. Eikös se, herra, ole
niin, että elämämme meille on suotu vuoksi nautinnon; sen, ken sit'ei
nauti, tappakohon tauti.
_(KAIKKI nauravat.)_
KARI.
Se on oikein.
SIMO.
_(Ottaa pullon taskustaan.)_ No niinpä ryypätään. _(Ryyppää.)_ Tuossa
herra.
_(KARI ottaa putelin ja ryyppää, antaa sen sitten Simolle.)_
SIMO.
_(Katsoo sitä.)_ Mutta eihän tämä kulunut ollenkaan. Eipä se tainnut
nautinnoksi ruvetakaan.. No liika karkeata juomaahan tämä herroille
onkin. Mutta te pojat!
_(Pojat kokoontuvat piiriin ja ryyppäävät kukin vuorostaan.)_
KARI.
_(Ottaa sillä aikaa viulun Rykämältä ja menee kirkon rappusille
soittamaan.)_ Nyt tanssimaan.
TYTÖT.
_(Katsellen toisiaan.)_ Voi, voi, tuota herraa, kun kirkon rappusilla..
KARI.
_(Soutaessaan.)_ Ei soittoa saa tyhjään panna.
_(Simo koettelee saada tyttöjä tanssimaan kanssaan, vaan kaikki
estelevät, ei yksikään uskalla lähteä.)_
ELLI.
_(Antille.)_ Tämä menee liiaksi..
ANTTI.
Mitä vielä, iloitsipa sitä, kun kerran iloitsee, vaikka kirkon mäellä.
Pannaanpa me yksi polska ja näytetään, etteikö me uskalleta.
ELLI
En minä.
ANTTI.
Tee niinkuin tahdot, vaan en minä ymmärrä, mitä pahaa siinä olisi.
ELLI.
En pidä sopivana, että me tanssimme yhdessä tämän saman kirkon edessä,
jossa ensi kerran niin pyhillä tunteilla ripillä kävimme. Se olisi liika
kevytmielistä.
ANTTI.
Mutta ahdasta on ajatella tuollakin tavalla. Ei uskontokaan saa olla
niin ahdasta.
ELLI.
Ja olisihan se aivan vasten äitisikin mielipidettä.
ANTTI.
Ei se tule kysymykseen, kun minullakin kerran on oma mielipiteeni.
_(ELLI katsoo kummastuneena.)_
ANTTI.
Niin, niin.
KARI.
_(Herkiää soittamasta.)_ Ei se käy laatuun. Teidän täytyy tanssia.
Antti, mitä sinäkin seisoksit, etkä mene tanssimaan.
SIMO.
No nyt on helvetti, kun ei kukaan lähde tanssimaan. Kelpasihan ennen
näin pulskat pojat, vaan mikä ne nyt tympäsi.
KARI.
_(Nousee, panee viulun pois ja tarttuu tyttöjen käsiin.)_ Saadaan me nyt
ne rinkitanssiin, vaikka vähän puoli väkisellä.
ANTTI.
Tule Ellikin rinkiin.
ELLI.
En minä.
ANTTI.
Minä kai menen.
TYTÖT JA MUUTAMAT POJAT.
Ei tässä, ei tässä, mennään tuonne muuanne.
_(NISKANEN on tullut näyttämölle ja pysähtynyt hiukan etemmä katsomaan,
häntä on seurannut muutamia körttipukuun puettuja poikia, jotka katsovat
pallon lyöntiä. Kun tytöt huomaavat Niskasen, vetäytyvät he pois
ringistä ja koettelevat piiloutua toistensa selän taa. ANTTI menee
kirkko-aidan luo ja on katselevinaan hautausmaalle.)_
NISKANEN.
_(Lähestyy.)_ Kuinka kauan te koettelette jumalan kärsivällisyyttä
vaeltaen synnin tiellä!
SIMO.
_(Hypäten Niskasen eteen.)_ Mitä puhut kun suusi liikkuu, vai tuuliko
sitä heiluttaa?
KARI.
Mikä mies sinä olet, kun tulet meidän iloa häiritsemään?
NISKANEN.
Vielä itsekin kerran kadutte tätä iloa, sillä maailman lasten ilo on
katoovainen. Se ilo, joka Herrassa saadaan, on vasta oikea ja pysyväinen
ilo. Luulisipa jo tuon Herran huoneenkin varoittavan teitä tällaisista
töistä. Eikö se jo katseellaan teille tuomiota lue, eikö edes mieleenne
juohdu, että tästäkin elämästä kerran loppu tulee ja että saatte vielä
seisoa korkeimman tuomio-istuimen edessä vastaamassa töistänne?
KARI.
Pidä vaan huoli itsestäsi, kyllä me vastaamme töistämme.
SIMO.
Niin juuri. Katso vaan, että oman nuttusi liepeissä on kyllin laveat
körtit.
NISKANEN.
Tahdot sillä sanoa, että minultakin puuttuu paljon. En sitä kielläkään,
mutta kun näkee kanssaihmisensä vaeltavan ilossa ja nautinnossa helvetin
tiellä, niin tekee mieli heitä siitä nuhtelemaan, että jos edes yhden
sydämen saisi kääntymään perkeleen palveluksesta jumalan palvelukseen.
KARI.
Luuletko että kaikki, joilla ei körttiä ole, ovat perkeleen
palvelijoita.
NISKANEN.
Jokainen tunnetaan töistänsä.
Te räiskätte ja pidätte helvetin peliä juhannusaattona, kun me tuolla
jumalan sanaa harjoitamme. Ja herrat etupäässä vievät kansaa
riettauteen. Olisin toki sivistyksen koulun läpikäyneiltä enempi
odottanut .. vaan taitaako sokea sokeata taluttaa.
KARI.
Kuule mies, meidänkin kärsivällisyys loppuu, korjaa nyt luusi.
NISKANEN.
Kyllä minä tiedän, milloinka menen.
KARI.
Minä tiedän myös. _(Ottaa häntä käsivarresta ja jalallaan, auttaen
puulaa menemään.)_
SIMO.
Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin.
NISKANEN.
_(Sieppaa kiven, vaan pudottaa sen heti pois.)_ Katsokaa päältä, hän
tekee väkivaltaa.
I:NEN POIKA.
Mitä ne körttiläiset siinä katsovat kuin lehmä uutta konttia!
II:NEN POIKA.
_(Joka on körttiin puettu.)_ Itse olet körttiläinen.
I:NEN POIKA.
_(Menee ja lyö häntä korvalle.)_ Olenko minä körttiläinen? Häh!
_(Heidän kesken syntyy tappelu, kummaltakin puolen menevät toiset
auttamaan ja niin ovat kohta kaikki pojat yhdessä nujakassa. Kaikkien
huomio kääntyy heihin. Antti menee heitä asettamaan.)_
SIMO.
Katsopas peijakkaita. Tapelkaa pojat, niin saatte tupakkaa.
NISKANEN.
_(Menee poikien luo.)_ Pojat, mitä te teette. _(Ottaa heitä tukasta
kiini.)_ Kuka teitä on käskenyt tänne tappelemaan!.
_(Pojat eroavat ja menevät pois. Niskanen seuraa heitä.)_
TOISET POJAT.
_(Puiden nyrkkiä heidän jälkeensä.)_ Tulkaapas toisen kerran, niin kyllä
opetamme..
SIMO.
Juuttaan hunajanpisara tuli tänne ja säikytti tytöt pahanpäiväisiksi.
Saapa nähdä tokko ne siitä enää toipuvatkaan.
KARI.
Kyllä se haihtuu, kun lähtään kokko sytyttämään.
_(Menevät tyttöjen luo, jotka ovat kokoontuneet yhteen paikkaan aivan
näyttämön laidalla.)_
KARI.
No eikös nyt lähdetä kokolle joka kynsi, missä se on se teidän kokko?
SIMO.
Tässä se on lähellä, tuossa kankaalla,
KARI.
Niinpä lähtään sitten.
SIMO.
Ja anna Rykämä viulusi soida.
_(Kaikki alkavat mennä paitse ELLI, joka erikseen on istuutunut sakastin
rappusille. Huomattuaan ELLIN kääntyy ANTTIKIN ja menee hänen luo.)_
ANTTI.
_(Lähestyessään Elliä.)_ Mitä sinä täällä istut ja mietit? Muut menivät
jo kokolle ja sinä tietysti tulet mukaan.
ELLI.
_(Kohottaen päätään.)_ Antti, ei mennä.
ANTTI.
Miks' ei?
ELLI.
Minä pelkään.
ANTTI.
Mitä sinä pelkäät?
ELLI.
En tiedä, mitä se on. _(Peittää kasvonsa itkien.)_
ANTTI.
_(Ottaa Elliä kädestä.)_ Elli, mikä sinua vaivaa? Kuule, kerro minulle,
kerro!
ELLI.
_(Nyyhkien.)_ Enhän tiedä itsekään oikein.
ANTTI.
Onko sinulle mitä tapahtunut?
ELLI.
Ei, mutta muistan tuota äskeistä kohtausta. -- Ajattele, jos me ollaan
väärässä,
ANTTI.
Minkä suhteen?
ELLI.
Jos heillä on oikein.
ANTTI.
Mutta missä?
ELLI.
Kaikessa. Jos siinä on perää, mitä Niskanen sanoi, että saamme vielä
vastata tuomiopäivänä tuostakin kevytmielisyydestä. Ja eikö meidän
elämämme todellakin ole kevytmielistä. Kelpaako tämä nyt jumalalle?
ANTTI.
Se on vaikea sanoa, minulla ei ole mikään tähän aikaan selvillä, vaikka
olen etsinyt totuutta aivan siitä asti kuin muistan.
ELLI.
Minäpä en ole edes etsinytkään, olen vaan elänyt päivästä päivään mitään
ajattelematta turhissa unelmissa tämän maailman onnesta. Mutta äsköinen
tapaus oli kuin ukkoisen isku. Minusta tuntui kuin se olisi ollut
jumalan lähettämä varoitus meille. Eikö se sinuun mitään vaikuttanut?
ANTTI.
Pahan vaikutuksen se teki minuunkin, mutta minä koettelin tukahuttaa
sitä, sillä tuommoisina hetkinä ei voi luottaa tunteihinsa, kun niitä ei
silloin kumminkaan kykene arvostelemaan.
ELLI.
Minä aina luotan tunteihini, sillä ainoastaan niiden kautta voin minä
saada vakuutuksen itselleni.
ANTTI.
Se onkin hyvä, sillä tunteet ja järki ovat minulla alituisessa
ristiriitaisuudessa.
ELLI.
Eikö sinulle nyt juolahtanut mieleesi, että jospa hyvinkin olet väärässä
ja äitilläsi ja muilla heränneillä on oikein?
ANTTI.
Kyllä se tosin tuli mieleeni ja ajattelin, että kenties tuo onkin ainoa
totuus, vaikka olen siitä eksynyt pois; sillä siitä päivästä asti kuin
rupesin epäilemään sitä, joka oli minulle ennen suurin totuus, en ole
löytänyt uutta sijaan.
ELLI.
Minkätähden sinä sitten rupesit epäilemään?
ANTTI.
Ainoastaan se, joka on epäillyt, tietää miksi epäillään .. ei sitä voi
selittää. Se on jonkinmoista järjen ja tunteiden ristiriitaisuutta. Ja
kyllä minä nyt huomaan että olen nuoruuteni innossa antanut sille liika
suuren vallan, olen jättänyt liika suuria lomia, joita nyt täytyy käydä
parsimaan.
ELLI.
Tee se, Antti, ja ajattele äitiäsi.
ANTTI.
_(Ikäänkuin säikähtäen panee kätensä otsalleen.)_ Äitini --, sen olen
taas unhoittanut. _(Huokaisee syvästi.)_
ELLI.
En ole nähnyt toista niin suoraa ja rakastettavaa ihmistä kuin äitisi..
Ja mistä se tulee?
ANTTI.
Niin, mistä se tulee?
ELLI.
Ajattelepas, jos kaikki olisivat niin uskonnollisia, olisihan tämä
maailma hyvä. Ja kuinka sinä voit pettää semmoista ihmistä.
Kaikkein kovimmin koskee häneen se, että hänen poikansa, hänen oma
Anttinsa, on sillä tavalla pettänyt vanhan äitinsä. Voitko nähdä äitisi
riutuvan tuommoiseen suruun, voitko saattaa hänen harmaat karvat
murheella hautaan?
ANTTI.
Riittää, riittää, tämä masentaa miehen kokonaan! Miksi et ole ennen noin
puhunut?
ELLI.
Enhän ole itsekään tullut sitä ajatelleeksi.
ANTTI.
Olisihan minun itsenikin pitänyt se huomata ja olenhan sen huomannutkin,
vaan sitäkin olen koettanut tukahuttaa. Ja nyt se on myöhäistä. Mitä
tehdä?
ELLI.
Onko se sitten niin mahdotointa täyttää vielä äitisi toiveet?
ANTTI.
_(Jonka muoto yhtäkkiä kirkastuu, kuumeen tapaisesti.)_ Mitä sillä
tarkoitat?
ELLI.
Että etkö vielä voisi papiksi ruveta?
ANTTI.
_(Miken miettiväisenä.)_ Niin, enhän sitäkään tiedä.
ELLI.
Etkö muista, kun piennä poikaisna kuvittelit, kuinka sinä isoksi
tultuasi rupeat papiksi ja sitten saarnaat minulle niinkuin ennen
leikitellessämme.
ANTTI.
Ja sinä lupasit sitten laittaa kaikki valmiiksi odottamaan, kun minä
kirkosta tulen ja hoitaa kotiamme.
ELLI.
Niin.
ANTTI.
Ja vieläkö nytkin tekisit, mitä silloin lupasit?
ELLI.
_(Punastuen.)_ Vielä.
ANTTI.
_(Kiertää toisen kätensä Ellin ympäri ja toisella ottaa häntä kädestä
kiini.)_ Sinä olet aina ollut minulla ohjaajana ja suojelijana. Ethän
jätä minua enää koskaan!
_(ELLI painaa päänsä Antin rintaa vastaan ja itkee.)_
ANTTI.
Olemmehan kumpikin jo kauan tienneet, että tämä kerran tapahtuu.
_(Suutelee häntä.)_ Nyt minä tunnen olevani taas entinen, lapsellinen
Antti.
_(Kokko on sytytetty ja sen loimottava liekki valaisee vähitellen kirkon
seiniä, viimein koko kirkon ja mäen.)_
ELLI.
_(Hypäten asennostaan, jossa hän oli.)_ Antti, mitä tämä.
ANTTI.
Kokko on sytytetty.
ELLI.
Antti, Antti, katso kirkkoa! Voi tuota juhlallista loistoa! Näyttäähän
kuin koko kirkon sisus olisi tulessa.
ANTTI.
Tämä on juhlallinen hetki.
_(Kuuluu laulua ja viulun soittoa.)_
ANTTI.
Kuuletko?
ELLI.
Kuinka kauniilta se kuuluu.
ANTTI.
Tämä tekee syvän vaikutuksen .. ja tuo kirkko... Nyt voin katsella sitä
taas samoilla silmillä kuin piennä poikana. _(Painaa Elliä rintaansa
vasten.)_ Ja sinua myös.
Toinen Näytös.
_(Keskinkertaisesti sisustettu kamarihuone; toisella sivulla on ovi,
toisella akkuna, sen edessä pöytä, jonka päällä on raamattu, postilloita
ja muita kirjoja; pöydällä palaa kynttilä._
_Perällä on sänky, jossa makaa ANTIN ÄITI lakanoin välissä vaaleana ja
laihana, rinta kohoilee raskaasta huokumisesta; sängyn vieressä tuolilla
lääkepulloja. On yö.)_
ELLI.
_(Istuu sängyn vieressä ja laulaa seuraavaa virttä.)_
Maailma, sinun jätän, Jeesuksen kannan käteen Täält' sielun lähteissän'.
Oi, Herra! ota huomaas' Ja korjaa minua suojaas', Nyt kotia kulkeissan'.
Jo aikani nyt joutuu. Kuolema minua noutaa, Kuin kuitenk' voitto on; Nyt
loppuu kaikki vaivan' Ja pääsen täältä taivaan Autuaalliseen iloon.
Koht' joudun minä matkaan, Ja annan teit', mun rakkaan, Kaikk' Herran
haltuun tääll'; Ah, olkaat valmiit aina, Kyll' Herra armons' lainaa Ja
yhteen auttaa viel'.
_(Hän herkiää laulamasta, katsoo sairasta ja viepi virsikirjan
pöydälle.)_
ANTTI.
_(Joka samassa tulee sisään sukkasillaan ja ilman takkia.)_ Yhä sinä
vaan jaksat valvoa, Elli kulta.
ELLI.
Mutta kule hiljaa .. äitisi on nukahtanut.
ANTTI.
_(Menee vuoteen luo; katsoen tarkasti sairasta.)_ Hän ei elä kauan.
ELLI.
Jokaiselle kerran loppunsa tulee.. _(Katselee Anttia.)_ Näytäthän kovin
väsyneeltä. Miksi lepäsit niin vähän aikaa? Olethan jo valvonut monta
yötä perätysten.
ANTTI.
En saanut unta. _(Pitelee otsaansa.)_ Ihmistä koetellaan .. tuntuupa
siltä kuin kaikki taistelut olisivat päässä.
Hän tuossa taistelee kuoleman kamppausta, minä tässä elämän.
ELLI.
Miksi sinä Antti olet niin levoton ja rauhaton. Minä luulin että, kun
sinä taas saat vanhan uskosi, katoaa tuo sinun alituinen
synkkämielisyytesi, jonka sanot tulevan siitä, ettet löydä sitä, mitä
etsit. Mutta olemmehan nyt löytäneet suurimman totuuden, ja minä olisin
onnellinen, jos sinä vaan et kärsisi niin kovin paljon. Koeta rauhoittaa
mielesi ja jätä jumalan huostaan kaikki.
ANTTI.
Onkos sinulla itselläsi sitten aivan luja vakuutus jumalaan?
ELLI.
Kyllä minä uskon että jumala hoitaa, jos ihminen turvautuu häneen.
ANTTI.
Millä tavalla sinä häneen turvaudut?
ELLI.
En minä osaa sitä selittää, minä tunnen vaan että hän tukee minua.
ANTTI.
Etkä koskaan horju tuossa uskossasi?
ELLI.
Jos tietäisin että sinä et epäile, en minäkään horjuisi, mutta kun näen
että sinullakaan ei ole varmuutta, katoaa se minultakin. Sillä kun
ajattelen jumalaa, ajattelen samassa myös sinua, enkä sitten tiedä
kumpaako minä enempi ajattelen, se niin kummallisesti sotkeutuu, ja
sitten minä taas ajattelen vaan sinua. Silloin minä aina tulen
levottomaksi ja soisin että kaikki olisi entisellään. Mutta se menee
pian ohitse ja minä taas uskon että tämä on ainoa tie elämään.
ANTTI.
Miksi en minäkin voi uskoa yhtä lapsellisesti?
ELLI.
Niin, miksi? _(Tarttuu Antin käteen.)_ Kuule, sano millä voisin tuskasi
lievittää. Minä antaisin kaikki, jos sinä vaan pääsisit tuosta tuskasta.
ANTTI.
Luopuisitko vakuutuksestasikin, raamatun opista, jos tietäisit että minä
siitä luopumalla tulisin entiselleen.
ELLI.
_(Katsoo silmänräpäyksen ajan Anttia silmiin, tarttuu sitten hänen
kaulaansa.)_ Luopuisin, kun tietäisin että sinäkin olet luopunut, sillä
jos sinä et ole varmaan vakuutettu että raamattu ei ole totta, et siitä
luovu.
ANTTI.
Vaan jos minä erehtyisin ja joutuisin sen kautta ijankaikkiseen
kadotukseen.
ELLI.
Silloin en minäkään tahtoisi taivaasen. Kun tietäisin että sinä olet
semmoisessa vaivassa, ei minulla olisi iloa taivaassakaan. Ennen
kärsisin sinun kanssasi.
Mutta mitä me puhumme semmoisista, jumala ei ole niin kova. Ja jos
rukouksella käännyt hänen puoleensa, niin tuskasi katoaa. Ainakin se
lievittää.
ANTTI.
Enhän voi rukoillakaan.
ELLI.
Kyllä sinä voit, jos tahdot. Minäkin rukoilen puolestasi. Rukoillaan
yhdessä tässä äitin vuoteen vieressä.
ANTTI.
Ei se auta. En ole koskaan saanut sen kautta mitään. Ja ketä mä
rukoilisin?
ELLI.
Ketä --?
ANTTI.
Niin juuri.
ELLI.
Mutta Antti, -- jumalaa.
ANTTI.
En uskalla, sillä jos häntä on, ei hän kuule minua, onhan epäilykseni
siksi liian suuri. Jos häntä taas ei ole, on se turhaa, naurettavaa.
ELLI.
_(Katsoo hämmästyneenä häneen.)_ Kuinka sinä sitä saatat epäillä? --
Onhan jumala.
ANTTI.
Niin luulisi. Mutta mistä sinä sen tiedät?
ELLI.
Mistäkö tiedän? -- Minä tunnen sen, olen vakuutettu.
ANTTI.
Niin olin minäkin. _(Syvästi huoaten.)_ Vaan sitten tuli epäilys ja niin
rauha haihtui, kaikki meni. _(Istuutuu tuolille vuoteen viereen, panee
kyynärpäänsä polvea vastaan ja kätensä silmille.)_
ELLI.
Sinä murrut Antti, et kestä tuota taistelua, jos et luota jumalaan ..
hän on ainoa avun tuoja.
ANTTI.
_(Kolkolla äänellä.)_ Täytyy kestää.
ELLI.
Mutta mikä siitä lopuksi tulee?
ANTTI.
Sitä en tiedä. Koettaa kumminkin tahdon ja taistelen siksi kunnes
murrun. _(Nousee ravakasti ylös ja alkaa astua; pysähtyy yhtäkkiä.)_
Mutta miksi minun oikeastaan täytyy epäillä?
ELLI.
Niin.
ANTTI.
Mistä tämä tuska? Tuntuu siltä kuin se olisi perisynti minussa. Onhan se
aina ollut niin kauan kuin muistaa jaksan ainoastaan vähäisillä
loma-ajoilla. Olisiko tämä kaikki perintöä? _(Katsoo äitiään.)_ Mutta
makaahan äitini tuossa kuolinhetkelläänkin noin kovin levollisena..
Tuota rauhallista katsetta! Melkeinpä hymy huulillaan! Voi, jos
tietäisit minkälaiseen tuskaan tuolla samalla vuoteella poikasi
synnytit.
ÄITI.
_(Vavahtaa kouristaen sydämen kohdalta; nostaen päätään.)_ Kellä on niin
vaikea olla? Ketä täällä on? _(Katsoo tarkemmin.)_ Tekö lapseni?
ANTTI.
Niin äiti.
ÄITI.
_(Katsoo tarkasti Anttia.)_ Antti, oletko sairas?
ANTTI.
En ole.
ÄITI.
Mutta sinua vaivaa jokin, minä tunsin sen herätessäni.
Käypäs istumaan tuolille tuohon viereeni, että saan sinua tarkemmin
nähdä. _(Ottaa Anttia kiini kädestä.)_ Olethan vaalea paljosta
valvomisesta ja silmissäsi huomaa tuskan. Sinä salaat minulta jotakin.
ANTTI.
Kuinka minä voin olla rauhallinen, kun näen sinun loppusi lähenevän.
ÄITI.
Ei ole se ainoa syy. Muukin sinua vaivaa, vaan pelkäät puhua minulle sen
vuoksi, että olen sairas, mutta sehän saattaa minut vielä
levottomammaksi. Kuule, elä salaa mitään. Mikä sinua vaivaa?
ANTTI.
Onhan minulla nyt kenties vaikeampi kuin sinulla. Minä olen rikollinen
edessäsi. Äiti, minä olen pettänyt Sinut. _(Painaa päänsä äitin
vuoteesen ja itkee.)_
ÄITI.
Antti, elä itke, en minä sinua tuomitse. _(Nostaa hänen päätään.)_
ANTTI.
Äiti, jos sinä ajaisit minut luotasi, olisi minulla paljon helpompi olla
.. nuhtele edes minua.
ÄITI.
En voi, enhän tiedä syytäkään, ja jos tietäisinkin .. sillä näenhän nyt
että kadut, mitä varten sinua enää nuhteleisin.
ANTTI.
Sinä olet liian hyvä.
ÄITI.
Ei, lapseni, ei kukaan tässä maailmassa ole liian hyvä. Ainahan äiti
rakastaa lastaan, sillä onhan se hänen omaa lihaansa.
ANTTI.
Vaan täytyyhän usein itseänsäkin kurittaa.
ÄITI.
Itseään voi, vaan ei lastaan. Häntä ei saa kuin neuvoa ja rakastaa.
ANTTI.
Mutta jos sekään ei auta.
ÄITI.
Sitten ei auta mikään.
ANTTI.
Ja vanhemman täytyy jättää lapsensa.
ÄITI.
Ei hän voi sitäkään tehdä. En ainakaan minä. Sinua en voisi jättää,
vaikka lankiaisit kuin syvälle, minun sylini olisi sinulle aina avoinna.
Rakkauteni sinuun vaan kasvaisi.
ANTTI.
Onhan sinun rakkautesi sitten täydellisempi kuin jumalan, sillä hän on
jo hyljännyt minun.
ÄITI.
Vaikka Herra koettelee ihmistä, niin ei hän siltä hylkää. Vaan sitä en
tiedä, jos sinä olet hyljännyt hänen.
Haepas hyvä Elli minulle hiukan kylmää vettä, suutani niin kuivaa.
_(ELLI menee.)_
ANTTI.
Kyllä sinä äiti olet oikeassa, minä hänet olenkin hyljännyt. En ole
uskonut niitä totuuksia, joita sinä olet opettanut, enkä vieläkään voi
uskoa.
ÄITI.
Lapsi raukka, sinulla on kovat koetukset edessä.
ANTTI.
Vieläkö kovemmat?
ÄITI.
Ei tämä ole, Antti kulta, kuin alkua vasta.
ANTTI.
En sitten kestä, sillä kyllin kovia taisteluita olen jo kärsinyt.
Pienestä pojasta asti olen kokenut taistella, en tiedä mitä vastaan,
vaan taistellut olen. Kaikkihan tässä maailmassa sanottiin olevan
syntiä. En saanut kumminkaan selville miksi. Rukoilin vaan jumalaa, että
hän näyttäisi minulle oikean tien.
ÄITI.
Ja hän näytti?
ANTTI.
Ei, sitä hän ei tehnyt. En saanut mitään. Vaan minäkään en vielä
masentunut, rukoilin yhä enempi. Mutta kuta enempi rukoilin, sitä
suuremmaksi tuskani tuli.
ÄITI.
Antti raukka, miks' et ole minulle mitään kertonut?
ANTTI.
En tahtonut puhua siitä kenellekään, kun tiesin ettei kukaan sitä
ymmärtäisi. Yksinäni vaan taistelin ja toivoin muutosta. Tuntui kuin
koko maailma olisi tullut viettelemään .. silloin tunsin että kaikki oli
syntiä. Toivoin vaan että lasna olisin kuollut, niidenhän sanottiin
taivaasen pääsevän.
Toisinaan tunsin kumminkin nautintoa tuosta taistelusta, kun pidin
itseäni parempana kuin muita toveriani, jotka keveästi kulkivat maailman
mukana nauttien nuoruutensa iloa. Toisinaan oli se taas katkerata, kun
en voinut ottaa osaa heidän iloonsa, kun huomasin että minun täytyy vaan
kärsiä.
ÄITI.
Jumala on kutsunut sinua jo lapsuudessasi, eikä hän jätä sinua nytkään.
ANTTI.
Niin, saattoihan alku olla hyvä, vaan lopussa kiitos seisoo. Tuo
taistelu alkoi sitten rau'eta, minä uuvuin siihen, aloin koetella tehdä
vastoin sitä ääntä, joka sydämessäni nuhteli minua, ja vähitellen se
onnistuikin.
ÄITI.
Oliko se koulu-ajallasi?
ANTTI.
Niin, koulussa ollessani. Aina se täällä kotona heräsi, kun sinun ja
muiden heränneiden kuulin puhuvan, mutta sitten se taas haihtui, kun
tulin pois kotoa.
ÄITI.
_(Vavahtaa ja nostaa päätään tarkemmin kuullakseen.)_ Kotoako?
ANTTI.
Niin.
ÄITI.
_(Jonka pää putoaa taas alas, painaa sitä tyynyä vasten, tuskasta
vapisevalla äänellä.)_ Nyt se on myöhäistä, miksi minä en sitä ennen
uskonut!
ANTTI.
_(Painuu aivan lähelle häntä.)_ Äiti, äiti, mikä sinua vaivaa?
ÄITI.
Minä olen turmellut koko tulevaisuutesi.
ANTTI.
Kuinka se olisi mahdollista?
ÄITI.
Koulun käynti on ollut sinulle vaan vahingoksi. Jos minä olisin edes
aavistanut sitä, et olisi siellä päivääkään istunut. Kyllähän sitä
minulle jo moni sanoi, vaan en uskonut, sillä siellä luulin minä sinun
olevan paraimmassa turvassa, vaan se olikin kiroukseksi.
ANTTI.
Kiroukseksi ei koulun käyntini ole koskaan ollut, päin vastoin. Ja mitä
semmoinen voitto olisi, jota ei taistelun kautta saada.
ÄITI.
Jokos sinä sitten olet voiton saanut?
ANTTI.
En, enkä tiedä, jos sitä saankaan, sillä onhan epäilykseni jo mennyt
niin kauas.
Se alkoi pienemmillä ensin ja kasvoi kasvamistaan, jota jo olin
pelännytkin. Minä koettelin alussa taistella sitä vastaan, turvausin
entiseen rukoilemiseen, mutta ei sekään auttanut .. aloinhan jo epäillä
tuotakin, jota rukoilin, -- mitä sitten enää oli jälellä.
ÄITI.
Epäillä häntäkin! Miksi, jumala, olet pojalleni tuollaisen koetuksen
pannut, kun hän sitä ei kumminkaan ole voinut kestää. Mutta koettelemus
saattaa toivon ja toivo ei anna häpeään tulla.
Oh, oh, ... tuska kohoaa ruumiissani....
Mutta mitenkä sinun laitasi nyt sitten on?
ANTTI.
Ehken et jaksa enää kuunnella, olet heikko.
ÄITI.
Jaksan, jaksan, kerro vaan loppuun.
ANTTI.
Niin, mitäpä oli sitten enää jälellä, hain ja sain lohdutuksen
tieteistä. Siinä asemassa olin ja kuka ties, miten kauan olisin ollut,
ellei Elli olisi mieltäni muuttanut.
ÄITI.
Ellikö? Hänkö pelastajasi? Mutta kuinka voi hän sinut pelastaa?
ANTTI.
Juhannus-aattona kielsi hän minua kokolle menemästä ja puhui sitten niin
liikuttavasti, että minä taas heräsin ja siitä tämä tuska.
ÄITI.
Siis sinä olet kuitenkin pelastettu. Tuo tunteellisuutesi on sinut
pelastanut.
ANTTI.
Se on vielä tietymätöintä.
ELLI.
_(Tulee vesi-astian kanssa.)_ Viivyinkö kauan? Kylmää vettä ei ollut
pihassa. _(Antaa vesi-astian äitille, joka juopi.)_
ÄITI.
_(Ottaa juotuansa Elliä kädestä.)_ Kiitos, Elli, tästä .. ja siitä en
voi sinua kyllin kiittää, että olet poikani pelastanut.
ELLI.
Minäkö?
ÄITI.
Niin.
_(ELLI katsoo kummastuneena Anttiin.)_
ANTTI.
_(Ottaa häntä kiinni vyötäisistä.)_ Niin, niin Elli, äiti tarkoittaa
tuota tapausta juhannusyönä.
ELLI.