MATHIS (yksinään), sitten CHRISTIAN.
MATHIS (ylenkatseellisesti). — Ihmisiä, jotka hirtetään
kahdenkymmenenkolmen vuoden perästä vanhan veitsenterän tautta?
Typeriä! pitää tehdä kuin minä, ei pidä jättää todistuksia. (Jatkaa
lukuaan). Minä sanoin kolmekymmentä tuhatta livreä... se on hyvä
summa se... yks... kaks... kolme... (Hänen sanansa loppuvat. Hän
ottaa rahatukut ja antaa heidän pudota pussiin, jonka hän kuroo
huolellisesti). Kyllä heillä on onnea! Ei minulle annettu tämmöisiä
lahjoja; on täytynyt kaikki ansaita liardi liardilta. Sanalla
sanottu... muutamat syntyvät hyvällä onnella, toiset ovat pakoitetut
itse hankkimaan aseman elämässä. (Nousee seisalleen). Kas niin, nyt on
kaikki järjestyksessä. (Joku koputtaa lasi-ovea, hän katsoo. — Hiljaa).
Christian! (Kohottaen ääntänsä). Käykää sisään, Christian, käykää
sisään! (Menee ovea kohti, Christian näkyy).
CHRISTIAN (puristaen hänen kättänsä). — herra Mathis, te voitte
paremmin?
MATHIS. — No, en voi huonostikaan. Kuulkaas, Christian, minä juuri lu'in
Annetten myötäjäiset... kauniita heliseviä rahoja... kaunista kultaa.
Semmoinen työ aina huvittaa, yksin silloin kuin ne täytyy antaa.
Ne herättävät muistoja työnteosta, hyvästä käytöksestä, terveestä
ruumiista; näkee, niin sanoakseni, silmäinsä edessä kulkevan koko
nuoruutensa, ja ajattelee, että ne tulevat hyödyttämään omia lapsia; se
aina liikuttaa, hellyttää sydäntä!
CHRISTIAN. — Minä uskon teitä, herra Mathis; Työllä ansaittu raha on
ainoa, joka hyödyttää; se on kuin hyvä siemen, joka aina nousee ja joka
terän tekee.
MATHIS. — Juuri niin minäkin ajattelin. Ja minä ajattelin myös, että
ihminen on hyvin onnellinen, kun hyvä siemen lankiaa hyvään maahan.
CHRISTIAN. — Te tahdotte saada välikirjan allekirjoitetuksi tänäpäivänä?
MATHIS. — Tahdon, kuta ennemmin se tehdään, sitä parempi. En ole
koskaan rakastanut jättää asioita toistaiseksi. En voi kärsiä ihmisiä,
jotka eivät ole nerokkaita. Kerran, kuin on sovittu, on väärin lykätä
asiata viikkaudesta vilkkauteen; se osoittaa vähän lujuutta, ja
miehillä pitää olla vakavuutta.
CHRISTIAN. — Voi, herra Mathis, minä en pyydä parempaa; mutta minä
ajattelin, jos ehkä neiti Annette...
MATHIS. — Annette rakastaa teitä... vaimoni myös... koko maailma...
(Sulkee kirjoituspöydän).
CHRISTIAN. — No, kirjoittakaamme siis alle.
MATHIS. — Niin, ja kun välikirja on allekirjoitettu, toimitamme häät.
CHRISTIAN. — Herra Mathis, ette voi sanoa mulle mitään miellyttävämpää.
MATHIS (hymyillen). — Emme ole nuoria, kuin kerta; pitää hyväkseen
käyttää nuoruuttaan. Nyt ovat myötäjäiset valmiit, ja toivon teidän
tyytyvän niihin.
CHRISTIAN. — Te tiedätte, herra Mathis, minä en tuo mukanani paljon,
minulla ei ole...
MATHIS. — Te tuotte myötänne miehullisuutenne, hyvän kavioksenne ja
teidän arvonne; mitä muuhun tulee, minä sen asian otan huolekseni: minä
tahdon, että teillä on varoja. Ainoastaan yksi lupaus teidän pitää
tehdä, Christian.
CHRISTIAN. — Mikä lupaus?
MATHIS. — Nuoret ihmiset ovat kunnianhimoisia; ne tahtovat koroitusta
virassa, se on aivan luonnollista. Minä pyydän, että te jäisitte tänne
kylään kaikesta huolimatta, niinkauan kuin me elämme, Catherine ja
minä. Ymmärrättehän, meillä ei ole kuin yksi lapsi, me rakastamme häntä
kuin silmäteräämme ja nähdä hänen lähtevän, se murtaisi meiltä sydämen.
CHRISTIAN. — Hyvä Jumala, herra Mathis, minä en koskaan tule niin
hyvästi toimeen kuin Annetten perheessä, ja...
MATHIS. — Lupaatteko jäädä, vaikka teille upsierinkin virka
luvattaisiin ruualla.
CHRISTIAN. — Lupaan.
MATHIS. — Te lupaatte sen kunniansanallanne.
CHRISTIAN. — Sen teen mielelläni.
MATHIS. — Se on kylliksi. Minä olen tyytyväinen. (Erikseen) Tuo oli
tarpeen. (Ääneen). Ja nyt puhukaamme muusta. Te olette viipyneet
kauan tänä aamuna, teillä oli varmaan toimituksia? Annette on teitä
odottanut, mutta viimein...
CHRISTIAN. — Ah, se on kummallinen asia, jommoista ei ole koskaan
tapahtunut mulle. Ajatelkaapa kuin olen lukenut käräjäkirjoja kello
viidestä kello kymmeneen. Aika kului, kuta enemmän lu'in, sitä enempää
teki mieleni lukemaan.
MATHIS. — Mitä käräjäkirjoja?
CHRISTIAN. — Mieltä liikuttava juttu Puolalaisesta juutalaisesta, joka
murhattiin suuren sillan alla. Heinrich oli mulle kertonut tämän jutun
toissa iltana, se minun päässäni pyöri. Se on kuitenkin kummallista,
herra Mathis, ett'ei mitään koskaan ole saatu ilmi.
MATHIS. — Epäilemättä... epäilemättä.
CHRISTIAN (ihmettelevästi). — Tiedättekö, että sen, joka on murhan
tehnyt, on pitänyt olla perinpohjin kavalan veijarin! Kun ajattelee,
että kaikki oli turhaan: santarmisto, korkea oikeus, poliisi, kaikki!
ja ettei ole voitu löytää vähintäkään jälkeä. Minä olen sen lukenut,
minä vieläkin kummastelen.
MATHIS. — Niin, ei se ollut mikään tuhma pöllö.
CHRISTIAN. — Tuhma pöllö!... täytyy sanoakseni, että se oli perin
viisas mies, joka olisi voinut tulla viisaimmaksi santarmiksi koko
maakunnassa.
MATHIS. — Niinkö luulette?
CHRISTIAN. — Olen varma siitä. Sillä niin paljon keinoja löytyy saattaa
ilmi ihmisiä pienemmissä asioissa, ja niin harvat voivat niistä päästä,
että tämmöisen rikoksen tekemiseen on tarvittu erinomaista älyä.
MATHIS. — Tuo, jota te sanotte, osoittaa terävää järkeänne. Minä olen
aina ajatellut, että tarvitaan tuhat kertaa enemmän sukkeluutta,
tarkoitan häijyä sukkeluutta, kuulkaa se, vaarallista viekkautta päästä
santarmeista, kuin saattaa konnia ilmi, sillä silloin on koko maailma
vasten.
CHRISTIAN. — Se on selvä asia.
MATHIS. — On. Ja vielä, kun joku on tehnyt ilkeän työn, joka on
onnistunut, tahtoo hän tehdä toisen, kolmannenkin, niinkuin pelurit.
Hän katsoo hyvin mukavaksi olla rahakkaana ilman työtä tekemättä;
melkein aina hän uudistaa tekoansa, kunnes hänet viimein tavataan. Minä
luulen, että hänellä tarvitsee olla paljon uskallusta pysähtyäkseen
ensimmäiseen tekoon.
CHRISTIAN. — Te olette oikeassa, herra Mathis, ja se mies, josta
puhumme, on sen jälkeen pidättäinnyt pahoista teoista. Mutta
kummallisinta kaikesta on se, ettei koskaan ole löydetty vähintäkään
Puolalaisesta; tiedättekö mikä ajatus on astunut minun päähäni?
MATHIS. — Mikä ajatus?
CHRISTIAN. — Siihen aikaan löytyi Wéchem'in varrella useampia
kipsi-uunia. Minä arvelen, että ruumis on voitu polttaa jossakin
uunissa, ja että se oli syy, minkätähden ei muita kaluja ole löydetty,
kuin kauhtana ja hattu. Vanha Kelz, joka oli vanhan tavan noudattajia,
ei tullut sitä ajatelleeksi.
MATHIS. — Se on hyvin mahdollista... se ajatus ei ole juolahtanut
mieleeni. Te olette ensimmäinen...
CHRISTIAN. — Niin, herra Mathis, minä uskallan pääni sen päälle. Ja
tämä ajatus viepi toisiin. Jos tiedettäisiin, kuka siellä poltti kipsiä
siihen aikaan...
MATHIS. — Ota vaari, Christian, minä sitä poltin, minä; minulla oli
uuni, kun onnettomuus tapahtui.
CHRISTIAN (nauraen). — Oh! te, herra Mathis... (Nauravat kumpainenkin.
Annette ja Catherine näkyvät muutamassa ikkunassa perällä).
ANNETTE (ulkoa). — Tuolla hän on! (Christian ja Mathis kääntyvät. Ovi
aukenee, Catherine näkyy, sitten Annette).