NICKEL. — Te kutsuitte minua, Herra pormestari?
MATHIS. — Onko kukaan myllyssä?
NICKEL. — Ei, herra, kaikki meidän joukkomme on kirkossa. Mylly seisoo.
MATHIS. — Minä kuulin kellon äänen. Olitko sinä suuressa salissa?
NICKEL. — Olin, herra, vaan en kuullut mitään.
MATHIS. — Se on kummallista... minä luulin... (Hän panee pikkirillinsä
korvaansa. — Erikseen). Taas alkaa korvissani sohista. (Nickelille).
Mitäs sinä teit siellä?
NICKEL. — Minä lu'in "Ontuvaa sanansaattajaa".
MATHIS. — Varmaan satuja kummituksista.
NICKEL. — Ei, herra pormestari, lystin jutun erään pienen kylän
väestä Sveitsissä, jotka olivat rosvoja ja jotka saatiin ilmi 23
vuoden perästä muutaman veitsenterän kautta, joka löytyi erään sepän
luona muun raudan romun seassa. Kaikki otettiin kiinni yhdessä kuin
sudenpesästä, äiti, kaksi poikaa, ukkovaari. Ne hirtettiin kaikki
toinen toisensa viereen. Katsokaa... (Hän osottaa kirjaa).
MATHIS (jyrkästi). — Se on hyvä... se on hyvä... Tekisit paremmin, kun
lukisit messuasi. (Nickel menee).