XII.

Mr Sims havaitsee oven olevan lukossa.

Peterson, Arthur Forrest ja Sylviane seisoivat pian ylhäällä harjulla,

jolle komea herraskartano piti rakennettaman. Kummallakin herralla oli

lyhty, mutta kirkkaan kuutamon takia ne olivat tarpeettomat. Kuten

Peterson oli sanonut, tekivät keskeneräiset seinät samanlaisen

romanttisen vaikutuksen kuin mahtavat, satoja vuosia vanhat rauniot.

Siinä oli pitkä, säännötön rivi muureja, joissa oli aukot ikkunoita ja

ovia varten, ja suorakulmaisia väliseiniä oli pystytetty sinne tänne.

Suunnattomat rakennustelineet kohosivat yläpuolelle kaiken muun ja

erottuivat selvästi taivasta vasten. Eräässä kohdassa, lähellä

rakennuksen julkisivun keskustaa, olivat rakennustelineet selvästi

korkeammat kuin muualla.

Kun he lähestyivät rakennusta, hämmästytti heitä kaikkia syvä

hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi.

-- Se näyttää aivan hylätyltä, kuiskasi Sylviane.

-- Eikö täällä ole yövartijaa? kysyi Arthur Forrest.

-- Ei, vastasi Peterson, mitä minä sillä tekisin? Tilukseni ulottuvat

puolen penikulman päähän joka suunnalle ja niiden ympärillä on muuri.

Kun he olivat ennättäneet noin viidenkymmenen metrin päähän

rakennuksesta, pysähtyi Sylviane vastahakoisena.

-- Tulkaa! virkkoi Peterson.

-- Se on niin kaamea! vastusti Sylviane.

-- Niin, se on kyllä hieman kaamea, vastasi Peterson, varsinkin jos

annatte vallan sellaiselle tunteelle. Mutta meidän täytyy edemmäksi,

jotta voitte nähdä seitsemän mailin päässä täältä sijaitsevan Viiden

Kaupungin sulattimojen savutorvet ja tulen. Se on näky, jota ette

hevillä unohda.

He astuivat julkisivun eteen ja rakennuksen valtavat mittasuhteet

esiintyivät nyt täydellisinä.

-- Rakas ystäväni, huomautti Arthur Forrest, tästähän tulee

suuremmoinen.

-- Niin, vastasi omistaja ylpeänä, ymmärrän, että se sinun mielestäsi

on suuri. Minä olen nyt jo tottunut siihen.

-- Ja sinä olet tehnyt tämän kahdessa kuukaudessa?

-- Työmiehet ovat sen tehneet. Tämä on luonnollisestikin vasta alussa.

Tämä ei ole mitään. Se tulee maksamaan 200,000 puntaa ja sisustus vielä

lisäksi 100,000.

-- Sinä, Peterson, olet mies, jolla on suurpiirteiset aatteet.

Onnittelen sinua.

-- Pötyä! Te näette nuo telineet tuossa keskellä -- Siihen tulee iso,

kaksinkertainen keskitorni. Jos ei teillä ole mitään sitä vastaan,

voimme kiivetä telineille. Se maksaa vaivan. Jos emme mene ylös, emme

voi nähdä näköalaa paitsi kiertämällä koko rakennuksen. Mitä arvelette,

mrs Forrest?

-- Täytyykö meidän mennä tikapuita myöten? kysyi Sylviane naisellisen

arasti.

-- Ei, portaat ovat verrattain mukavat -- olen antanut laittaa ne

sellaisiksi työmiesten takia. Tämä ei ole mikään urakkatyö.

-- Mennään ylös! myönsi Arthur. Tule, Sylviane, se tekee hyvää sinulle!

Forrest oli erinomaisella tuulella.

Petersonin ohjeita seuraten he olivat piankin pylväitten ja parrujen

välissä ja suoraan heidän edessään kohosivat jyrkät portaat. Niiden

kummallekin puolen oli pinottu korkeat kasat tiilikiviä, jotka

kuutamossa välkkyivät aivan vaaleina.

He kapusivat ylös, tekivät käänteen kulmassa, kapusivat taasen ja

tekivät käänteen toisessa kulmassa ja seisoivat viimein huohottaen

telineitten ylimmällä laatalla, neljäkymmentä jalkaa maanpinnan

yläpuolella.

Äkkiä Sylviane katsoi taakseen.

-- Mikä se oli? huudahti hän.

-- Mikä sitten, rakkaani?

-- Minä olin kuulevinani jotain takaamme, Arthur.

-- Älä ole hermostunut, Sylvie. Minä pelkään, että kuu ja Petersonin

rautatehdas ovat liikaa sinulle.

Vastaamatta mitään hän kiersi kätensä miehensä kaulaan.

-- Minä näin jonkun, kuiskasi hän.

-- Puhut turhia!

-- Minä näin jonkun, ja minä kuulin askelet.

-- No niin, Sylvie, otaksutaan, että se oli kummitus.

Tämä lyhyt keskustelu tapahtui niin matalalla äänellä, että Arthur

Peterson ei kuullut sitä. Forrest koetti lohduttaa vaimoaan. Sitten hän

sanoi itselleen, että Sylvianen täytyi olla ylen määrin väsynyt matkan

jälkeen, mutta huolimatta siitä, että hän koetti kaikin voimin poistaa

mielestään Sylvianen levottomuutta, oli pelko, joka selvästi ilmeni

Sylvianen silmistä, siirtynyt myös häneen.

-- Tulkaa nyt tänne toiselle puolelle, sanoi Peterson, niin voimme

nähdä Crewen rautatieaseman lyhdyt. Älkää pelätkö. Tämä on neljän

parrun levyinen, mutta pahaksi onneksi ei voi pitää mistään kiinni.

Seuratkaa minua, tämä ei ole ensinkään vaarallista.

Hän osoitti jonkinlaista siltaa, joka näkyi hyvin selvästi kuutamossa

ja joka johti siltä laatalta, jolla he seisoivat, samanlaiselle

toisella puolen.

-- Tulkaa! sanoi hän vielä kerran ja astui sillalle. Yksi parruista

antoi perään ja samassa silmänräpäyksessä oli Arthur Peterson kadonnut

kuin noiduttu. Ei kuulunut huutoa, ei minkäänlaista ääntä -- vain

Sylvianen pidätetty kiljahdus. Mies ja vaimo kuuntelivat turhaan edes

jotain pientä elonmerkkiä.

Peterson oli poissa. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi heidän edessään

kuun kirkkaassa valaistuksessa, niin lähellä, että he olisivat voineet

ojentaa hänelle kätensä, seuraavassa silmänräpäyksessä eivät he

kuulleet eivätkä nähneet häntä. Oli kuin jokin kauhea ja salaperäinen

käsi olisi ojentunut tyhjyydestä ja vetänyt hänet luokseen.

-- Palkin on täytynyt liukua alas poikkiparrulta, virkkoi Forrest.

Miksi täytyy ihmisluonteen aina äkkinäisen onnettomuuden sattuessa

paeta arkipäiväisyyteen ja luonnollisuuteen? Tuona hetkenä oli

kuolematon sielu äkkiä kadonnut olemattomiin ja Arthur Forrestin täytyi

välttämättä sanoa, että palkki oli liukunut alas poikkiparrulta.

-- Ei kuulunut minkäänlaista putoamisen aiheuttamaa ääntä, jatkoi hän

ja koetti puhua luonnollisella äänellä. Kuulitko sinä mitään, Sylvie?

Sylviane pudisti hitaasti päätään.

-- Hän on loukkaantunut kuolettavasti! huudahti hän.

Arthur laskeutui polvilleen ja katsoi syvyyteen. Hän ei voinut nähdä

muuta kuin sysipimeyttä. Lyhtyjä eivät he olleet ottaneet mukaansa ylös

telineille.

-- Peterson! huusi Arthur. Huutoon vastasi kaiku.

-- Hän on aivan varmasti loukkaantunut kuolettavasti!

-- Menkäämme alas, virkkoi Arthur. Pidä kädestäni kiinni.

Arthur ei koettanut edes lohduttaa Sylvianea. Hänestä oli typerää, että

hän oli aikaisemmin koettanut rauhoittaa häntä. Eivätkö naisten

aavistukset ja enteet ole herkemmät ja varmemmat kuin miesten? Eikö

aina ole ollut siten ja eikö siten tule ikuisesti olemaan? Ja kuitenkin

vakuuttavat miehet alituisesti, että naiset ovat levottomia syyttä

suotta.

Hän koetti arvailla, kenet tai mitä Sylviane oli nähnyt ja kuullut,

mutta hän ei saattanut keksiä minkäänlaista ratkaisua arvoitukselle.

Sylviane empi liikauttaa itseään -- jos yksi palkki antoi perää, niin

miksipä ei toinenkin?

-- Tule! lausui Arthur komentavasti, melkein töykeästi.

-- Eikö se saata olla vaarallista? kysyi Sylviane vavisten.

-- Älä pelkää, virkkoi Arthur miehen ehdottomalla varmuudella.

Ja he kapusivat alas karkeatekoisia puuportaita pitkin, hitaasti,

varovasti, toisin hetkin kuun valossa, toisin hetkin syvässä

pimeydessä. Kun he pääsivät alimmalle laatalle, kuulivat he puoleksi

tukahtuneen äänen sanovan:

-- Kaikki on hyvin -- kaikki on hyvin, ja joku olento lähestyi heitä.

Se oli Peterson itse.

-- Kaikki on hyvin, virkkoi hän puhuen varmalla, innokkaalla äänellä.

Toivon, että ette pelästyneet. Minä putosin santakasaan, joka oli juuri

ajettu sinne tänään iltapäivällä. Minä mykistyin hieman ensi hetkessä,

mutta minä olen aivan vahingoittumaton. Se oli joka tapauksessa aika

korkealta, neljäkymmentä jalkaa! Jos ei tuota santakasaa olisi ollut,

olisi se ollut minun loppuni. Nyt me voimme, minun mielestäni, mennä

kotiin ja juoda hiukan konjakkia ja vettä.

Kun Peterson astui varjosta esiin, näkivät he, että hän oli kadottanut

hattunsa. Hänen tukkansa oli sekaisin ja kuun valossa huomasi lisäksi,

että hänen vaatteensa olivat pahasti ryvettyneet.

Forrest tunsi Sylvianen nojaavan raskaasti hänen käsivarttaan vasten.

Hän oli pyörtymäisillään.

-- Kas niin, kas niin, virkkoi Forrest hänelle, ja tahdonponnistuksella

onnistui hänen voittaa heikkoutensa.

-- Älkää olko huolissanne, mrs Forrest, sanoi Peterson ja astui vielä

lähemmäksi. Minä olen virkeä kuin särki, mutta huomenna olen varmaankin

tunteva hieman jäykkyyttä ruumiissani.

-- Minä olen hyvin iloinen, ettet vahingoittunut ensinkään, sanoi

Arthur Forrest. Mutta tätä päivää kai voinet pitää oikein ihmeitten

päivänä?

-- Niin, niinpä tosiaankin, myönsi Peterson.

He ottivat lyhtynsä ja palasivat kotiin melkein vaiti ollen koko

matkan. Ei kukaan keksinyt mitään sanottavaa.

Kun he kulkivat talvipuutarhan läpi huusi Peterson:

-- Sims! Missä Sims on? Minun vaatteeni täytyy harjata. Ja sanokaa

jollekin, että saliin tuodaan heti konjakkia ja soodavettä.

-- Tässä olen, vastasi Sims ja astui esiin heidän takaansa puutarhasta.

Arthur Forrest valaisi lyhdyllään miehen kasvoja. Hänen kasvoillaan oli

välinpitämätön, kunnioittava, vilpitön hymy, miehen hymy, miehen, joka

tuntee oman arvonsa ja toisten, ja joka elää sovinnossa koko

luomakunnan kanssa.

Arthur Forrest istui kauan ylhäällä ja puheli Petersonin kanssa

ja kun hän oli toivottanut hänelle hyvää yötä, istuutui hän

pukeutumishuoneeseen -- joka oli Sylvianen ja hänen makuuhuoneensa

edessä -- polttaakseen loppuun saakka savukkeensa. Talossa oli aivan

hiljaista, jos ei ota huomioon tuota epämääräistä, selittämätöntä

ääntä, jonka tuskin voi eroittaa pimeyden vallitessa. Hän heitti

paperossipätkän tuhkakuppiin, astui ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Kuu

vaipui harjun taa ja sen valo lankesi uuden rakennuksen rungolle, joka

seisoi tuolla niin eriskummallisena ja alastomana.

Samassa hän kuuli jotain kolinaa huoneesta.

-- Arthur!

Kalpea olento makasi hänen jalkojensa juuressa. Se oli Sylviane

yöpuvussaan. Vavahdellen ja väristen nyyhkytyksistä, tukka avoimena ja

silmät kyynelten sumentamina makasi hän Arthurin edessä kuin epätoivon

ja surun vertauskuva.

-- Rakas Sylvianeni, oletko sinä sairas? Arthur kohotti hänet seisomaan

ja asetti hänet sitten tuolille istumaan. Mitä nyt on tapahtunut?

Näitkö pahaa unta?

-- Jumala suokoon, että se olisi sitä! vastasi hän. Hän tarttui samassa

Arthurin käteen, mutta laski sen irti jo taasen kuin se olisi

polttanut. Arthur, he koettavat tappaa hänet!

-- Kutka koettavat tappaa kenet?

-- Mr Petersonin. Minä tiedän sen.

-- Rakas Sylvie, mitä sinä tarkoitat?

Hän tuumi itsekseen, että hänen vaimonsa käytös oli ollut hyvin

merkillistä siitä asti, kun he olivat tulleet saliin päivällisen

jälkeen.

-- Sims on täällä! virkkoi Sylviane kauhunsekaisella äänellä. Niin pian

kuin näin Simsin salissa, tiesin, että jotain oli tekeillä. Hänen

nyyhkytyksensä lakkasi ja hän mutisi käsittämättömiä sanoja.

-- Kas niin, virkkoi Forrest koettaen rauhoittaa häntä, älä nyt itke.

Silloin en voi kuulla, mitä sanot. Mitä sinä sanoit Simsistä?

-- On kyseessä jokin suunnitelma, vastasi Sylviane. Etkö sinä huomaa

sitä? Ensin katkesi vetohihna, sitten irtaantui pyörä ja viimein tuo

irtonainen palkki. On suorastaan ihme, ettei mr Peterson ole kuollut.

Mutta he koettavat tappaa hänet. He eivät anna minkään estää itseään.

Sinä et tunne heitä, Arthur.

-- Keitä sitten?

-- Tohtori Colpusta -- ja...

-- Tohtori Colpusta?

-- Niin, ja voitko ajatella, Arthur? -- äitiäni!

-- Sylviane!

-- Niin, äitini. He ovat lähettäneet Simsin tänne -- hän toimii heidän

määräystensä mukaan. Olen vakuutettu siitä. Kun olimme ylhäällä

rakennustelineillä, näin jonkun -- sen täytyi olla Sims.

-- Mutta rakas Sylvie, miksi tohtori Colpus ja äitisi tahtoisivat

surmata mr Petersonin? Hänen tarkoituksensa oli mukaantua Sylvianen

ajatuksenjuoksuun. Hän luuli, että Sylviane kuvitteli ja että

Petersonin ihmeelliset onnettomuudet olivat tehneet häneen niin

voimakkaan vaikutuksen, ettei hän ollut samanlainen kuin tavallisesti.

Sylviane istui hetken hiljaa ja näytti kokoavan kaikki voimansa vaikean

tehtävän suorittamiseen.

-- Kerron sinulle, Arthur, aloitti hän. Kerron sinulle kaiken. Olisin

tehnyt sen aikoja sitten, mutta en ole uskaltanut. Minä pelkäsin niin

äitiä. Suunnitelma oli järjestetty aivan alusta alkaen. Ennenkuin me

tutustuimme sinuun, tiesivät äiti ja tohtori Colpus, että sinulla oli

oikeus Petersonin omaisuuteen. Siksi meidät tutustutettiin sinuun.

Minulle annettiin määräys, että minun oli mentävä kanssasi naimisiin.

Muun voit arvata, niin, sinähän tiedät sen itse asiassa. Kun

avioliittomme oli saatu lopullisesti järjestetyksi, piti tohtori

Colpuksen ilmoittaa sinun sukulaisuudestasi Petersonin suhteen

aivankuin hän juuri olisi saanut asiaa tietää.

Sellainen ajatus, että hänen vaimonsa kuvitteli vain tyhjänpäiväistä,

katosi silmänräpäyksessä Arthurin mielestä. Hän ymmärsi heti, että

Sylvianen sanoihin sisältyi kylmä, katkera totuus. Hän muisti koko

joukon pikkuseikkoja, joista hän tähän asti oli ollut välinpitämätön ja

joita hän oli väheksinyt, ja nuo pienet seikat varmensivat sen

peloittavan syytteen mrs Cavalossia ja tohtori Colpusta vastaan, jonka

Sylviane oli tuonut ilmi hätäisin lausein.

-- Sylvie! huudahti hän nousten seisomaan. Menitkö kanssani naimisiin

siksi, että luulit minusta tulevan miljonäärin?

Sylviane painoi kauniit kasvonsa käsiään vasten.

-- En, vakuutan sinulle Jumalan nimessä, en, vastasi hän kuiskaten.

Minä rakastin sinua, ja minä rakastan sinua, Arthur! Etkö usko minua?

-- Uskon, vastasi hän paikaltaan liikahtamatta. Jatka!

-- Se oli virhe heidän laskelmissaan kun sinä et tahtonut esittää

oikeuksiasi ja kun sinä tiesit jo kaiken aikaisemmin. Sitä he eivät

olleet ottaneet huomioon ja heidän täytyi aloittaa taasen alusta. Voi,

Arthur, minä kuulin heidän keskustelevan sinä iltana, kun sinä olit

sairas. Minulla oli mitä kauheimmat epäilykset ja siksi minä hiivin

salin ovelle sinä iltana, kun sinun sairaudessasi tapahtui niin paha

käänne, ja minä kuulin, mitä tohtori Colpus ja äiti keskenään puhuivat.

Äiti -- äiti... Minä en voi sanoa sitä.

-- Sinun täytyy sanoa se minulle, Sylviane.

-- Hän -- tahtoi, että sinä kuolisit, Arthur! Hän aukaisi sinun

huoneesi ikkunan, että sinä -- ettet sinä paranisi, Arthur. Minä näin,

että se oli hieman auki, kun hän oli lähtenyt huoneesta. Hän ei ollut

sulkenut sitä täydellisesti. Olisin antanut mitä tahansa, saadakseni

täydelliset todisteet häntä vastaan, mutta minä en uskaltanut syyttää

häntä, minä en uskaltanut. Minä olen aina pelännyt häntä niin.

-- Miksi äitisi tahtoi, että minä kuolisin? kysyi Arthur kylmästi.

-- Hän luuli, että sinun kuoltuasi he voisivat esittää vaatimuksensa

omaisuuteen nähden minun oikeuksillani -- sen verran kuulin. Mutta

tohtori Colpus sanoi, että se olisi hyvin vaikeata ja että sinut täytyi

pelastaa mihin hintaan tahansa. Sitten kuulin hänen sanovan äidille,

että toinen Arthur on enemmän tiellä. He arvelevat, että jos mr

Peterson kuolisi, ottaisit sinä empimättä omaisuuden vastaan.

-- Se ei voi olla totta! huudahti Forrest. Se on uskomatonta! Hänen

koko ruumiinsa vapisi sanomattomasta vihasta ja kauhusta.

-- Se on totta, virkkoi Sylviane, ja siksi Sims on nyt täällä. Sims on

mies, johon he voivat luottaa. Hän tekee, mitä hänen tehtäväkseen

määrätään.

Forrest kulki edes takaisin huoneessa.

-- Niin, virkkoi hän viimein seisahtuen vaimonsa i eteen, se on totta.

Minulla oli ollut sellainen tunne, että äitisi oli seikkailijatar,

mutta minä ajattelin vain sinua.

-- Minä jätän sinut huomenna, Arthur. Se on vähäisin, mitä voin tehdä.

Sanokaamme nyt hyvästi.

-- Jätät minut! huudahti Arthur.

-- Niin, minun täytyy. Se on, kuten sanoin, vähäisin, mitä voin tehdä

-- minulla on äitini veri suonissani. Enkö myöntynyt ensin alussa hänen

suunnitelmiinsa? Kyllä, sen tein! Minä olen hyljätty olento. Minä en

ole sen arvoinen, että katsot minuun enää kertaakaan. Mutta vannon

sinulle, Arthur, että en tietänyt heidän tahtovan surmata sinut. Tiesin

vain, että sinusta piti tulla rikas, hyvin rikas. Jos en minä

sattumoisin olisi rakastunut sinuun, olisin mennyt kanssasi naimisiin

tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Ja kun minä huomasin että

rakastin sinua, sanoin itselleni, ettei minun pitäisi mennä kanssasi

naimisiin, ettei se olisi oikein sinua kohtaan. Mutta rakkauteni

houkutteli minua, kiusaus oli ylivoimainen -- ja äiti oli niin kauhea.

Ja sitten tahdoin niin mielelläni olla vaimosi, Arthur. Minä päätin,

että kertoisin sinulle kaiken mentyämme naimisiin, mutta en silloinkaan

uskaltanut -- minä pelkäsin, että sinä halveksisit minua ja lähettäisit

minut kotiin äidin luo. Mutta nyt, kun olen nähnyt sinun olevan vähällä

tulla murhatuksi ja mr Petersonin melkein murhattuna, en voi enää

kauemmin vaieta. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, Arthur.

Ja jos et voi, niin unohda ainakin. Minä menen kauas, kauas pois

luotasi ja kauas äidin luota. -- Ei, en pyydä sinulta suudelmaa ennen

lähtöäni.

-- Ennen lähtöäsi? toisti Arthur. Sinä sanot nähneesi, että he ovat

melkein murhanneet minut, ja nyt tahdot itse murhata minut?

-- Arthur! huudahti Sylviane.

-- Älä sitten sano sanaakaan lähdöstäsi.

Sylviane vaipui hänen jalkojensa juureen.

-- Sinä uhri parka! virkahti Arthur tahtomattaan. Sanomatta

enää sanaakaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet

makuuhuoneeseen. Sylviane sulki silmänsä raukeana. Arthur seisoi sängyn

vieressä, kunnes Sylviane aukaisi silmänsä.

-- Sylvie, sanoi hän hiljaa, luotan sinuun kuin itseeni. Et kai tahdo

lähteä luotani pois?

Sylvianen huulille kohosi kaunis, surullinen hymy.

-- Koko hyödyttömän elämäni aikana, kuiskasi hän, en ole tehnyt mitään,

millä olisin ansainnut rakkautesi ja hyvyytesi.

-- Enkelini, vastasi hän, siinä on kyllin, kun olet olemassa. Kedon

liljat eivät kudo eivätkä kehrää. Nyt sinun täytyy nukkua. Et kai sinä

pelkää enää?

-- En nyt, huokasi hän.

Arthur aikoi lähteä syvästi liikutettuna.

-- Arthur! kuiskasi Sylviane.

-- Mikä on, rakkaani? Hän katsoi taasen vaimoaan.

-- Sinä koetat kai pelastaa mr Petersonin? kuiskasi hän.

-- Ole rauhassa, rakkaani, vastasi hän ja Sylviane kiitti katseellaan

häntä tuosta lupauksesta.

Samassa kuului kevyt koputus pukeutumishuoneen ovelta. He hätkähtivät

molemmat.

-- Kuka siellä? kysyi Forrest lujalla äänellä.

-- Minä, Sims.

-- Odota sitten silmänräpäys.

Forrest hyväili kädellään hellästi vaimonsa otsaa. Sitten hän meni

pukeutumishuoneeseen, sulki sen ja makuuhuoneen välisen oven ja aukaisi

käytävään vievän oven.

-- Astu sisään, sanoi hän, ja Sims astui huoneeseen.

-- Vai niin, sinäkö se olet? virkkoi Forrest. Oletko vielä ylhäällä

näin myöhään? Ja hän lukitsi nopeasti myös ulko-oven.