XI.

Seikkailurikas matka.

Hevonen dogi-vaunujen eteen valjastettuna odotti oven ulkopuolella ja

hevosen pääpuolessa seisoi ajomies.

-- Onko kaikki selvää? kysyi Arthur Peterson, joka laskeutui portaita

alas hansikkaitaan napittaen.

-- Kaikki selvää, vastasi ajomies.

-- Minulla on aikaa vain puoli tuntia -- juokseeko hevonen siinä ajassa

asemalle?

-- Kyllä, hyvin helposti. Minä olin ajelemassa sillä eilen ja se juoksi

kaksi mailia seitsemässä minuutissa. Minä annoin mr -- en muista hänen

nimeään -- sen uuden palvelijan, ajaa kanssani. Hän näyttää ymmärtävän

hevosasioita. Hän sanoi, että tämä oli uljain elukka, mitä ajatella

saattaa, ja siinä hän oli oikeassa.

-- Vai niin, minun uusi palvelijani ymmärtää hevosasioitakin, virkkoi

Peterson huvitettuna. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän hämilleen

tuon ihmeellisen, hiljattain Lontoosta palkatun palvelijansa

kaikkitietäväisyydestä.

-- Kyllä, hän on usein tallissa. Pitää siellä olosta. Hyvin

käytännöllinen mies.

-- Se voi kyllä olla mahdollista. Sinun ei tarvitse seurata mukana.

Ovatko vaunut, joissa tavarat piti tuoda, lähteneet?

-- Kyllä, puoli tuntia sitten.

-- Laske irti sitten.

Musta hevonen lähti liikkeelle kuin kanuunan kuula. Se oli voimakas

eläin, mutta se vaati myös ajajalta jotain. Sillä olikin ohjaksien

toisessa päässä vaatimukset täyttävä henkilö, Arthur Peterson.

Peterson katsoi kelloaan, kun hän ajoi ensimmäisen mailipylvään ohi

matkalla Crewen asemalle. Ensimmäinen maili oli ajettu kolmessa

minuutissa ja viidessätoista sekunnissa. Hän ajatteli itsekseen, ettei

ollut oikein miljonäärin arvolle sopivaa hakea vieraita asemalta

dogi-vaunussa ilman ajomiestä. Mutta hän ei ollut vielä niin tottunut

kohteliaisuustapoihin ja tunsi sitäpaitsi poikamaista intoa saada

näyttää uutta hevosta Arthur Forrestille ja silloin eivät ajoneuvot

saisi olla liian painavassa lastissa kotimatkalla.

-- Hei, lisää vauhtia! huudahti hän ja heilautti piiskaa kerran.

Hevonen hypähti eteenpäin ja jotain tapahtui. Dogi-vaunut kääntyivät

sivulle ja hevonen tanssi poikittain tiellä. Äärimmäisellä

ponnistuksella onnistui Arthurin pidättää se ja hän hyppäsi maahan.

Vasemmanpuoleinen vetonuora oli päässyt auki. Onnettomuudesta olisi

saattanut olla turmiolliset seuraukset, mutta Arthur otti asian

rauhallisesti.

Eräs poika tuli sattumoisin tietä pitkin.

-- Halloo! huusi Arthur.

Poika kääntyi.

-- Tule tänne, niin voit ansaita rahaa.

Poika lähestyi hitaasti.

-- Osaatko pidellä tätä hevosta, poikaseni?

-- Minä osaan pidellä kyntöhevosta.

-- Hyvä, tartu kiinni molemmin käsin ja varo, ettei se juokse tiehensä

vieden sinut mukanaan.

Poika nauroi ja totteli.

Arthur kumartui ottaakseen nauhan kengästään, mutta kun hän huomasi,

että hänellä olikin nappikengät, kirosi hän Oldcastlen suutarit, jotka

olivat vakuuttaneet hänelle, että koska hän eräissä suhteissa oli oman

arvon tuntoinen mies, täytyi hänellä olla nappikengät. Sitten hän

katsoi pojan jalkineita. Hänellä oli karkeat nauhakengät jalassaan.

Hetken kestävän neuvottelun jälkeen onnistui hänen ostaa itselleen

pojalta kengännauha puolen kruunun hinnasta ja viiden minuutin kuluttua

oli hän kynäveitsensä avulla korjannut vaurion.

-- Hiljaa, kauniisti! sanoi hän sitten hevoselle ja he ajoivat lähimmät

neljä mailia nopeudella, joka ei noussut kuin kolmeentoista mailiin

tunnissa. Sitten tie muuttui jokseenkin jyrkäksi, kunnes saavuttiin

alamäkeen. Hevonen meni mäen koko hyvin ja aikoi juuri ottaa paremman

vauhdin, kun se pelästyikin samassa tien vierellä olevaa kiviröykkiötä

ja heittäytyi sivulle. Samassa silmänräpäyksessä kuului merkillistä

kitkutusta ja ritinä vasemmalta puolelta, ja kun Arthur katsoi sille

taholle, näki hän, että toinen pyöristä oli irtaantumaisillaan. Hän

hyppäsi heti alas ohjakset kädessään. Samassa irtaantui pyörä

vaunuista, vieri pari metriä ja kaatui. Vaunut kaatuivat tömähtäen

kyljelleen.

-- Voi minun päiviäni! huudahti Arthur. Mitä nyt tapahtuu tämän

jälkeen? Mutta hän piti lujasti kiinni ohjaksista, eikä hevonen päässyt

mihinkään, vaikka se ponnisti vapautuakseen aisoista.

-- No, hiljaa! koetti hän rauhoittaa sitä. Sinä et pääse Creween

iltapäiväksi, mutta minäpä aion mennä.

Hänen onnistui itse asiassa ennättää Crewen asemalle neljännestunnin

junan oikean tuloajan jälkeen ja tänään juna onneksi myöhästyi

kaksikymmentä minuuttia. Kun hän ajoi kotiin Arthurin ja Sylvianen

kanssa avovaunuissa, jotka hän oli vuokrannut Crewestä, kertoi hän

huolettomalla tavalla, joka sopi hänelle erittäin hyvin, miten hän yhä

tihenevässä hämärässä oli saanut hevosen irroitetuksi aisoista,

taluttanut sen majatalon pihaan tien varrella, lähettänyt pari miestä

hakemaan rikkinäisiä vaunuja ja sitten jatkanut jäljellä olevan matkan

Creween pikamarssissa.

-- Se selittää teille, miksi minä olin vähän hengästynyt, kun ensin

näitte minut, mrs Forrest, virkkoi hän Sylvianelle, joka istui

vaunuissa häntä vastapäätä.

Sylviane hymyili. Peterson huomasi, että hän oli hyvin surumielinen,

kun hänen miehensä sitävastoin oli erinomaisen hyvällä tuulella.

-- Sinä olet aina pitänyt hevosista, Peterson, virkkoi Forrest hyvin

ylpeänä ystävästään.

-- Tämä on kaikkein juonikkain, jota olen ajanut, vastasi Arthur

Peterson.

-- Tuntuu kummalliselta, että samalla ajomatkalla sattuu kaksi

onnettomuutta, huomautti Sylviane katsoen Petersonia.

-- Niin, sellainen on minulle ominaista. Onpa minulle ennenkin sattunut

siten, että ajoneuvoistani on pyörä irtaantunut ja vetohihna on mennyt

poikki, mutta nyt sattuivat nuo molemmat yht'aikaa, siinä vain ero.

-- Mutta ettekö aio tiedustella talliväeltä, mistä tällainen johtuu?

jatkoi Sylviane.

-- Tarkoitatte, että minun tulisi antaa niille oikein aimo ripitys,

nauroi Peterson.

-- Kun vain hevonen on vahingoittumaton, ei meidän reipas isäntämme

välitä koko asiasta mitään, sanoi Arthur Forrest.

Mutta Sylviane ei saavuttanut samanlaista hyvää tuulta kuin molemmat

herrat.

-- Minä olen aina pelännyt dogi-vaunuja ja pikajuoksijahevosia, sanoi

hän vakavana. Minua värisyttää, kun vain ajattelenkin niitä.

-- Silloinpa olen iloinen, että tuo pyörä irtaantui, virkkoi Peterson

levollisesti ja päättävästi.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että jos ei sitä olisi tapahtunut, olisitte te nyt istuneet

dogi-vaunuissa tuon komean hevosen jäljessä sen sijaan että nyt istutte

avovaunuissa tuon merkillisen nelijalkaelukan jäljessä, jota ajuri

rohkenee nimittää hevoseksi.

Peterson koetti osoittaa Sylvianelle, että hän osasi olla sukkela

sanoissaan.

-- Jos te olisitte ajanut, en minä olisi pelännyt.

-- Ettekö? Miksi ette?

-- En tiedä, mutta en vaan olisi.

Kun viimein vuokrahevosen hitaanlainen juoksu oli tuonut heidät Radway

Grangen portaitten eteen ja emännöitsijä vienyt Sylvianen hänelle

varattuun huoneeseen, veti Peterson Arthur Forrestin työhuoneeseensa,

joka oli myös tupakoimishuone.

-- Tiedätkö, vanha veikko, puhkesi hän innokkaasti puhumaan, en voi

olla sanomatta sitä sinulle -- hän on ehdottomasti ihastuttava. Hän on

enkeli ja aivan liian hyvä sinulle.

-- Olen iloinen, että pidät hänestä, virkkoi Arthur Forrest

vaatimattomasti. Hänkin pitää sinusta.

-- Luuletko?

Forrest nyökkäsi ja Peterson melkein punastui.

-- Sinun anoppisi teki minuun suuremmoisen vaikutuksen, virkkoi Arthur

Peterson, mutta vaimosi voittaa hänet loistossaan kuin aurinko voittaa

kuun.

-- Älä nyt muutu runolliseksi, vastasi Forrest. En tietänyt, että sinä

olit tavannut mrs Cavalossin.

-- Olenpa niinkin. Folkestonen Leassilla, kertoi Arthur Peterson. Ja

hän kuvasi elävästi ja tarkkaan tuon mainion kohtauksen täydellisen

kauneuden ja hänen helpostisyttyvän innostuksensa kesken. Minä luulen,

että mrs Cavalossi ei tuntenut minua kohtaan samanlaista mieltymystä

kuin sinä ystävällisyydessäsi sanot vaimosi tuntevan.

-- Kyllä varmaan; jos hän ehkä oli hieman töykeä sinua kohtaan, niin

ansaitsit kyllä sen.

Illalla päivällisen jälkeen istuivat ystävykset Sylvianen kanssa

salissa, jossa herroille oli annettu lupa polttaa. Huone oli iso, mutta

kuten kaikki muukin talossa, näytti se unohdetulta ja rappeutuneelta.

Huonekalut epämuodikkaat, kömpelöt ja rumat, mutta eivät epämukavat.

Seinillä riippui suuria peilejä, jotka heijastivat kattokruunun valon.

Nyt oli luottavaisen keskustelun ja hiljaisuuden hetki. Tuli suuressa

takassa räiskyi lämpimästi ja kodikkaasti. Sylviane ja Peterson

istuivat mukavissa nojatuoleissa takan kummallakin puolen. Arthur

Forrest seisoi savuke toisessa, kahvikuppi toisessa kädessään.

-- Onko piano hyvä? kysyi hän Petersonilta.

-- Luulen, että se on aika hyvä. Minä en soita milloinkaan itse.

-- Minä soitan erään vanhoista sävelmistämme -- sinä kai muistat?

-- Carmen?

Nyökäyttäen päätään laski Arthur Forrest kahvikupin kädestään, astui

pianon ääreen, joka oli huoneen toisella seinämällä ja rupesi

soittamaan toreadoren laulua.

Sylviane kumartui äkkiä Petersonin puoleen.

-- Tuohon sävelmään tuntuu sisältyvän muistoja, virkkoi hän. Kertokaapa

minulle, miten te ensin tulitte tutuksi mieheni kanssa.

-- Mitä minä kertoisin?

-- Alkakaa siitä, miten ensin tapasitte toisenne.

-- Niin, se tapahtui seuraavasti: me tulimme kumpikin ajoneuvoilla Gare

du Midiin Parisissa ja hänen ajoneuvonsa ajoivat minun ajoneuvojeni

päälle ja siitä syntyi kauhea sekamelska ja meidän matkalaukkumme

vierivät kadulle ja niin sukeutui aikamoinen vannominen ranskan ja

englannin kielellä. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni. Mutta

voinpa samalla sanoa, että miehenne mielipide on se, että minun

ajoneuvoni ajoivat hänen rattaittensa yli. Joka tapauksessa kohtasimme

me siten. Kävi selville, että meillä oli kummallakin tavaton kiire

ennättääksemme Lyonin junaan ja me tulimme junalle kumpikin liian

myöhään. Siksi päätimme yksimielisesti, että jäämme vielä yhdeksi

päiväksi Pariisiin ja vietämme sen ajan yhdessä. Me viihdyimme

erinomaisen hyvin toistemme seurassa. Luonnollisestikin oli ikäero

Forrestin ja minun välillä siihen aikaan suhteellisesti paljon

suurempi kuin nykyään. Luulenpa, etten ollut silloin kuin

yhdeksäntoista- vuotias. Se oli ensimmäinen matkani mannermaalla

erään kesäloman aikana.

-- Se oli kerrassaan kummallista! huomautti Sylviane.

-- Mikä oli kummallista? kysyi Peterson.

-- Että -- että te molemmat yrititte ennättää samaan junaan.

-- Sanotteko te sitä kummalliseksi? virkkoi Peterson ja hänen silmiensä

ilme sanoi: -- Mikä ihastuttavan yksinkertainen ja suorasukainen pikku

ihminen te olettekaan!

-- Ja sen jälkeen otaksun teidän olleen yhdessä verrattain paljon?

jatkoi Sylviane kuulusteluaan.

-- Kyllä, me matkustimme aika paljon eri puolilla Europaa sitten. Hän

tutki vanhoja tauluja, minä vanhoja rakennuksia. Cadizissa tapahtui tuo

seikkailu, kun olimme ulkona -- muistan sen kuin olisi se tapahtunut

eilen. Olimme olleet oopperassa kuuntelemassa Carmenia ja sitten

lähdimme kävelemään Alamedalle. Ja siellä tapahtui jotakin... Mutta

minun on täytynyt luvata Arthurille, etten milloinkaan kerro siitä

kenellekään.

-- No, mutta minulle voinette toki sen kertoa?

-- Niinpä minäkin luulen. Seikka oli vain se, että hän pelasti minut.

Älkää kysykö minulta asiaa tarkemmin. Sellaista tapahtuu sangen usein

Cadizissa.

-- Olin vakuutettu siitä, että jompikumpi teistä oli pelastanut toisen.

Teidän käytöksessänne toisianne kohtaan on jotain, jota en voi

selittää...

-- Olette oikeassa, myönsi Peterson ja katsahti ihastuneena Sylvianeen.

Arthur Forrest oli lopettanut laulun ja alkanut soittaa ensi näytöksen

tanssia.

-- Kunniani kautta, virkkoi Peterson ystäväänsä katsellen, hän näyttää

niin terveeltä kuin ei hän olisi elämänsä aikana ollut päivääkään

sairaana. Oliko hän kovin sairas?

Sylviane nojautui tuolinsa selkämystään ja painoi hetkeksi käden

silmilleen.

-- Sanon teille, vastasi hän ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta,

mitä en ole kertaakaan sanonut hänelle enkä kellekään muullekaan: minä

en luullut hetkeäkään, että hän olisi läpäissyt sairauden. Se oli ihme.

Te näette hänet nyt terveenä ja voimakkaana ja pidätte varsin

luonnollisena, että hän on terve jälleen. Minulle se on ihme -- en

nytkään tahdo uskoa sitä -- olin jo menettänyt kaiken toivoni. Olin

valmistautunut kuolemaan hänen kerallaan.

Peterson tunsi silmiinsä kihoavan kyyneleitä ja yskähti vähän.

-- En tietänyt, että asia oli niin paha, virkkoi hän. Teidän on

täytynyt hoitaa häntä taitavasti. Ja Arthur sanoo, että tohtori Colpus

on niin etevä.

Sylviane vavahti.

-- Tohtori Colpus, mutisi hän, tohtori Colpus pelasti mieheni puhtaasti

tahdonlujuudella. Kolmenkymmenenkuudentunnin aikana hän tuskin

hievahtikaan hänen luotaan.

-- Otaksun teidän tietävän, että minä kävin Folkestonessa hotellissa

joka päivä ja tiedustelin, miten Forrest voi -- joka päivä

neljänätoista päivänä. Kun olin ollut siellä neljätoista päivää, täytyi

minun matkustaa, sillä rahani olivat loppuneet.

-- Kävittekö tosiaankin siellä joka päivä? kysyi Sylviane. En tietänyt

siitä ensinkään -- ei kukaan sanonut sitä minulle.

-- Niin, niillä kai oli niin paljon tekemistä muuten.

-- Oli hauska kuulla, että kävitte tiedustelemassa Arthurin vointia

joka päivä, virkkoi Sylviane.

-- Oliko? Olette ystävällinen sanoessanne sen.

Molemmat istuivat hiljaa. Peterson käänsi kasvonsa pois päin. Sylviane

katsoi ystäväänsä pitkään, johon katseeseen sisältyi omituinen sekoitus

osanottoa ja uteliaisuutta. Silloin tuli Arthur takaisin pianon luota.

-- Rakas Peterson, virkkoi hän iloisesti, näin meidän kesken saanen

kysyä sinulta jotain. Paljonko rahaa sinulla on? Olisi hauska tietää se

asia.

-- Niinkö arvelet? virkkoi Peterson. Jos vastaan kysymykseesi,

lupaatko, etten minä mielestäsi kersku?

-- Lupaan.

-- Niin, minulla on vähän yli kolme miljoonaa.

Sylviane istui tuleen tuijottaen ja päätään liikauttamatta.

-- Vai niin, virkkoi Arthur Forrest levollisesti. Mutta mielestäni ei

tämä talo sovi enää sinulle, jolla on sellaiset varat -- rikkaudet,

voimme oikeastaan sanoa. Anna anteeksi avomielisyyteni, mutta sinä ja

minä emme ole milloinkaan peittäneet ajatuksiamme.

-- Ei, tämä ei enää sovi hyvin, myönsi Peterson, enkä minäkään enää

ylpeile siitä.

-- Mutta tämä on kai vanha kotinne? keskeytti Sylviane nopeasti.

-- Niin, tavallaan kylläkin, mutta minä olin aina joko koulussa tai

Oxfordissa. Ja kun minä 21-vuotiaana kieltäydyin menemästä

hiilikauppaan ja tahdoin välttämättä ruveta arkkitehdiksi, sanoi

kunnioitettava isäni, että saisin mennä ja silloin minä lähdin. Radway

Grange ei ollut minulle mikään koti. Katsokaahan, äitini kuoli, kun

minä olin aivan pieni. Minusta tämä paikka on aina ollut ruma ja synkkä

-- isäni ei yrittänyt milloinkaan tehdä muutoksia siinä. Hän ja minä

riitelimme ja vaikka hän antoi minulle muutamia satoja vuodessa, en

kuitenkaan ensinkään tietänyt, testamentteeraisiko hän koko

omaisuutensa minulle tai vain osan siitä. Minä en edes tietänyt, että

hän oli miljonääri. Hän oli hyvin omituinen mies -- minä puhun aivan

puolueettomasti.

Petersonin ääni oli muuttunut huomattavasti kovemmaksi. Syntyi

hiljaisuus.

-- Puisto on kai verrattain suuri? kysyi Arthur Forrest viimein.

-- Puisto on komea, myönsi Peterson innokkaasti, enkä tule jättämään

sitä. Huomenna täytyy teidän lähteä katsomaan, miten kaunis se on.

-- Sinä aiot siis kuitenkin jäädä tähän rumaan ja synkkään taloon?

hymyili Arthur.

-- Enpä suinkaan. Minä rakennan paraikaa uutta taloa tuonne ylös

harjulle tämän taakse.

-- Nyt jo? Sinähän olet ollut täällä vain pari kuukautta.

-- Minun ei tarvinne sanoa sinulle, rakas Arthur, että rakennustaide on

minun intohimoni -- rakennustaide ja hevoset, täytynee minun sanoa.

Kaksi vuotta sitten, kun juriidinen asianajajani luki minulle isäni

testamentin, päätin heti, mitä tekisin. Minä en jättäisi Radwayta, vaan

asuisin tässä vanhassa rakennuksessa siksi, kunnes olisin rakentanut

uuden talon sille paikalle, missä tämän olisi pitänyt olla. Sitten olen

tehnyt työtä pohjapiirroksien kanssa koko ajan. Siitä tulee komea.

Siitä tulee kaunein herraskartano Staffordshiressä ja se ei ole vähän

sanottu. Heti, kun sain perinnön haltuuni, rupesin rakentamaan ja nyt

on sata miestä työssä joka päivä. Perusta on laskettu, ja toisissa

kohdin ovat ne ennättäneet rakentaa seiniä jo toiseen kerrokseen asti.

-- Te olette oikea loihtija, mr Peterson, virkkoi Sylviane, joka heräsi

tavallisesta välinpitämättömyydestään, ja Arthur ilmaisi hämmästyksensä

viheltämällä.

-- Miljonäärin erikoisoikeutena on olla loihtija, sanoi Peterson.

-- Meidän täytyy saada nähdä tuo ihmeellinen palatsi, nauroi Arthur

Forrest.

-- Tietysti! Minä vietän siellä kaiket päiväni. Ehkä menemme sinne

huomenna heti aamiaisen jälkeen.

-- Päätetty! Forrest astui ikkunan luo, veti verhot syrjään ja katsoi

ulos. Miten ihana kuutamoilta!

-- Kuulkaahan, sanoi Peterson, jonka mieleen välähti eräs asia. Jos

ottaisimme päällemme jotain ja menisimme harjulle tänä iltana. Mitä

siihen sanotte, mrs Forrest? Se ei ole kaukana, ja siellä on todellakin

kaunista iltaisin -- siinä on jotain Colosseumia muistuttavaa -- ja

näköala etäisyydessä sijaitsevaan Viiteen Kaupunkiin on kaunein, mitä

ajatella saattaa. Antakaa anteeksi innostukseni, mutta sanokaa,

tahdotteko tulla?

Forrest katsoi vaimoaan ja tämä hymyili myöntyvästi.

-- Teemme mieliksesi, Peterson, virkkoi Forrest. Sinä olet vähän hupsu,

mutta teemme mieliksesi.

Arthur Petersonin ulkomuoto synkkeni. Hänen kasvoilleen ilmaantui

vakavuus ja hän virkkoi:

-- Toivon Jumalan tähden, ettet sinä pitäisi minua millään tavoin

hupsuna, rakas ystäväni.

-- Mutta sinä olet sellainen, joka tapauksessa, nauroi Arthur.

-- Siitähän tulee oikein seikkailu, sanoi Sylviane innokkaana.

Peterson soitti kaksi kertaa ja palvelija astui huoneeseen. Kun

palvelija huomasi Arthur Forrestin, kumarsi hän kunnioittavasti.

-- Sims! huudahti Forrest ihmeissään ja hieman hämillään.

-- Niin, minä olen nyt täällä, vastasi mies epämääräisesti hymyillen.

On hauska, että voitte paremmin nyt, mr Forrest.

Kuullessaan tuon kylmän ja onnettomuutta ennustavan äänen katsahti

Sylviane nopeasti ylös. Hän huokasi syvään, käänsi sitten päänsä pois

kuin ei olisi nähnytkään palvelijaa ja katsoi tuleen. Hän oli

kalvennut. Peterson antoi jotain määräyksiä takeista ja lyhdyistä ja

Sims poistui taasen.

-- Sinä näyt tuntevan uuden palvelijani, virkkoi Peterson Forrestille.

Hän on oikea aarre, voin sanoa sinulle.

-- Hän on ollut anoppini palveluksessa, vastasi Arthur Forrest. En

tietänyt, että hän oli lähtenyt hänen luotaan pois.