Kaupunki heräsi. Jo liikkuivat kaduilla työmiehet, vasaran ja
muurauslastan miehet, jotka kohottavat tehtaat ja kauppahuoneet
ja koulut ja sairaalat ja hulluinhuoneet ja vankilat, kaikki ne
moninaiset rakennukset, joita yhteiskunta tarvitsee kylmyyttä ja
kosteutta vastaan. Jopa kiirehtivät puuhiinsa näitten moninaisten
rakennusten asujat, tehtaalaiset, kauppapalvelijat, opettajat ja
oppilaat, virkamiehet ja virattomat. Rattaat rämisivät, autojen pyörät
kulkivat suhisten, kuului junan ulvahtava vihellys. Päivä alkoi,
ovet avautuivat. Oli monta ihmistä, joilla oli työ tai toimi tai
virka, touhua. Oli myöskin monta joutilasta, työtöntä eli herruuden
saavuttanutta. Joku oli sattunut tässä kirjavassa saatossa niin outoon
rakoon, ettei ollut käsittänyt työtä eikä liioin leipääkään, jollekin
oli sattunut sitä, mitä nimitetään rahaksi ja omaisuudeksi, jolla on
työstä jos muustakin vapauttava valta.
Tässä kaupungissa heräsi hra Harukin, joka on ammatiltaan liikemies,
rautakauppias. Se kauppa on kyllä kaikinpuolin pieni ja selvää
on, ettei sen tuloilla asuta niin muhkeassa asunnossa eikä niin
komeasti. Muusta hänelle lienee rikkautta karissut; muuten hra Haru on
toimeliaisuudellaan ja viisaudellaan raottanut elämän kitsasta kouraa.
Monet tietävät, että liikemies Haru on trokari, viinankauppias,
luvattoman ammatin harjoittaja yhteiskunnassa. Esivallan edustajatkin
sen tietävät, vaikkakaan eivät ole saaneet häntä kiikkiin eivätkä löydä
lakipykälää häntä vastaan. Siksi liikemies Haru voi asua komeassa
asunnossa keskellä kaupunkia ja olla kanssakäymisessä herrojen kanssa.
Sillä ollapa, että hän on trokari, niin onpa hän myöskin hauska mies
ja rahamies. Ja rahalla peitetään paljon vikoja ja puuttuvaisuuksia.
Sitäpaitsi hra Harua ei ole koskaan todistettu ammatiltaan muuksi kuin
rautakauppiaaksi.
Kaikesta huolimatta jotkut ihmiset pitävät kohtuullisena olla hra
Harua tuntematta, vaikka tämä on kyllä syntyään niin puhdasta
herraslähtöä kuin joku toinenkin, on käynyt kouluja ja ryhtynyt sitten
liikemieheksi, mutta mennyt konkurssiin ja köyhtynyt.
Niihin aikoihin oli sitten säädetty kieltolaki, jota liikemies
Haru joskus avomielisenä hetkenä on sanonut hyväksi laiksi, koska
se on korottanut hänet rahamieheksi ja hyville päiville. Tosin
työllä ja toimella. Jotku sanovat, että hra Haru alkoi nostamalla
pari neekeripoikaa hartioilleen ja astumalla karavaanin viimeisenä
miehenä kohti sisämaata. Toiset tietävät, että kyllä hänellä jo
alottaessaankin oli auto. Joka tapauksessa hän menestyi ja rikastui
ja oli pian porho trokarien seassa. Ainoatakaan kertaa hän ei ajanut
lankaan. Hänen papereihinsa ei saatu mitään merkinnöitä. Pian hän
osti talon kaupungista, nai kauniin naisen, perusti rautakaupan ja
oli yhteiskunnan edessä liikemies Haru. Hän antoi nyt rahan tehdä
työtä puolestaan, antoi köyhempien nousta pukille ja panna nahkansa
vaaraan. Hän oli koko laajan maakunnan mahtava pirturuhtinas, jonka
harvat tunsivat, mutta jonka käsiin monet langat johtivat, ohuet ja
huomaamattomat kuten lukin seitti. Hän oli kuten suunnaton hämähäkki
suunnattoman verkkonsa keskellä. Hän oli johtaja, järjestäjä. Mikään ei
enää häntä järkyttänyt, ei eräitten ajoneuvojen ja lastien menetys, ei
kuljettajien sakot eikä linnassa istumiset. Hän oli varmalla pohjalla.
Hän asui turvassa muhkeassa asunnossaan. Viinan purot juoksivat, ja
tulot olivat suuret. Häneen ei voitu enää päästä käsiksi. Oikeastaan
oli kaikki aivan yksitoikkoisen turvallista.
Liikemies Haru tunsi laskevansa myötävirtaan, pitkin viinan voimallista
virtaa. Hän nauroi jollekin kieltolakimiehelle, joka teutaroi tämän
tulvaisen joen reunalla aikoen pysäyttää sen. Hohoi, pienempiinkin
puroihin ovat tiukat tammet jääneet tekemättä. Sitäpaitsi hra Haru
tiesi, että moni saarnaili vedestä, mutta ryyppi viinaa. Hän tiesi,
että moni esivallan edustajakin tuntee rahan, tuon välikappaleen,
johon sisältyy niin paljon ja jonka voima on taivaallinen. Hän,
suuri järjestäjä, tiesi, että ne virrat ja purot, joita hän ohjaili
sisämaahan, pyörittivät monen yhteiskunnan pönkkäpuunkin myllyä,
sellaisen, jonka ei osattu aavistaakaan olevan tekemisissä asiain
kanssa, jotka sentään hänestä, hra Harusta, todeksi tiedettiin, vaikka
ei todistettaviksi.
Liikemies Haru siis heräsi, sai kahvinsa, silmäili lehtiä, veti ylleen
aamukauhtanansa ja käveli tohvelit jalassa katsomaan ulos akkunasta.
Ikävää, yksitoikkoista. Hra Harulla oli puuhakas henki liikuntaa
rakastavassa ruumiissa. Hänen nykyinen ylen mukava ja turvallinen
asemansa tuli monesti hänelle suorastaan tukalaksi. Käytellä rahoja,
lähettää mies järjestämään asiaa, varma ja sidottu mies: se vaati
niin vähän tointa ja vähän aikaakin. Joutilaisuuttaan hän kulutteli
istumalla ravintoloissa ja tanssimalla, käymällä teattereissa tahi
pitämällä ruumistaan kunnossa urheilulla.
Mutta monesti tämä elämä kävi hänelle niin yksitoikkoiseksi, että hän
lähti pirtumoottorissa merelle tahi istui viina-auton ohjaajaksi.
Tämä oli kyllä uhkarohkeata ja tyhmää. Sillä voisihan sattua, että
saataisiin hänen ammattinsa oikein tokumenteilla todistetuksi. Mutta
vaara hra Harua juuri viehättikin. Jonkun sellaisen retken jälkeen hän
voi jälleen sietää pitkät ajat lepäilevää kaupunkielämäänsä.
Erään kerran Haru oli toimittanut hienoja juhlajuomia kaupungin
herroille omituisin juhlamenoin. Hän oli nauttinut siitä mielessään
kauan, oltuaan asemalla katsomassa, kuinka kuusenhavuin koristetusta
vaunusta kannettiin autoon kookas ja musta ruumisarkku. Vastaanottajat
olivat epämääräistä työkansaa, kasvoilla murheen ja raskaan elämän
leima. Virsi hyrisi ja moni ihminen ajatteli sivumennen, että niin me
kaikki menemme.
Mutta siinä arkussa ei suinkaan ollut mitään kookkaan työmiehen
tomumajaa, vaan kokonainen komppania puhdasverisiä poikia.
Liikemies Haru katsoi kadulle ja huokasi. Näytti taasen olevan edessä
pitkä päivä, köyhä puuhista ja köyhä mielikuvista.
Silloin sisäkkö tuli ja ilmoitti, että eräs autonajaja halusi puhutella
herraa. Haru sanoi, että tulkoon työhuoneeseen. Se oli viereinen
huone. Kookas nahkatakkinen mies tuli ja tervehti. Haru kehoitti häntä
istumaan ja istui itsekin tohveleissaan ja kirjavassa kauhtanassaan.
— No, sinä kärähdit eilen?
— Niin kävi.
— Elä välitä. Kyllä se kestetään.
— Kyllä kai se kestää, joka antaa rahan kestää puolestaan. Mutta
minulle tästä on jo edessä linnareissu.
— Pieni retki.
— Linna on kuitenkin linna. Ja miten elää perheeni sillä välin?
— Tiedäthän, ettei sillekään anneta nälänhädän tulla.
— Ilkeältä se kuitenkin tuntuu.
Haru oli vaiti. Tämä mies oli hänelle sangen tuttu, nimeltään Kimpi.
Joitakin vuosia sitten he olivat olleet yhdenarvoisia miehiä,
ystäviä, jotka olivat päättäneet kaatua ja seisoa yhdessä. Mutta niin
oli käynyt, että Haru istui nyt siinä tohveleissaan ja kauniissa
kauhtanassaan rahojensa turvissa ylen viisaana ja ymmärtäväisenä, kun
taasen Kimpi oli yhäkin köyhä mies, perheenisä, monet sakot saanut,
tunnetuksi viinankuljettajaksi merkitty mies, Harun renki. Hra Haru
ymmärsi, että toinen tunsi mielessään närää, katkeruutta ja kateutta.
Ihminen ei siedä sitä, että toiselle käy hyvin ja itselle huonosti
syistä, joita hän ei tajua. Haru oli jo monesti päättänyt erota
kokonaan Kimmestä. Mutta vaikeaa olisi löytää toinenkin niin pystyvä ja
vaitelias mies. Kerran oli Kimpi itse hänestä eronnut, mutta palannut
pian, ajettuaan heti asiansa lankaan.
— Minkäpä sille tekee, sanoi Hara viimein. Olisit ollut varovaisempi.
— Olisit ollut! Hyvähän se on sanoa, kun itse istuu turvassa, herrana.
Sanoo vain toiselle, että teepä nyt se ja se. Osaisin minäkin toista
neuvoa.
— Kyllä sinä tiedät, että minä uskallan ja pystyn siihen, mihin joku
toinenkin. Ajaisitko sinä itse viinaa, jos sinulla olisi tarpeeksi
rahaa?
— En. Mutta en ajattaisi toisellakaan.
— Ahaa... Mutta turha sinun siitä on juonitella. Saat nähdä, että minä
ajan, vaikka olen rahamies ja voisin pysyä piilossa. Sanoit eilen,
että Suurjoen yli on nykyään mahdoton päästä. Mutta viinalla voidaan
kiskaista ylimäissä nyt hintaa ja maksattaa maakunnalla vahingot ja
linnareissut. Tulehan illalla autoinesi, niin saat nähdä, että me
menemme Suurjoen yli varsin huvin vuoksi täydessä lastissa.
— Voi jäädä menemättäkin.
— Niin, sitä ei ole vielä yritetty. Tuo auto!
Kimpi meni. Hra Haru nousi ja alkoi pukeutua. Hän tunsi jäsenissään
elämänhalun, hermoissaan seikkailun odotuksen ja vihelteli iloisesti.
* * * * *
Ilta oli tullut. Valot olivat sytytetyt ja kaduilla käveli kansaa.
Ravintolat ja ilopaikat olivat auki, tanssihuoneet ja teatterit ja
salaiset kapakat, joissa ihmiset istuivat ryyppylasit edessään. Se
mahtava viinavirta, jota liikemies Haru ohjaili tässä maan kolkassa
jatkui lopuksi ylen monihaaraisina ja pieninä puroina, upposi ja
kuivettui ikään kuin janoiseen hiekkaan.
Suuri rahtiauto kulki halki kaupungin. Ohjausratasta hoiteli Kimpi
ja hänen vierellään istui nahkaiseen takkiin pukeutunut hra Haru.
Takana oli valtava lasti hyvin pakattuna ja peitettynä kiiltäviä
peltiastioita. Ja vaunu vieri pitkin valaistuja katuja ja mitään
ei tapahtunut. Mitä olisikaan ollut nähtävää: kuormavaunu täydessä
lastissa.
Kaupunki loppui. Jo näkyi silta ja joen musta uoma. Mutta sillan päässä
laskeutui puomi poikki tien. Epäilyttävää, vaarallista. Tutkintoja ei
tämä auto sietänyt. Hra Haru teki viittauksen toverilleen, ja tämä
käänsi vaunun rantatielle. Siellä oli tehdasrakennuksia ja satama.
Kenen huomiota siis herätti, jos lastiauto sinne ajoikin? Mutta se
kääntyikin vielä kerran ja ajoi ympäri kaupungin teitä ja katuja ja
tuli jälleen sillan luo. Mutta puomi sulki jälleen tien. Ei ollut
yrittämistä. Taasen kiersi vaunu kaupungin ja tuli kolmannen kerran
sillan seutuville. Puomi oli valmiina paikoillaan. Yö oli jo käsissä ja
liike vähäistä.
Kimpi murisi.
— Enkö minä sitä sanonut! Mitä tämä kiertäminen pyhittää? Kohta ovat
kytät kimpussamme. Aja nyt sillalle, jos päänahkasi kestää!
Hra Haru vilkaisi ympäristöön kuten tehdään silloin, kun neuvot
puuttuvat. Pohjoisesta kuului junan jyrinä. Sen silmät hohtivat kaukaa
pimeästä. Ja silloin syttyi ajatus liikemies Harun aivoissa.
— Annahan ratti tänne.
He vaihtoivat paikkoja ja auto kääntyi ympäri toiselle tielle. Takaa
kuului moottoripyörän säkätys.
— Enkö minä sitä arvannut, murahti Kimpi. Poliisimoottori. Ja mihin me
tätä tietä pääsemme?
Haru ei vastannut, vaan lisäsi vauhtia. Rautatiesilta vilahti näkyviin.
— Hullu! Aiotko tuonne? Siitähän eivät vielä elämänpäivänä ole
pyörineet muut kun junan rattaat...
— Nyt pyörivät.
Vaunu kohosi ratapenkereelle ja kääntyi sillalle, hytkähdellen
pahasti, mutta saavuttaen samassa lankkukäytävän ja ratakiskojen
ristikon alustan ja kiitäen eteenpäin. Musta virta vilahteli alla.
Edessä hohtelivat junan valot jo sangen lähellä. Kintereiltä kuului
moottoripyörän säkätys. Se seurasi perästä. Kuului pyssynlaukaus ja
luoti tuntui mäiskähtävän sillan rautoihin.
Mutta auto oli jo selviytynyt yli sillan ja jatkoi matkaansa pitkin
rataa. Se kävi jo hermoille. Suuri vaunu keikkui pölkyltä pölkylle ja
peltiset astiat takana hypähtelivät ja lonkkusivat. Niissä pulisi se
neste, jota niin monet kurkut odottivat. Kuka luki ne naurut ja laulut,
jotka tämäkin vaunu oli matkaansaattava, ne synnit, huoruudet, riidat
ja tappelut, ehkä miestapot? Se oli synnyttävä iloa ja itkua, katumusta
ja kirousta. Monen se oli päästävä pitämystensä kahleista alkuperäiseen
luontoonsa, tuo katkeran väkevä vapahtaja.
Ja vaunun ohjausrattaassa istuvalle miehelle tuo neste merkitsi komeaa
asuntoa ja pulskaa elämää, herruutta. Toiselle ja hänen perheelleen toi
se jokapäiväisen leivän, samoin kuin niillekin, joiden moottorin ja
pyssyn ääni kuului kintereiltä.
Tämä vaunu ei siis ollut mikään joutava leluvaunu. Se kantoi raskaan
kuorman kohtaloita.
Se oli luja ja hyvä vaunu rakenteeltaan. Se selvisi satametrisestä
laukastaan pölkyltä pölkylle, saavutti ylikäytävän ja kääntyi
maantielle. Poliisimoottori oli reuskahtanut alas ratapengertä
yrittäessään ajaa auton jälessä. Junan pitkä vaunurivi mennä humisi jo
sillalle.
Mutta herra Haru huokasi ja lisäsi kaasua! Huh, vauhti oli ihana!
Pitkin ruskeata, kovaa tietä! Tämä oli elämää, seikkailua.
Puhelinlangat humisivat tien vieressä. Niitä myöten vieri jo ehkä
sanoja, että ottakaa kiinni, pysäyttäkää sellainen ja sellainen vaunu.
Mutta tiet ja tienkäänteet ovat monet ja auton ohjaajana istuu herra
Haru. Hän istuu ja hymyilee ja nauttii vauhdista ja pelin jännittävästä
korkeudesta.
Tässähän ei tartukaan lankaan, jos tarttuu, kuka hyvänsä tusinatrokari,
vaan liikemies Haru, jolla on talo kaupungissa ja joka istuu herrojen
seurassa. Ylpeys paisuttaa hänen rintaansa ja hän sanoo toverilleen:
— Minä ajan mihin tahansa, kun vain värkit kestävät.
— Hyvin ajettu.
Auto kulki hurjaa vauhtia penikulman toisensa perästä pitkin öistä
maantietä. Takaa-ajoa ei tarvinnut pelätä, eikä mitään muutakaan
tapahtunut. Pian oltaisiin päämäärässä.
Silloin eräässä tien käänteessä lähellä kylää he näkivät piikkilankun
putoavan poikki tien. Ei ollut muuta neuvoa kuin jarruttaa. Tiellä
näkyi poliisin lakki ja pari siviilipukuista miestä.
Hra Harun aivot toimivat nopeasti. Mutta ainoa keino, minkä ne
keksivät, oli vastarinta.
Suuri revolveri kohosi heti kohti poliisimiestä, kun tämä lähestyi.
— Mitäs ilvettä tämä on? Pois lankku!
— Näettehän, että olemme poliisimiehiä. Toimitamme tarkastuksen.
— Ei mitään seremoonia. Lankku pois, tai!
Revolverin musta suu tuijotti poliisimieheen, joka näytti nuorehkolta
ja kokemattomalta. Hän vavahteli tuon tuiman silmän alla ja hypisteli
omaa asettaan neuvottomana. Lyhyt, katkera ja äänetön taistelu käytiin
auton lyhtyjen hohteessa näiden miesten välillä.
Liikemies Harun koko luja, selkeä tahto tuntui siirtyneen hänen
nyrkkiinsä, joka puristi revolverin kahvaa. Nuoren poliisimiehen tahto
harhaili sinne ja tänne.
Säilyttää kunnia, mutta luoti ruumiissa, jolloin kunniasta kuten
muustakin on vähän iloa. Peräytyminen ja häpeä ja hengen säilyminen,
hengen, jonka pitäminen voi antaa mahdollisuuden kunnian voittamiseen
miellyttävämmissä tilaisuuksissa.
Revolverin musta, tuima, antia lupaava suu tuijotti häneen autojen
lyhtyjen hohteessa.
Poliisimies oli voitettu.
— Vetäkää pois lankku, huusi hän tovereilleen. Ei täällä ole mitään
vaarallista. Oikeaa tavaraa.
Tie oli selvä. Auto ammahti täyteen vauhtiin, ja takaa kuului laukaus
kuten katkera, voimaton kirous. Poliisimiehen tehoton mielenilmaus, kun
hän vapautui tuijottavan onton silmän lumouksesta.
— Kas niin!
Liikemies Haru veti henkeä ja hänen silmänsä loistivat, ja hän antoi
vaunun kiitää parasta vauhtiaan.
— Mutta jos sattui toisenlaatuinen mies, mies, joka ei heikkoillut?
— Mutta kun ei sattunut. Eikä satu. Jos joskus sattuu, on se mies minua
parempi.
Matka päättyi. Vaunusta purettiin lasti ja liikemies Harun taskuun
siirtyi rahainen lompakko. He lähtivät paluumatkalle.
Mutta hra Haru oli päässyt nyt vauhtiin. Kaikki hänen elimensä
tuntuivat vaativan toimintaa.
— Me ajamme nyt tiettyyn paikkaan rannikolle. Sinne pitäisi tulla näinä
aikoina ainetta useita lasteja, jos vain ovat onnistuneet.
Sillä matkalla liikemies Haru viipyikin pari vuorokautta. Hän oli
siirrellyt maihin tuotua viinaa useita vaunulasteja onnellisesti eri
paikkoihin sisämaata vanhoille ostajilleen, jälleenmyyjille.
Lopulta hän tunsi itsensä ylen väsyneeksi valvottuaan koko ajan,
jonka oli ollut melkein yhtämittaa ohjausrattaan ääressä. He lähtivät
kotimatkalle. Kimpi ajoi ja herra Haru hänen vieressään nukkui heti
kuin tukki.
Oli yö. Kuu paistoi ja kummallisen muotoiset pilvet kulkivat taivaalla.
Kimmen aivoissa itivät mustat ja katkerat ajatukset.
— Miksi tuolta mieheltä kaikki kävi hyvin? Nyt se taasen elää
kuukausia kaupungissa ilossa ja turvassa, ennen kuin siinä herää
himo vaarallisiin toimiin. Outo himo! Kun se muuhun kyllästyy, niin
se huvittelee täten, nauttii, ja hän ansaitsee leipänsä näin köyhänä
renkinä. Ja hänellä on edessään linnareissu, häpeää ja kurjuutta... Ja
vähän aikaa sitten he olivat olleet saman pykälän miehiä... Voi, saa...
Katkeruus ja kateus ja ankara väsymys kypsyttivät hänessä äkkipäätöksen.
— Mutta siinä menee toinen missä toinenkin...
Hän sanoi sen ääneen ajaessaan pienen joen sillalle. Hän puri hampaansa
yhteen ja käänsi ohjausratasta. Räsähdys. Käsipuut murtuivat ja auto
ammahti tyhjyyteen.
Mutta vähäistä ennen oli ikään kuin jokin valtava ääni sanonut nukkuvan
Harun tajunnassa: nouse. Kun auto oli vielä ilmassa, oli hän jo
tempaissut oven auki. Hän kuuli Kimmen kiroavan ja tarttuvan häneen.
Auto vajosi valtavalla roiskahduksella syvään veteen. Mutta Haru
ponnisti irti otteesta, potkaisi, kohosi pinnalle ja haukkoi ilmaa. Hän
huomasi rannan olevan vain jonkin käsivarren mitan päässä, sai kiinni
ruohosta ja kömpi kuivalle.
Vedenpinta oli jo tyyni. Kuun valjussa valossa ei voinut erottaa
jälkeäkään autosta, eikä sen ohjaajasta.
Liikemies Haru pudisteli vettä ruumiistaan kuin koira. Muutaman tunnin
uni ja tämä kylmä kylpy olivat hänet täydellisesti virkistäneet. Hän
imi keuhkoihinsa yöilmaa ja tunsi vapauttavaa, suurta iloa. Niin oli
siitäkin seikasta vielä selvitty elämään.
Kimpi näytti menneen. Se oli hänen kohtalonsa. Hän oli hyvä mies, mutta
jo ikään kuin liian tuttu. Sitäpaitsi lienee sillä nyt ollut piru
mielessä. Tekopeliä koko tapaus. Omaan kuoppaansahan putosi...
Hra Haru silmäili ympärilleen ja tunsi kylän. Läheisyydessä
oli majatalo. Hän käveli sinne ja hälyytti ihmisiä jalkeille:
auto-onnettomuus. Auto ja mies joessa. Avuksi äkkiä. Ehkä miestä voisi
vielä jotenkin auttaa.
Mutta itse hän tarttui puhelimen kampiin. Viranomaiset tulkoot pitämään
tutkintonsa. Autokin on voinut mennä pilalle ja siitä on saatava
vakuutusyhtiöltä pennit pois.
Liikemies Haru kaupungista, liikeasioissa, pyysi saada jotakin kuivaa
vaatetta ja lämmittävää tulta.
Hänelle kerrottiin, että hänen ajajansa oli vedetty törmälle jäykkänä
poikana. Liikemies Haru ojensi sääriään tulen ääressä, nautti niiden
liikkeestä ja tunsi olevansa käsin elämässä ja seikkailussa.