Taivaan vahvuutta alkoi täyttää se leppeä, viisaan näköinen hämärä,
joka vallitsee Pohjolan loppukesän öitä.
Miesjoukko makasi metsikössä mahallaan, kyljellään tahi seljällään.
Kuului hiljaista puhelua, hiljaista naurua. Siellä ja täällä hehkui
savuke.
Aaroni istui joukon keskellä ja naksahteleva ääni kuului hämäryydestä.
Hän tarkasteli taskuasettaan. Hän nosti kasvonsa ja hänen kalpea
naamansa alkavan yön hämyssä näytti aavemaiselta.
— Täältä tippuu, eikä tule tyyniksi! Silmätkääpä tekin pyssyjänne, että
ovat kunnossa, jos asia vaatii...
Hän pisti aseen takataskuunsa ja silmäili miesjoukkoa. Enimmät
makasivat aloillaan. Muutamilla ei kai asetta ollut, ja toiset uskoivat
sen olevan kunnossa. Vain puolenkymmentä miestä latasi browningejaan.
Joku otti asian leikin kannalta. Kuului torahdus ja lausuma, että
selväpä tuntuu torvi olevan.
Muuten oli hiljaista. Nuo nelisen tusinaa miestä olivat vaiti.
Savukkeet hehkuivat.
Siinä makasi kokoelma sällejä ja juippeja, jotka ylen vähän ovat
tehneet mitään rakentavaa ja pysyvää yhteiskunnassa, miehiä, jotka
vaelsivat kaikenkaltaisella hampuusielämällä halki maailman laidan.
Joukossa oli vain jokunen tosijätkä, monet talvet puunkaatoa
harrastanut mies, tukinuittaja, mies, jonka elämän heittelemänä täytyi
tilapäisesti kehittää leipänsä miten vain.
Ja Aaroni, karavaanin johtaja, istuu makaavan joukon keskellä. Hän
on ollut sodassa ja hän pitää sen elämänsä keskeisimpänä, suurimpana
tapahtumana. Hän on ollut taistelemassa Suomelle vapautta. Eikä hän
sitä salaa. Hän on yhäkin sankari, sillä hän on ainoa, joka pohjolassa,
tämänkin joukon keskellä, uskaltaa ja saa rankaisematta sanoa: Saatanan
kommunisti! Sitä minä en äänestä!
Mutta hän puhuu myöskin muuta. Mahtava kapinan henki kumisee hänen
kiukkuisessa äänessään, kun hän paasaa:
— Me taistelimme Suomen herroille vapauden! Mitä tekivät? Itse pitivät
sen vapauden, mutta meille köyhemmille eivät siitä tiputa muruakaan.
Kahdenkymmenen prosentin eläke tulee minulle tästä kädestä...
Ahvolan tappeluun on Aaronilta jäänyt vasemman käden kolme sormea.
— Kuinka sillä elää? Mutta piru tietää, mitä herrat itse saavat!
Mitä on nytkin tapahtunut Viipurissa ja Vaasassa? Siellä ne kassain
hoitajat joivat ja prilijanttia pelasivat, pärsäsivät sotavaivaisten,
invaliidien rahoja kymmeniä tuhansia...
Tähän on joku miehistä saattanut huomauttaa pirullisen pilkallisesti:
— Ähä! Kuka käski mennä herrain kanssa marjaan.
Mutta silloin on Aaroni kimmastunut:
— Ja te kokootte niiden työväenpomojen vakkaan! Vuosikymmeniä te olette
jo maksaneet saamaveroa, eikä teidän leipänne yhtään vaikene. Uusia
herroja, uutta kuormaa olette vain ottaneet hartioillenne. Sillä herra
mikä herra! Ja mitä tuoreempi herra, sitä pirumpi! Nähkääpä Venäjälle:
herrat herrastelevat, mutta työmiehet saavat vain painaa töitä kuten
sokeat oriit...
Aaronin silmät välähtelevät ja hänen suupielistään pärähtelee sylky.
Hän on hullun kiivas mies. Hänen sanoissaan ja esityksessään on
jonkinlainen vastustajaa lamauttava mahti. Sitäpaitsi hän ei pelkää
tappelua.
Kaikki miehet vaikenevat. Jos heillä on jotakin muistuttamista Aaronin
aatteita vastaan, eivät he tuo sitä ilmi.
Loppukesän tumma yö on läsnä. Jossakin haukkuu koira, maantiellä
törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys.
— Tupakat sammuksiin, määräsi Aaroni. Lastaus alkaa. Tulkaa vain
vähitellen kellarille. Lastin saanut mies katsastaa metsän laidassa,
että seuraava joutuu jälkeen. Ja sitten pidätte välimatkat.
Ensikertalaisille sanon, että on turha yrittää petosta. Meidän firma
maksaa aina: maksaa kaikesta laatunsa jälkeen! Sinä Kärki tulet
tietenkin kärkeen. Liikkukaa hiljaa!
Metsikön laidassa oli kellari. Aaroni painui sinne ensimmäiset
puolikymmentä miestä mukanaan. Peltiset astiat kolisivat,
huikkasivat. Kärki sai ensiksi niitä kaksi kappaletta reppuunsa
ja lähti siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata
kymmenpenikulmaimaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemeen. Pian
oli toinen mies valmis seuraamaan häntä, ja säännöllisin väliajoin
liittyi aina mies ikäänkuin rengas ketjuun eteenpäin lipuvaan
kulkueeseen. Kullakin oli kaksi neekeripoikaa kantosäkissään, joku
heikompi mies tyytyi yhteen, mutta Iso-Santeri, liki pari metriä pitkä
jättiläinen, otti niitä haltuunsa kolme kappaletta. Mutta Iso-Santeri
olikin kameeliksi syntynyt valtavine hartiakyttyröineen. Hänestä ei
ollut ihmisille esimerkiksi.
Kaikki kävi hyvin ja sujuvasti. Suotta ei Aaronin firman johdon sanottu
huonontaneen rahalla paikkakunnan lain valvojain näköä ja kuuloa.
Karavaanin lähtöä ei siis häirinnyt mikään. Neljäkymmentäneljä miestä
ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekeripoikaa oli taipaleella.
Aaroni heitti oman taakkansa hartioilleen ja seurasi viimeisenä
miehenä. Ketjun etumainen mies, Kärki, matkasi silloin jo luistavin
askelin yli kolmen kilometrin päässä. Hän oli teräväsilmäinen,
sukkela mies, ja hänellä oli aivan ihmeteltävä paikallisvaisto.
Aaronin mielestä oli luoja hänet vartavasten luonut pirtukaravaanin
kärkimieheksi. Hän oli Aaronin, johtajan, niin sanottu oikea käsi.
Aaroni oli johdattanut jo kymmenet karavaanit poikki Kivalon sydänmaan
Rovaniemeen, kymmeniä miehiä kussakin, joskus aina puolisen sataa.
Olipa hänellä erään kerran ollut kuusikymmentäkuusi kameelia.
Säännöllisesti kerran viikossa hänen karavaaninsa taivalsi tuon yli
satakilometrisen taipaleen. Hänellä oli vakituinen kantomiehistö, johon
aina liittyi tilapäisiä kantajia, lentojätkiä matkalla pohjoiseen.
Viisisataa markkaa suoritettiin jokaisesta perille tuodusta pöntöstä.
Kansa joi viinan. Se painui siihen kuin janoiseen hiekkaan. Rahat
tulivat moninkertaisina takaisin. Tulivat etupäässä jossakin piilossa
istuville rahamiesjohtajille. Aaroni, karavaanin päämieskään, ei vielä
omaisuuksia ansainnut, vaikka saikin pulskan palkan hyvänä työmiehenä
ja työnjohtajana. Sillä karavaani sai suorittaa matkansa jokseenkin
rauhassa ja turvallisesti. Autot maantiellä, ahtaalla reitillään
takertuivat yhä useammin poliiseihin ja piikkimattoihin. Autoilla ajo
oli suurta uhkapeliä. Mutta karavaani kulki halki metsäisen erämaan,
kymmenistä rajuista ja säikähtämättömistä miehistä koottu karavaani.
Miehistä, jotka eivät olleet suinkaan vaeltaneet oikeata tietä. Sen
kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin
suurellakaan. Tulos oli aina mitätön: ehkä saatiin saaliiksi joku
kanisteri, joku mies, mutta pääjoukko pääsi aina matkan päähän. Ja
saattoi olla lähellä sekin mahdollisuus, että saatiin reikiä ruumiiseen.
Kaksi kertaa oli Aaronin karavaanin kimppuun hyökätty. Pyssyn
räiskettä, huutoa ja juoksua. Kahdelle karavaanin miehelle tuli
kylläkin niin tyhmän kiire, että he pudottivat reppunsa poliisin
saaliiksi. Toisella kertaa saivat he kiinni pari miestäkin, jotka
haavoittuivat. Mutta päällekarkaajistakin oli yksi mies joutunut
toisten kannettavaksi.
Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan, jonka lävitse
miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono, taakat hartioilla, pitkin
kankaita, poikki jänkien.
Kesäisessä yössä avara suo painaa ihmismieleen oudon, salaperäisen
vaikutelman. Tällaisen avaran suon reunassa makasi lymyssä mies
ja tarkasteli kulkuetta. Kun mies nousi hikoillen, hengästyneenä
kangaspolulle ja hänen askeltensa matala jyminä alkoi edetä, kuului
suolta jo seuraavan miehen raskaitten saappaitten lossutus, ja kaukana
jänkällä häämöitti jälleen tulija.
Mutta katselija pysyi hiljaa ja vaiti piilossaan risujen alla. Hän
seurasi vain uteliaana tuota hiljaista, pitkäjäykkistä ohimarssia. Nyt
nousi Aaroni kankaalle, nousi kevyesti ja vihellellen, ja risujen alla
makaava mies sanoi itsekseen:
— Neljäskymmenesviides.
Hetken kuluttua hän ryömi piilostaan, kurkisteli. Hiljaisuus. Ei
kuulunut enää saappaitten lossuttavaa ääntä suolta eikä siellä näkynyt
mitään. Mies sanoi vielä kerran:
— Neljäkymmentäviisi.
Sitten hänen saappaittensa ääni kuului märästä maasta. Hän pyrki
jänkään tallattua uraa kohti kylää ja asemaa. Yöjuna oli pian menevä
sivuitse. Hän meni lippuluukulle ja sanoi:
— Rovaniemeen.
* * * * *
Neljäkymmentäviisi miestä otti lepoa vaaran päivänpuoleisella
rinteellä. Lähellä oli etappiasema, talo, josta saatiin kahvia pannu
pannun jälkeen ja ruokatavaraakin. Kukin kantoi kyllä evästä mukanaan,
mutta se pyrki aina käymään vähiin pitkällä polulla. Matka alkoikin
olla loppupuolella. Ensi yönä piti karavaanin saavuttaa päämääränsä.
Nyt levättiin ja odotettiin iltaa ja yötä. Eräs ryhmä istui juuri
tuodun kahvipannun ympärillä, toinen oli kerääntynyt korttipeliin.
Useat nukkuivat avojaloin, lakki silmillä, keskipäivän auringon
paisteessa.
Mutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä.
Puhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä
ei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain
hyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa.
Mutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita.
— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat
avartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä
sielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli
sanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana.
Ja tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että
tämä oli viisasta puhetta.
Päivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät
lehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli
tyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona,
käveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista
järjestystä.
Mutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat.
Kuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas
tarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin
huulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla
ei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat
harrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät
sillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen
ja paukkujen paljouden takia... Jos nämä puuhat jätettäisiin pois,
niin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät
komeasti...
Mutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi
aseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana,
leipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin
balsamoida ja viedä museoon...
Joku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa
henkeä.
— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai
lännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin _sisästä_, eikä idästä.
Tämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa
ja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä
tulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No,
kun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun.
Ja sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä
Suomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja...
Aaroni on jo hiiltynyt tästä puheesta eikä voi sietää enempää.
— Niin se polsu puhuu! Kun te kommunistit saitte saunan vuonna
kahdeksantoista, niin te nyt kyttäätte, että kun isänmaanmiehet
heittäisivät kättäpitemmän nurkkaan, niin saisitte käydä kurkkuun ja
kostaa. Mutta sitä odotellessanne kasvaa kääpä otsaanne. Kyllä tässä
maassa olisi paljon järjestämistä, mutta järjestys voidaan pitää yllä
vain pyssyjen turvin...
— Joo, sanoo se vanhahtava mies, pyssyjen turvissahan tässä ollaan ja
järjestystä yllä pidetään — mekin. Vaikka olemme niitä...
Nyt Aaroni suuttui jo peräti. Hänen kätensä tekivät mahtavia liikkeitä
vihan vaikutuksesta. Sitä vaille, ettei hän vetänyt esiin asettaan tahi
karannut puhujan kurkkuun. Kuitenkin hän tyytyi kiukkuiseen kirous- ja
sanakimppuun.
Muut miehet ovat vahvahermoisempia. He tietävät, että Aaronin
mielenmitta on nyt piripintana. Se ei siedä pisaraakaan lisää. Muuten
hän voisi tämmöisistä eto asioista vaikka tappaa miehen. He vaikenevat
tyystin. Muutamat painavat päänsä mäkeen ja nukkuvat, toiset kävelevät
kahvipannun ääreen, Aaroni jääpi yksin istumaan ja tyynnyttelemään
mieltään. Yleensä hän rauhoittuukin äkkiä, ollen kohta kuin ei mitään
mielenliikutusta olisi sattunutkaan.
Sitäpaitsi tulee hänelle nyt puuhaa. Vaaran selällä kävelevä vartiomies
antaa merkin. Aaroni menee katsomaan ja näkee, että mies lähestyy yli
jänkän pohjoisesta päin. Aaroni kävelee häntä vastaan aina metsän
reunaan ja antaa hänen lähestyä. Kun tulija huomaa hänet, vaihtavat he
muutamia tunnusmerkkejä. Sitten he keskustelevat pitkän tovin.
Lopulta he tulevat leiripaikalle. Vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta
juomaan kahvia, mutta Aaroni aloittaa puheen:
— Tämä on firman miehiä. Ja sillä on lujat luulot, että sinne on
järjestetty meille kyttäin puolesta suuri vastaanotto. On kuulemma
kerätty miehiä laumoittain, varjeluskuntaa ja rajasotilaitakin. Nyt
ne käyvät ympäri, etsien kenen nielisivät. Mutta minä luulen, että se
on turha seremooni. Tämä saki on niille liian suuri pala. Voisihan
niiden antaa odottaa ja pitkästyä. Mutta meillä on vähän eväitä, ja
sitäpaitsi aika on rahaa, ja raha on leipää. Ensi yönä me yritämme.
Mutta meidän on järjestettävä varakärki, puolenkymmenen miehen
etujoukko, valekantamuksin. Siis: onko vapaaehtoisia? Niiltä miehiltä
otetaan jo tässä tavarat talteen, kesken matkaa. Mutta palkka maksetaan
kuten muillekin. Ylimääräisiä kuluja firmalle, mutta lieneepä heillä
menoarviossaan sitä varten sarake...
Aaroni valitsee miehet ja menee sitten siihen läheiseen etappitaloon
järjestämään isännän kanssa näiden miesten kantosäkeistä peltiastiat
varastoon. Sitten taasen maataan, syödään, pelataan korttia ja
odotetaan iltaa. Ilta tulee ja illan tullen vetääntyy taivas pilveen ja
alkaa tihmoa vettä. Silloin lähtee etujoukko liikkeelle, viisi miestä,
reput täynnä kuivia sammalia. Heidän on määrä kulkea jonkun matkaa
pääjoukon edellä ja jos heitä yritetään pidättää, tahi he huomaavat
seudulla salamyhkäisyyttä on heidän saatava aikaan niin suuri melu,
että pääjoukko sen kuulee.
Ja sitten nousee se vieras vähäpuheinen mies. Hän käy nyt edellä. On
ikäänkuin luotsi olisi astunut laivaan satamaan saavuttaessa. Hän on
jo etukäteen selittänyt Aaronille, että lastin luovutuspaikka on nyt
toinen. Se luovutetaan sopivalla seudulla Kemijoen rannassa odottaviin
veneisiin.
Niin valuu tuo pitkä miesjoukko liikkeelle sadetummaan sydänmaahan.
Aaroni on taaskin viimeinen mies. Tämä on nuukan pelin aikaa. Eikä
koskaan tiedä, etteikö jotakin miehistä rupeaisi heikkous tahi
pahahenki kiusaamaan, ja hän yrittäisi livistää. Siksi täytyy päämiehen
olla perässä.
Hetket kierivät ja kilometrit jäävät taakse, sydänmaan avarat, merkkiä
vailla olevat kilometrit. Yö on tumma ja sateinen. Kukin astuu ja
jännittää aistejaan. Mutta ei kuulu muuta kuin tuulen humina ja
sadepisarain sihinä, eikä näy muuta kuin edelläkävijän vilahteleva
hahmo. Koko yötumman, metsäisen maan tuntuu täyttävän jännityksen
epämieluinen hehku. Mitä tapahtuu? Milloin pamahtaa?
Mutta ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään pitkiin hetkiin. Karavaani
lipuu edelleen kiivasta vauhtia. Taakat keinuvat, raskaat saappaat
tallaavat maata, korvat kuuntelevat, silmät tähystelevät hämärään.
Sitten yht'äkkiä leikkaa yötä ja hiljaisuutta pari pyssyn laukausta,
ja matkueen etummaiset miehet kuulevat myöskin huutoa ja kirouksia.
Karavaani seisoo paikoillaan pitkän tovin ikään kuin suunnaton, venyvä
käärme yön ja metsän hämyssä. Kukin erottaa etumiehensä hahmon, mutta
ei muuta. Kaulat tarkoittavat, silmät teroittavat, joku kopeloipi
asettaan. Hiljaisuus. Vesipisaroitten sipinä puissa.
Aaroni yksin marssii eteenpäin mies mieheltä, karavaanin hänniltä sen
kärkeen saakka. Siellä seisoo heidän etumiehensä ja kuuntelee. He
puhelevat tovin.
— No, sinähän sen tiedät, sanoo Aaroni. Sinuthan tänne on lähetetty.
Anna mennä! Mutta katso, ettet marssi nuotanperään...
Mies lähtee liikkeelle. Hän tekee aivan tiukan käännöksen oikealle,
ja karavaani seuraa jälessä. Aaroni seisoo ja lukee miehet ja liittyy
viimeisenä jonoon. Marssitaan, marssitaan, kuunnellaan, katsellaan.
Tapaukset tuntuvat olevan väijyksissä jokaisen pensaan takana.
Jälleen tehdään suunnanmuutos ja kävellään, kävellään. Tuulee ja sataa.
Mutta muuten on hiljaista, rauhallista. Ja äkkiä välähtää karavaanin
etupään näkyviin Kemijoen tumma uoma. Rannassa on iso moottorivene.
Etumies viheltää ja veneestä vastataan. Hän marssii suoraan sen luo ja
käskee kantomiesten luovuttaa astiat repuistaan veneeseen.
On keskiyö. Laineet lipisevät mahtavassa jokiuomassa, peltiset astiat
kalahtelevat. Mies miehen jälkeen sukeltaa esiin metsästä ja toiset
seisovat tyhjine kantosäkkeineen törmällä.
Heidän uusi etumiehensä on sanonut, että rahat maksetaan heti, kun
viimeinen mies on luovuttanut kuormansa. Hän lukee veneen ääressä
miehiä ja astioita.
Kaikki näytti menevän hyvin. Kytät olivat saaneet saaliikseen vain
sammalsäkkejä kantavat miehet, ja sillä aikaa oikea karavaani valui
kuin rasvattu siima päämääräänsä.
Mutta Aaroni, viimeisenä kävelevä karavaaninpäämies, on äkkiä tullut
rauhattomaksi. Ilman selvää aihetta hirveä epäluulo herää hänessä.
Hänestä tuntuu, että tähän kaikkeen on koira haudattuna. On ikään kuin
koko karavaani olisi painumassa johonkin tyhjyyteen. Mikä tuo mies
oli? Tosin se taisi firman tunnusmerkit... Mutta... Aaroni ei ollut
kuitenkaan häntä ennen nähnyt eikä hänestä kuullut. Ja tässä öisessä
marssissa hänelle tuntemattomaan suuntaan oli jotakin pirullista.
Hän alkoi juosta ja saavutti edeltäjänsä.
— Juostaan, läähätti hän.
He juoksivat ja saavuttivat seuraavan miehen.
He olivat nyt kukkulalla, josta näki suuren joen ja rannalla veneen ja
tumman mieslauman.
— Top, sanoi hän, katsastetaanpa! Eikö tuo ole iso moottorivene? Mitä
saa... onko firmalla täällä moottori?
He seisoivat ja katsoivat. Ketjuun tuli katkein. Jo kuului heidän
luotsinsa huuto rannalta:
— Hei, viimeiset! Väsytäänkö siellä? Nopeasti! Rauha maassa!
— Hst! Risahtiko noissa pensaissa? supisi Aaroni.
He kyyristyivät ja Aaronin aseesta räiskähti äkkiä puolitusinaa
laukauksia.
— Hyppyyn nyt, huusi hän kahdelle miehelleen. Saatana! Meidät on
vedetty huulesta loukkuun...
Nyt oli metsänreunassa eloa. Huudettiin, juostiin, jokin laukaus
räiskähti. Mutta metsä oli sangen tiheä ja yö hämärä. Takaa-ajetut
häipyivät näkyvistä. Ja pian ajomiehiä huudettiin takaisin.
Karavaanin miehet olivat tähän saakka seisoneet tyytyväisinä jutellen
rannalla. Työ oli tehty, vaarat ohi ja rahaa pian kourissa. Kun Aaronin
ensimmäiset laukaukset räiskähtivät ja koko äsken niin hiljainen
metsänreuna rupesi elämään, seisoivat he hetken tyrmistyneinä. Sitten
he aavistivat, että kaikki oli mennyt päin helvettiä ja yrittivät
livistää kuin jänikset metsään. Mutta metsän reunassa oli edessä miehiä
ja pyssyjä. Täytyi palata takaisin rannalle. Vain pari kolme rohkeinta
ja nopeinta pääsi livistämään.
Mutta kolmekymmentäkolme korpikameelia huomasi olevansa kiväärimiesten
ympäröiminä. Voi katkeruutta ja kirousta, joka pusersi heidän
sydämiään! Jotkut ajattelivat asiasta ääneensä. Voi, että heidän
äskeisellään kärkimiehellään oli nyt rintaa!
— Te olette tehneet jämerän työn, ja palkka kyllä maksetaan kuten jo
äsken sanoin. Nyt kävellään vain kylään ja otetaan selvä, jos jollakin
olisi entisiäkin ansioita. So, so, pysykää rauhallisina!
Moottori räsähti käymään ja lahti viilettämään tummaa joen pintaa.
Se vei astiat, joita nämä miehet olivat hikoillen kantaneet yli sata
kilometriä. Ja nyt he saivat marssia ahtaana lammaskatraana kiväärien
välissä kohti kylää. Puukot ja pyssyt oli heiltä jo otettu pois.
Poliisikamarissa puristettaisiin esiin nimet ja sitten saataisiin
aikanaan sakot ja linnat.
Murheellinen matkue loppukesän yön hämyssä, tuulessa ja sateessa.
Ja sillä välin heidän päämiehensä ja puolenkymmentä hänen toveriaan
harhailivat pelon alaisina metsässä.
Voi, että se soturuus ja sankaruus ei auttanut ihmistä sen pitemmälle!
Uskoipas tuon pukin viilettämään karavaaniaan...
* * * * *
Seuraavan päivän iltana seisoskeli lauma jo vapaaksi päästettyjä
karavaanin miehiä Rovaniemen torikujalla. Silloin he näkivät Aaronin,
ja Aaroni näki heidät. Päämiehen naama venähti vähän, ja hän näytti
nololta. Mutta hän tuli luo, ja hänen äänessään oli entinen elävä ja
kiukkuinen sointu..
— No, pojat, teillä on vielä saamatta palkka eilen tuoduista pöntöistä.
Tulkaa perässä!
He tulivat yksinäiseen ja turvalliseen paikkaan, ja Aaroni
veti lompakkonsa esiin ja maksoi heidän palkkansa suorilla,
rypistymättömillä viisisatasilla.
— Ja kun näette niitä kavereitanne, jotka eivät ole tässä, niin
sanokaa, että minulta on saatavana laillinen maksu. Tosin ne pöntöt
eivät tulleet oikeisiin käsiin, mutta kun vika oli firmassa, niin firma
antoi minulle rahat. Ja minulle ei pimene se, mikä ei minulle kuulu.
Tässä, Iso-Santeri, sinulla oli kolme...
Miesten naamat loistivat.
— Miten se oikein meni niin akaksi?
— Vika oli johdossa. Käskivät minun totella määrätyt merkit taitavaa
miestä. No, minä tein kuten käskettiin. Se kyttä, saatana, munasi
meidät pahan kerran. Miten lienee päässyt niin sisälle firman asioihin?
Liian myöhään minulle valittuin lasten henki sanoi, että top, tämä
ei ole aivan oikeata. Niin sieppasivat sakin, vaikka ei minua. Minä
sanoinkin firmalle, että taivaan merkit ne vain tästä lähtien kutinsa
pitävät. Ja juna lähtee, pojat, viikon alussa Kivalon ylitse kuten
ennenkin.
— Eikäkö ajeta ponniin?
— Piruko sen tietää! Onnessahan täällä on kaikki muutkin asiat. Se on
miten salliainen sallii. Sanoin vain, että juna lähtee kuten ennenkin!
Aaroni pisti lompakon taskuunsa ja erosi miehistä, jotka olivat
ihastuneita yhtiönsä ja johtajansa vakavaraisuuteen ja rehellisyyteen.