● =Italia uuden sivistyksen maa.= Renessanssi on ranskan kielestä
lainattu sana ja merkitsee _uudestaan syntymistä_ eli _elpymistä_.
Historiassa renessanssilla ymmärretään sitä uutta sivistysliikettä, joka
alkoi Italiassa muinaisen roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen
pohjalla 14:nnellä vuosisadalla ja, leviten muuhunkin Eurooppaan, jatkui
15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla. Sen aikaisempaa vaihetta sanotaan
_varhaisrenessanssiksi_.
Antiikkinen eli Rooman ja Kreikan muinainen sivistys ei koskaan ollut
Italiassa kokonaan unohtunut. Italian kaupungeissa, varsinkin Roomassa,
monet rakennukset ja patsaat, vaikkakin enimmäkseen särkyneinä,
muistuttivat entisestä suuruuden ajasta. Siellä säilyi myös moni
roomalaisen tutkijan ja runoilijan teos. Olihan italian kielikin
likeistä sukua latinalle, muinaisten roomalaisten kielelle. Elipä
kansassa läpi vuosisatojen sukupolvesta sukupolveen henkisenä perintönä
muisto niistä ajoista, jolloin Rooman senaatti ja Rooman keisarit
hallitsivat maailmaa. Näiden muistojen innostuttamana Cola di Rienzi
yritti uudistaa Rooman tasavallan ja kohottaa Italian sen muinaiseen
suuruuteen.
Italia oli myös lähellä Balkania, jossa muinainen kreikkalainen sivistys
oli kukoistanut. Vähitellen opittiin kreikan kieli ja alettiin
innokkaasti tutkia entisajan kreikkalaisten ajattelijain ja runoilijain
teoksia.
Näin syntyi Italiassa, jossa taloudellinenkin elämä tähän aikaan
kukoisti, virkeä sivistysharrastus, ilmeten varsinkin vilkkaana tieteen
ja taiteen harjoituksena.
● =Runous ja tiede.= Italian ensimmäinen suuri kansankielinen runoilija
oli _Dante_ (k. 1321), maailman kirjallisuuden mahtavimpia neroja.
Danten kuuluisin teos on _Jumalallinen näytelmä_ (Divī´na Commē´dia). Se
on ilmestyksen muotoon kirjoitettu runoelma, jonka runoilija sepitti
maanpaossa ollessaan. Siinä on kolme laajaa osaa: Helvetti, Kiirastuli
ja Paratiisi. Se onkin kuvaus helvetin kauhuista, kiirastulen vaivasta
ja taivaan ilosta, niin kuin keskiajan ihmiset niitä kuvittelivat.
Teoksesta huokuu voimakas runoilijahenki, ja se on rohkean ja rikkaan
mielikuvituksen synnyttämä.
[Illustration:
_Kuva 253._ Dante.
]
□ Dante oli ylhäistä firenzeläistä sukua. Hän näyttää saaneen
huolellisen kasvatuksen ja tutustuneen perinpohjaisesti aikansa
tieteeseen ja runouteen. Häntä miellyttivät suuresti vanhat latinalaiset
runoilijat, varsinkin Vergilius. Varhain hän rupesi itsekin runoilemaan,
sepittäen kauniita säkeitä rakkaudestaan nuoreen firenzeläiseen tyttöön,
_Beatrice_en [beatri´tše]. Dante sekaantui myöskin valtiolliseen
elämään, ja hänestä tuli vähitellen ghibelliini. Kiivaissa taisteluissa
hänen kannattamansa puolue joutui tappiolle, ja hänet karkotettiin v.
1302 syntymäkaupungistaan, jonne hän ei sen jälkeen enää milloinkaan
saanut palata. Maanpakolaisena ja sairaana hän sitten kuljeskeli ympäri
Italiaa. Elämänsä viime vuodet hän vietti Ravennassa, jossa kuoli v.
1321.
Jumalallisen näytelmän johtorunossa Dante kertoo, miten hän unissa näki
eksyneensä synkkään laaksoon, josta turhaan pyrki valoisammille
ilmoille. Häntä esti siitä pantteri, leijona ja naarassusi, kaikki eri
syntien vertauskuvia. Viimein hän kohtasi Vergiliuksen, joka kertoi,
että Danten nuoruuden lemmitty, varhain kuollut Beatrice, oli taivaasta
huomannut runoilijan hädän, kiiruhtanut Manalaan ja sieltä lähettänyt
Vergiliuksen runoilijalle oppaaksi. Mutta hänen oli kulkeminen noiden
kolmen henkimaailman kautta.
Dante saapui oppaineen ensin helvettiin. Se kuvataan keskiaikaisen
käsitystavan mukaan suppilonmuotoiseksi kuiluksi. Sen pohjakärki on
maapallon keskipisteessä suoraan Jerusalemin alla. Kuilu jakautuu useaan
eri kehään eli piiriin, ja kuta alemmaksi tullaan, sitä ankarampia ovat
vainajain tuskat. Portin kamanassa on kirjoitettuna seuraavat
kammottavat sanat: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»
Portilta Dante aloitti vaelluksensa. Helvetin esipihassa hän kohtasi
kastamattomia lapsia ja ylevämielisiä pakanoita. Dante antaa
Vergiliuksen, jota hän kunnioittaen sanoo Mestariksi, selittää heidän
kohtalonsa näin:
»Et kysy,
keit’ ovat henget, jotka täällä näet?
Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,
nää ettei tehneet syntiä, mutt’ riitä
ei hyvät työnsä, koska kaste heiltä,
sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.
Ne, jotka ennen Ristin aikaa eli,
osanneet palvella ei oikein Herraa;
ja minä itse olen niistä yksi.
Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta
olemme tuomitut, mutt’ ainoastaan
toivotta ikävöimään iäisesti.»
Dante jatkaa:
»Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,
näät monta tunsin miestä arvokasta,
jotk’ empi partailla tään esipihan».
Siellä Dante näki Homeroksen, siellä Horatiuksen ja Ovidiuksen sekä
monta muuta maineikasta henkeä.
Sitten matka jatkui ja tultiin helvetin eri piireihin. Siellä hän näki,
miten iäti raivoava myrsky ajoi hillittömään irstailuun vaipuneita
vainajia, miten sade, rakeet ja lumi pieksivät ahmatteja jne. Hän näki
vilpillisiä virkamiehiä keitettävän piessä ja tyrannien uiskentelevan
polttavassa verivirrassa. Raukeina ja horjuen kulkivat teeskentelijät
puettuina raskaisiin lyijykaapuihin, jotka ulkoapäin loistivat kullalta.
Hehkuvan kuumasta raudasta tehdyissä haudoissa makasivat kerettiläiset,
jotka olivat hylänneet kirkon armonvälikappaleet. Heidän joukossaan oli
Fredrik II. Ne, jotka olivat harjoittaneet simoniaa, seisoivat päällään
maan sisässä; jalat vain pistivät näkyviin, ja niiden päällä paloi
ikuinen tuli. Paavi Bonifatius VIII:lle oli sinne paikka valmistettu.
[Illustration:
_Kuva 254._ Dante ja Vergilius kolmannessa helvetin piirissä.
]
Kuilun pohjalla oli itse saatana, jolla oli kolme päätä. Yhdessä suussa,
hirveiden hammasten välissä, oli Juudas, joka petti Jeesuksen,
hengellisen vallan perustajan, ja toisissa Brutus ja Cassius, jotka
olivat pettäneet Caesarin, keisarinvallan perustajan. Saatanan karvaista
ruumista pitkin matkaajat kiipesivät ulos kuilusta. »Tulimme tuosta,
jälleen näimme tähdet.»
Matka jatkui sitten ylös kiirastulivuorelle, joka oli maapallon
vastaisella puolella ja joka myös oli jaettu eri piireihin. Sen huipulla
oli maallinen paratiisi, ihmeen ihana lehto, jossa leppoisat tuulet
puhaltelivat. Vihdoin Dante saapuu oppaineen taivaan portille. Mutta
siitäpä Vergilius ei voikaan häntä enää eteenpäin opastaa. Siellä tulee
Dantea vastaan hänen nuoruuden rakastettunsa Beatrice, joka nyt
saattelee häntä taivaasta taivaaseen. Sielläkin hän näkee monta
kuu-luisaa henkilöä, kuten Aqvinon Tuomaan, Franciscus Assisilaisen ja
Bouillonin Gottfriedin. Ylimmässä taivaassa, häikäisevässä valossa, ovat
Neitsyt Maria ja kolmiyhteinen Jumala.
[Illustration:
_Kuva 255._ Petrarca.
]
● Toinen suuri italialainen runoilija oli _Petrarca_ (k. 1374),
mainioitten lyyrillisten rakkausrunojen sepittäjä ja muinaisajan
latinankielisen kirjallisuuden tutkija.
Tieteelliset teokset Petrarca kirjoitti latinaksi. Käyttipä hän sitä
joskus runoillessaankin. Mutta parhaiten ovat hänen runoilijamaineensa
säilyttäneet hänen italiankieliset _Sonettinsa Lauralle_.
□ Petrarcan isä oli firenzeläinen lainoppinut, joka eli karkotettuna
syntymäkaupungistaan. Poika opiskeli isän toivomuksesta lakitiedettä,
mutta antiikin kirjallisuus veti häntä vastustamattomasti puoleensa.
Kerrotaan, että isä, huolestuneena poikansa herkeämättömästä vanhojen
kirjailijain tutkimisesta, sieppasi kerran useita vanhoja niteitä ja
paiskasi ne tuleen. Mutta kun hän näki poikansa kyynelet ja epätoivoisen
katseen, hän heltyi ja pelasti tulesta Ciceron puheet ja Vergiliuksen
runot.
Täysi-ikäiseksi tultuaan Petrarca antautui kokonaan rakkaisiin
opintoihinsa ja runoiluun. Hän vaelsi useissa Euroopan maissa, etsi
vanhoja käsikirjoituksia ja keräsi ne kirjastoonsa. Ja hän pyysi
kirjeissä ystäviään ja tuttaviaan tekemään samoin, antoi heille neuvoja,
jopa rahaakin. Siten sai alkunsa innokas antiikkisten kirjateosten
etsintä ja suuria kirjastoja muodostui vähitellen Firenzeen, Roomaan ja
muuallekin. Löytämiään kirjoja Petrarca luki ja tutki ahkerasti. Hän
oppi niitä ymmärtämään yhä paremmin, ja hänelle avautui muinaisajan
maailma, joka oli niin erilainen kuin keskiajan. Siinä tuntui olevan
enemmän vapautta, enemmän elämäniloa, enemmän ymmärtämystä kaikelle
inhimilliselle.
Kirjoituksissaan Petrarca rupesi muillekin selittämään noita muinaisajan
kirjailijoita. Siten hänestä tuli oppinut kirjailija, ensimmäinen
_humanisti_ (lat. homo = ihminen; humānum = inhimillinen). Niin
nimitettiin myöhemminkin niitä oppineita, jotka tutkivat ja selittivät
muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuutta ja oloja.
Petrarca saavutti aikalaistensa jakamattoman kunnioituksen, ja Rooman
Capitolinuksella hänet seppelöitiin runoilijain kuninkaaksi.
Laura oli Petrarcan nuoruuden lemmitty samoin kuin Beatrice Danten.
Hänestä runoilija laulaa:
Niin ihanana vielä loistossansa
en nähnyt aurinkoa keväimen,
en sateen konsa lomaan pilvien
väikettä moista luovan kaarestansa
kuin hohde, min näin hänen kasvoillansa,
kun Amor taivutti mun ikeesen;
ei päällä maan — en puhu kerskuen —
vois’ mikään kilpailla tuon loisteen kanssa.
Näin Amorin, kun hymys silmin hän
niin sulosti, ett’ yöksi kaikki jääpi
muut näyt tuon rinnalla, min silloin näin.
Näin Amorin ja nuolen terävän,
min vielä polte rintaa kirveltääpi —
mutt’ sentään soisin taas sen näkeväin.
● Italian kolmas suuri kirjailija varhaisemman renessanssin aikana oli
_Boccaccio_ [bokka´tšo] (k. 1375). Hänkin oli innokas humanisti, mutta
hänen mainioin teoksensa oli _Decamerō´ne_, sata jutelmaa sisältävä
novellikokoelma. Sillä hän laski perustuksen italiankieliselle
suorasanaiselle kirjallisuudelle, samoin kuin Dante ja Petrarca
runokielelle.
Boccacciokin oli firenzeläistä sukua, vaikka syntyi Pariisissa. Hän oli
lainoppinut ja toimi jonkin aikaa valtiomiehenä. Pian hän kumminkin
antautui kokonaan kirjallisiin harrastuksiin. Hänen toimestaan
käännettiin Homeroksen runot latinaksi, joten kreikkalaiseen
runouteenkin alettiin tutustua.
□ »Decamerone» kirjansa Boccaccio kertoo syntyneen »mustan surman»
aikana Firenzessä. Tuo hävittävä rutto raivosi hirveänä Firen-zessäkin.
»Kuinka moni voimakas mies, kuinka moni ihana nainen, kuinka moni
nuorukainen söikään aamulla omaistensa, tuttaviensa ja ystäväinsä
seurassa, mutta illalla istui toisessa maailmassa esi-isäinsä parissa!»
»Oli niitä, jotka arvelivat, että tautia voi vastustaa parhaiten
elämällä kohtuullisesti, pidättäytymällä kaikesta ylellisyydestä. He
muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina
sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. He
söivät hienoimpia ruokia ja joivat parhaita viinejä, mutta ylen
kohtuullisesti, kuuntelivat soittoa ja laulua, antautumatta keskusteluun
kenenkään kanssa taudista ja kuolemasta. Toiset olivat vastakkaista
mieltä pitäen viisaimpana syödä ja juoda mielin määrin, kulkea laulaen
ja tanssien ja tyydyttää, mikäli mahdollista, kaikki halunsa. He
kulkivat ravintolasta ravintolaan juoden ilman mittaa ja määrää.» Näin
Boccaccio kirjoittaa kirjansa alkulauseessa. Hän kertoo, miten seurue,
johon kuului seitsemän naista ja kolme miestä, lähti tautia pakoon
erääseen kaupungin lähistössä olevaan maakartanoon. Siellä he viettivät
10 päivää kertomalla juttuja toisilleen. Kukin kertoi jutelman päivässä,
joten kymmenessä päivässä tuli kerrotuksi 100 jutelmaa. Siitä kirja sai
nimensäkin (Decamerone = kymmenen päivää).
Boccaccio sai kertomustensa aiheet eri tahoilta: suupuheina kulkeneista
kaskuista, arabialaisista ja ranskalaisista tarinoista, vanhan ajan
kirjailijain teoksista ym. Mutta Boccaccion tarkoitus on kumminkin antaa
kuva oman aikansa elämästä. Erittäin purevasti hän pilkkaa pappien ja
munkkien tietämättömyyttä ja siveellistä turmelusta sekä naisten
kevytmielisyyttä.
● =Kuvaamataiteet.= Kirjallisten harrastusten elpyessä heräsi eloon myös
entistä vireämpi _kuvaamataiteiden_ harrastus. Siinäkin opittiin paljon
muinaisajan eli antiikin taiteesta, jonka jäännöksiä ihaillen katseltiin
ja kaikkialta, usein kuokka ja lapio kädessä, etsittiin. Noiden vanhojen
taideteosten harras tarkkaaminen kehitti taiteilijain muotoaistia;
jälleen ruvettiin ihailemaan luontoa ja ilomielin antauduttiin sen
kuvaamiseen. Taiteilijat valtasi väkevä luomisinto, monet heistä eivät
tyytyneet harjoittamaan yhtä taidealaa, vaan koettelivat voimiaan sekä
arkkitehteinä että kuvanveistäjinä ja maalareina.
_Rakennustaide_ synnytti muutamia mahtavia _kirkkoja_ sekä komeita
_palatseja_, jotka eivät olleet goottilaistyylisiä, vaan erityistä
_renessanssityyliä_. Kirkoissa tuli _basilika_-muoto käytäntöön, ja ne
varustettiin usein mahtavalla _kupolilla_. Palatsit, joita kaupunkien,
varsinkin Firenzen, varakkaat kauppiaat rakennuttivat asunnoikseen,
olivat suuria ja jykeviä, linnamaisia. Ulkoseinät olivat sileitä, vailla
koristelua: palatsin keskellä oli usein pylväsrivien kaunistama piha.
[Illustration:
_Kuva 256._ Palazzo Ricardi Firenzessä.
]
_Kuvanveisto_ muodostuu nyt täysin itsenäiseksi taiteenhaaraksi
kehkeytyen jo varhaisrenessanssin ajalla kauniiseen kukoistukseen. Tämän
ajan etevin kuvanveistäjä, italialaisen veistotaiteen varsinainen
perustaja, oli _Donatello_ [te´l-]. Kotikaupungissaan Firenzessä, eläen
Medicien suosiossa, hän loi monta todellista mestariteosta. Niistä on
kuuluisimpia pronssinen _David_-patsas, joka siinäkin suhteessa on
huomattava, että siinä ensi kerran antiikin taidekauden jälkeen ihminen
esitetään täysin alastomana.
[Illustration:
_Kuva 257._ Donatello: David.
]
_Maalaustaide_ vapautuu niin ikään itsenäiseksi taiteeksi ja kohoo
nopeasti ihmeelliseen rikkauteen ja loistoon. Varsinkin harrastettiin
ns. _fresko_-maalausta (ital. ai fresco = tuoreelle pinnalle). Se
tapahtuu siten, että seinä, johon kuva on maalattava, peitetään märällä
laastilla, johon terävällä puikolla piirretään kuvan ääriviivat
paperille tehdyn piirustuksen mukaan. Sitten suoritetaan itse maalaus
nopeasti tuoreelle seinälle käyttämällä värejä, jotka yhtyvät
muurilaastiin ja kuivuvat yhdessä sen kanssa. Näin syntyneet maalaukset,
_freskot_, ovat hyvin kestäviä. Freskoja maalattiin sekä kirkkojen että
palatsien seinille. Kankaalle maalattaessa käytettiin _tempera_värejä,
jotka saatiin siten, että väriaineet liuotettiin munankeltuaiseen tai
hunajaan. Vasta uuden ajan taitteessa tulivat Alankomaissa keksityt
_öljy_värit käytäntöön.
Monta etevää maalaria työskenteli Italian kaupungeissa jo
varhaisrenessanssin aikana. Firenze oli maalaustaiteenkin ensimmäinen
tyyssija. Siellä loi 15:nnen vuosisadan loppupuolella monet ihmeen
ihanat kuvansa _Botticelli_ [bottitše´lli], joka oli varhaisrenessanssin
etevimpiä maalareita. Hänen kuuluisimpia taulujaan on _Kevät_, jossa
taiteilija esittää joukon solakoita nuoria naisia luonnon helmassa
liikkuvina. Siinä kulkee Kevät kukkia sirotellen oranssipuiden alla, ja
sulottaret pitävät karkeloaan kukkanurmella. Keskellä seisoo Venus
mietteissään. — Pohjois-Italian lukuisissa ruhtinashoveissa oli myös
monta etevää taiteilijaa. Heistä on ennen muita mainittava Mantovassa
toiminut _Mantegna_ [mante´nja]. Hänen kuuluisimpia taulujaan on _Voiton
madonna_, jossa Mantovan herttua rukoilee palavasti Neitsyt Mariaa, ja
tämä siunaten laskee kätensä hänen ylitseen.
[Illustration:
_Kuva 258._ Botticelli: Kevät.
]
[Illustration:
_Kuva 259._ Osa Mantegnan maalauksesta Voiton madonna.
]