● =»Pyhä maa.= Keskiajan kristittyjen uskonnonharjoituksessa oli
ulkonaisilla seikoilla tärkeä merkitys. Ei ainoastaan rakennettu komeita
kirkkoja ja pantu toimeen loistavia kirkollisia juhlakulkueita, vaan
keräiltiin myös pyhinä pidettyjen vainajien jäännöksiä,
_pyhäinjäännöksiä_, joilla luultiin olevan ihmeitä tekevä voima.
Erittäin arvokkaina pidettiin _toivioretkiä_ sellaisille paikoille,
joissa pyhät henkilöt olivat eläneet ja vaikuttaneet tai joissa he
lepäsivät haudattuina. Sellainen paikka oli esim. Rooma, »pyhän isän»
asuinkaupunki. Mutta sen voitti pyhyydessä se maa, jossa Jeesus,
maailman vapahtaja, oli vaeltanut, ja se kaupunki, jossa hän oli
kärsinyt ja kuollut ja jossa hän oli ollut haudattuna. Palestiina oli
»pyhä maa», Jerusalem »pyhä kaupunki». Siellä oli autuaallista vaeltaa
ja harjoittaa hartautta. Ja sinne lähti vuosittain tuhansia
toivioretkeläisiä eli pyhiinvaeltajia kaikista Euroopan kristityistä
maista.
□ Pappi siunasi toivioretkeläiset heidän kotiseudullaan sekä pirskotti
heidän päälleen vihkivettä. Valkoinen sauva kädessä, leveälierinen hattu
päässä ja pitkä valkoinen kaapu nuoralla vyötettynä he läksivät
matkalle, väliin yksinään, väliin suurissa joukoissa, usein paljain
jaloin ja paastoten pitkin matkaa. Kristityt ottivat toivioretkeläiset
mielellään majaansa ja antoivat köyhille almuja, mitä pidettiin
Jumalalle otollisena tekona. Palestiinaan tultuaan he toimittivat
rukouksensa noilla pyhillä paikoilla, Jerusalemissa, öljymäellä,
Betlehemissä; sen jälkeen he palasivat kotiinsa.
Monet lähtivät näille matkoille enemmän vaellus- ja seikkailunhalusta
kuin uskonnollisesta innostuksesta. Usein kirkko myös määräsi
toivioretken rangaistukseksi jostakin rikoksesta. Silloin saattoi
tapahtua, että rangaistu ei itse lähtenytkään retkelle, vaan palkkasi
jonkun toisen henkilön sen puolestansa tekemään. Näin toivioretki
muuttui ansiotyöksi.
[Illustration: WÄLIMEREN MAAT]
● Arabialaiset, jotka olivat Palestiinan herroina, osoittivat suurta
suvaitsevaisuutta kristittyjä toivioretkeläisiä kohtaan. Heillähän oli
kristittyjen matkoista tuntuvia tuloja. Mutta kun _seldžukit_, muuan
islaminuskoon kääntynyt turkkilainen heimo, pääsi 11:nnellä vuosisadalla
valtaan Etu-Aasiassa, koitti kristityille toivioretkeläisille tukala
aika. Heitä alettiin sortaa ja vainota.
Toivioretkeläisten kertomukset heitä kohdanneista vainoista valoivat
uutta uskonintoa Länsi-Euroopan kristittyjen mieleen: he paloivat
halusta valloittaa »pyhän maan» vääräuskoisten käsistä.
● »=Se on Jumalan tahto.=» Niinpä paavi _Urbanus II_ päätti ryhtyä
toteuttamaan kauan suunniteltua Palestiinan valloitusta. _Clermont_´in
[klermō´] kirkolliskokouksessa Ranskassa v. 1095 hän esitti asian
»Jumalan valitsemalle ja rakastamalle frankkien kansalle». Vastaukseksi
hänen innostuttavaan puheeseensa kuului kaikkialta: »_Se on Jumalan
tahto_.»
Papit ja maallikot ilmoittautuivat kilvan ottamaan osaa »pyhään maahan»
tehtävään retkeen. He neulottivat päällysvaatteensa oikealle puolelle
_punaisen ristin_ merkiksi siitä, että tekeillä olevasta sotaretkestä
aiottiin _ristiretkeä_. Kirkko lupasi suojella ristiretkeläisten
omaisuutta, ja kaikkia länsimaitten piispoja kehotettiin saarnaamaan
ristiretkeä.
□ Ei kukaan ristiretken saarnaajista voinut vetää vertoja _Amiens´in_
[amjā´] _Pietarille_. Hän oli itse käynyt »pyhässä maassa» ja nähnyt,
mitä kristityt saivat kärsiä. Ratsastaen laihan aasin selässä, avopäin
ja paljain jaloin, pukeutuneena kuluneeseen munkkikaapuun ja pitäen
ristiinnaulitun kuvaa kädessään hän matkusti läpi Pohjois- ja
Keski-Ranskan ja puhui kansalle kirkoissa, toreilla ja maanteillä. Hänen
kuihtunut muotonsa, palavat silmänsä, kiivaat liikkeensä ja tuliset
saarnansa tekivät syvän vaikutuksen herkkämielisiin kuulijoihin. Ihmiset
kunnioittivat Pietaria pyhimyksenä, tungeskelivat hänen ympärillään ja
olivat onnellisia saadessaan suudella tai vain koskettaa hänen pukuansa
taikka vain nykäistä hänen aasistaan karvoja, joita he tallettivat
arvokkaina pyhäinjäännöksinä.
● =Matka Jerusalemiin.= Ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat
enimmäkseen Ranskan ylimyksiä ja heidän alustalaisiaan. Heihin yhtyi
joukko Etelä-Italian normanneja. Satoihin tuhansiin nousi retkeläisten
luku. Pääjohtajana oli Ala-Lothringenin herttua _Bouillon_´in [būjō´]
_Gottfried_. Kuljettiin maitse Unkarin kautta Konstantinopoliin, jossa
kaikkien oli määrä yhtyä. Sieltä jatkettiin matkaa Vähän Aasian halki
kohti Jerusalemia. Matkalla ristiretkeläiset valloittivat _Nī´kea_n ja
_Antiokia_n kaupungit.
● =Jerusalemin valloitus v. 1099.= Vaivalloisen matkan jälkeen
ristijoukko viimein saapui Jerusalemin edustalle. Mutta joukko oli
huvennut n. 20 000:een. Osa oli kuitenkin jätetty valloitettuihin
kaupunkeihin suojelusväeksi. »Se on Jumalan tahto!» ja »Jerusalem!»
huudahtelivat retkeläiset, kun »pyhä kaupunki» ensi kerran tuli
näkyviin. He kurottivat käsiään, laskeutuivat polvilleen ja syleilivät
maata. Moni riisui jalkineensa ja kulki avojaloin eteenpäin. Vuonna 1099
Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä.
[Illustration:
_Kuva 174 _Ristiritareita matkalla.
]
□ Kaupunki oli hyvin varustettu, ja sitä puolusti 40 000 miestä.
Ristiretkeläisten täytyi, kun heidän ensimmäiset rynnäkkönsä oli
torjuttu, malttaa mielensä ja ryhtyä varsinaiseen piiritykseen. Sillä
aikaa kun rakennettiin ankaran suuria piiritystorneja, pidettiin
ristijoukossa juhlallinen kulkue, sillä tahdottiin rukoillen ja
hartautta harjoittaen puhdistautua synneistä ja huutaa Jumalaa avuksi
väkirynnäkköön. Etupäässä kulkivat piispat ja papit juhlapuvussa, mutta
paljain jaloin, korkealla kantaen ristejä, pyhäinjäännöksiä ja
pyhimystenkuvia. Heitä seurasivat ritarit ja koko sotajoukko, paljain
jaloin hekin, mutta täysissä varustuksissa, lippujen liehuessa ja
torvien soidessa. Siten kristityt kulkivat saatossa Jerusalemin muurien
ympäritse öljymäeltä Siionin portille, ja moni hurskas kristitty toivoi
saman ihmeen uusiutuvan, joka muinoin oli tapahtunut Jerikossa. Mutta
kaupungin muureilta muhamettilaiset huutelivat pilkkaavia herjasanoja
kristityille, luullen heidän olevan epäjumalain palvelijoita, koska he
kantoivat kuvia ja pyhäinjäännöksiä.
Kun Jerusalem vihdoin valloitettiin, toimeenpantiin kaupungissa hirveä
verilöyly. Eräs mukana ollut ranskalainen kronikoitsija kertoo siitä mm.
seuraavaa: »Nähtiin merkillisiä asioita. Muhamettilaisista toiset
lyötiin kuoliaiksi, mikä oli heille lievin kohtalo. Toisia kiusattiin
ensin pitkän aikaa ja sitten viskattiin liekkeihin. Kaduilla oli
kasoittain katkottuja päitä, käsiä ja jalkoja. Ihmiset kulkivat sekä
jalan että ratsain ruumisläjien yli. Kaikki tämä oli kuitenkin verraten
vähäpätöistä. Täytyy mainita se, mitä tapahtui Salomon temppelissä,
jossa muhamettilaisilla oli tapana pitää jumalanpalveluksiaan.
Temppelissä ja sen käytävässä kuljettiin ratsulla veressä, joka ulottui
ratsastajan polviin ja hevosen suitsiin asti.»
Tätä kristityt pitivät »ihmeellisenä Jumalan tuomiona». Murhatyöt
suoritettuaan he menivät nöyrinä ja itkien, avojaloin ja aseettomina
rukoilemaan pyhälle haudalle. Julmuus ja hartaus asuivat rinnakkain
hyvässä sovussa heidän mielissään. Niin heikko oli heissä kristinuskon
oikea henki.
● =Jerusalemin kuningaskunta.= Valloittamistaan maista kristityt
muodostivat pieniä ruhtinaskuntia. Tärkein oli _Jerusalemin
kuningaskunta_, jonka ensimmäinen hallitsija, »pyhän haudan suojelija»,
oli Bouillonin Gottfried. Länsimaiden läänityslaitos pantiin täälläkin
voimaan. Jerusalemin kuningas oli kaikkien muiden ruhtinasten
lääninherra. Pian syntyi kuitenkin eripuraisuutta läänien omistajain
kesken. Se heikensi kristittyjen voimaa muhamettilaisia vastaan
käydyissä jatkuvissa taisteluissa.
[Illustration:
_Kuva 175._ Temppeliherra.
]
● =Hengelliset ritarikunnat.= Jerusalemin kuningaskunnan parhaana tukena
olivat _hengelliset ritarikunnat_, joita täällä ristiretkien aikana
perustettiin. Ensiksi perustettiin _johanniittain_ ritarikunta. Sitten
syntyi _temppeliherrain_ ritarikunta, joka sai nimensä siitä, että
heidän asuinpaikkansa oli likellä entistä Salomon temppeliä. Myöhemmin
perustettiin _saksalainen_ ritarikunta. Ritarikuntain jäsenet vannoivat
tavallisen munkkivalan ja lupasivat lisäksi taistella pyhän maan
puolustamiseksi. Heidän päämiestänsä sanottiin _suurmestariksi_.
Varsinkin temppeliherrain ritarikunta keräsi suunnattomia rikkauksia, se
kun sai lahjoja ruhtinailta ja hurskailta ihmisiltä. Ei ainoastaan
itämailla, vaan Euroopassakin, varsinkin Ranskassa, oli sillä runsaasti
maaomaisuutta. Ritarien lukumäärä ritarikunnan ollessa mahtavimmillaan
nousi 30 000:een.