Melkein yhtä rikkaita kuin optimaatit olivat roomalaiset _ritarit_. Nämä
eivät pyrkineet virkoihin niin kuin optimaatit, vaan he olivat
tehtailijoita, suurkauppiaita ja pankkiireja, jotka lainasivat rahoja
muille korkeata korkoa vastaan. Ritarit vuokrasivat useasti maakuntain
verot; he maksoivat etukäteen valtiolle määrätyn summan, jolloin he
saivat oikeuden verojen kokoamiseen. Tällöin he kiskoivat enemmän kuin
heille oikeastaan olisi tullut, rikastuen itse mahdottomasti, mutta
lopen köyhdyttäen maakunnan.
Mikäli optimaatit ja ritarit rikastuivat, sikäli varsinainen
talonpoikaiskansa köyhtyi. Yhtämittainen sotapalvelus esti kansaa
hoitamasta maanviljelystään. Sitä paitsi maakunnista ruvettiin tuomaan
entistä halvempaa viljaa. Köyhien kansalaisten ei enää kannattanut elää
talonpoikina maaseudulla, vaan he myivät talonsa rikkaille ja siirtyivät
Roomaan, jossa he elivät puutteenalaisina. Köyhillä kansalaisilla oli
kuitenkin suuri merkitys, koska he kansankokouksessa valitsivat
virkamiehet ja päättivät laeista. Sen tähden optimaatit antoivat heille
almuja, valmistivat silloin tällöin julkisia aterioita ja muutoinkin
heitä liehakoivat, saadakseen heidät äänestämään oman tahtonsa mukaan.
Näin pääsi turmiollinen lahjomisjärjestelmä Roomassa vallalle.
[Illustration:
_Kuva 103._ Roomalainen talonpoika kyntämässä.
]
Vielä huonompi oli _liittolaisten_ asema. Hekin palvelivat sotajoukossa
ja köyhtyivät samaten kuin roomalaiset talonpojat. Mutta heillä ei ollut
äänioikeutta kansankokouksessa, ja sen tähden optimaatit eivät
huolehtineet heistä, vaan antoivat heidän tulla toimeen, miten parhaiten
taisivat.
Vielä vaikeampi kuin liittolaisten oli _maakuntalaisten_ asema, heitä
kun sekä optimaatit että ritarit nylkivät.
Kaikkein säälittävin oli kuitenkin _orjien_ tila. Suurten sotien aikana
orjien luku kasvoi suunnattomasti. Sotavangit, jotka yhdeltä ainoalta
sotaretkeltä nousivat satoihin tuhansiin, joutuivat orjiksi, ja lisäksi
ostettiin rauhan aikana orjia suurilta orjamarkkinoilta. Kuuluisimmat
olivat Delos saaren markkinat, joilla myytiin päivittäin tuhansia orjia.
Roomassa pidettiin orjia paljon enemmän kuin Kreikassa. Rikkailla
optimaateilla saattoi olla niitä satoja, jopa tuhansiakin. Toiset
toimivat palvelijoina ylimysten kaupunkiasunnoissa, toiset taas
paimenina tai peltotyömiehinä maakartanoissa. Varsinkin
viimeksimainittujen kohtalo oli surkea. Kahleet vyötäisillä ja jaloissa
heidän täytyi päivin, raa´an voudin rääkkääminä, ahertaa pelloilla.
Yöksi heidät sullottiin ahtaisiin, puoleksi maahan kaivettuihin
kosteihin asumuksiin, joissa he ahtauden takia tuskin saivat tilaa
nukkuakseen. Toisinaan orjat yrittivät nousta kapinaan, mutta heidät
kukistettiin, ja heidän tilansa kävi vain entistä huonommaksi.
[Illustration:
_Kuva 104._ Ylhäisen roomalaisen talo.
]
● =Tapainturmelus.= Kun roomalaiset ylimykset tutustuivat veltostuneihin
kreikkalaisiin ja vielä lisäksi lyhyessä ajassa saivat suunnattomia
rikkauksia haltuunsa, niin heidän tapansa piankin turmeltuivat. Entinen
rehellisyys, siveellisyys ja yksinkertaisuus katosivat. Sen sijaan he
mielellään ottivat vastaan lahjuksia. Siveetön elämä pääsi vallalle,
kuten mainittiin bakkanaaleista puhuttaessa. Ja määrätön ylellisyys ja
nautinnonhalu tulivat yleisiksi.
□ =Asunnot ja tavat.= Rikkaitten roomalaisten asumukset olivat ulkoa
jotenkin yksinkertaiset; niinpä ulkoseinät olivat ikkunattomat. Mutta
sisältä ne olivat sitä ylellisemmin koristetut. Kun vieras pyrki taloon,
hänen ensin oli kolkutettava ovessa riippuvalla kolkuttimella. Silloin
ovenvartijana toimiva orja avasi tulijalle ja johti hänet _eteisen_
kautta suureen saliin, jota sanottiin _atriumiksi_. Keskellä atriumin
kattoa oli neliskulmainen _aukko_, josta päivänvalo pääsi huoneeseen.
Aukon kohdalla oli lattiassa _sadeallas_, johon sadevesi kerääntyi.
Lattia oli taidokkaasti kokoonpantu pienistä erivärisistä kivilaatoista,
jotka muodostivat säännöllisiä kuvioita, vieläpä esittivät tapauksia.
Tällaisia kivilaatoista kyhättyjä kuvia sanotaan _mosaiikeiksi_. Seinät
peitettiin kallisarvoisilla verhoilla, marmorilohkareilla tai hopea- ja
vaskilevyillä; useasti niissä myös oli kauniita seinämaalauksia.
Atriumin kahden puolen oli vieras- ja muita pikkuhuoneita, jotka olivat
pimeät sekä vain verhoilla erotetut atriumista. Perällä oli isännän
_työhuone_, jossa hän säilytti tilikirjansa ja otti vastaan asioilla
kävijöitä. Tämän huoneen vieressä oli kapea käytävä, josta talonväki
kulki rakennuksen takaosiin. Työhuoneen ja käytävän toisella puolen oli
_pylvässali_, joka ympäröi puutarhaa pensaistoineen, kukkalavoineen,
suihkulähteineen ja marmoripatsaineen. Pylvässalin ympärillä oli makuu-
ja ruokailuhuoneita sekä taempana keittiö, orjien työskentelyhuone,
tallit ja muut taloushuoneet. Näidenkin takana saattoi vielä olla suuria
avonaisia puistoja, joista oli näköala maaseudun vuorille.
[Illustration:
_Kuva 105._ Erään roomalaisen talon pohjapiirros.
1. Eteinen; 2. Atrium; 3. Pikkuhuoneita; 4. Isännän työhuoneet; 5.
Kirjasto; 6. Käytävä; 7. Pieni ruokailuhuone; 8. Pylvässali; 11.
Makuuhuoneita; 12. Ruokasali; 13. Palvelijoiden työhuone; 15.
Keittiö; 16. Ruokasäiliö; 18. Käytävä puutarhaan. — Tummalla
merkityt huoneet ovat vuokrattuja puotihuoneistoja.
]
Paitsi kaupunkitaloa oli rikkailla roomalaisilla vielä maakartanonsa
sekä jossakin luonnonihanassa paikassa huvilansa, jonne he vetäytyivät
kuumana vuodenaikana lepäämään. Niihinkin järjestettiin kirjastoja,
kylpyhuoneita ja laajoja puutarhoja.
Huonekaluja roomalaisilla oli verraten vähän. Paikoin oli pieniä tuoleja
ilman selkänojaa, toisin paikoin mukavia selkänojaisia istuimia. Lisäksi
heillä oli suurehkoja pöytiä, joiden ääressä syötiin, sekä siellä täällä
pienempiä koristepöytiä. Sitä paitsi oli makuulavitsoja, joita
käytettiin osittain syötäessä — roomalaiset oppivat näet kreikkalaisilta
syömään makaavassa asennossa — osittain yöllä nukuttaessa. Yöksi
roomalaiset riisuivat kaikki vaatteensa, suojaten itseään kylmältä
lakanoilla ja peitteillä. Huonekaluihin kuului edelleen kallisarvoisia
hienosti valmistettuja lamppuja ja keramiikkaesineitä, jota paitsi
huoneita koristivat kuvapatsaat.
Roomalaisilla oli jo vanhastaan erityinen kotipuku ja erityinen
kyläilypuku, jota käytettiin kaduilla liikuttaessa sekä virastoissa ja
kokouksissa. Kotipuku oli nimeltään _tŭ´nika_. Se oli hihaton mekon
tapainen villavaate, joka ulottui polviin saakka ja oli vyöllä
kiinnitetty. Housuja ei ollenkaan käytetty. — Naisten kotipuku oli
jotenkin samanlainen, eroten vain siinä, että vaate ulottui nilkkaan
saakka. — Lähtiessään kaupungille roomalainen otti tunikan lisäksi vielä
_tŏ´gan_. Tämä oli pitkänomainen vaatekappale, joka taidokkaasti
sovitettiin ruumiin ympäri. Se oli epämukava, ja vaadittiin paljon
tottumusta siltä, joka liikkuessaan ei päästänyt sen laskoksia
epäjärjestykseen. Korkeilla virkamiehillä oli togassaan
purppurapäärme. — Naisten päällysvaate muistutti togaa. — Päähinettä ei
käytetty kuin matkoilla. Jokapäiväisissä oloissa pidettiin sandaaleja,
matkoilla kenkiä.
[Illustration:
_Kuva 106._ Roomalainen nainen kävelypuvussa ja tyttö pukeutumassa
kotivaippaan.
]
Ruoassa ja juomassa pääsi suurten sotien jälkeen hirveä ylellisyys
valtaan. Pidoissa kilpailivat isännät kalliiden ja harvinaisten ruokien
sekä hienojen viinien tarjoamisessa. Satakielen kielistä valmistettiin
muhennosta, riikinkukon paisti höystettiin eräänlaisilla lihaviksi
syötetyillä madoilla, sardiineista valmistettiin öljyssä säilykkeitä,
hedelmiä ja vihanneksia tarjottiin runsaasti. Myöhemmin tavataan
henkilöitä, jotka kesken ateriaa ottivat oksennuslääkkeitä voidakseen
nauttia enemmän maukkaita ruokia. Palvelijat paloittelivat ruoat
valmiiksi, ja sitten ne syötiin sormin.
Jos rikkaat roomalaiset elivät ylellisesti, ei sen sijaan köyhien asema
ollut kadehdittava. Heidän kaupunginosassaan kadut olivat kapeat ja
rakennukset kohosivat 6- tai 7-kerroksisina kummallakin puolen. Ne
olivat huonosti rakennetut; tulvan sattuessa ne helposti hajosivat, ja
tulipalot hävittivät vastustamattomasti, jos ne pääsivät valloille,
kokonaisia kortteleja. Huoneet olivat pieniä, siisteyttä ei ymmärretty
noudattaa, ja sen tähden kuolleisuus varsinkin lasten keskuudessa oli
suuri. Päivät pitkään nuo köyhät kansalaiset vetelehtivät repaleisissa
tunikoissaan kaduilla; vain öiksi he palasivat ummehtuneisiin
asuntoihinsa. Heidän ravintonsa oli niukka; parhaassa tapauksessa leipä,
suolavesi, sipuli ja öljy; useasti oli kuitenkin tyydyttävä vähempään.
Siitäpä syystä optimaattien lahja-ateriat olivatkin juhlatilaisuuksia.
● =Cato.= Roomassa oli monta kansalaista, jotka surivat vanhan
roomalaisen kunnon katoamista ja koettivat keksiä parannuskeinoja
valtaan päässeitä paheita ja epäkohtia vastaan. Näistä on ennen muita
mainittava _Că´to_, sama mies, joka hiin innokkaasti kehoitti
kansalaisiaan kolmanteen puunilaissotaan. Censorina ollessaan hän
karkotti senaatista sellaiset jäsenet, jotka elivät ylellisesti, sakotti
liiallisilla kalleuksilla koristettuja naisia, revitytti upeasti
rakennettuja taloja ja osoitti muutoinkin tapaintuomarina erinomaisen
jyrkkää ankaruutta. Cato väitti roomalaisten oppineen kaikki huonot
tapansa kreikkalaisilta, ja sen tähden hän vastusti kreikkalaisen
sivistyksen leviämistä Roomaan. Hänen ponnistuksensa tuottivat kuitenkin
vain vähän tuloksia. Pian roomalaiset taas vaipuivat entistä suurempaan
ylellisyyteen.
● =Gracchukset.= Aivan toisella tavalla kuin Cato koettivat uljaat
_Gracchus_ veljekset, _Tibĕ´rius_ ja _Gājus_, muutamia vuosikymmeniä
myöhemmin palauttaa vanhaa roomalaista kuntoa. Heidän mielestään suurin
epäkohta oli siinä, että talonpoikaisväestö oli kadonnut maaseudulta ja
kaikki maa oli joutunut optimaattien käsiin. He asettivat sen tähden
elämäntehtäväkseen uuden talonpoikaisluokan luomisen. Nämä pyrkimykset
olivat optimaateille vastenmielisiä, sillä he pelkäsivät kadottavansa
virkansa ja rikkautensa, kun kansa ei enää ollut lahjottavissa.
Gracchusten esiintyminen jakoi Rooman kansan kahteen puolueeseen.
_Ylimys-_ eli _senaatinpuolue_ oli Gracchuksia vastaan, mutta
_kansanpuolue_ antoi heille kannatuksensa.
Ensin esiintyi Tiberius Gracchus. Tultuaan v. 133 e. Kr.
kansantribuuniksi hän ehdotti peltolain, jonka mukaan ei kukaan
roomalainen saanut pitää hallussaan enemmän kuin 1,000 auranalaa (2½
km^2) valtiomaata; loput oli jaettava pieninä maapalstoina Roomaan
kerääntyneelle tilattomalle rahvaalle. Kansankokous hyväksyi ehdotuksen,
mutta optimaatit nostivat Roomassa mellakan, jonka aikana Tiberius sai
surmansa.
Veljen kohtalo ei pelottanut Gajus Gracchusta. Kun hänet v. 123 e. Kr.
valittiin kansantribuuniksi, hän sai kansan uudestaan hyväksymään
Tiberiuksen peltolain. Mutta lisäksi hän sai julkaistuksi monta muutakin
kansalle mieluista lakia. Köyhälle kansalle ruvettin valtion
kustannuksella jakamaan kuukausittain viljaa. Italiaan ja maakuntiin
määrättiin perustettaviksi siirtokuntia, joihin vähävaraiset Rooman
kansalaiset saivat muuttaa. Ansion hankkimiseksi vapaille kansalaisille
rakennettiin Italiaan uusia teitä. Hän alensi senaatin valtaa. Niin
suuri oli Gajuksen osaksi tullut kansanrakkaus, etteivät optimaatit
uskaltaneet häntä vastustaa, vaan hän määräsi ja toimi melkein kuin
itsevaltias. — Vihdoin Gajus kuitenkin teki kansankokoukselle
ehdotuksen, jonka johdosta hän kadotti kansan suosion. Hän esitti näet,
että liittolaisille myönnettäisiin kansalaisoikeus. Kateellinen kansa
alkoi silloin pelätä, että sen asema kävisi huonommaksi, kun
kansalaisten lukumäärä kasvaisi. Kun optimaatit huomasivat, että Gajus
oli kadottanut kansan luottamuksen, he taaskin panivat toimeen metelin,
ja siinä Gajus sai surmansa samaten kuin Tiberius aikaisemmin.
□ =Gracchus-veljekset.= Rooma oli puunilaissotien päätyttyä ulkonaisesti
mahtava, mutta sen sisäistä voimaa heikensivät monet epäkohdat. Erittäin
suurena haittana Rooman tasavallalle oli itsenäisen _talonpoikaisluokan
häviäminen_. Aikaisemmin eli Italiassa lukuisa pikkutilallisten luokka,
josta saatiin parhaat sotilaat armeijaan ja jonka keskuudessa tavat
säilyivät puhtaina ja yksinkertaisina. Mutta pitkällisissä sodissa monet
tilalliset kaatuivat taistelutanterilla, toiset taas köyhtyivät sotien
jaloissa, niin että heidän oli pakko myydä tilansa varakkaille
ylimyksille. Täten maa joutui muutamille harvoille, jotka omistivat
_suuria kartanoita_ ja teettivät työt orjilla. Olipa valtionmaakin, joka
oli annettu vain vuokrapalstoina yksityisten viljeltäväksi, vähitellen
joutunut ylimysten haltuun. Samalla alueella, jossa satakunta
pikkutilallisen perhettä aiemmin oli saanut riittävän toimeentulon, eli
nyt yksi ainoa rikas perhe orjineen. Entiset pikkutilalliset saapuivat
laumoittain Roomaan, jossa he työttömänä köyhälistönä elivät rikasten
armoilla. Maansa menetettyäänkin noilla entisillä tilallisilla oli
kansalaisoikeudet: kansankokouksissa he valitsivat valtion virkamiehet
ja päättivät uusista laeista. Saadakseen heidät äänestämään mielensä
mukaan valtion johdossa olevat ylimykset jakoivat heille viljaa ja muita
elintarpeita sekä panivat toimeen ilmaisia sirkushuveja. Täten valtion
asioita ratkaistaessa pääsi useinkin se henkilö voitolle, joka parhaiten
kykeni kestitsemään ja liehakoimaan pääkaupungin köyhälistöä, ajoipa hän
kuinka itsekästä ja valtion menestykselle epäedullista asiaa tahansa.
Kaksi ylhäissukuista miestä, _Tibĕ´rius_ ja _Gājus Gracchus_, uhrasi
elämänsä tämän epäkohdan poistamiseksi.
Gracchusten isä, joka oli ollut ylhäisissä valtion viroissa, kuoli
varhain jättäen jälkeensä mainitut kaksi poikaa. Poikain kasvatus jäi
heidän äitinsä _Cornē´lia_n huoleksi. Tämä oli kuuluisan Scipion tytär.
Scipiot olivat tunnettuja korkeasta sivistyksestään, ja Corneliakin oli
Rooman jaloimpia ja sivistyneimpiä naisia. Kaiken aikansa hän omisti
poikainsa kasvatukselle. Hän toimitti Kreikasta heille opettajia ja
istutti heihin ylevän mielenlaadun ja isänmaallisen ajatustavan. Kun
muut ylhäiset perheenemännät ylpeilivät jalokivistään ja muista
koristuksistaan, Cornelia näytti heille poikiansa sanoen: »Tässä ovat
minun kalleuteni». Veljesten tultua täysi-ikäisiksi äiti kehoitteli
heitä etsimään mainetta valtion palveluksessa virkkaen: »Kuinka kauan
minua vielä sanotaan Scipion tyttäreksi eikä Gracchusten äidiksi?»
Vanhin veli, _Tiberius_, noudatti ensiksi äidin kehoitusta. Hän tuli
kansantribuuniksi vuodeksi 133. Silloin hän päätti saada toimeen
korjauksen maanomistusoloissa.
Matkustaessaan halki Italian sotaretkelle Espanjaan Tiberius oli tehnyt
sen surullisen huomion, että suuri osa Italian maaseutua oli autiona ja
että orjat viljelivät peltoja, jotka aiemmin olivat olleet vapaiden
pikkutilallisten omaisuutta. Hän ymmärsi, mikä vaara tässä uhkasi Rooman
tasavaltaa, ja hänessä heräsi ajatus, että pikkutilallisluokka oli
saatava uudelleen syntymään Italiaan.
Kansantribuuniksi tultuaan Tiberius ehdotti, että entinen peltolaki,
jonka mukaan ei kellään roomalaisella saisi olla valtionmaata enempää
kuin 500 auranalaa (125 hehtaaria), pantaisiin uudelleen voimaan.
Kuitenkin saisi perheenisä, jolla oli kaksi poikaa, kummankin osalle
lisäksi 250 auranalaa. Jäljelle jäävä valtionmaa oli jaettava 30
auranalan suuruisina palstoina köyhille kansalaisille ja italialaisille
liittolaisille kohtuullista vuokraa vastaan; näitä palstoja ei saisi
myydä, vaan niiden tuli kulkea perintönä suvussa.
Tiberius puolusti lakiehdotustaan loisteliaan kaunopuheisesti. »Italian
pedoilla on luolansa ja pesänsä», hän kerran lausui, »mutta niillä
miehillä, jotka vuodattavat verensä Italian puolesta, ei ole muuta
omaisuutta kuin ilma ja valo. Sotapäälliköt valhettelevat, kun he ennen
taistelua kehoittavat sotamiehiä taistelemaan isiensä hautojen ja
kotiensa alttarien puolesta, sillä heillä ei ole isien hautakumpuja eikä
omaa kotiliettä. Heitä sanotaan maailman herroiksi eivätkä he kuitenkaan
saata sanoa yhtä ainoata maakokkaretta omakseen.»
Ylimykset vastustivat kiivaasti Tiberiuksen lakiehdotusta, mutta heidän
vastustuksestaan huolimatta hän sai sen hyväksytyksi. Mutta lakia
toimeenpantaessa syntyi uusia vaikeuksia. Oli muun muassa saatava
selville, mikä oli valtion maata, mikä yksityisomaisuutta. Asiaa
vaikeuttaakseen ja saadakseen lain toimeenpanon lykätyksi ylimykset
kieltäytyivät näyttämästä maakirjojaan. Tästä kaikesta olikin
seurauksena, ettei peltolain määräyksiä ennätetty saattaa voimaan
Tiberiuksen virkavuotena. Haluamatta jättää aloittamaansa suurta
yhteiskunnallista uudistusta keskeneräiseksi Tiberius pyrki
kansantribuunin virkaan seuraavaksikin vuodeksi. Mutta tämä soti
perinnäistapaa vastaan, sillä samaa henkilöä ei Roomassa valittu samaan
virkaan kahdesti peräkkäin.
Vaali tapahtui Capitolinuksella Juppiterin temppelin edustalla. Samaan
aikaan senaatti piti kokousta eräässä viereisessä temppelissä. Siellä
lausuttiin kiivaita sanoja Tiberiusta vastaan, väittivätpä jotkut hänen
pyrkivän kansan avulla yksinvaltaan. Konsulia kehoitettiin käyttämään
väkivaltaa, jos hänet valittaisiin tribuuniksi. Siitä konsuli kuitenkin
kieltäytyi. Silloin saapuvilla ollut ylimmäinen pappi nousi ja lausui
vimmastuneena: »Kun valtion korkein virkamies pettää valtion, niin
seuratkoot minua ne, jotka tahtovat pitää lait voimassa!» Näin sanoen
hän ryntäsi ylimyskunnan etunenässä kansankokoukseen. Syntyi mellakka,
jossa Tiberius ynnä 300 hänen puoluelaistaan sai surmansa. Illalla Gajus
Gracchus pyysi saada haudata veljensä, mutta ylimykset eivät siihen
suostuneet. He laahauttivat ruumiita pitkin katuja ja viskasivat ne
sitten kuin mitkäkin pahantekijäin ruumiit Tiberiin. — Peltolain
toimeenpanoa jatkettiin kumminkin jonkin aikaa. On laskettu, että lähes
100,000 kansalaista sai tällä tavoin maapalstan.
Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen kuoleman jälkeen hänen veljensä
_Gajus_ tuli kansantribuuniksi. Gajuksen intohimoinen mieli paloi
halusta kostaa ylimyksille hänen veljensä kuoleman sekä jatkaa hänen
aloittamaansa uudistusta. Tulisella kaunopuheisuudella hän lumosi
kuulijansa, saipa hän toisinaan vastustajansakin vuodattamaan kyyneliä.
Gajus pani päämääräkseen senaatin vallan kukistamisen. Siihen
tarvittavan kansan suosion ja kannatuksen hän hankki alhaisolle
edullisilla lakiehdotuksillaan. Tiberiuksen peltolaki hyväksyttiin
uudelleen voimaan pantavaksi, köyhille kansalaisille päätettiin valtion
välityksellä hankkia viljaa tavallista huokeampaan hintaan ja sekä
Italiaan että maakuntiin oli perustettava siirtokuntia köyhälistöä
varten. Nämä päätökset tehtiin kuulematta senaattia, jonka arvo täten
näytti menneen. Gajus valittiin toiseksikin vuodeksi tribuuniksi, ja hän
hallitsi Roomaa itsevaltiaan tavoin.
Mutta pian hän sai kokea kansansuosion häälyväisyyttä. Kun hän ehdotti,
että liittolaisille Italiassa annettaisiin kansalaisoikeudet, koska hän
piti sitä kohtuullisena ja koska siten saisi lisää kannattajia, niin
kansa kylmeni hänelle. Se oli haluton jakamaan kansalaisoikeuden
tuottamia etuja muiden kanssa. Senaatti osasi ovelasti käyttää hyväkseen
Gajuksen huonontunutta asemaa. Se teki kansankokouksessa alhaisolle
paljon edullisempia esityksiä kuin Gracchus. Kun tämä ehdotti kahden
siirtokunnan perustamista, ylimykset ehdottivat kahdentoista.
Ajattelematon rahvas antoi pettää itseänsä eikä valinnut Gracchusta enää
kolmatta kertaa tribuuniksi.
Voitonvarmana senaatti aikoi ryhtyä peruuttamaan Gracchuksen
toimenpiteitä. Tästä tiedon saatuaan Gracchuksen puoluelaiset päättivät
tehdä aseellista vastarintaa. Silloin senaatti julisti sotatilan ja
antoi konsuleille toimeksi pitää huolta, ettei valtio kärsisi vahinkoa.
Näin saamansa vallan suojassa toinen konsuli, joka oli Gracchuksen
kiivas vastustaja, ryntäsi aseistettuine joukkoineen sille kukkulalle,
jonne Gracchus puoluelaisineen oli asettunut. Syntyneessä metelissä
konsulin joukot pääsivät voitolle, ja Gracchus kiiruhti pakoon
Tiber-joen poikki. Joka talosta hänelle huudettiin: »Joudu, joudu!»,
mutta kukaan ei tuonut hänelle hevosta eikä auttanut häntä. Hän pääsi
viimein kostonjumalattarelle pyhitettyyn lehtoon. Sinne hän pysähtyi, ja
siellä uskollinen orja pisti hänet miekalla kuoliaaksi, tappaen itsensä
herransa ruumiin viereen. Yli 3000 kansalaista sai samalla surmansa, ja
heidän omaisuutensa otettiin valtiolle. Corneliaa kiellettiin pitämästä
surupukua. Hän vetäytyi erilleen ja eli maakartanossaan tiedemiesten
seurassa.
Monta vuotta myöhemmin kansa, huomattuaan Gracchusten jalot
tarkoitukset, pystytti heille kuvapatsaita. Corneliallekin pystytettiin
muistopatsas, johon kirjotettiin: »Cornelia, Gracchusten äiti.»