_Eepillinen_ eli _kertomarunous_ esittää tapauksia. _Lyyrillisessä_ eli
_tunnelmarunoudessa_ runoilija tekee selkoa suruistaan, rakkaudestaan
tai muista tunteistaan. _Draamallinen_ eli _näytelmärunous_ on
kirjoitettu vuoropuhelun muotoon ja sitä esitetään kuuntelijoille
näyttelemällä.
[Illustration:
_Kuva 65._ Kreikkalaisten temppelien pohjapiirroksia.
]
● =Kuvaamataiteet.= Kreikassa yksityisten talot olivat yksinkertaisia ja
koruttomia. Sen sijaan tahdottiin kunnioittaa jumalia rakentamalla
heille niin komeita ja kauniita rakennuksia kuin suinkin. Kaikki
temppelit rakennettiin jotenkin samaan malliin. Itse temppelikammio oli
suunnikkaan muotoinen. Sen eteen ja myöhemmin myös sivuille pystytettiin
pylväsrivejä, joiden varaan katto rakennettiin. Varsinaisessa Kreikassa
oli _doorilainen_ temppeli tavallisin; Vähän-Aasian siirtokunnissa taas
kehittyi _joonialainen_ temppelimuoto. Edellinen oli yksinkertaisempi,
jälkimmäinen enemmän koristettu. Varsinkin pylvään yläpää eli
_kapiteeli_ oli joonialaisessa temppelissä upeampi. Myöhemmin tuli
käytäntöön _ko-rinthoslainen_ temppelimuoto, jossa oli vieläkin
runsaammin koristuksia kuin joonialaisessa.
[Illustration:
_Kuva 66._ Pylväsmuodot.
]
[Illustration:
_Kuva_ 67. Hautamuistomerkki.
]
Temppeleitä kaunistivat tavallisesti kuvanveistokset. _Kuvapatsaita_
pystytettiin temppelikammioihin, päätykolmioihin tai temppelien
edustalle. Katonreunukset koristettiin _korkokuvilla_. Myöhemmin
pystytettiin kuvia muuallekin kuin temppelien läheisyyteen; Ateenassa
esimerkiksi oli Hermeen tai muiden jumalien kuvia kaikissa
kadunkulmissa.
[Illustration:
_Kuva 68._ Jumalia. Osa Parthenonin reunusveistoksista.
]
Vanhempina aikoina kuvanveistokset olivat kaavamaisia ja kömpelöitä,
kuten Egyptissä ja Babyloniassa. Mutta kun taiteilijat Olympian juhlissa
saivat tutkia alastomien urheilijoiden kauniiksi kehittyneitä ruumiita,
heidän teoksensa tulivat luonnollisemmiksi. Perikleen aikoina
kuvanveistotaide kehittyi niin korkealle, etteivät meidänkään aikamme
taiteilijat osaa muovailla kauniimpia patsaita ja korkokuvia. Kreikan
kuuluisimmat kuvanveistäjät olivat _Feidĭ´ās_ sekä jonkin verran
myöhemmin elänyt _Praksitĕ´lēs_.
Temppelien seinille maalattiin kohtauksia jumalien elämästä.
Maalauksissaan kreikkalaiset vanhempina aikoina eivät käyttäneet kuin
neljää väriä: mustaa, valkeata, punaista ja keltaista. Valitettavasti ei
meidän aikoihimme ole säilynyt kuin aivan vähäpätöisiä jälkiä
kreikkalaisista maalauksista.
[Illustration:
_Kuva 69._ Akropolis ennalleen suunniteltuna.
]
[Illustration:
_Kuva 70._ Parthenon nykyisessä kunnossaan.
]
□ Useimmat temppelit Perikles rakennutti _Akrŏ´polis_ kukkulalle.
Akropolis oli vuori, joka kohosi keskellä Ateenaa. Aikaisemmin se oli
ollut kaupungin linnoituksena. Mutta kun Ateenaan persialaissotien
jälkeen rakennettiin korkeat ja vahvat muurit, jotka ympäröivät
kaupungin ja yhdistivät sen Peiraieun satamaan, ei enää tarvittu linnaa,
ja silloin siitä tehtiin Ateenan juhlapaikka. Tarvittavat varat otettiin
sen liiton rahastosta, jonka Ateena persialaissotien aikana oli solminut
muiden merivaltojen kanssa. Perikleen ystävä _Feidĭ´ās_ johti
järjestämistöitä. Ensin hän laajensi kukkulan laen. Kallion juurelta
muurattiin pystysuorat muurit, jotka olivat kukkulan korkuiset. Sitten
täytettiin kukkulan ja muurien väli persialaisten hävittämien
rakennusten ja särkemien kuvapatsaiden jätteillä, jotka tiedemiehet
meidän aikoinamme taas ovat kaivaneet esiin. Ylös kukkulalle johtivat
_propy̆´laiat_, marmoriset pylväistöllä katetut portaat. Kukkulan laella
veti enimmän huomiota puoleensa Pallas Athenelle pyhitetty
_Parthenō´nin_ temppeli. Se rakennettiin doorilaiseen malliin ja oli
kaikilta puolin pylväsrivin ympäröimä. Temppeliin tehtiin kolme
kammiota. Takimmaiseen sijoitettiin suuri liiton rahasto, joka nousi
meidän rahassamme moneen sataan miljoonaan. Keskellä oli suuri
temppelisali. Sen ja sisäänkäytävän välissä oli eteinen. — Nykyään
Akropolis on soraläjänä; alastomana ja puoleksi rappeutuneena Parthenon
törröttää paikoillaan. Ne monet raakalaiskansat, joiden saaliina ihana
Ateena myöhemmin on ollut, ovat ryöstäneet ja hävittäneet kaupunkia
kukin vuorostaan. Viime vuosina sitä on kuitenkin ruvettu entisöimään.
Sitä tehtäessä käytetään rakennusaineena ympärillä säilyneitä särkyneitä
kiviä; missä ei niitä ole riittänyt, on käytetty hiukan erinäköistä
ainetta, jotta katselijat näkisivät, mikä on alkuperäistä, mikä nyt
pantua.
[Illustration:
_Kuva 71._ Parthenonin temppelin pohjapiirros.
]
Feidias veisti Parthenonin suureen temppelisaliin Pallas Athenen kuvan.
(Katso kuv. 39!) Kasvot ja ruumiin näkyvät osat olivat norsunluuta, puku
puhdasta kultaa. Kun mietittiin, mistä aineesta jumalattaren kuva
tehtäisiin, Feidias ehdotti kansalle, että käytettäisiin marmoria eikä
kultaa ja norsunluuta, jotta työ tulisi huokeammaksi. Mutta kaikki
huusivat yhdestä suusta: »Ei marmorista, vaan kullasta ja norsunluusta!»
Temppelin ulkopuolella oli toinen Pallas Athenen patsas, sekin Feidiaan
tekemä, 20 metrin korkuinen ja pronssista valettu. Tämän patsaan
keihäänkärki loisti kauas Aigeian merelle, ja sen mukaan merenkulkijat
ohjasivat laivansa Peiraieun satamaan. — Feidiaan muista veistoksista on
erikoisesti kuuluisa Olympian kentälle pystytetty 13 metrin korkuinen
Zeus-patsas. Ylijumala istui rauhallisesti valtaistuimellaan, pää vähän
alas painuneena kultainen viitta yllään ja erilaisista metalleista
valmistettu valtikka kädessään. — Perikleellä oli mahtavia vihamiehiä
Ateenassa. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä syytöksiä häntä itseään
vastaan, minkä takia he kävivät hänen ystäviensä kimppuun. Niinpä
Feidiasta syytettiin siitä, että hän muka oli ottanut itselleen osan
sitä kultaa, joka oli käytettävä jumalattaren kuvapatsaaseen. Perikles
oli kuitenkin käskenyt Feidiaan valmistaa jumalattaren puvun siten, että
se voitiin irroittaa patsaasta, sillä hänen tarkoituksensa oli, että
kaupunki voisi käyttää kultakerrosta hädän hetkenä. Kun siis Feidiasta
syytettiin, irroitettiin kulta patsaasta ja punnittiin. Tällöin Feidiaan
syyttömyys kävi ilmi. Mutta silloin vihamiehet keksivät toisen
syytöksen. Pallas Athenen kilpeen Feidias oli veistänyt useita
henkilökuvia. Eräälle ukolle hän oli antanut omat kasvonpiirteensä;
erään toisen hän oli veistänyt Perikleen näköiseksi. Tätä pidettiin
jumalattaren pilkkaamisena. Feidias vangittiin ja kuoli jonkin ajan
kuluttua myrkkyyn.
Muuan toinen taiteilija _Praksitĕ´lēs_ kuvasi mieluimmin nuoria,
notkeita, alastomia nuorukaisia ja neitosia. Olympian kentällä on
vieläkin Praksiteleen veistämä Hermes samassa paikassa, jonne se
taiteilijan aikana pystytettiin. Se on nähtävästi muovailtu jonkun
Olympiassa voitonseppeleen saaneen urheilijan hyvästi muodostunut ruumis
esikuvana. Jumala seisoo oikealla jalallaan, nojaten vasemmalla
kyynärpäällään puuntynkään. Käsivarrellaan hän kantaa pientä Dionysos
lasta, joka kurottaa kätensä viinirypäleterttua kohti. (Katso kuv.
43!) — Praksiteles veisti myös onnistuneita rintakuvia oman aikansa
kuuluisista miehistä.
Maalaustaiteilijoiltakin Perikles teki tilauksia. Heidän taulunsa olivat
yhtä taitavasti valmistettuja kuin kuvanveistäjien patsaat. Kaksi
taiteilijaa pani kerran toimeen kilpailun. Toinen maalasi niin
luonnollisen rypäletertun, että linnut lensivät maistamaan marjoja.
Tämän jälkeen toi toinen taiteilija taulunsa nähtäväksi. Se oli peitetty
hienolla verholla. »Otappa verho pois, että saan katsella tauluasi!»,
sanoi toveri. Mutta toinen vain naurahti, sillä verho oli juuri maalaus.
Toinen taiteilijoista oli erehdyttänyt vain lintuja, mutta toinen
ihmisiä.
Toisen kerran muuan taiteilija oli maalannut hevosen. Makedonian
kuningas Aleksanteri Suuri sattui näkemään taulun. Kuningas ei
erikoisemmin ymmärtänyt taidetta, mutta rupesi kuitenkin moittimaan
maalausta. Lopuksi hän käski tuoda oman hevosensa vertailtavaksi. Kohta
nähtyään taulun Aleksanterin hevonen hirnui. »Katsoppas», sanoi maalari,
»hevosesi ymmärtää taidetta paremmin kuin sinä!»
● =Säveltaide.= Soittokappalten esittämistä varten Perikles rakennutti
Ateenaan _Ode´ion_-nimisen rakennuksen. Kreikkalaisten tärkeimmät
soittimet olivat _kitara_ eli _lyyry_ sekä _huilu_, joilla säestettiin
lauluja. Tavallisesti kreikkalaiset harjoittivat _kuoro_laulua, jolloin
laulajat tahdin mukaisesti liikkuivat edes takaisin ikäänkuin hitaasti
tanssien.
● =Eepillinen ja lyyrillinen runous.= Eepillinen runous on
kreikkalaisilla kaikista runouden lajeista vanhin. Parhaat eepilliset
runoelmat ovat _Homeroksen laulut_, joista jo aikaisemmin on ollut puhe.
Myöskin lyyrillinen runous oli Kreikassa jo saavuttanut suurimman
kukoistuksensa ennen Perikleen aikoja. Taitavia tunnelmarunojen
sepittäjiä olivat _Tyrtaios_, joka kirjoitti innostuttavia sotalauluja,
sekä _Solon_, joka kehoitti Ateenan ylimyksiä sääliväisemmin kohtelemaan
köyhiä kansalaisia.
[Illustration:
_Kuva 72._ Tragediassa esiintyvä näyttelijä.
]
● =Draamallinen runous.= Perikleen aikana näytelmärunous kehittyi
Ateenassa erittäin korkealle. Näytelmistä olivat toiset _murhenäytelmiä_
eli _tragedioja_, toiset _huvinäytelmiä_ eli _komedioja_. Tunnetuimmat
murhenäytelmäin kirjoittajat olivat _Aiskhy̆´los_, _Sofoklē´s_ ja
_Eurīpĭ´dēs_. Huvinäytelmäin kirjoittajista on mainittava
_Aristofă´nēs_.
Murhenäytelmissä on vakavaluontoinen sisällys; kuvatut henkilöt joutuvat
monien onnettomuuksien alaisiksi, ja vihdoin he aivan sortuvat kovaan
kohtaloonsa.
Aristofanes koetti huvinäytelmissään saattaa kreikkalaisten huonot
ominaisuudet naurunalaisiksi. Hän oli itse ylimyspuolueeseen kuuluva, ja
sen tähden hän pilkkasi varsinkin kansanpuolueen johtajia, kutsuen
näytelmäinsä henkilöitä heidän nimillään ja naamioittaen näyttelijät
heidän näköisikseen.
□ Perikles rakennutti ensimmäisen _teatterin_ Akropoliin juurelle
Dionysos jumalan kunniaksi. Penkkirivit hakattiin kallioon puoliympyrän
muotoon, niin että taempi rivi aina oli ylempänä kuin edellinen. Kattoa
ei ollut, sillä Kreikassa harvoin sataa. Alimman penkkirivin edustalla
oli puoliympyrän muotoinen avoin paikka, _orkhē´strā_, jossa _kuoro_
lauloi ja tanssi. Orkhestran takana oli _näyttämö_, jolla näyttelijät
esiintyivät. Takaseinä esitti rakennusta, jossa oli kolme ovea. Sen
lisäksi voitiin käyttää erilaisia _kulisseja_. Näyttelijät pukeutuivat
räikeävärisiin naamioihin ja korkeakorkoisiin kenkiin sekä komeihin
miehen tai naisen pukuihin. Ainoastaan mieshenkilöt saivat esiintyä
näyttelijöinä; naisten osia esittivät puolikasvuiset pojat. Koska
katselijapaikat olivat etäällä, täytyi näyttelijäin puhua hitaasti ja
kovalla äänellä.
[Illustration:
_Kuva 73._ Kreikkalainen teatteri.
]
Eräs _Aiskhy̆´loksen_ tunnetuimpia näytelmiä on nimeltään _Prometheus_.
Siinä tehdään selkoa jumalien ja titaanien välisistä taisteluista. Eräs
titaaneista nimeltä _Promēthe´us_ asettui jumalien puolelle ja viisailla
neuvoillaan hankki Zeulle voiton. Myöhemmin Prometheus kuitenkin joutui
Zeun epäsuosioon. Järjestäessään valtakuntaansa Zeus oli aikonut
hävittää kurjan ihmissuvun, luodakseen sen sijalle uuden. Ihmiset olivat
näet näihin aikoihin vielä kovin alhaisella sivistyskannalla. He eivät
tunteneet tulta eivätkä osanneet valmistaa ruokaansa, vaan söivät sen
raakana kuin villipedot. Maata he myöskään eivät osanneet viljellä. Eipä
heillä edes ollut hirsimajoja, vaan he elivät luolissa, joissa heitä
kuhisi kuin muurahaisia. Mutta Prometheus pelasti surkean suvun, vieläpä
varasti taivaasta tulen ja antoi sen ihmisille lahjaksi. Sitten hän
opetti heille maanviljelyksen ja kesytti kotieläimet. Lopuksi hän antoi
heille kirjoitus- ja laskutaidon. Suuttuneena Zeus määräsi titaanille
hirveän rangaistuksen. Hän käski Hefaistoksen takoa hänet rautakahleilla
Kaukasos vuoreen ja lähetti kotkansa ikuisesti nokkimaan onnettoman
maksaa. Minkä kotka päivällä repi titaanin ruumiista, se yön aikana
kasvoi jälleen ehjäksi. Tuhansia vuosia ihmiskunnan hyväntekijä jo oli
kärsinyt rangaistustaan, kun vihdoin Herakles sankari hänet vapautti.
_Sofoklē´en_ etevin näytelmä on nimeltään _Kuningas Oidipus_. Aihe on
otettu sankaritarustosta samoin kuin Prometheus näytelmän. Thebain
kuningas _Lāios_ ja hänen puolisonsa _Ioka´stē_ saivat pojan, jolle
antoivat nimeksi _Oidĭ´pūs_. Delfoin oraakkeli ilmoitti, että poika oli
tappava isänsä ja ottava puolisokseen äitinsä. Välttääkseen tällaista
rikosta vanhemmat panivat lapsen heitteille. Mutta armeliaat ihmiset
löysivät pojan ja veivät hänet Peloponnesokseen. Vartuttuaan
nuorukaiseksi Oidipus tiedusteli oraakkelilta tulevaisuuttaan. »Olet
tappava isäsi ja naiva äitisi», vastaus kuului. Nyt Oidipus päätti
jättää Peloponnesoksen, koska hän luuli olevansa sieltä kotoisin.
Vaelluksillaan hän joutui Thebain alueelle. Tienhaarassa Laios kuningas
tuli poikaansa vastaan. Miehet eivät tunteneet toisiaan, vaan joutuivat
riitaan, jolloin Oidipus tappoi Laioksen. Suoritettuaan sen jälkeen
suuria urotöitä Oidipus sai tekojensa palkinnoksi Iokasteen puolisokseen
sekä Thebain kuninkuuden. Kaksikymmentä vuotta hän hallitsi onnellisesti
ja taitavasti. Silloin puhkesi rutto. Delfoin oraakkeli ilmoitti ruton
johtuvan siitä, että Laioksen murha vielä oli kostamatta. Kun ruvettiin
ottamaan selkoa, kuka oli murhamies, kävi ilmi Oidipuksen syntyperä.
Oidipus oli siis tehnyt vaikeita rikoksia, vaikka tietämättään; jumalat
vaativat kostoa. Epätoivoissaan Iokaste riisti itseltään hengen
hirttäytymällä.
[Illustration:
_Kuva 74._ Koomillinen näytös.
]
Tään nähdessään mies parka tuskissansa
kiljaisi, päästi hirttopaulan irti —
naisraukan ruumis putos’ — mutta
sitten tapahtui, mik’ oli nähdä kamalinta.
Hän kuollehelta kultasoljet riisti
sen vaatteista ja ylhäälle ne nostain
niill’ iski, pisti, viilsi silmiään.
Jumalien käskystä Thebain asukkaat ajoivat vanhan Oidipuksen
kaupungistaan. Kirottuna hänen oli lähdettävä ankaraan maailmaan.
Sokeata Oidipusta saattoi vaelluksilla hänen uskollinen tyttärensä
_Antigŏ´nē_.
Eräs _Eurīpĭ´dēen_ murhenäytelmistä on nimeltään _Medeia_. Siinä
kerrotaan, miten _Iā´sōn_ sankari hylkäsi puolisonsa _Mē´deia_n,
solmiakseen avioliiton erään kuninkaantyttären kanssa. Medeia joutui
silloin mustasukkaisuudesta raivoihinsa. Hän surmasi Iasonin uuden
morsiamen ja apen, ja lopuksi hän päätti riistää hengen omilta pojiltaan
saadakseen siten vielä täydellisemmin kostetuksi poikien isälle. Kun hän
seisoi poikiensa edessä, tuntui kuitenkin työ liian vaikealta ja hän
sanoi:
Voi mua! Miksi katsotte noin minuun,
noin hymyätte kerran viimeisen?
Oi kallis käsi! Oi armas kutripää!
Oi hento ruumis, huulten hellä henkäys!
Voi menkää! Jos ma teidät vielä näen,
niin tuskat tarmoltani voiman vie.
Ma tunnen, mitä kauhun tekoja
nyt täyttämähän käyn. Mutt’ miettimiset
ja säälin voittaa viha valtainen.
Itse poikien tappaminen tapahtuu näyttämön takana, mutta lasten
valitushuudot kuuluvat ulos, ja naisiksi puettu kuoro lausuu ilmi
kauhunsa ja inhonsa teon johdosta.
Poika: Voi mua! Mitä teen ma? Veli armas!
Ma missä äidin käsist’ turvaa etsin?
Kuoro: Äit’ onneton! Lapset vaikertaa.
Avuks’ jumalat! Voitteko tuota te kestää?
Poika: Voi hätää! Apuun kautta jumalten!
Niin läheltä jo kuolon kalpa kiertää!
Vasta sen jälkeen kuin Medeia jo on pahan rikostyönsä tehnyt, Iason
rientää esiin pelastaakseen poikansa. Nyt on kuitenkin jo myöhäistä.
Pääseepä Medeia vielä pakenemaan Iasonin käsistä.