[Illustration:
_Kuva 37._ Zeus.
]
● =Jumalat.= Kreikkalaiset palvelivat useita jumalia. Heidän uskontonsa
oli siis polyteistinen. Jumalat olivat heidän käsityksensä mukaan
ihmisten kaltaisia sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan. Olipa heissä
samoja heikkouksiakin kuin ihmisissä: he rakastivat ja vihasivat, olivat
kateellisia, pettivät jne. Mutta monessa suhteessa he kuitenkin olivat
ihmisiä etevämpiä. Niinpä he olivat _kuolemattomia_ ja useimmat heistä
olivat ikuisesti nuoria ja kauniita. He saattoivat silmänräpäyksessä
siirtyä etäisimpiinkin seutuihin ja koska tahansa vaihtaa hahmoa. Mutta
jumalienkin yläpuolella oli taipumaton _kohtalo_, jonka määräyksiä
heidän oli pakko noudattaa.
Kreikkalaiset ajattelivat jumalien asuvan lumiharjaisella Olympos
vuorella, joka kohosi Thessalian laaksosta äkkijyrkkänä huimaavaan
korkeuteen. Siellä heillä oli linnansa, jossa he elivät iloisessa
seurustelussa ja huveissa, syöden _ambrosiaa_ ja juoden _nektaria_.
Tärkeimmät kreikkalaisten jumalista olivat seuraavat kaksitoista:
_Zeus_, taivaan ja ukkosen jumala.
_Hē´rā_, Zeun puoliso, valtioiden suojelija.
_Poseidō´n_, Zeun veli, meren jumala.
_Hā´dēs_, Zeun veli, Manalan jumala.
_Palla´s Athē´nē_, tieteiden ja sotataidon jumalatar.
_Ā´rēs_, riehuvan taistelun jumala.
_Foibos Apo´llōn_, valon jumala ja taiteiden suojelija.
_Artemis_, metsästyksen jumalatar.
_Afrodī´tē_, kauneuden jumalatar.
_Hē´faistos_, tulen jumala.
_Diŏ´nȳsos_, viinin ja sivistyksen jumala.
_Hermē´s_, jumalien sanansaattaja sekä kauppiasten ja varkaiden
suojelija.
Vanhempina aikoina kreikkalaiset kuvittelivat ihmisten kuolemantakaista
elämää synkäksi ja ilottomaksi harhailemiseksi hämärässä Manalassa;
varjoina vainajat siellä liikkuivat toisten varjojen parissa. Myöhemmin
he arvelivat Manalassa olevan kaksi osaa; toisen nimi oli _Ēly̆´sion_,
toisen _Tartaros_. Edelliseen joutuivat muinaisaikojen suuret sankarit
sekä myöhempienkin aikojen ihmisistä ne, jotka elivät nuhteettomasti.
Elysionin valoisilla kentillä he viettivät surutonta elämää. Tartaros
taas oli ikuisen pimeyden vallassa. Siellä onnettomat rikoksentekijät
viettivät kolkkoja ja ilottomia päiviä.
□ Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli ennen jumalia _titaanien_
jättiläissuku hallinnut maailmaa. Eräs näitä oli _Krŏ´nos_. Hän oli
synkkämielinen ja armoton mies, joka nieli omat lapsensa, kohta kun ne
syntyivät, etteivät he voisi häntä vahingoittaa. Kronoksen vaimo oli
tästä kovin suruissaan. Kun hän taaskin synnytti pojan, hän ei
antanutkaan sitä miehelleen, vaan kääri kapaloihin kiven ja ojensi sen
Kronoksen nieltäväksi. Poika kasvoi piilossa isältään. Vuohi elätti
häntä maidollaan, ja mehiläiset toivat hänelle hunajaa. Pojasta kasvoi
uljas nuorukainen, joka sai nimekseen _Zeus_. Hänestä tuli jumalien
hallitsija. Mieheksi vartuttuaan Zeus ryhtyi taistelemaan Kronosta ja
muita titaaneja vastaan. Taivas ja maa vapisivat, kun jumalat ja
titaanit kamppailivat. Lopuksi jumalat pääsivät voitolle, ja titaanit
syöstiin alas Manalan pimentoihin. Sen jälkeen Zeus rauhassa hallitsi
jumalien keskuudessa. Hän oli tuuheapartainen, uljasryhtinen hallitsija,
jonka päännyökkäys sai koko Olympoksen tärisemään. Hän istui
valtaistuimellaan kimppu salamia kädessään ja kotka jalkainsa juuressa.
[Illustration:
_Kuva 38._ Hera.
]
Zeun puoliso _Hē´rā_ oli taivaan kuningatar. Kun hän matkusti, vetivät
kirjavat riikinkukot hänen kullalle hohtavia vaunujaan. Hän oli kaunis
ja ylpeä, ja kaikki jumalat kunnioittivat häntä. Mutta miehensä kanssa
hän toisinaan joutui sanakiistaan, sillä hän oli mustasukkainen ja
väitti Zeun liiaksi kiintyneen maallisiin naisiin.
Zeun veli, meren jumala _Poseidō´n_, ajoi hevosten tapaisien
merieläimien vetämissä vaunuissa yli aaltojen kädessään kolmikärki,
jolla hän hallitsi valtakuntaansa. Hänen ympärillään uiskentelivat
lempeät merenneidot eli _nereidit_. Kun Poseidon suuttui, hän kosketti
kolmikärjellään merta. Silloin laineet kohosivat uhkaavasti, tuuli
kiihtyi, laivat särkyivät, ja meri tulvi yli äyräittensä. Mutta yhdellä
ainoalla silmäyksellä hän taas taltutti kaikki luonnonvoimat.
[Illustration:
_Kuva 39._ Pallas Athene.
]
Kolmas veli, _Hā´dēs_, hallitsi synkkää Manalaa, jonka _Styks_ joki
erotti elävien valtakunnasta. Virran yli kuljetti lauttamies _Khă´rōn_
vainajien sielut, ja kuolemanvaltakunnan portilla vartioi kolmipäinen
_Kerberos_ koira.
[Illustration:
_Kuva 40._ Ares.
]
Hadeen puoliso oli _Persefŏ´nē_, jonka äiti oli hedelmällisyyden
jumalatar _Dēmē´tēr_. Neitosena Persefone kerran kulki ystävättärineen
niityllä poimien kukkasia ja solmien seppeleitä. Silloin avautui maa ja
synkännäköinen, mustapartainen mies ajoi halkeamasta esiin sysimustien
pärskyvien hevosten vetämissä vaunuissa. Se oli Hades, joka ryösti
itselleen puolison keskeltä ilakoivaa neitoparvea. Demeter suri
katkerasti kadonnutta tytärtään. Silloin hedelmällisyys katosi
maailmasta ja nälänhätä uhkasi kaikkia ihmisiä. Vihdoin jumalienkin oli
pakko sekaantua asiaan. Zeun välityksellä saatiin aikaan sovinto, jonka
mukaan Persefone vietti ⅔ vuodesta äitinsä luona, mutta ⅓ Manalan
valtakunnassa. Aikaisin ke-väällä hän saapui Demeterin luo. Silloin tämä
oli tyytyväinen ja levitti siunausta ympärilleen; kukat nousivat maasta,
puut puhkesivat lehteen ja vilja kantoi hedelmää. Mutta syksyllä, kun
Persefone palasi miehensä luo, Demeter surren vetäytyi yksinäisyyteen.
Silloin kasvit kuihtuivat ja maa paljastui.
Tieteiden ja sotataidon jumalatar _Palla´s Athē´nē_ oli Zeun tytär.
Kerran ylijumala poti kovaa päänpakotusta. Silloin Hefaistos
moukarillaan iski häntä otsaan, jolloin kaikkien jumalien hämmästykseksi
Pallas Athene täysissä sotavarustuksissa puhkesi esiin isänsä päästä.
Jumalattarella oli yllään panssari, joka oli kudottu käärmeistä ja
lohikäärmeensuomuista. Keskellä panssaria oli hirveä Medūsan pää. Joka
siihen uskalsi kääntää silmänsä, muuttui kohta kiveksi. Sodassa Pallas
Athene antoi päälliköille hyviä neuvoja. Rauhan aikana hän auttoi
ihmisiä kehittämään tieteitä ja rauhallisia elinkeinoja. Hänen
nimikkoeläimensä oli viisautta edustava pöllö.
[Illustration:
_Kuva 41._ Foibos Apollon.
]
Riehuvan taistelun jumala _Ă´rēs_ oli roteva ja voimakas jumala.
Mielihyvällä hän heittäytyi taistelun tuoksinaan pukeutuneena kirkkaasti
loistavaan vaskihaarniskaan. Voimistaan huolimatta hän aina joutui
alakynteen taistellessaan Pallas Athenea vastaan, sillä hän kiivastui
aina liiaksi sokeassa taisteluinnossaan.
[Illustration:
_Kuva 42._ Afrodite.
]
_Foibos Apo´llōn_ oli Zeun rakkain poika. Kirkkaana kevätpäivänä hän
syntyi Delos saarella, ja hänestä tuli auringon ja valon ikuisesti nuori
jumala. Kohta synnyttyään hän lähti taistelemaan pimeyden ja kylmyyden
voimia vastaan kädessään jousi ja selässään viini. Tuottaakseen
ihmisille iloa hän opetti heille laulun ja soittotaidon. Itse jumalatkin
iloitsivat, kun kuulivat Foibos Apollonin soittavan lyyryänsä Olympoksen
juhlissa. Hänen ympärilleen kerääntyivät silloin runottaret eli
_muusat_, jotka hänen säestäessään lauloivat sankarien kuolemattomista
uroteoista. Foibos Apollon oli varsinkin poikien ja nuorukaisten jumala,
sillä hän rakasti voimakasta ja jaloluontoista nuorisoa ja iloitsi sen
reippaista leikeistä ja rohkeasta mielenlaadusta.
Delfoissa oli suuri Foibos Apollonille pyhitetty temppeli. Se oli
rakennettu vuorenrotkon ympärille, josta nousi huumaavia höyryjä. Rotkon
päälle oli asetettu kolmijalkainen istuin, johon naispappi _Pȳthĭ´ā_
asettui. Höyryjen vaikutuksesta hän menetti tajunsa, ja tässä tilassa
hän lausui katkonaisia lauseita. Näistä houreisista sanoista saapuvilla
olevat Foibos Apollonin papit rakensivat vastauksen, joka tavallisesti
oli hyvinkin kaksimielinen, kuten huomasimme kertomuksessa kuningas
Kroisoksesta. Foibos Apollonille oli pyhitetty laakeripuu ja lyyry.
Metsästyksen jumalatar _Artemis_ oli Foibos Apollonin kaksoissisar.
Hänen ajateltiin liikkuvan metsässä viitan liepeet kohotettuina polviin
ja aran hirvenvasikan juostessa hänen rinnallaan. Hänen ympärillään
hyörivät pukinjalkaiset metsänhaltijat _satyrit_ sekä kauniit
lehdonhaltijattaret _nymfit_. Kuten Foibos Apollon oli poikien, siten
Artemis oli tyttöjen jumala. Hän oli heille viattoman sulon ja puhtaiden
tapojen esikuva. Hänen juhlissaan tytöt lauloivat kauniita lauluja
suojelusjumalattarensa kunniaksi.
Aurinkoisena päivänä syntyi meren lumivalkoisesta vaahdosta kauneuden
jumalatar _Afrodī´tē_. Rakkauden voimalla hän hallitsi jumalia ja
ihmisiä, jopa metsän eläimiäkin, niin että ne liehakoiden ympäröivät
häntä. Häntä palvelivat _sulottaret_ ja _lemmenhaltijat_. Hänen poikansa
_E´ros_ lensi kevyin siivin jumalien ja ihmisten parissa haavoittaen
heitä näkymättömillä nuolilla ja herättäen siten rakkautta heidän
sydämessään.
Afrodite oli ihastunut erääseen _Adō´nis_-nimiseen nuorukaiseen. Yhdessä
he saloja samoilivat, saalista ajoivat ja ilakoivat, kun vihainen
metsäkarju hyökkäsi nuorukaisen kimppuun ja tappoi hänet. Jumalatar oli
surusta murtumaisillaan ja lähti synkkään Manalaankin armastaan
etsimään. Vihdoin Zeus heltyi. Hän salli nuorukaisen puolen vuotta,
kevään ja kesän, viipyä lemmittynsä luona, mutta syys-ja talvikausiksi
oli hänen palattava vainajien maille.
[Illustration:
_Kuva 43._ Hermes.
]
Jumalattarista kaunein oli saanut puolisokseen jumalista rumimman,
tulenjumalan _Hē´faistoksen_. Tämä ontui toisella jalallaan ja oli
lyhytkasvuinen, pitkäpartainen mies. Hän viihtyi parhaiten pajassaan
tultasyöksevien tulivuorien alla. Siellä hän valmisti jumalille, jopa
toisinaan ihmisillekin, mitä taidokkaimpia koruesineitä.
Nuori ja kaunis _Diŏ´nȳsos_ ajoi tiikerien vetämissä vaunuissa,
viininlehvistä solmittu seppele päässään. Hänen vaunujensa ympärillä
neitoset ja nuorukaiset tanssivat iloista, vallatonta tanssia. Dionysos
lahjoitti ihmisille viiniköynnöksen ja opetti heitä rypäleistä
pusertamaan säihkyvää viiniä. Kaikkialla, missä viinin jumala iloisen
seurueensa saattamana matkasi, ihmiset oppivat käyttämään
viiniköynnöksen antimia. Hän oli antelias ja lempeä niille, jotka
tunnustivat hänet jumalakseen, mutta rankaisi säälimättä kaikkia, jotka
uskalsivat häntä vastustaa. Hänen päihtyneet seuralaisensa syöksyivät,
kohottaen vimman huutoja, heidän kimppuunsa ja repivät heidät palasiksi.
_Hermē´en_ kuvattiin lentävän läpi ilmojen siivekäs lakki päässä,
siipikengät jalassa ja siivellinen sauva kädessä. Hän oli jumalien
sanansaattaja, joka halukkaasti ja taitavasti suoritti heidän asiansa.
Nopeammin kuin tuuli hän kiiti mihin osaan maapalloa tahansa varottamaan
ja pelastamaan ihmisiä sekä ilmoittamaan heille jumalien määräyksiä.
Ihmiset rakastivat häntä suuresti. Kauppiaat ja matkamiehet, jotka
kulkivat kaduilla ja teillä, pyysivät hänen apuaan. Mutta Hermes oli
myös viekkaiden varkaiden jumala; he luulivat hänen auttavan heitä
heidän konnamaisissa toimissaan. Kohta syntymänsä jälkeen Hermes oli
keksinyt lyyryn, virittämällä jänteitä kilpikonnan kuoren poikki. Hän
lahjoitti kuitenkin soittimen vanhemmalle veljelleen Foibos Apollonille.
● =Oraakkelit.= Usein jumalat valitsivat erikoisen paikan, jossa he
ihmisille ennustivat tulevia asioita. Näin saatuja ennustuksia sanottiin
_oraakkeli_lauseiksi. Kuuluisin oli Hellaassa sijaitseva _Delfo´i_n
oraakkeli, jossa Foibos Apollon ilmoitti tahtonsa.
[Illustration:
_Kuva 44._ Pythia.
]
[Illustration:
_Kuva 45._ Kreikkalaiset naiset tuovat uhria vainajalle.
]
● =Olympian juhlat.= Kreikkalaiset palvelivat jumaliaan rakentamalla
heille temppeleitä ja tarjoamalla uhreja sekä panemalla toimeen
uskonnollisia juhlia. Jokaisella kaupungilla oli omat juhlansa. Mutta
olipa sellaisiakin juhlatilaisuuksia, joihin saapui osanottajia
kaikkialta, missä kreikkalaisia asui. Kuuluisimmat olivat ne yhteiset
kilpaleikit, joita vietettiin joka neljäs vuosi _Oly´mpia_n kentällä
Peloponnesoksen länsiosassa. Juhlakenttä oli pyhitetty Zeulle ja sinne
oli rakennettu muhkea Zeun temppeli sekä sen viereen suuri alttari.
Hieman syrjässä juhlakentältä olivat stādion eli kilparata, jossa
katsojat seisten seurasivat kilpailujen suorittamista, sekä
_hippo´drōmos_ eli kilpa-ajorata.
[Illustration:
_Kuva 46._ Nuori voittaja.
]
□ Kreikkalaiset viettivät joka neljäs vuosi suuria urheilujuhlia
Zeus jumalan kunniaksi _Oly´mpia_n kentällä Peloponnesoksella. Jo
aikoja ennen kilpailujen alkamista osanottajat pitivät harjoituksia.
Kun sitten määräaika lähestyi, tulvi kaikkialta kilpailijoita ja
yleisöä juhlapaikalle. Olympian kisat kestivät viisi päivää.
Ensimmäisenä suoritettiin suuret uhrit, ja niin kilpailutuomarit
kuin kilpailijat vannoivat noudattavansa rehellisyyttä ja
kilpailusääntöjä. Seuraavina päivinä pantiin itse kilpailut toimeen.
Vanhimpina aikoina kiinnitettiin päähuomio _kilpajuoksuihin_, mutta
myöhemmin _kilpa-ajot_ herättivät enemmän mielenkiintoa.
Loistavimman kunnian tuotti nelivaljaikolla voittaminen. Varsin
vaarallisia olivat käänteet radan kummassakin päässä, sillä kukin
ajaja koetti päästä niin läheltä merkkipylvästä kuin suinkin. Usein
sattui yhteentörmäyksiä, jolloin vaunut kaatuivat, ja hevoset ja
ajajat yhdessä rytäkässä kierivät pitkin kenttää. — Suosittuja
olivat myös _viisiottelut_, jolloin oli peräkkäin viisi kilpailua:
hyppy, keihäänheitto, juoksu, diskoksenheitto sekä paini; kunkin
kilpailun jälkeen karsittiin huonoimmat pois, niin että painiin jäi
vain kaksi osanottajaa jäljelle. Kilpailijat esiintyivät alastomina.
Painijat voitelivat ruumiinsa öljyllä estääkseen vastustajaa
saamasta hyvää otetta. Viimeisenä päivänä voittajat seppelöitiin
öljypuun lehvin, ja airuet julistivat heidän nimensä, sukunsa ja
kotikaupunkinsa. Öljypuuseppeleen voittaminen oli kreikkalaisten
käsityksen mukaan miltei suurin kunnia, mikä saattoi tulla
kuolevaisen osaksi. Kohdistuipa maine hänen kotikaupunkiinsakin.
Juhlallisesti otettiin hänet siellä vastaan. Elämänsä loppuun saakka
hän eli valtion kustannuksella ja hänellä oli kunniasija
juhlakulkueissa.
[Illustration:
_Kuva 47._ Diskoksenheittäjä.
]
Aikojen kuluessa myös tiedemiehet, runoilijat ja taiteilijat alkoivat
keräytyä Olympian juhliin. Maalarit ja kuvanveistäjät asettivat
tuotteensa näytteille, runoilijat lauloivat runonsa kansan kuultaviksi
ja tiedemiehet lukivat julki kappaleita kirjoituksistaan. Heille ei
kuitenkaan annettu palkintoja. Eräissä muualla pidetyissä
kilpailutilaisuuksissa heitä sen sijaan palkittiin laakeriseppeleillä.
Näin kreikkalaiset koettivat kehittää sekä ruumistaan että sieluaan,
niin että heistä tulisi kauniita ja sopusuhtaisia ihmisiä.
Niin suuressa arvossa pidettiin Olympian kisoja, että myöhemmin
laskettiin niiden mukaan aikakin. Nelivuotisjaksoa kahden juhlan välillä
sanottiin _olympiadiksi_. Ensimmäisen olympiadin ensimmäinen vuosi oli
776 eKr.
[Illustration:
_Kuva 48._ Homeros.
]
● =Sankaritarusto.= Kreikkalaiset uskoivat ennen vanhaan eläneen
sankareita, jotka olivat tavallisia ihmisiä paljon uljaampia ja
voimakkaampia. Sellaisia olivat _Perse´us_, _Hēraklē´s_ ja _Thēse´us_.
Kuuluisia ovat varsinkin ne tarut, joista tehdään selkoa _Īlia´s_ ja
_Odysse´iā_ nimisissä runoelmissa; kreikkalaiset väittävät ne sokean
_Hŏ´mēros_ runoilijan sepittämiksi.
□ =Psykhe.= Kreetan saarella hallitsi kuningas, jolla oli kolme tytärtä.
Nuorin heistä, nimeltä _Psȳkhē´_, oli kauniimpi muita; runoilijat
vertasivatkin häntä Afrodite jumalattareen. Mutta Psykhen kauneus
herätti jumalissa kateutta ja he antoivat hänen isälleen seuraavan
määräyksen: »Vie tyttäresi korkeimman vuoren kukkulalle ja jätä hänet
sinne yksin, sillä hän on määrätty puolisoksi hirviölle, joka siivillään
liitelee yli maan ja nuolillaan voittaa jumalatkin! Ellet tottele,
kohtaavat kauheimmat onnettomuudet maatasi.» Kuningas ja koko kansa suri
jumalien määräystä, mutta Psykhe nousi nöyrästi vuoren kukkulalle.
Yöllä Psykhe kuuli ystävällisen äänen sanovan: »Heittäydy rohkeasti alas
kalliolta! Minä olen Länsituuli, joka vien sinut uuteen kotiisi.» Hetken
Psykhe epäröi, mutta sitten hän syöksyi kalliolta alas. Samassa hän
menetti tajunnan. Herätessään hän huomasi olevansa loistavassa
palatsissa, jossa oli upeita saleja ja vilpoisia puutarhoja.
Näkymättömät palvelijat täyttivät kaikki hänen toivomuksensa. Yön
koittaessa hän kuuli siipien havinaa, ja samassa ääni häneltä kysyi:
»Miten on, Psykhe puolisoni, oletko tyytyväinen uuteen kotiisi?
Mielelläni jäisin tänne seuraksesi, mutta sitä en voi tehdä. Päivin on
minun hoidettava monia toimiani maailmassa. Mutta joka yö palaan sinun
luoksesi kertomaan, mitä maailmassa tapahtuu.» Psykhe pyysi nyt saada
nähdä miehensä kasvot, mutta tämä vastasi: »Mitä tahansa pyydät, sen
sinulle annan, mutta tätä yhtä älä vaadi, sillä jumalat ovat määränneet,
että meidän kohta on erottava, jos kerrankaan näet kasvoni!»
Kului jonkin aikaa, jolloin Psykhe oppi rakastamaan miestään, vaikkei
hän koskaan nähnyt hänen kasvojaan, sillä he olivat vain öisin yhdessä.
Päivin oli Psykhen ikävä komeassa linnassaan, ja sen tähden hän kerran
pyysi mieheltään, että sisaret saisivat tulla häntä tervehtimään. Aluksi
puoliso ei ollut siihen suostuvainen, mutta vihdoin hän myöntyi Psykhen
rukouksiin. Länsituuli toi sisaret Psykhen luo hänen asuntoonsa. Sisaret
kysyivät uteliaina, minkälainen hänen miehensä oli, mutta Psykhe ei
voinut antaa heille vastausta. Silloin sisaret sanoivat: »Hän ei
näyttäydy sinulle, koska hän on ruma. Varmaankin hänen silmänsä
tuijottavat kuin tulikekäleet, verta tippuu hänen kielestään, ja hänen
selässään on suuret lepakon siivet.» Sisarien sanat herättivät Psykhen
uteliaisuuden, ja heidän lähdettyään hän päätti ottaa selkoa miehensä
ulkonäöstä. Seuraavana yönä hän hiljaa nousi vuoteeltaan ja hiipi lamppu
toisessa kädessä ja tikari toisessa miehensä luo. Mutta hän ei
nähnytkään iljettävää hirviötä, vaan kauniin miehekkään nuorukaisen.
Psykhe tunsi hänet. Se oli _Eros_, rakkauden jumala, joka rakkauden
voimalla voitti sekä jumalat että ihmiset. Samassa Eros heräsi, näki
Psykhen ja sanoi: »Onneton Psykhe, mitä sinä teet? Olen piilottanut
sinut tänne äitini Afroditen vihalta. Mutta nyt meidän täytyy erota,
sillä niin jumalat ovat säätäneet. Ainoastaan äitini saattaa taas
yhdistää meidät, jos voit lepyttää hänet.» Näin sanoen Eros otti
jousensa ja katosi. Samalla palatsi, jossa Psykhe oli elänyt, haihtui,
ja hän istui yksin itkien avarassa maailmassa.
Alakuloisena Psykhe lähti etsimään Afroditen linnaa. Monien harhailujen
jälkeen hän löysikin sen auringonpaisteiselta rinteeltä ruusupensaiden
keskeltä. Afrodite otti hänet ilkkuen vastaan: »Siinäkö nyt olet, sinä
ihana Psykhe, jota ihmiset väittävät kauniimmaksi kuin Afrodite. Miten
minulla on kunnia vastaanottaa näin ylhäinen vieras?» — »Anna minulle
takaisin puolisoni!», Psykhe kuiskasi. Afrodite määräsi hänelle silloin
suoritettavaksi kolme vaikeata työtä ja lupasi mahdollisesti taipua
hänen rukouksiinsa, jos hän selviytyisi niistä.
Ensimmäiseksi Psykhen tuli yhden päivän kuluessa noukkia erilleen ohra-,
vehnä- ym. jyvät eräästä suuresta viljaläjästä keskeltä pihaa.
Nähdessään, miten suuri keko oli, Psykhe kävi entistään
alakuloisemmaksi, mutta hän ryhtyi kuitenkin kohta työhön. Silloin hän
kuuli heikon äänen vierestään piipittävän: »Ehkäpä minä voin auttaa
sinua?» Psykhe käänsi päätään ja näki pienen muurahaisen. Tämä jatkoi:
»Olet kerran pelastanut henkeni. Nyt voin minä puolestani pelastaa
sinut.» Samassa marssi kokonainen armeija pieniä muurahaisia esiin. Koko
viljakeko näytti joutuvan liikkeeseen, ja ennen pitkää eri jyvälajit
olivat kukin omassa läjässään. Kun Psykhe kiitti pientä auttajaansa,
vastasi tämä: »Enpä olekaan mikään tavallinen muurahainen; nimeni on
Ahkeruus.»
Seuraavana päivänä Afrodite lähetti Psykhen ammentamaan vettä lähteestä,
joka pulppusi kallionhalkeamasta. Lähteelle johtava tie oli kahden
tultasyöksevän lohikäärmeen vartioima. Psykhe koetti kavuta lähteelle
vastaiselta puolelta äkkijyrkkää vuorenrinnettä alas, mutta hän huomasi
pian yrityksen mahdottomaksi. Silloin tuli hänen avukseen kotka, jonka
poikaset hän oli pelastanut sähisevän käärmeen vallasta. Kotka tarttui
ruukkuun kynsin, täytti sen vedellä ja toi sen takaisin Psykhelle.
Kun Afrodite huomasi tämänkin työn tehdyksi, hän antoi Psykhelle rasian
ja sanoi: »Vie tämä Manalaan ja hae Persefonelta sitä kauneusainetta,
jota ainoastaan hän osaa valmistaa!» Psykhe lähti matkalle. Kuta
lähemmäs Manalaan vievää aukkoa hän saapui, sitä kolkommaksi kävi
luonto. Mustat kallionseinämät kohosivat joka puolella, ja hänen
jalkansa haavoittuivat veriin terävistä kivistä. Juuri kun Psykhe
epätoivo sydämessään oli astumaisillaan portista sisään, ilmaantui
hänelle Hermes, jumalien sanansaattaja. »Kuule, Psykhe», hän sanoi,
»Eros on lähettänyt minut antamaan sinulle neuvoja matkalle kuolleiden
valtakuntaan! Tässä on sinulle kaksi rahaa ja kaksi leipää. Mennessäsi
ojenna toinen raha Kharonille, niin hän vie sinut yli Styks-joen.
Toisella rannalla odottaa kolmipäinen Kerberos hyökätäkseen ulvoen sinun
kimppuusi. Anna sille toinen leipä! Kun saavut Persefonen luo, ilmoita
hänelle asiasi, niin hän täyttää rasian. Paluumatkalla annat jälleen
leivän Kerberokselle ja rahan Kharonille. Mutta eräs asia paina
mieleesi: älä millään ehdolla aukaise rasiaa!» Samassa Hermes katosi ja
Psykhe astui päättävästi luolan aukosta sisään.
Mutta luolan suulla Eros odotti Psykhen paluuta, sillä jumalat sallivat
heidän taas yhtyä, jos Psykhe pääsisi palaamaan Manalasta. Levottomana
suuntasi Eros katseensa pimeään käytävään, josta kuului kammottavaa
mylvinää, kirkumista ja hätähuutoja. Vihdoin hän näki Psykhen kalman
kalpeana horjuvin askelin laahautuvan aukkoa kohti. Jo hän luuli pitkän
koetusajan olevan ohi, kun hän kauhukseen huomasi, että Psykhe,
uteliaisuutensa voittamana, aukaisi rasian kannen. Samassa neitonen
lyyhistyi kokoon, ja valkoinen sumu verhosi hänet. Eros hyökkäsi esiin,
sulki hänet syliinsä ja kantoi hänet pois kuoleman usmasta.
Hetken kuluttua Psykhe aukaisi silmänsä. »Sinäkö siinä olet, Eros?» hän
kuiskasi, »sain siis kuitenkin nähdä sinut ennen kuolemaani.» — »Eihän
sinun enää tarvitsekaan kuolla», Eros vastasi, »äitini Afrodite on jo
leppynyt, ja nyt sinä saat elää ikuisesti minun ja jumalien seurassa.»
Sitten hän sitoi Psykhen selkään kaksi kirjavaa perhossiipeä, ja yhdessä
he kohosivat kohti valoisia, kirkkaita avaruuksia, joissa autuaat
jumalat elävät.
□ =Faethon.= Auringonjumala _Hē´lios_ rakasti poikaansa _Fae´thōn_ia yli
kaiken eikä voinut kieltää häneltä mitään. Kerran hän taas oli luvannut
täyttää poikansa pyynnön, mitä tahansa tämä anoisikin. Faethon sanoi:
»Anna minun huomenna ajaa loistavat auringonvaunusi yli taivaan kannen!»
Helios pelästyi: »Et tiedä, mitä pyydät, poikani. Sinä vaadit sellaista,
johon voimasi eivät riitä. Auringonhevoset ovat uljaita eivätkä
jumalatkaan, muut kuin minä, kykene niitä ohjaamaan. Miten siis sinä,
kuolevainen ihminen, siihen kykenisit?» Mutta Faethon pysyi
vaatimuksessaan, ja Helios myöntyi. Yhdellä hyppäyksellä nuorukainen
nousi vaunuihin. Hevoset kiitivät eteenpäin, aamun sumut haihtuivat ja
koko maa oli avoinna hänen allaan.
Mutta pian hevoset huomasivat, että vieras käsi hallitsi ohjaksia. Ne
ravistivat niskaansa, pärskyivät ja nousivat takajaloilleen. Samassa ne
poikkesivat radaltaan ja vaunut heittelehtivät puolelle ja toiselle.
Pelästyneenä Faethon päästi ohjakset, mistä hevoset tulivat kahta
hurjemmiksi ja kääntyivät maata kohti. Pilvet syttyivät palamaan, vuoret
halkesivat, ruoho lakastui, neekerien iho kärventyi mustaksi, ja heidän
maansa kuivui hiekkaiseksi autiomaaksi.
Vihoissaan Zeus iski Faethonia salamallaan. Hän suistui vaunuista;
pitkät hiukset ilmi liekissä hän putosi pyörryttävää vauhtia maan
pinnalle, josta nymfit korjasivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen.
□ =Danaos.= Egyptissä eli aikoinaan kaksi veljestä _A´igyptos_ ja
_Danao´s_. Aigyptoksella oli 50 poikaa ja Danaoksella 50 tytärtä. Kun
lapset olivat varttuneet aikuisiksi, Aigyptoksen pojat tahtoivat ottaa
puolisoikseen Danaoksen tyttäret. Tähän ei Danaos kuitenkaan antanut
suostumustaan, sillä hän oli riidassa veljensä kanssa. Kun pojat eivät
välittäneet hänen kiellostaan, hän päätti paeta. Hän nousi tyttärineen
laivaan ja lähti purjehtimaan Välimeren ulapoita. Matkailijat saapuivat
Kreikkaan _Argoli´s_ maakuntaan, jonka asukkaat ottivat Danaoksen
kuninkaakseen. Danaos hallitsi valtakuntaansa viisaasti, rakennuttaen
kanavia, joissa juoksutti vettä kuivan maan kastamiseksi, sekä linnoja
maan puolustamiseksi ja temppeleitä jumalien kunniaksi. Mutta eipä
aikaakaan, niin Aigyptoksen pojat saapuivat setänsä jäljessä
Argoliiseen. Kun he yhä vaativat hänen tyttäriään puolisoikseen, Danaos
ei uskaltanut kauemmin heitä vastustaa, vaan antoi suostumuksensa.
Kuninkaan linnassa pidettiin nyt komeat häät. Mutta hääyönä tyttäret
isänsä käskystä pistivät miehensä kuoliaiksi. Ainoastaan nuorin
tyttäristä säästi puolisonsa ja auttoi häntä pakenemaan. Myöhemmin
Danaos sopi vävynsä kanssa ja tämä peri valtakunnan appensa kuoltua.
Hänestä polveutui kaksi Kreikan suurinta sankaria _Perse´us_ ja
_Hēraklē´s_.
Mutta jumalat eivät voineet tyynin mielin nähdä, miten Danaoksen
tyttäret surmasivat sulhasensa, vaan rankaisivat heitä. Heidän täytyi
Manalassa ikuisesti ammentaa vettä vuotavilla seuloilla.
[Illustration:
_Kuva 49._ Medusan pää.
]
□ =Perseus.= Jumalien kuningas, mahtava Zeus, joka hallitsi koko
ilmakehää ja maapalloa, ihastui kauniiseen _Dană´ē_ impeen, joka oli
Danaoksen jälkeläisiä. Heille syntyi poika nimeltä _Perse´us._ Jonkin
aikaa Perseuksen syntymän jälkeen äiti ja poika joutuivat erään
ilkeämielisen kuninkaan luo. Kuningas oli vihamielinen varsinkin Perseus
nuorukaiselle ja määräsi hänelle suoritettavaksi työn, joka oli niin
vaarallinen, että hän toivoi Perseuksen siihen menehtyvän. Nuorukaisen
tuli tappaa _Mĕ´dūsa_ niminen _gorgoni._ Gorgonit olivat hirveitä
naisolentoja, jotka asuivat kaukana lännen äärissä. Heidän tukkanaan oli
kiemurtelevia käärmeitä ja heidän katseensa oli niin kauhea, että
jokainen ihminen, jonka silmää se kohtasi, jäykistyi kivipatsaaksi.
Perseus ei kuitenkaan säikähtänyt tehtävän vaikeutta. Reippain mielin
hän lähti matkalle, vaikkei edes tietänyt, missä gorgonit asuivat. Mutta
olipa kolme vanhaa noita-akkaa, joita sanottiin _graioiksi_. Heillä oli
yhteensä vain yksi silmä ja yksi hammas, joita he vuorotellen käyttivät.
He olivat gorgonien heimolaisia ja tiesivät heidän asuinsijansa, mutta
eivät olleet juuri halukkaita sitä kuolevaisille ilmoittamaan. Heidän
luoksensa Perseus ensimmäiseksi suuntasi kulkunsa. Viekkaasti hän sai
heiltä anastetuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa. »Enpä anna niitä
teille takaisin, ennen kuin ilmoitatte, mistä tie gorgonien maahan
kulkee», hän sanoi. Silloin ei auttanut graiojen muu kuin antaa vaadittu
tieto. Sen lisäksi heidän oli pakko lainata hänelle viitta, joka teki
käyttäjänsä näkymättömäksi, ja siipikengät, jotka kuljettivat miehensä
muutamassa hetkessä läpi ilmojen.
Näin varustettuna Perseus lensi tuulen nopeudella gorgonien maahan.
Mutta vaikein tehtävä oli vielä suoritettava. Oli tapettava Medusa
häneen ollenkaan katsomatta, sillä Perseus ei halunnut muuttua
kivipatsaaksi. Hitaasti hän hiipi selkä edellä gorgoneja kohti,
kääriytyneenä näkymättömäksi tekevään taikaviittaan ja pitäen kirkasta
kilpeään peilinä, johon gorgonien hirveät päät kuvastuivat. Onneksi
gorgonit juuri olivat nukkumassa. Perseus paljasti miekkansa ja sivalsi,
kasvot käännettyinä syrjään, Medusan pään poikki. Sitten hän kiiruusti
survaisi sen laukkuunsa ja lähti pakenemaan. Medusan verisestä ruumiista
hyppäsi esiin siivekäs _Pē´gasos_ hevonen, joka vihaisesti pärskyen
karkasi sankarin jälkeen. Mutta Perseus suisti rajun siipihevosen ja
käytti sitä sitten ratsunaan.
Kun Perseus oli kotimatkalla Medusan pää laukussaan, kohtasi häntä uusi
seikkailu. Matkatessaan Aithiopian läpi hän näki ihmeen ihanan neitosen,
joka oli kahlehdittuna meren ympäröimään kalliopaateen. Se oli
_Andromĕ´dā_ niminen kuninkaantytär. Kuningas oli uhrannut tyttärensä
lepyttääkseen kammottavaa merihirviötä, joka hävitteli hänen maataan.
Hirviö oli kytkenyt neidon rautakahleilla kallioon ja vartioi itse
valppaana vankiaan lohkareen juurella. Perseus päätti vapauttaa
Andromedan. Hän aukaisi laukkunsa, otti esiin Medusan pään ja ojensi
sitä hirviötä kohti. Tuskin oli hirviö heittänyt silmäyksen taikapäähän,
niin se jo jähmettyi liikkumattomaksi kallioksi. Pantuaan pään takaisin
laukkuunsa Perseus riensi irroittamaan Andromedan kahleet. Prinsessasta
tuli sitten hänen puolisonsa.
Kotiin palattuaan Perseus surukseen havaitsi, että hänen ilkeämielinen
kasvattajansa oli kohdellut hänen äitiään Danaeta ylen huonosti ja
häpeällisesti. Suuttuneena hän taas turvautui käärmepäähänsä ja muutti
käden käänteessä kuninkaan ja koko hänen seurueensa kallionlohkareiksi.
Sitten hän lähti äitinsä ja puolisonsa kera omaan syntymämaahansa
Argoliiseen, jonka asukkaat tekivät hänet kuninkaakseen.
□ =Herakles.= _Hēraklē´s_ sankarin äiti oli Perseun ja Andromedan
jälkeläinen. Hänen isänsä oli itse Zeus. Poika kasvoi Argoliissa, ja
hänestä kehittyi harvinaisen vahva ja urhoollinen nuorukainen. Mieheksi
vartuttuaan hän kerran harhaili Argoliin metsissä. Siellä hän joutui
tienhaaraan, jonne hän pysähtyi, epäröiden, kummalle suunnalle lähtisi
astumaan. Silloin ilmestyi hänen eteensä kaksi jumalatarta. Toinen, joka
oli muodoltaan ihana, astui arastelematta nuorukaisen luo ja lupasi
hymysuin hänelle iloa ja nautintoja, jos hän seuraisi häntä. »Kuka
olet?» kysyi Herakles. »Ystäväni», vastasi jumalatar, »nimeni on
Huvitus.» Silloin katsahti Herakles toiseen jumalattareen. Hän ei ollut
yhtä kaunis, mutta hänen kasvoistaan säteili rauhallisuus ja
ystävällisyys. »Mihin sinä minut viet?» kysyi Herakles. »Minä olen
Siveys», tämä vastasi, »jos minua seuraat, joudut työhön ja vaaroihin,
mutta lupaan sinulle myös mainetta ja kiitosta jumalien ja ihmisten
joukossa.» Tämän kuultuaan Herakles hylkäsi Huvituksen ja lähti
seuraamaan Siveyden tietä.
[Illustration:
_Kuva 50_. Herakles.
]
Herakles tulikin pian huomaamaan, minkälaisiin koetuksiin Siveys hänet
kuljetti. Hän joutui erään pahansuovan kuninkaan palvelukseen, jolla oli
oikeus määrätä hänelle kaksitoista mahdollisimman vaikeata työtä.
Ensimmäiseksi työkseen Herakles tappoi _Nemĕ´ān leijonan_, jota eivät
mitkään nuolet voineet surmata, ne kun aina kilpistyivät sen paksusta
turkista. Sankari lähti petoa etsimään toisessa kädessä jousi ja
toisessa jykevä nuija, jonka hän oli valmistanut valtavasta
öljypuunrungosta. Nähdessään leijonan Herakles ampui nuolen sen rintaan.
Mutta tästä peto vain ärtyi, kyyristyi maahan ja hyökkäsi pitkin
loikkauksin vainoojansa kimppuun. Silloin uros iski nuijallaan leijonaa
päähän. Hetkeksi tämä kellahti nurin, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä se taas ponnahti pystyyn. Nyt Herakles takaapäin
kiersi kätensä sen kaulaan ja kuristi sitä niin voimakkaasti, että se
tukehtuneena vaipui maahan. Sitten hän nylki leijonalta taljan, jota hän
käytti vaippanaan.
Herakleen toinen urotyö oli _Lernan lohikäärmeen_ tappaminen. Tämä oli
satapäinen käärmeen muotoinen hirviö, joka söi suuhunsa kaikki ihmiset
ja eläimet, jotka sattuivat sen tielle. Moni oli yrittänyt tappaa petoa,
mutta kun siltä hakattiin pää poikki, kasvoi kohta kaksi uutta tilalle.
Herakles lähti erään ystävänsä seuraamana taistelemaan petoa vastaan.
Kun sankari koukkuisella miekallaan lipsahdutti pään poikki, kärvensi
ystävä palavalla puunrungolla haavan sijaa, joten pää ei päässyt
kasvamaan uudelleen. Saatuaan pedon tapetuksi Herakles karkaisi nuolensa
sen mustissa mujuissa, saadakseen ne ehdottoman kuolettaviksi.
[Illustration:
_Kuva 51_. Herakles ampuu jousellaan.
]
Yhä uusia töitä kuningas keksi Herakleelle, toisen toistaan vaikeamman.
Hänen yhdestoista työnsä oli kultaisten omenain noutaminen _Hesperidein
puutarhasta_. Tämä sijaitsi kauimpana lännessä Afrikan rannikolla.
Omenapuita hoiti neljä luonnotarta, joita sanottiin hesperideiksi, ja
puutarhaa vartioitsi satapäinen lohikäärme, niin ettei ainoakaan
kuolevainen voinut sitä lähestyä. Saapuessaan maailman äärimmäiselle
läntiselle rajalle Herakles tapasi _A´tlās_ jättiläisen, joka kannatti
taivaan kantta hartioillaan. Herakles kysyi jättiläiseltä tietä
kultaomenain puutarhaan. Atlas vastasi: »Sinun, kuolevaisen on mahdoton
koskaan päästä sinne, mutta jos hetkeksi otat kantaaksesi taakkaani,
haen sinulle omenat». Herakles suostui ehdotukseen ja otti taivaankannen
hartioilleen. Atlaan onnistuikin tappaa lohikäärme ja noukkia omenat.
Mutta nyt hän ei enää tahtonut asettua entisen taakkansa alle. Sankari
turvautui silloin viekkauteen. Hän sanoi: »Minun ei auttane muu kuin
jäädä tänne sinun sijaasi, mutta taivaankansi kahnaa kovasti
olkapäätäni. Nostappa sentähden vähän syrjää, jotta voisin sijoittaa
tyynyn väliin!» Jättiläinen täytti Herakleen pyynnön, mutta silloin tämä
nopeasti livisti tiehensä vieden omenat mukanaan.
Viimeinen Herakleen töistä oli kaikista vaikein. Hänen tuli näet hakea
Manalasta _Kerberos_ koira. Tämä vartioi kuolemanvaltakunnan porttia.
Sillä oli kolme päätä, joissa kussakin oli hirvittävä kita, ja sen
selkäkarvat olivat sähiseviä käärmeitä. Herakles astui muutamasta
rotkosta alas Manalan pimentoihin. Kun vainajien alakuloiset haamut
näkivät sankarin lähestyvän valtava nuija kädessä ja leijonan talja
hartioillaan, he pakenivat pelästyneinä Manalan mustimpiin sokkeloihin.
Mutta Herakles astui synkän _Hades_ jumalan eteen ja kertoi asiansa.
Hades vastasi: »Annan sinun viedä koiran, jos paljain käsin saat sen
haltuusi». Ankaran taistelun jälkeen sankari pääsi voitolle ja kuljetti
koiran maan pinnalle. Päivänvalo häikäisi pedon silmiä, ja se ulvoi
tuskasta, mutta Herakles ei hellittänyt lujaa otettaan. Kun kuningas
näki kammottavan Kerberoksen edessään, veri pakeni hänen poskiltaan ja
hiukset nousivat pystyyn hänen päälaellaan. Vapisevalla äänellä hän
käski Herakleen kohta viedä sen takaisin Manalaan.
Nyt Herakles pääsi vapaaksi orjuudestaan. Tämän jälkeen hän kävi monessa
maassa ja suoritti monta ihailtavaa sankarityötä. Mutta vihdoin oli
hänenkin kuolinhetkensä tullut. Kun hän vastaotetun vaimonsa
_Dēiă´neira_n kanssa tuli joen partaalle, eräs _kentauri_ tarjoutui
kantamaan naisen joen poikki. Kentaureiksi sanottiin olentoja, joilla
oli hevosen ruumis, mutta kaulan sijasta oli ihmis-vartalo. Joen
toiselle rannalle päästyään kentauri aikoi ryöstää Deianeiran. Silloin
Herakles ampui myrkytetyn nuolen ryöstäjään. Kuolinkamppailussaan tämä
antoi Deianeiralle vaippansa käskien hänen käyttää sitä, jos miehen
rakkaus sammuisi. Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen Deianeira luuli
miehensä mieltyneen toiseen naiseen ja ojensi hänelle kentaurin vaipan.
Tuskin Herakles oli saanut sen yllensä, kun hän tunsi polttavaa kuoleman
tuskaa suonissaan; kentaurin vaippa oli näet myrkytetty. Silloin
Herakles rakennutti rovion, jossa hän poltti ruumiinsa, mutta
kuolemattoman sielun Zeus otti jumalien luo.
□ =Theseus.= _Thēse´us_ oli muinaisajan kuuluisimpia uroita. Hänen
isänsä oli _Aige´us_, _Ateenan_ kuningas. Mutta hänet kasvatettiin
isoisänsä luona, joka asui Pelopo´nnēsoksen niemimaalla. Kun Theseus
vielä oli pieni poika, kuuluisa Herakles kerran kävi vieraskäynnillä
hänen isoisänsä luona. Theseus ja muutamat toiset pojat huomasivat
leijonantaljan, jonka Herakles oli pannut syrjään. Luullen sitä
todelliseksi leijonaksi muut pojat kauhuissaan juoksivat tiehensä, mutta
Theseus hyökkäsi kirves kourassa luulotellun pedon kimppuun. Herakles
kiitteli pojan urhoollisuutta ja ennusti hänestä suurta sankaria.
Kun Theseus oli täyttänyt 16 vuotta, isoisä lähetti hänet kotiin
Ateenaan. Kaikki kehoittivat häntä kulkemaan meritse, koska
_Korinthoksen_ kannaksella asui useita pahantekijöitä, jotka julmasti
murhasivat kaikki matkamiehet. »Juuri sentähden matkustankin maitse»,
Theseus sanoi, »sillä silloin voin tappaa pahantekijät ja siten
saavuttaa hyvän maineen ihmisten keskuudessa.»
Ensimmäinen pahantekijä, jonka Theseus tapasi, oli _Sĭ´nis_. Tällä oli
tapana taivuttaa yhteen kaksi honkaa. Jolleivät matkustajat kyenneet
suorittamaan samaa temppua, hirtti hän heidät. Kun Theseus saapui, Sinis
näytti hänelle taitoansa ja kehoitti häntäkin yrittämään. Sankari
tarttui puihin ja taivutti ne vastakkain niin että latvat koskettivat
toisiaan. Silloin julmuri pelästyi, sillä hän arvasi koston hetken
olevan käsissä. Theseus kävikin hänen kurkkuunsa, sitoi hänet ja hirtti
hänet samaan honkaan, johon hän aikoinaan oli tappanut monta viatonta
matkamiestä.
Vaarallisin Theseun kohtaamista pahantekijöistä oli kuitenkin
_Prokrustes_ (Venyttäjä). Hänellä oli kaksi vuodetta, lyhyt ja pitkä.
Kestittyään matkustavaiset kohteliaasti hän pyysi heitä lepäämään. Mutta
lyhyet hän asetti pitkään vuoteeseen ja venytti heitä, kunnes he
heittivät henkensä. Pitkät hän taas sijoitti lyhyeen vuoteeseen ja
hakkasi poikki jäsenet, jotka ulottuivat sängyn pään yli. Kun Theseus
saapui, Prokrustes tarjosi hänelle lyhyempää vuodetta. Mutta äkkiä hän
tunsikin, että uros kävi häneen itseensä käsiksi ja kaatoi hänet
vuoteeseen, oikaisi hänen jalkansa ja hakkasi ne poikki hänen omalla
kirveellään.
Kun Theseus saapui Ateenaan, isä otti hänet mielihyvällä vastaan. Mutta
urosta odottivat kohta uudet seikkailut. Kreetan saarella eli _Mī´nōs_
kuninkaan aikana julma _Mīnō´tauros_ hirviö, joka oli puoleksi härkä,
puoleksi ihminen. Se käytti ruokanaan ihmislihaa ja asuskeli
sokkeloisessa _Labyrintissa_, josta ei kukaan, ken sinne oli joutunut,
osannut ulos. Voitettuaan sodassa Ateenan Minos määräsi kaupungin
maksamaan joka yhdeksäs vuosi seitsemän neitosta ja seitsemän
nuorukaista Minotaurokselle ruoaksi. Kun Ateenan kuningas Aigeus taas
kerran lähetti tuon ihmisveron, lähti hänen poikansa Theseus, isän
estelyistä huolimatta, retkelle mukaan. Hän lupasi isälleen palatessaan
nostaa alukseensa valkoisen purjeen mustan sijaan, jos hän onnellisesti
suoriutuisi seikkailustaan.
Jonkin aikaa purjehdittuaan ulapoita Theseus saapui seuralaisineen
Kreetan saareen. Siellä Minos kuninkaan tytär, ihana _Aria´dnē_, heti
ihastui uljaaseen ja reippaaseen nuorukaiseen. Kun ihmisuhrit vietiin
Labyrinttiin, Ariadne antoi salaisesti Theseulle lankakerän. Kenenkään
huomaamatta uros kiinnitti langan toisen pään oven suuhun ja meni sitten
rohkeasti Minotaurosta vastaan. Ilkeästi mylvien peto karkasi hänen
kimppuunsa. Mutta Theseus paljasti miekkansa ja hakkasi ihmishärältä
pään poikki. Sitten sankari palasi lankaa pitkin ovelle ja karkasi yöllä
tovereineen koko saaresta.
Joka päivä vanha Aigeus oli kiivennyt korkealle kallioniemekkeelle
tähystämään matkamiesten laivaa. Eräänä päivänä se vihdoin sinervänä
pilkkuna näkyi taivaanrannalla. Aluksen lähestyessä Aigeus
mielipahakseen huomasi laivan purjeet mustiksi, sillä iloissaan Theseus
oli unohtanut vaihtaa ne valkoisiin. Epätoivon valtaamana vanha kuningas
heittäytyi mereen, johon hukkui. Siitä alkaen muka kreikkalaiset
sanoivat tätä merta Aigeian mereksi. Theseus suri isäänsä katkerasti,
mutta kiitolliset ateenalaiset valitsivat urhoollisen pojan isänsä
seuraajaksi.
□ =Orfeus.= _Orfe´us_ oli muinaisajan kuuluisin laulaja. Kun hän soitti
lyyryänsä, koko luomakunta heltyi. Metsän leijonat laskeutuivat
lumoutuneina hänen jalkojensa juureen, joet pysähtyivät uomassaan ja
jykevät tammet kiskoutuivat irti juuristaan.
Kerran hänen puolisonsa karkeloi ystävättärineen nurmikolla. Silloin
myrkyllinen käärme pisti naista jalkaan, ja hän kaatui kuoliaana maahan.
Lohduttomana Orfeus harhaili maasta maahan. Vihdoin hän päätti lähteä
Manalaan joko hakemaan puolisonsa sieltä pois tai jakamaan hänen
kohtaloaan. Lyyry kädessä hän kulki Manalan portista sisään. Ankara
Kharon kuljetti hänet Styksin yli. Kerberoksen hän nukutti lyyrynsä
vienoilla sävelillä. Kun hän saapui synkkämielisen Hadeen ja vakavan
Persefonen eteen, hän viritti lyyrynsä ja alkoi soittaa. Hän ajatteli
vain kadottamaansa puolisoa, ja sävelet soivat kauniimmin kuin koskaan
ennen. Vainajien verettömät haamut keräytyivät ihmetellen hänen
ympärilleen, Persefone itki ja itse Hadeskin heltyi. »Hyvä on», sanoi
Hades, »puolisosi saa seurata sinua takaisin elämään; mutta varo
katsomasta taaksesi, ennen kuin olet saapunut maan päälle!» Kiitollisena
Orfeus kiiruhti pois kohtaamatta mitään esteitä. Äkkiä hänet valtasi
kauhea hätääntyminen; hän pelkäsi, ettei vaimo seurannutkaan häntä. Hän
pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän huusi hänen nimeänsä. Ei
mitään vastausta. Silloin hän kääntyi taakseen. Hänen puolisonsa oli
aivan hänen takanaan. Mutta kun Orfeus kurotti kätensä, katosi vaimo
varjona ikiajoiksi hänen silmistään.
Yksin Orfeus harhaili sen jälkeen maan päällä laulaen kaipaustaan, sillä
Manalaan häntä ei enää toista kertaa elävänä päästetty.
□ =Argonauttain retket.= Boiotian maakunnassa eli kuningas, jolla oli
kaksi lasta, poika _Friksos_ ja tytär _He´llē_. Kun lasten äiti kuoli,
solmi kuningas uuden avioliiton, mutta äitipuoli oli lapsille kovin
ankara, jopa väijyi heidän henkeäänkin. Silloin lapset pakenivat
kultavillaisen oinaan selässä. Oinas lensi halki ilman yli Aigeian
meren. Kun tultiin sen salmen kohdalle, joka erottaa Euroopan Aasiasta,
putosi Helle oinaan selästä ja hukkui. Siitä hetkestä sai salmi nimen
_Hellē´spontos_ (Hellen meri). Mutta Friksos jatkoi matkaa ja saapui
_Kolkhi´s_ maahan Mustan meren rannikolle. Siellä Friksos uhrasi
kultavillaisen oinaan ja ripusti taljan sodanjumalan pyhään lehtoon.
Kolkhiin kuningas vartioitti onnea tuottavaa taljaa hyvästi, ympäröi
lehdon muurilla ja asetti portinvartijaksi tulta syöksevän lohikäärmeen.
Jonkin aikaa edellä kerrottujen tapausten jälkeen muuan vanha kuningas
kuoli Thessalian maakunnassa jättäen jälkeensä kaksi poikaa. Näistä
anasti nuorempi hallituksen ja karkotti vanhemman ynnä hänen poikansa
_Iā´sōn_in maaseudulle. Kun Iason oli varttunut mieheksi, hänen setänsä
päätti toimittaa hänet hengiltä. Hän teeskenteli ystävyyttä
nuorukaiselle ja lupasi luovuttaa hänelle koko valtakunnan, jos hän
toisi kultaisen taljan Kolkhiista.
Iason rakennutti tuota pikaa 50 airoparilla soudettavan laivan, joka sai
nimekseen _Argō´_. Monet Kreikan sankareista saapuivat ottamaan matkaan
osaa, muun muassa Herakles ja Theseus sekä Orfeus laulaja. Matkamiehiä
sanottiin laivansa mukaan _argonautoiksi_.
Iasonin johtamina uroot lähtivät purjehtimaan Kolkhis maata kohti. Monta
vaarallista seikkailua oli heillä matkan varrella kestettävänä. Muun
muassa oli Mustan meren suussa _Symplēgă´dien kalliot_, jotka tavan
takaa lyödä luskuttivat yhteen, niin että kaikki laivat murskautuivat.
Matkaan liittyneen tietäjän neuvosta laskettiin ensin kyyhkynen
lentämään kallioiden lomitse. Kun Symplegadit saivat siltä nutistetuksi
vain pari peräsulkaa, urootkin uskalsivat lähteä matkaan. Laiva mennä
suhahti vinhaa vauhtia, ja ainoastaan peräsin särkyi kallioiden väliin.
Siitä päivästä seisoivat Symplegadit liikkumatta. Mutta Argo viillätti
edelleen Mustalla merellä. Vihdoin uroot, monia seikkailuja koettuaan,
laskivat maihin Kolkhiin rantaan.
Perille tultuaan Iason kohta lähti kuninkaan puheille ja ilmoitti
tulleensa hakemaan kultaista taljaa. Kuningas lupasikin sen hänelle
antaa, jos hän paljain käsin ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin
ja sillä kyntäisi kyisen pellon. Vakoihin oli hänen sitten kylvettävä
lohikäärmeen hampaita, joista kasvaisi uljaita miekkamiehiä. Nämä hänen
lopuksi oli tapettava. Iason hämmästyi tehtävän vaikeutta. Mutta
kuninkaan tytär _Mē´deia_, joka oli taitava velho, auttoi häntä pulasta,
sillä hän oli rakastunut uljaaseen sankariin. Hän antoi Iasonille
voidetta, joka suojeli häntä härkien polttavalta hengitykseltä ja
vihaisilta potkauksilta sekä käärmeiden myrkyllisiltä pistoilta.
Käyttäen tätä voidetta Iason sai suoritetuksi työnsä. Kun sitten
lohikäärmeiden hampaista kasvoi esiin haarniskoituja jättiläisiä, Iason
Medeian neuvosta heitti heidän keskelleen suurehkon kiven. Jättiläiset
luulivat, että joku heidän omasta joukostaan oli tehnyt tämän ilkityön,
hyökkäsivät suuttuneina toistensa kimppuun eivätkä herjenneet
taistelemasta, ennen kuin viimeinenkin heistä oli saanut surmansa.
Vaikka Iason nyt oli suorittanut hänelle määrätyt työt, kuningas ei
sittenkään antanut taljaa. Mutta Medeian avulla Iason sai lehtoa
vartioivan lohikäärmeen uuvutetuksi uneen ja ryösti salaisesti taljan.
Sitten hän pakeni tovereineen Argo laivassa Kolkhis maasta vieden
mennessään Medeian ja hänen pienen veljensä.
Kun kuningas aamulla näki, mitä oli tapahtunut, hän lähti ajamaan
pakenevia takaa. Jo hän oli saavuttamaisillaan heidät, mutta silloin
Medeia leikkasi pienen veljensä palasiksi ja heitti kappaleet mereen.
Kun isä huomasi poikansa jäsenien ajelehtivan aalloilla, valtasi hänet
sanomaton suru. Hän keskeytti takaa-ajon kootakseen palaset ja
haudatakseen pojan ruumiin. Mutta argonautat pääsivät pakenemaan, ja
Iason kohosi, palattuaan Thessaliaan, setänsä valtaistuimelle.
[Illustration:
_Kuva 52._ Medeia.
]
□ =Tantalos.= _Tantalos_ oli rikas ja mahtava kuningas, joka asui
Vähässä Aasiassa. Jumalat rakastivat häntä enemmän kuin ketään muuta
ihmistä ja antoivat hänelle runsaasti kaikkea maallista hyvää.
Kutsuivatpa he hänet luokseen _O´lympos_ vuorelle kultaiseen palatsiinsa
ja antoivat hänen syödä heidän pöydässään ja ottaa osaa heidän
neuvotteluihinsa.
Tällaista onnea Tantalos ei jaksanut kestää. Hän tuli ylimieliseksi ja
piti itseään vihdoin jumalien veroisena. Hän ilmoitti ihmisille jumalien
päätökset. Hän varasti jumalien ruokaa ja juomaa, _ambrosiaa_ ja
_nektaria_, ja antoi kuolevaisten maistaa kuolemattomien ravintoa.
Röyhkeästi hän kielsi rikoksensa, tehden kerran toisensa jälkeen vääriä
valoja. Pälkähtipä hänen päähänsä koetella, olivatko jumalat
kaikkitietäviä. Hän teurastutti poikansa ja valmisti hänen jäsenensä
jumalille ruoaksi. Mutta silloin jumalat suuttuivat. He kiehauttivat
pojan jäsenet uudestaan, mutta päinvastaisessa järjestyksessä, ja
herättivät hänet siten eloon.
Tantalosta kohtasi ankara kosto. Zeus syöksi hänet alas Manalaan ukkosen
jyristessä ja salamien sinkoillessa. Kun Tantalos tointui
huumauksestaan, hän huomasi seisovansa kaulaa myöten vedessä. Hän tunsi
polttavaa janoa ja kumartui juodakseen kirkasta vettä. Mutta kuta
syvemmälle hän kumartui, sitä enemmän vesi aleni, kunnes se katosi
maahan. Kun hän nousi, vesi jälleen kohosi. Hänen takanaan lammikon
rannalla kasvoi mitä ihanimpia hedelmäpuita, joiden oksat riippuivat
hänen päänsä yli. Viheriäisten lehtien välissä näkyi meheviä omenia ja
päärynöitä, kauniita viikunoita ja öljypuunhedelmiä. Kun Tantalos ojensi
kätensä poimiakseen virvoittavia hedelmiä, oksat pakenivat hänen
ylettyviltään. Tämän lisäksi suuri kallionlohkare alituisesti uhkasi
vieriä hänen ylitseen. Täten jumalia uhmaava Tantalos sai osakseen
tuskia, joista ei koskaan tullut loppua.
□ =Troian sota.= Kun Thessalian kuningas piti häitä merenjumalattaren
kanssa, oli juhlaan kutsuttu kaikki jumalat, lukuunottamatta
eripuraisuuden jumalatarta. Suuttuneena viimeksimainittu heitti
ovenraosta hääsalin lattialle omenan, johon oli kirjoitettu:
»Kauneimmalle». Heti joutuivat Zeun puoliso _Hera_, viisauden jumalatar
_Pallas Athene_, ja kauneuden jumalatar _Afrodite_ riitaan omenan
omistamisesta. Kun he eivät voineet sopia, he päättivät lykätä asian
ratkaisun _Pă´ris_-nimiselle kauneudestaan kuuluisalle nuorukaiselle,
joka oli _Troian_ kuninkaan _Priamoksen_ poika. Tämä paimensi juuri
isänsä karjalaumoja, kun jumalattaret saapuivat hänen luokseen.
Itsekukin heistä koetti voittaa häntä lupauksilla puolelleen. Hera
lupasi hänelle maailman herruuden, Pallas Athene viisauden lahjan ja
Afrodite kauneimman naisen. Viimeinen tarjous oli Pariista arvokkain,
jonka tähden hän antoi omenan Afroditelle. Palkinnoksi jumalatar
johdatti hänet Spartaan, jossa prinssi ryösti kuningas _Menĕ´lāoksen_
puolison, ihanan _Helenan_, joka oli kaunein kaikista naisista, ja
pakeni hänen kanssaan Troiaan.
Helenan ryöstö synnytti ankaraa suuttumusta koko Kreikassa. Kun kuningas
Priamos kieltäytyi luovuttamasta Helenaa takaisin hänen miehelleen,
kreikkalaiset vannoivat kostavansa ja varustivat suuren sotaretken
Troiaan. Retken pääjohtaja oli Menelaoksen veli _Agame´mnōn_, _Mykenen_
kuningas. Veljekset polveutuivat kuuluisasta Tantalos kuninkaasta ja
olivat molemmat tunnettuja rohkeiksi ja uljaiksi sankareiksi. Agamemnon
kutsui Kreikan mainioimmat uroot _Auli´s_-nimiseen satamaan
Keski-Kreikkaan. Sinne saapui muun muassa viekas _Odysse´us_, _Ithă´kān_
kuningas, ja urhoollisuudestaan kuuluisa _Akhille´us_.
Akhilleus oli Kreikan sankareista mainioin. Hän oli Thessalian kuninkaan
ja merenjumalattaren poika. Hänen vielä lapsena ollessaan äiti kärvensi
häntä lumotussa tulessa tehdäkseen hänet haavoittumattomaksi. Mutta
kesken kaikkea isä tuli huoneeseen. Hän pelästyi ja kiskoi pojan
vaimonsa käsistä. Liekit olivat kuitenkin jo tehneet Akhilleun
haavoittumattomaksi, paitsi kantapäistä, joista äiti oli pitänyt kiinni.
Kun kaikki sankarit olivat keräytyneet Auliiseen, oli koolla 1,200
laivaa ja 100,000 miestä. Mutta ei päästy lähtemään matkalle, sillä
metsästyksen jumalatar Artemis kahlehti kaikki tuulet, niin että
vallitsi herkeämätön tyven. Artemis oli näet suutuksissaan Agamemnoniin,
joka oli tappanut hänelle pyhitetyn kauriin. Lepytysuhriksi Artemis
vaati Agamemnonin tytärtä _Ifigĕ´neia_a. Neitonen houkuteltiin
kreikkalaisten leiriin; ilmoitettiin näet, että Akhilleus muka tahtoi
naida hänet. Jo oli Ifigeneia uhrialttarilla, ja miekka oli kohotettu
hänen surmaamisekseen, kun jumalatar vihdoin leppyi. Hän laski sankan
sumupilven alttarille, ja kun usva hetken kuluttua hälveni, oli
Ifigeneian tilalla lumivalkoinen kauris. Kun se oli uhrattu, nousi
suotuisa tuuli, ja retkeläiset lähtivät purjehtimaan yli Aigeian meren.
_Troia_ eli _Ilion_ oli vahvasti varustettu kaupunki Vähän Aasian
luoteisrannikolla. Se oli korkean muurin ja mahtavien tornien suojaama.
Puolustusta johtivat kuningas Priamos itse ja hänen 50 poikaansa, joista
urhoollisin oli _He´ktōr_, mutta pelkurimaisin Paris. Kreikkalaiset
pystyttivät meren rantaan leirin, johon rakensivat puisia majoja.
Taistelut suoritettiin kaupungin ja leirin välisellä tasangolla.
Päälliköt taistelivat sotavaunuissa, sotilaat jalan. Hyökkäysaseina
olivat heittokeihäät, miekat, jouset ja lingot, puolustusaseina kypärät,
haarniskat, säärystimet ja kilvet.
[Illustration:
_Kuva 53._ Akhilleus.
]
Yhdeksän vuotta taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta kymmenentenä
tapahtui seikkoja, jotka johtivat ratkaiseviin tuloksiin.
Eräänä päivänä toimitettiin kreikkalaisten leirissä saaliin jakoa.
Akhilleun osalle tuli muun muassa ihmeen kaunis orjatar. Jonkin ajan
kuluttua Agamemnon riitaantui Akhilleun kanssa ja riisti hänen majastaan
orjattaren. Tästä väärämielisestä teosta Akhilleus suuttui
silmittömästi. Hän veti miekkansa hyökätäkseen Agamemnonin kimppuun,
mutta hillitsi itsensä ja sanoi: »Tästä hetkestä lähtien en enää
taistele kreikkalaisten riveissä. Kun näet Hektorin kaatavan väkeäsi,
olet kerran katuva, että niin syvästi loukkasit jalointa kreikkalaista.»
Sitten Akhilleus vetäytyi majaansa, jossa hän kulutti aikaansa
laulamalla ja soittamalla. Mutta taisteluihin hän ei enää ottanut osaa.
Ainoastaan hänen ystävänsä _Pa´troklos_ uskalsi käydä häntä
puhuttelemassa.
Muutamia päiviä tämän jälkeen kreikkalaiset ja troialaiset taas
kohtasivat toisensa kaupungin edessä olevalla tasangolla. Troialaisten
joukossa oli muiden mukana kaunis Paris, pukeutuneena kirjavaan
pantterintaljaan. Hän astui ylpeästi rintaman eteen ja vaati rohkeinta
kreikkalaista kanssansa ottelemaan. Kun Menelaos näki hänet, hän
täysissä varustuksissa hyppäsi sotavaunuistaan ja hyökkäsi hänen
kimppuunsa, niinkuin leijona metsäkauriin kimppuun. Paris pelästyi ja
vetäytyi takaisin. Silloin Hektor huusi hänelle: »Sinä surkea mies, joka
et uskalla otella sen vastustajasi kanssa, jolta niin miehuullisesti
varastit puolison! Etkö näe, miten kreikkalaiset nauravat sinun
pelkuruuttasi?» Tämän kuultuaan Paris päätti taistella Menelaosta
vastaan. Hän sanoi veljelleen: »Se meistä, joka voittaa, saakoon Helenan
ja kaikki hänen aarteensa! Mutta te muut pitäkää keskenänne rauhaa, ja
kreikkalaiset matkustakoot takaisin maahansa!»
Iloisesti hämmästyen Hektor kuuli veljensä sanat. Hän astui rintaman
eteen ja ilmoitti kaikuvalla äänellä kreikkalaisille Pariin päätöksen.
Molemmat sotajoukot olivat tyytyväisiä tähän ratkaisuun, sillä kaikki
halusivat hartaasti pitkällisen sodan päättymistä.
Hektor ja Odysseus mittasivat taistelupaikan ja panivat kaksi arpaa
kypärään nähdäkseen, kumman oli aloitettava ottelu. Arpa lankesi Pariin
eduksi. Tämä heitti keihäänsä, mutta se ponnahti takaisin Menelaoksen
kilvestä tuottamatta vahinkoa. Silloin Menelaos kohotti keihäänsä, huusi
Zeusta avukseen ja viskasi aseensa sellaisella voimalla, että se
puhkaisi Pariin kilven ja haarniskan sekä raapaisi häntä ihoon. Sitten
Menelaos hyökkäsi Pariiseen käsiksi, tarttui hänen kypäräänsä ja laahasi
häntä perässään kreikkalaisten leiriä kohti. Huonosti olisi Pariin
käynyt, ellei hänen suojelijansa Afrodite olisi rientänyt avuksi.
Jumalatar katkaisi kypärähihnan ja lennätti suojattinsa tuulenpyörteessä
takaisin Troiaan.
Näin kaksintaistelu jäi ratkeamatta, ja sotaa oli yhä jatkettava.
Seuraavana päivänä kreikkalaiset ja troialaiset iskivät taaskin yhteen.
Onni oli koko ajan troialaisten puolella. Kohta kahakan alussa Agamemnon
haavoittui. Pian sen jälkeen myös Odysseus tuli kykenemättömäksi
jatkamaan taistelua. Vihdoin troialaiset murtautuivat kreikkalaisten
laivaleiriin, ja etumaisena Hektor sytytti laivoja palamaan.
Tällä välin Akhilleus istui yksin teltassaan. Silloin hänen ystävänsä
Patroklos syöksyi sisään, kertoi kreikkalaisten hädästä ja pyysi lainata
hänen sotavarustuksiansa; ehkäpä troialaiset silloin uskoisivat
Akhilleun itsensä lähteneen taisteluun. Akhilleus suostui ystävänsä
pyyntöön. Kun Patroklos ilmestyi sotakentälle, troialaiset todellakin
luulivat Akhilleun itsensä lähteneen liikkeelle, ja kauhuissaan he
pakenivat kaupunkiin. Uljas Hektor malttoi kuitenkin mielensä, asettui
Patrokloksen tielle, ja tämä kaatui urhoollisen puolustuksen jälkeen.
Kun Akhilleus kuuli sanoman ystävänsä kuolemasta, hän julmistui
silmittömästi ja päätti verisesti kostaa. Seuraavana aamuna hän jätti
telttansa, syöksi troialaisten kimppuun ja raivosi väsymättömällä
murhakiihkolla heidän keskuudessaan.
Kun taistelu riehui Troian muurien edessä, oli Hektor kaupungissa
jättämässä jäähyväisiä vaimolleen _Andromā´khēlle_ ja pienelle
pojalleen. Murheellisena Andromakhe tarttui miehensä käteen ja sanoi:
»Uhkarohkeutesi riistää kerran sinulta hengen. Etkö ollenkaan sääli
pientä poikaasi ja minua? Isäni ja seitsemän veljeäni on Akhilleus jo
surmannut. Nyt vain sinä olet minulla jäljellä.»
Hektor vastasi: »Rakas vaimoni! Minäkin olen murheellinen. Mutta minun
olisi hävettävä Troian miehiä ja naisia, jos pelkurimaisesti väistäisin
taistelua. Tosin tiedän, että kerran koittaa se päivä, jolloin sortuu
pyhä Ilion. Mutta ei mikään suru olisi minulle niin raskas kuin se, että
sinut kuljetettaisiin orjana vieraaseen maahan.»
Sitten Hektor ojensi kätensä pientä poikaansa kohti. Mutta tämä pelkäsi
isän hulmuavaa kypärätöyhtöä. Hymyillen Hektor otti kypärän päästään ja
laski sen maahan. Tuuditellen pientä lastaan käsivarrellaan hän lausui:
»Zeus ja te muut jumalat, tän poikani suokaa Troiassa kunniahan isän
verroin astua kerran, voimalla hallitakseen jalon Ilion uljasta
kansaa, jotta viel’ lausuttais hänen taistosta tultua: ’Poika
taattoans suuremp’ on.’ Veriset hän saakohon saaliit!»
Näin lausuen hän laski pojan äidin syliin. Sitten hän hellästi silitti
vaimonsa päätä ja sanoi: »Älä murehdi, armas Andromakhe! Vastoin
jumalien tahtoa ei kukaan voi minua tappaa.» Sen jälkeen hän pani
kypärän päähänsä ja lähti taisteluun.
Ulkona kentällä Akhilleus ajoi troialaisia edellään. Vihdoin he kaikki
pelon lyöminä pakenivat portista muurien suojaan. Hektor yksin piti
puoliaan muurien edustalla. Nähdessään kuitenkin vastustajansa
vaskiaseiden loistavan kuin nousevan auringon hän hämmentyi, hänen
jalkansa vapisivat, ja hän kääntyi pakosalle. Mutta Akhilleus seurasi
häntä kuin haukka ahdistettua kyyhkystä. Kolmasti Hektor kiersi Troian
kaupungin, ja jumalat katselivat Olympoksesta taistelun menoa. Vihdoin
Zeus, tiedustellen järkkymättömän kohtalon päätöstä, laski kultaiselle
vaa´alle kaksi kuolonarpaa. Hektorin arpa painui syvälle Manalaa kohti.
Samassa tuokiossa troialaisten suojelusjumala Foibos Apollon, joka oli
avustanut Hektoria, väistyi hänen rinnaltaan, ja Akhilleun viereen
ilmaantui Pallas Athene, kreikkalaisten suojelijatar. Nyt alkoi
viimeinen ottelu. Hektor tempasi miekkansa ja syöksyi vihollista päin.
Mutta Akhilleus huomasi vastustajansa haarniskassa aukon siinä paikassa,
jossa solisluu ja lapaluu liittyvät toisiinsa. Siihen hän tähtäsi
keihäällään ja työnsi sen niin voimakkaasti Hektorin kaulaan, että kärki
tunkeutui ulos niskasta. Koristen Hektor kaatui maahan ja heitti
henkensä. Akhilleus riisui hänen aseensa, pujotti hihnat hänen
nilkkojensa läpi ja sitoi ne sotavaunuihinsa. Sitten hän laahasi
ruumista jäljessään, niin että se kynti syvän vaon maahan. Vasta kun
vanha Priamos polvillaan pyysi Akhilleulta poikaansa takaisin, uroon
sydän suli, ja hän jätti vainajan isälle.
[Illustration:
_Kuva 54._ Akhilleun ja Hektorin kaksintaistelu.
]
Vielä Hektorin kuoltua troialaiset pitivät urhoollisesti puoliaan. Kun
kreikkalaisten ei muulla tavalla onnistunut saada kaupunkia haltuunsa,
he viimein turvautuivat viekkauteen. Odysseun neuvosta he rakensivat
suunnattoman suuren puuhevosen. Sen onttoon vatsaan nousivat heidän
uljaimmat urhonsa kuten Menelaos ja Odysseus; toiset astuivat laivoihin
ja olivat purjehtivinaan pois, mutta jäivät lähimmän saaren suojaan
piileskelemään. Iloisina troialaiset tulvivat kaupungin porteista
kedolle, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät hevosen.
Eräältä samana päivänä ottamaltaan sotavangilta he saivat tietää, että
kreikkalaiset olivat rakentaneet hevosen muka jumalien kehoituksesta,
jotta paluumatka onnistuisi hyvin. Mutta jos troialaiset saisivat
hevosen eheänä kaupunkiinsa, silloin tuhoutuisi koko Kreikan sotajoukko.
Kohta troialaiset päättivät kuljettaa puuhevosen muuriensa suojaan. Kun
_Lāokŏ´ōn_ pappi varotti maanmiehiänsä kreikkalaisten petokselta, nousi
merestä kaksi hirveätä käärmettä, jotka pusersivat kuoliaiksi hänet ja
hänen molemmat poikansa (ks. kuv. 86!). Näin rangaistiin Laokoonia
siitä, että hän oli koettanut muuttaa kohtalon määräystä. Mutta
troialaiset ryhtyivät oitis toimittamaan hevosta kaupunkiin. Se oli
tosin niin iso, ettei se mahtunut portista sisään. Mutta pahaa
aavistamatta Troian asukkaat repivät osan muuria ja saivat kuin
saivatkin hevosen kaupunkiinsa.
Kun kaikki jo nukkuivat, haarniskapukuiset miehet laskeutuivat pimeästä
piilostaan maahan. He hiipivät porttien luo, tappoivat vartijat ja
avasivat raskaat ovet ulkopuolella odottaville tovereilleen. Sitten he
sytyttivät rakennukset eri tahoilla palamaan. Liian myöhään troialaiset
havaitsivat petoksen. Kaupunki oli jo ilmi tulessa. Useat saivat
surmansa liekeissä, toiset tapettiin paetessaan. Koko uljas Troia
tuhottiin, ja ani harva sen asukkaista pelasti henkensä. Iloisina
kreikkalaiset seuraavana päivänä nousivat laivoihinsa, ja Menelaos vei
Helenan jälleen Spartaan.
□ =Odysseun harharetket.= Paluumatkalla oli kreikkalaisten kestettävä
monta vakavaa seikkailua. Ankarimmat koettelemukset tulivat Odysseun
osalle. Kohta alussa myrsky viskasi hänen laivansa _kyklooppien_
saareen, jonka jättiläiskokoisilla asukkailla oli vain yksi silmä
keskellä otsaa. Odysseus lähti viinilekkerit ja eväspussit mukanaan
kahdentoista kumppanin kera tutkimaan saarta. Retkeilijät saapuivat
laakeripuiden suojaamalle luolalle. He astuivat rohkeasti sisään.
Luolassa he näkivät maitoastioita ja juustokuppeja, mutta kyklooppi ei
ollut itse kotona, sillä hän oli aina päivin paimentamassa
vuohilaumaansa.
Kreikkalaisten parhaillaan aterioidessa jättiläinen kuitenkin palasi.
Hän vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle ja asettui sitten
lypsämään vuohiaan. Samassa hän havaitsi muukalaiset. Hän sieppasi pari
heistä, paiskasi heidät maahan kuin koiranpenikat, niin että veri ja
aivot purskahtivat ympäri, sekä söi heidät suuhunsa luineen nahkoineen.
Sitten julmuri paneutui pitkäkseen ja nukkui. Odysseus ei kuitenkaan
uskaltanut tappaa häntä, koska luolan suulla oli suuri kallionlohkare.
Seuraavana aamuna kyklooppi taas söi pari kreikkalaista sekä lähti
sitten laitumelle sulkien visusti luolan suun. Päivän kuluessa Odysseus
teroitti jättiläisen nuijan, joka oli veneen maston pituinen, ja kätki
sen lantakasan alle.
Kun kyklooppi palasi illalla, hän taas söi julman ateriansa. Sen jälkeen
Odysseus lähestyi häntä tarjoten astiallisen viiniä. Jättiläinen joi
viinin yhdessä siemauksessa, ihastui juomaan ja tyhjensi astian vielä
pari kertaa pahaa aavistamatta. Sitten hän tiedusteli Odysseun nimeä
voidakseen vuorostaan antaa hänellekin vieraslahjan. Odysseus vastasi
nimensä olevan Ei-kukaan. »Hyvä on», jättiläinen pilkallisesti sanoi,
»Ei-kukaan on säästettävä viimeiseksi suupalaksi — se sinulle
vieraslahjaksi!» Tämän sanottuaan kyklooppi viinin vaikutuksesta vaipui
raskaaseen uneen. Nyt Odysseus toveriensa auttamana haki esiin nuijan ja
työnsi sen kaikin voimin jättiläisen ainoaan silmään. Tuskasta
kiljaisten tämä hypähti vuoteeltaan, mutta sokeana hän ei saanut
kreikkalaisia käsiinsä. Toiset kykloopit tulivat kuitenkin, kun kuulivat
hänen huutonsa, avuksi, mutta kun jättiläinen vain raivoissaan hoki:
»Ei-kukaan tappaa minut!» he luulivat häntä hulluksi ja lähtivät
tiehensä. Aamulla kun kyklooppi päästi vuohensa laitumelle,
kreikkalaiset johtajansa neuvosta ripustautuivat vuohien vatsavilloihin.
Kyklooppi istuutui luolan suulle ja tunnusteli vuohien selkäpuolta,
mutta ei saanut ketään käsiinsä. Näin kreikkalaiset pääsivät livahtamaan
vainoojaltaan.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa. Jonkin ajan kuluttua retkeilijät
saapuivat pieneen saareen, jossa tuulten haltija _Aiolos_ asui. Hän otti
matkailijat ystävällisesti vastaan ja antoi heille lähtölahjaksi säkin,
johon kaikki tuulet oli suljettu, lukuunottamatta leppoisasti
puhaltelevaa länsituulta, joka kuljetti heidän aluksiaan. Matkalaiset
lähestyivät jo Ithakan rantoja, kun uteliaat toverit Odysseun nukkuessa
avasivat säkin, nähdäkseen siinä muka säilytettyjä aarteita. Silloin
kaikki tuulet pääsivät valloilleen. Syntyi hirmumyrsky. Laiva toisensa
jälkeen särkyi. Vasta kuuden vuorokauden kuluttua Odysseus vain yhdellä
laivalla pelastui tuntemattomalle saarelle.
Toinnuttuaan merihädästä Odysseus lähetti toisen puolen miehistöstä
tutkimaan saaren sisäosia. Retkeläiset eivät olleet kulkeneet
pitkällekään, ennen kuin saapuivat _Ki´rkē_-nimisen noitavaimon
linnalle. Heitä vastaan hyökkäsi lauma pelottavia leijonia, susia ja
muita petoja. Aluksi miehet aikoivat paeta, mutta eläimet heiluttivat
ystävällisesti häntäänsä ja katselivat heitä lempeästi. Ne olivat
ihmisiä, jotka Kirke oli noitunut pedoiksi. Tulijat näkivät ikkunasta
Kirken itsensä, joka oli kaunis kiharatukkainen nainen. Hän kutoi hienoa
kiiltävää kudosta laulaen kirkkaalla ja kauniilla äänellä. Kun hän
huomasi matkamiehet, avasi hän ystävällisesti portin ja pyysi heitä
vieraikseen.
Kun oli tultu sisään, Kirke tarjosi kreikkalaisille viiniä, johon hän
oli sekoittanut taikamehuja, ja kosketti heitä sitten sauvallaan. Kohta
he tunsivat kankeiden harjaksien kasvavan selkäänsä sekä jalkojen ja
käsien muuttuvan sorkiksi. Hetken kuluttua heidät röhkivinä sikoina
suljettiin sikopahnaan.
Yksi ainoa miehistä, joka oli jäänyt portin ulkopuolelle, pelastui ja
kiiruhti ilmoittamaan asiasta Odysseulle. Uros lähti silloin yksinään
tutkimaan saarta. Matkalla hänelle ilmestyi jumalien sanansaattaja
Hermes, joka antoi hänelle taikayrtin loitsujuomaa vastaan. Kun Odysseus
saapui Kirken luo, tämä tarjosi hänelle viiniä samoin kuin hänen
tovereilleenkin. Mutta juoma ei tuottanut sankarille vahinkoa. Nyt Kirke
kosketti häntä sauvallaan ja sanoi: »Mene lättiin tovereittesi luo!»
Mutta Odysseus veti miekkansa ja hyökkäsi naisen kimppuun. Silloin Kirke
hätääntyneenä lankesi polvilleen rukoillen armoa. Odysseus pakotti hänet
antamaan tovereille takaisin heidän ihmishahmonsa.
Tämän jälkeen Kirke osoitti paljon ystävyyttä Odysseulle ja hänen
miehilleen. He viipyivät kokonaisen vuoden hänen vierainaan. Mutta
vihdoin koti-ikävä pakotti heidät jatkamaan matkaansa. Kirke kertoi
matkamiehille niistä vaaroista, jotka heitä kohtaisivat tiellä, ja
neuvoi keinoja niiden välttämiseksi.
[Illustration:
_Kuva 55._ Odysseun laiva kulkee seireenien saaren ohi.
]
Kuten Kirke oli kertonut, kreikkalaiset ennen pitkää lähestyivät
_seireenien_ saarta. Nämä olivat lintujalkaisia neitoja, jotka ihanalla
laulullaan houkuttelivat merimiehiä luokseen ja sitten raatelivat heidät
palasiksi. Kirken neuvoa seuraten Odysseus tukki miestensä korvat
vahapalasilla. Itse hän kuitenkin tahtoi kuunnella seireenien laulua.
Sen tähden hän sidotti itsensä mastoon, kieltäen miehiään päästämästä
nuoria, ennen kuin saari oli sivuutettu.
Nyt miehet asettuivat soutamaan. Kohta seireenit aloittivat lumoavan
laulunsa. »Oi, sinä suuresti ylistetty Odysseus, sinä Kreikan
sankareista etevin», he lauloivat, »tule luoksemme ja kuuntele
lauluamme! Troiasta ja kreikkalaisten kuuluisista urotöistä me kerromme,
sillä me tiedämme kaikki, mitä tapahtuu maailmassa.» Silloin valtasi
Odysseun sanomaton halu päästä seireenien luo. Hän rukoili miehiään
irroittamaan köydet ja kääntämään laivan saarta kohti. Mutta he eivät
kuulleet mitään. Vasta kun saari katosi taivaanrannalle, he vapauttivat
Odysseun ja ottivat vahan korvistaan.
Tämän jälkeen laiva saapui kalliorantaiseen salmeen, jonka kummallakin
puolen asui kauhea hirviö. Toisella rannalla asusti _Skylla_, joka
rotkostaan kurotti kuusi käärmeentapaista kaulaa, siepaten ohi
pyrkivästä veneestä ammottaviin kitoihinsa saaliin. Toisella puolen eli
_Kharybdis_, joka hengittäessään särpi äärettömät vesimäärät
pohjattomaan vatsaansa seuraavana hetkenä syöstäksensä ne suihkuna
ilmoille. Odysseus tahtoi mieluummin kadottaa kuusi soutajaa kuin
kaikkine miehineen hukkua ja käski sen tähden perämiehen laskea Skyllan
puolelta salmea. Jo kuului Kharybdiin pyörteen pursutus. Kankeana
kauhusta kaikkien silmät olivat suunnattuina tätä hirviötä kohti.
Silloin Skylla kurotti ahnaat päänsä ja tempasi kuusi urhoollisinta
miestä, jotka huitoen, potkien ja vihlovasti huutaen katosivat pedon
nieluihin. Muiden kera Odysseus pääsi onnellisesti pakoon.
Eivätpä Odysseun vastoinkäymiset loppuneet vielä tähänkään. Monta
seikkailua hänellä vielä oli kestettävänä maalla ja merellä. Viimein hän
joutui niin vaikeaan myrskyyn, että hänen aluksensa särkyi ja kaikki
hänen toverinsa hukkuivat. Aivan yksin Odysseus pelastui _Skheirian_
saareen. Tuskin hän enää jaksoi seistä jaloillaan, ja suolainen merivesi
juoksi nenästä ja suusta. Väsynein käsin hän kokosi hieman sammalia
vuoteekseen, levitti lehviä päälleen ja vaipui sikeään uneen.
Skheirian kuninkaalla oli nuori ja kukoistava tytär, nimeltä
_Nau_-_sikă´ā_. Tämä päätti lähteä vaatteita pesemään joen rantaan ja
pyysi varhain aamulla isältään muuliparia vaatteiden kuljettamista
varten. Saatuaan isän suostumuksen hän palvelijattarineen lähti
matkalle.
Nausikaa ja muut tytöt sattuivat tulemaan vaatteiden pesuun juuri siihen
paikkaan, jossa Odysseus nukkui. Sankari heräsi tyttöjen rupatukseen ja
leikkiin sekä pallosillaoloon, nousi sammalvuoteeltaan ja lähestyi
heitä. Hänen ruumiinsa oli mullassa ja sammalissa, tukka oli takkuinen
ja katse nälästä raukea. Kirkaisten pakenivat Nausikaan toverit.
Prinsessa yksin jäi rohkeana paikalleen. Odysseus kertoi hänelle
haaksirikostaan ja pyysi kangastilkkua ruumiinsa verhoksi. Nausikaan
tuli urosta sääli; hän kutsui palvelijansa takaisin, käski heidän antaa
Odysseulle puhtaan puvun sekä jättää hänelle öljypullon, jotta sankari
saisi voidella väsyneitä jäseniään.
Kun Odysseus oli peseytynyt ja pukeutunut, hän seurasi Nausikaata
kuninkaan luo. Tämä otti hänet hyvästi vastaan, toimitti hänen
kunniakseen juhlaleikit sekä antoi hänen käytettäväkseen laivoja ja
miehiä, jotka saattoivat kovia kokeneen sankarin hänen omaan
valtakuntaansa, Ithakan saareen.
[Illustration:
_Kuva 56._ Penelope kankaansa ääressä.
]
Kymmenen vuotta harhailtuaan Odysseus vihdoin oli saapunut
kuningaskuntaansa. Kotilinnassa oli sillä välin hänen uskollinen
vaimonsa _Pēnelŏ´pē_ häntä odottanut, hyläten kaikkien niiden röyhkeiden
kosijoiden tarjoukset, jotka himoiten Odysseun omaisuutta tahtoivat
saada hänet puolisokseen. Kun Odysseus saapui, pukeutuneena
kerjäläiseksi, kosijat paraillaan olivat koolla syömässä Odysseun ruokaa
ja kuluttamassa hänen tavaroitaan. Sankari ei ilmaissut itseään, vaan
pyysi nöyrästi armopalaa. Mutta kosijat ajoivat hänet kovin sanoin
luotaan. Sen jälkeen he ryhtyivät ahdistamaan kuningatarta, vaatien että
hän vihdoinkin valitsisi jonkun heistä puolisokseen. Hän lupasikin
lopulta ottaa sen miehekseen, joka jaksaisi jännittää Odysseun raskaan
jousen sekä ampua sillä nuolen kahdentoista peräkkäin asetetun kirveen
silmäin läpi. Turhaan ponnistelivat kosijat toinen toisensa jälkeen.
Vihdoin pyysi kerjäläinen, että hänkin saisi koettaa. Hän tarttui
voimakkain käsin tuohon tuttuun aseeseen, veti jänteen vireille ja
suhisten lensi nuoli kirveensilmäin läpi. Hämmästyneinä kosijat
katselivat häntä. Vasta nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen poikansa
_Tēlĕ´makhos_ asettui hänen rinnalleen, ja kosijat saivat
rangaistuksensa: he kaatuivat kaikki Odysseun nuolista ja Telemakhoksen
peitsestä.