Ken mua kutsui?
Ullakko saan?
Kauvan jo varroin
kutsua maan,
vaikk’ olin syrjitty,
toivoin salaa:
kerran mun luokseni
maailma palaa,
muu kun on pettänyt, mua tarvitaan.
Turhaan kolkutin
päivin, öin,
sydänten ovia
turhaan löin.
Nimeni he ottivat
itsellensä,
peittivät sillä
tyhjyytensä
solvaten nimeäni kylmin töin.
Nytkö on tullut
hetkeni mun?
Ei, jos on kutsu
taisteluun.
Maa vain kutsuu
vaivaansa omaan,
enkelit taistoon
toivottomaan.
— Kutsuu Inferno! — On hetkeni mun.
Muut avuks tahtovat
itselleen,
yks toki itsensä
puutteeseen.
Kutsuu Inferno,
hänelt’ en kiellä,
hän onhan ainoa
nöyrällä miellä,
ottaen syyn kaiken itselleen.
Kutsut Inferno!
Viestisi sain!
Muille en kuulu,
sulle vain.
Uljas, ma oon sun
palvelijasi,
tahdon ma käydä
rinnallasi
lävitse kaikkien maailmain.