Kuin tauti jäytää kaipaus
sun luokses, ainokainen,
ja mielessä on ahdistus
niin verta kiehtovainen.
Se on aikamiehen kaipaus,
kun ympärill’ on autius;
ma kaipaan luokses silloin
niin yksinäisin illoin.
Näen kaukaa pienen huonehen
ja siellä kahvipöydän.
Siell’ naisen mustakulmaisen
ma sylistäni löydän.
Jo pianon ääreen nainen käy.
Ei silmän säihke mulle näy,
mut kuuluu täysi ääni,
joka rauhottaa mun pääni.
Kyll’ kuuluu äänin kantavin
jos joitain aarioita,
ne pauhaa tuskaa Carmenin
ja Simson-Deliloita,
mut oudosti ne viihdyttää,
ne autiuden lievittää
kuin moiset jalopeurat
nyt ois mun sydänseurat.
Kuin aavat hiekat Saharan
mun silmihini siirtyy
ja hahmot kahden leijonan
päin taivaanrantaa piirtyy;
jos näännyttävä helle on
ehk’ yllä hiekan aution,
niin kahta jalopeuraa
mun katseheni seuraa:
Ne pystypäisnä kulkevat
halk’ aavan hietapellon
ja silmät mustanhohtavat ne
leijonattarell’ on.
Sill’ onhan kasvot ihmisen
kai mulle melko läheisen!
Noin hänkin mua seuraa.
Voi kahta jalopeuraa.